Multimediavauva

Tänään oli kolmas neuvolavisiitti, jonka avulla päästiin taas tutustumaan uuteen perheenjäseneen entistä syvällisemmin. Nyt 18. viikolla on kuitenkin kuljettu jo jonkinmoinen matka siitä ensimmäisestä sinisestä viivasta raskaustestissä, ja koko olio alkaa konkretisoitua entistä selvemmin.

Ensimmäisellä neuvolakäynnillä sai läjän infomateriaalia, joista sai imeä tietoa eri kehitysvaiheista ja vähän byrokratiastakin. Siinä vaiheessa täytyi jo ryhtyä ajattelemaan tulevia muutoksia ja haaveilemaan masun kasvusta.

Toisella käynnillä taas oli terveydenhoitajan tapaamisen ohella myös lääkärintarkastus, ja ylellisenä lisäbonuksena pieni vilkaisu ultraääneen. Tavallisesti vauvan pääsee käsittääkseni näkemään vasta virallisessa synnytyssairaalan ultrassa, mutta Kallion terveysasemapa tarjosi tällaisen lisäpalvelun jo ennen varsinaista ultraa. Printattuna vauvakuvat saatiin toki vasta synnytyssairaalasta muutamaa viikkoa myöhemmin.

Nyt kolmannella kerralla päästiin sitten kuuntelemaan mikrofonilla vauvan sydänääniä, ja siellähän se pikkuelin mennä puuskutti kuin pieni juna. Neuvolatäti myös lupaili, että aivan piakkoin minun pitäisi päästä tuntemaan vauvan liikkeitä ja potkuja. Aistivalikoima siis lisääntyy taas yhdellä.

Nykyaikainen teknologia onkin tuonut meille suoranaisia multimediavauvoja, on ärsykkeitä niin silmille kuin korvillekin. Ennen muinoin piti kai vain uskoa olevansa raskaana, kun tulee paha olo ja kuukautiset jäävät pois. Nyt todistusaineistoa on vaikka muille jakaa, ja niinhän minä olen tehnytkin.

Silti on vaikea uskoa olevansa raskaana, varsinkin kun vatsan pienestä kasvusta ja kovettumisesta huolimatta mahtuu vielä kaikkiin vanhoihin vaatteisiin. Kaikkien näiden multiärsykkeidenkin keskellä taidan tarvita sitä kaikkein konkreettisinta, eli otuksen potkujen tuntemista. Vai uskonkohan minä vielä silloinkaan? Ehkä se ihminen ei yksinkertaisesti tunnu todelliselta ennen kuin sitä pääsee pitämään sylissään.

Triptyykki on viimein valmis

Kuten otsikkokin kertoo, olen saanut triptyykin valmiiksi! Olipa itsenikin aika vaikea uskoa, että ylipäänsä saisin jonkin kolmen taulun projektin valmiiksi, enkä uskonut pystyväni siihen vieläpä tämän viikonlopun aikana. Ja sain sen valmiiksi peräti lauantaina, eli huomenna sunnuntaina voin tehdä jotain muuta. Käsittämätöntä!

Valokuvaa valmiista kombosta en valitettavasti voi vielä näyttää, sillä kamera on (taas kerran) karkuteillä. Tällä kertaa Erik on lähtenyt jonnekin Forssan seudulle suolle vaeltamaan, ja otti jostain käsittämättömästä syystä kameran mukaansa. Ihan kuin siellä pilkkopimeässä ryteikössä saisi minkäänlaisia kuvia, varsinkaan kun halvan taskukameramme patterit eivät kestä näinkään kylmää ilmaa. No, ehkä pojilla on hupaisia kuvia teltan sisältä, esimerkiksi.

Tällä kertaa ovat sentään malttaneet jäädä sinne metsään koko viikonlopuksi. Kun sama poppoo ensimmäisen kerran lähti kokeilemaan yhdessä Suomen loppusyksyistä luontoa pari vuotta sitten, tulivat polot kylmästä vapisten takaisin heti ensimmäisen yön jälkeen. Sellaista se on, jos lähtee pakkasyöksi ulos nukkumaan kesämakuupussissa. Nyt varusteet taitavat olla hieman soveltuvammat, ja yksi uusi lisäkin on tällä reissulla keksitty: alkoholi. Erik otti taskumattinsa mukaan, ja tänään kävivät tekstiviestin mukaan Alkossa täydentämässä varastoja. Pimeällä ei kuulemma ole mitään muutakaan tekemistä. Mitä denoja!

Täällä Helsingissä minä taas mietin, mikä olisikaan seuraava projektini. Voisin esimerkiksi pyöräyttää piparitaikinan huomista varten, tai sitten voisin ryhtyä maalaamaan vihreää menninkäistaulua lastenhuoneeseen. Miten kurjaa, että päätös täytyy tehdä jo tänään: piparitaikinan kun täytyy seistä jääkaapissa yön yli. No, ehkä taivun taulun kannalle, pipareiden leipominen kun on turhan työlästä yksin. Erik saa mieluummin toimia peltimestarina minun sotkiessa käteni taikinaan.

Tämän keskiviikon neurooseja

Taas tänään tuli mieleen, miten tuskaisia työmatkat oikein ovatkaan. Älkää vain ymmärtäkö väärin, olen ehdottomasti joukkoliikenteen kannalla enkä usko yksityisautoilun olevan sen riemastuttavampaa. Ehkä asia on peräti päinvastoin, mutta jokaisen ihmisen on revittävä stressinsä omasta elämänpiiristään. Minun kohdallani se on jokapäiväinen työmatkailu junassa.

Koska työpäiväni alkaa käsittämättömän aikaisin, on aamuistani muodostunut kaavamaisia ja rutinoituja, suorastaan robottimaisia. Kello soi aina tiettyyn aikaan, suoritan tietyt samat aamutoimet kelloon vilkuilematta täsmälleen samassa ajassa, kävelen metroasemalle, nousen joka aamu samaan metroon, jonka viemänä päädyn joka aamu samaan lähijunaan. Työpaikkani on sijainnut Vantaankoskella puolisentoista vuotta, ja sinä aikana matkustus on todella vakiintunut tiettyyn muottiin. Istun aina samassa paikassa niin meno- kuin paluumatkallakin.

Viime kesänä ensimmäiset ongelmat alkoivat ilmaantua. Minun aamujunassani alkoi vierailla eräs harmaahapsinen mies, joka ilmeisesti tuli paikalle aina muutamaa minuuttia minua ennen ja istui juuri siihen minun paikalleni. Useiden kuukausien ajan vilkuilin hänen takaraivoaan sekavassa mielialassa joka aamu, kunnes päätin hyväksyä tosiasian: tuo junaturisti on vienyt minun paikkani, enkä minä kehtaa moisesta asiasta valittaa ääneen. Turha siis stressata asiasta.

Mutta tänä aamuna hermojani raasteltiin entisestään: harmaahapsinen turisti istui tietenkin yhä minun paikallani, mutta nyt minun toissijaiseksi muodostuneelle paikalleni oli ilmaantunut joku punatakkinen nainen. En ikinä käytä missään yhteydessä sanaa "ämmä", mutta nyt kirosin koko matkan mielessäni tämän ruman sanan tahdissa. Kuinka paljon ärsytystä varhaisaamun työmatkustajan on tarkoitus kestää? Minä, joka olen käyttänyt samaa junaa puolitoista vuotta ja toden totta ansainnut rauhallisen ja intiimin istumapaikan.

Koska tuon tietyn junan suosio on muutenkin vain mystisesti kasvanut viimeisen puolentoista vuoden aikana ja rauhattomuus lisääntynyt, harkitsen vakavasti siirtyväni jatkossa käyttämään kymmenen minuuttia myöhemmin lähtevää junaa. Silläkin pääsen töihin hyväksyttävään aikaan, vaikken toki niin ajoissa kuin itse haluaisin.

Paluumatkat eivät ole enää niin ratkaisevia, sillä lähden töistä hyvin vaihteleviin aikoihin. Eräs asia kummastutti kyllä tänäänkin junassa: estottomasti matkapuhelimeen jutustelevat ihmiset. Toisaalta kadehdin moista suoruutta, itse kun en suostu käymään minkäänlaisia puhelinkeskusteluja julkisella paikalla. Tosiaalta hämmästyttää: eivätkö ne ihmiset tajua, että muuten täysin hiljaisessa junanvaunussa kaikki heidän yksityisasiansa ovat muiden kotimatkaviihdettä? Miten he kestävät sen?

Tämä on varmaan sukua sille ilmiölle, joka saa ihmiset (suomalaiset) sulkemaan ikkunoidensa verhot. Kylven kyllä yhteissaunassa alasti enkä koe olevani kauhean ujo siinä mielessä, mutta tunnen oloni epämukavaksi alusvaatteisillani ikkunan ääressä pimeän laskeuduttua. Tämä siitäkin huolimatta, ettei meidän yhdennentoista kerroksen ikkunamme takana todellakaan ole yhtään ketään katsomassa. Ja vaikka olisikin, vastuu olisi katsojalla. Ei tarvitse tuijottaa, jos se häiritsee, mutta mitäpä minä siitä välittäisin.

Olen sentään oppinut pitämään verhot nykyään auki, toisin oli edellisessä asunnossa. Parin metrin päässä sijaitseva naapurin ikkuna oli viimeinen pisara. Ehkä minä vielä opin.

Turruttavat iltapäivät

Eilen meni sitten koko päivä hotellihuoneessa, kuten lupasinkin. Illaksi sentään löytyi mukava fiini kortteliravintola, joka tarjosi mainioita lihapullia ripauksella inkivääriä sekä maanmainiota kurpitsakeittoa kantarelleilla.

Valitettavasti ainoa mukaan ottamani romaani loppui jo iltapäivään mennessä, eikä jotenkin yhtään tehnyt mieli lukea tenttikirjaa. Nettiseikkailun lomassa tuli sitten vilkaistua ruotsalaista iltapäivätelevisiota, ja aika järkyttäväähän se oli.

Ehdottomasti ravisuttavin kokemus oli Oprah Winfrey Show, jonka näin nyt ensimmäistä kertaa. Tämä täysin huumorintajuton, materialistinen ja aivoton nainen puhui ihmisyyden yleismaailmallisuudesta ja asioiden (=autojen ja moottoripyörien) lahjoittamisen tärkeydestä pelkästään kiljuvista varhaiskeski-ikäisistä naisista koostuvalle yleisölle. Jotkin kohtaukset olivat kuin suoraan The Fast Show'n sketseistä, paitsi että nyt ne oli tarkoitus ottaa aivan tosissaan. Kun Cameron Diazin bimbokaveri kertoi itku kurkussa Nepalin matkastaan ja siitä, kuinka "me olemme kaikki samanlaisia, kaikki ihmisiä, jotka haluavat samoja asioita, vaikka näyttäisimme erilaisilta", mitä tekee Oprah? Kamera zoomaa suoraan naamaan ja Oprah sanoo kameraan: "Powerful." (Vrt. Fast Show'n jazzjuontaja). Ja kun vuoden viihdyttäjäksi valittu miespuolinen vieras yrittää olla hauska ja vitsailee Michael Jacksonin verranneen itseään Nelson Mandelaan, taas nähdään kameran zoomaavan Oprahin naamaan, Oprahin kääntävän katseensa kameraan ja sanovan opettavaisen painokkaalla äänellä: "And that's just WRONG."

Siinä vaiheessa rupesi pelottamaan kotiäitien ja työttömien puolesta. Pääasiassahan juuri nämä ryhmät katsovat televisiota keskellä päivää, ja tuollaista sontaa heille siellä tarjotaan. Yritä siinä sitten työttömänä pysyä yhteiskuntakelpoisena, ja kakkavaippoja vaihtaessa muistaa pitää itsensä aikuisena ja ajattelevana ihmisenä.

Miten minä selviän äitiyslomastani? Vähäisten yöunien ja jatkuvan huolehtimisen vuoksi hoitovapaalla ei varmaankaan jaksa oikein tutustua Dostojevskin tuotantoon, mutta onko tuo aivoja grillaava iltapäivätelevisio ainoa vaihtoehto puoli tuntia lepoa kaipaavalle äidille? Kykenenkö minä muutaman kuukauden kotonaolon jälkeen enää minkäänlaiseen älyä vaativaan työhön tai yhteiskunnalliseen toimintaan?

Tänään ajattelin paeta iltapäivägrilliä ja lähteä nauttimaan aurinkoisesta pakkaspäivästä Tukholmassa. Moderna Museet vaikutti olevan sopivan kävelymatkan päässä, ja vakiokokoelmaanhan pääsee ilmaiseksi sisään. Ehkä minä liityn äitiyslomallani uudestaan Kiasman ystäviin, onkohan se paikka vauvaystävällinen?

Skandinaavista sadetta

Hääpäivä on jo päässyt käyntiin, Erik istuu Tukholman yliopistolla luennolla ja minä lorvailen hotellihuoneessa nautiskellen riistohintaisesta 24 tunnin internetyhteydestä. Viikonloppuna sukuloitiin Tukholman Sollentunassa ja Upsalan Knivastassa, sunnuntaina taas tultiin itse Stockholm Cityyn. Enpä ole itse asiassa koskaan viettänyt Tukholmassa näin pitkää aikaa kerralla. Ainoat kaupunkivisiitittini ovat niitä muutaman tunnin risteilypyrähdyksiä, muuten Ruotsin-reissailuni on kohdistunut vain Upsalan seutuun ja satunnaiseen Lapin-matkaan.

No, onneksi täällä ei sentään pääse kadehtimaan länsinaapureita kivasta säästä, kun pilvet ovat olleet aivan yhtä synkkiä ja sade aivan yhtä märkää kuin Helsingissäkin. Eilen jaksoin vielä rämpiä päivällä kaupungilla ja tuhlata rahaa kenkiin ja muuhun mukavaan, mutta tänään pysyttelen suosiolla hotellin sisällä läppärin ja romaanin äärellä. Kunnes sitten tietenkin illalla lähdetään Södermalmille syömään jotain hyvää, niin kuin eilenkin.

Mikäköhän siinä muuten on, että aina Viking-risteilyillä pitää tallustella sen muutaman tunnin ajaksi tuonne vanhaan kaupunkiin ja Norrmalmin H&M-kauppakeskittymään? Södermalm olisi paljon lähempänä satamaa ja myös eilisen perusteella huomattavasti kiinnostavampi kaupunginosa. Vanhassa kaupungissa ei enää nykyään jaksa kiinnostaa muu kuin scifikauppa, vaikka onhan se varmaan nätti ja kaikkea. Mutta kun päiväsaikaan kaksi kolmesta vastaantulijasta puhuu suomea ja kaupoissa voi maksaa (ylihintaa) euroilla, ei siellä oikein jaksaisi hengailla.

Mutta niinhän minäkin eilen tein, ennen kuin pääsin Södermalmille. Kävelin hotellilta ensin shoppailemaan Norrmalmin kauppoihin ja ostin saappaat Din Skosta, ihan kuin niitä ei muka Suomessa olisi. Ja sitten pyrähdin vanhaan kaupunkiin, jossa tosin viivähdin vain scifikaupan valikoman tarkastamiseen menevän ajan. Enkä edes ostanut mitään, kun en ollut varma dvd-soittimemme kyvystä pyörittää USA:sta tuotuja levyjä. Pitänee lähettää Erik takaisin hakemaan se Blade Runner, kun se joulukuussa palaa kaupunkiin jatkamaan tuota kurssiaan.

Tukholman turuille humputtelemaan

Muutaman tunnin päästä voi taas jättää armaan Helsingin hetkiseksi, kun matkustamme Erikin kanssa Tukholman seudulle pienelle hääpäivälomalle. Erikillä sattui olemaan Tukholmassa työhön liittyvä kurssi, joten se saa matkat ja majoituksen ilmaiseksi. Itsekin pääsen punkkaamaan epäilemättä halvassa hotellihuoneessa käytännössä ilmaiseksi, joten vain yhden ihmisen lentojen hinnalla pääsemme ylläpitämään illuusiota matkailuharrastuksesta. Ja kun päivärahat otetaan huomioon, tästä reissustahan pääsee saamapuolelle! Köyhänäkin voi siis matkustaa, toim. huom.

Viikonloppu menee ensin sukuloimassa Sollentunassa, katsotaan miltä näyttää ruotsalainen lähiöidylli. Sunnuntai-illasta eteenpäin majoitumme hotellissa, jossa epävirallisten huhujen mukaan saattaisi peräti olla huonekohtainen internetyhteys. Mikäli oikein lykästää, saatan päästä raapustelemaan jotain blogiinkin Erikin istuessa luennolla.

Tai sitten vietän ansaittuja ylityövapaapäiviäni nukkuen ja lukien Kauko Röyhkää. Eläkäämme jännityksessä.

Herrmanneja maailma pullollaan

No niin. Tänään kävin sitten taas toimitusjohtajan kanssa pienen palkankorotusneuvottelun, mutta älkää kysykö miten se meni. Koska asia on nyt näillä näkymin loppuunkäsitelty, voidaan kaikki luurangot kaivaa esiin kaapista. Töissä en ole vielä uutista kertonut, mutta eihän kukaan sieltä kuitenkaan lue tätä blogia... Muille sidosryhmille teksti lieneekin jo vanhaa kauraa.

Herrmannien lukumäärä maailmassa on ensi keväänä lisääntymässä (jälleen, vastahan minusta tuli yksi pari vuotta sitten). Ohessa kuva uusimmasta tulokkaasta, jonka pituus kuvan ottamishetkellä oli jotain kymmenen senttimetrin luokkaa. Laskettu aika on 04.05.06, ainakin sen muistaa helposti.

Toisaalta yllättävän vaikeaa ja toisaalta yllättävän helppoa pitää raskaus salassa sen vähimmäissuosituksen eli kolmen kuukauden ajan. Kaverit arvaavat heti, jos kieltäytyy alkoholista ja briejuustosta, mutta vetoamalla ylitöihin ja väsymykseen ja pysymällä kotona kaikki säilyy autuaasti piilossa. Töissä kukaan ei huomaa yhtään mitään, ellei jotenkin erityisesti asiaan kiinnitä huomiota. Jos ei sitä aurajuustoa otakaan leivälle, niin kukapa sitä jaksaisi huomata

Vaikeinta on yksinkertaisesti pitää suunsa kiinni jostain näin isosta asiasta. En voi ikinä ymmärtää naisia, jotka mieluiten pitävät asian salassa niin kauan kuin se vatsan koon puolesta on mahdollista. Miten kukaan voi olla hölisemättä moisesta asiasta, ainakaan jos lapsi on odotettu ja suunniteltu? En minä ainakaan!

Niinpä olikin kätevää viettää kolme viikkoa heti alkuraskaudesta siellä Kuubassa, jossa kukaan ei kysellyt eikä kenellekään tarvinnut selitellä mitään. Tosin siinä vaiheessa kun huomasin, ettei mikään ruoka pysy sisällä ja iso osa matkasta meni vesiklosetin puolella, se kätevyys tuntui kiistanalaiselta... Yrittäkääpä itse aamu(ja päivä- ja ilta- ja yö-)pahoinvoinnissa matkustaa kuoppaisilla kuubalaisteillä jousittamattomissa (tai vaihtoehtoisesti liian hyvin jousitetuissa) autoissa auringon paahteessa. Minä kärsin matkapahoinvoinnista normaalistikin ja popsin lääkkeitä, nyt autuaat pilleritkin ovat kiellettyjä.

Kun pahoinvoinnista on hiljalleen päästy eroon, on tilalle astunut väsymys. Sysimusta sää ei varmasti helpota asiaa, kun mikään määrä yöunta ei tunnu riittävältä. Harvoinpa olen näin kiltisti mennyt sänkyyn ennen iltayhdeksää ja nukahtanutkin heti, mutta eipä siitä tunnu apua olevan. Illalla töiden jälkeen olo muistuttaa lähinnä zombieta, kun ei jaksa muuta tehdä kuin lojua tyynyllä ja katsella televisiosta jotain mahdollisimman aivotonta. Luojan kiitos Muotidiili on alkanut!

Tästäkin illasta on jälleen tulossa aivotonta löhöilyä, kuinkas muutenkaan. Yllätyksekseni sain eilen maalattua triptyykin kolmatta osaa hieman, päämääränä saada koko pläjäys valmiiksi reilun kolmen viikon päästä järjestettäviin tupareihin mennessä. Saa nähdä, miten tällainen aikataulujen asettaminen toimii. Ylihuomenna kyllä lähden Tukholmaan muutamaksi päiväksi, joten seuraavana viikonloppuna edistystä ei ainakaan tapahdu.

No, eipä se taida niin vakavaa olla. Maalaan ja teen kaikkea kivaa sitten, kun jään äitiyslomalle. Right...

Edistystä harrastuksissa

Nyt näyttäisi siltä, että maalausharrastus on taas nousemassa pinnalle. Takana on Kuuban matka ja sen aiheuttama väsymys, sekä ennen kaikkea muutto ja tavaroiden uuden paikan löytäminen. Nyt kun olen kuitenkin saanut niin paljon aikaiseksi, että levitin keskeneräiset tauluni työhuoneeseen, voisi harrastus taas jatkua.

Muutosta on aina paljon hyötyä vanhojen tavaroiden kannalta. Nytkin tavaroita pakatessani ja purkaessani kävin mm. läpi vanhoja luonnoksia, ja löysin vuosien takaisen vesivärikyhäelmän. Yllätyksekseni tuo luonnos sattui osumaan hyvin yksiin valmistelemani triptyykin kanssa, ja antoi mainion ratkaisun kolmannen osan ongelmaani. Nyt olen saanut jo hiilellä luonnosteltua kolmannenkin taulun kankaalle, pitäisi vain päästä maalien kanssa vauhtiin.

Eipä tämä tietenkään vielä tarkoita sitä, että oltaisiin jo selvillä vesillä. Kaksi ensimmäistäkin triptyykin osaa ovat vielä kesken, ja tauluja penkoessani löysin vielä yhden keskeneräisen väkerryksen, jonka voisin viimeisteltynä hyvinkin ripustaa työhuoneen seinälle. Nimittäin nyt kun huoneita on tullut lisää, ei kaikille seinille riitä esiintymiskelpoisia maalauksia. Tuosta vanhasta voisi kuitenkin saada jotain aikaan, se nimittäin sopisi hyvin yhteen työhuoneen uuden maton sekä yhden vanhan taulun kanssa. Noin niin kuin värien puolesta ainakin.

Siispä minulla on monta maalausprojektia kesken, mutta ainakin kaikkiin niihin on nyt ideoita. On se kai parempi kuin monta tylsää keskeneräistä taulua, joiden jatkaminen ei edes kiinnosta. Sellaistakin sattuu. Nyt kun olen päättänyt olla tekemättä (kovinkaan paljon) ylitöitä, luulisi jopa arki-iltoina löytyvän aikaa harrastuksille. Paisuva syysväsymys on tietenkin jo harrastus sinänsä.