torstaina, helmikuuta 25, 2010

Lähtölaskenta

Ihmiset, jotka väittävät pitävänsä Helsingin tavanomaisesta loskatalvesta enemmän kuin tästä hyytävästä hattaraunelmasta, ovat jotenkin vaurioituneita. Ei täysjärkinen ihminen voi pitää harmaasta ja hiekkaisesta enemmän kuin valkoisesta ja kimaltelevasta, vaikka lämpötila olisikin 15 astetta korkeampi ja siten otollisempi juveniilille takki auki viipottamiselle.

Olenkin varonut visusti valittamasta lumentuloa ja toivomasta lämpimämpiä ilmoja, moinen kun olisi kiittämätöntä ja hyödytöntä. Ensi kuu on kuitenkin kevätkuu, joten nyt sen voi jo myöntää: ensi viikolla olisi sopiva hetki kevään tulla. Lämpötila voisi siirtyä pysyvästi plussan puolelle, sanotaan siihen viiden tuntumaan. Aurinko voisi alkaa sulattaa kinoksia riuskaa tahtia, öisin voisi puolestaan sataa puhdistavaa vettä.

Olen ajatellut ostaa aurinkolasit; ensi viikko voisi olla hyvä ajankohta. Korkosaappaat haluavat päästä asvaltille. Toppahousut kaipaavat lepoa.

Työmatkapyöräilystä en sentään ihan vielä haaveile ääneen, vaikka bussissa istuessani vähän vilkuilenkin pyöräteiden suuntaan.

tiistaina, helmikuuta 23, 2010

Ostetaan: äänieristetty koppi

Ostetaan hyväkuntoinen äänieristetty ja ulkoa päin lukittava koppi, jossa on kohtuullisesti tilaa kahden leikki-ikäisen juosta ympyrää. Kopin tulisi hiljentää täydellisesti "äiti toi löi" sekä "eikun toi löi ensin" -huudot. Kopin olisi myös hyvä olla pehmustettu; toisaalta ihan sama, lasten hampaat, kynnet ja rystyset kun eivät kuitenkaan ole pehmustettuja. Teräviä kulmia ei silti saisi löytyä.

Kopissa tulisi olla pieni kolo, josta voi turvallisesti annostella ruokakimpaleita muutaman kerran päivässä joutumatta fyysiseen kontaktiin kopin hengenvaarallisen sisällön kanssa. Plussaa olisi, jos kopissa olisi sisäänrakennettu järjestelmä, joka palkitsee asukkaat ennalta määrätyn hiljaisena vietetyn ajan jälkeen esim. annostelemalla kivan värisiä laastareita.

maanantaina, helmikuuta 22, 2010

Harrastamisen vaikeudesta

Harrastaminen on joskus niin kovin vaivalloista, ja jotkin harrastukset ovat selvästi vaivalloisempia kuin toiset.

Otetaan nyt vaikka leipominen. Suurimmat esteet leivontaharrastukseni tiellä liittyvät tarvikkeiden saatavuuteen: vähänkin erikoisempaa tavaraa pitäisi lähteä hakemaan naapurikunnista asti, ellei halua sitten tilata tavaraa umpimähkäisesti netistä vailla hypistelymahdollisuutta.

Nämä ongelmat ovat kuitenkin ratkaistavissa satunnaisilla niskastatarttumissessioilla.

Mutta ajatella, jos marsipaanikakkujen leipominen edellyttäisi liittymistä Pääkaupunkiseudun Marsipaanileipojiin? Ja jos järjestöön liittyminen edellyttäisi kahden jäsenen suositukset, etkä satu tuntemaan ennestään ainuttakaan marsipaanileipojaa?

Ja siinä vaiheessa, kun olet Marsipaanileipojiin liittynyt, kuulet juustokakkuharrastuksen ihanuudesta. No mikäs siinä! Tosin juustokakkujen leipominen edellyttää Turvallisen Leipurin statusta, jonka saa käymällä Juustokakkuleipurikurssin. Kurssille pääsee, kunhan on jäsen vaikkapa Helsingin Juustokakkuleipureissa ja on hommannut Juustokakkuvakuutuksen maidon happanemisen varalta. Onneksi Juustokakkuleipureihin voi liittyä melko yksinkertaisella anomuksella ja henkilökohtaisella haastattelulla.

Vaan kuinkas suu pannaan siinä vaiheessa, kun juustokakutkin alkavat jo vähän tympiä ja tekisi mieli kokeilla kääretorttuja? Katsokaas kun kääretortuille on toki oma leivontakurssinsa, joka edellyttää omaa kääretorttuvuokaa, jonka taas saa vasta harjoiteltuaan kääretorttujen leipomista kahdesti kuussa kahden vuoden ajan. Jos edes silloin; todennäköisempää on, että lupa annetaan aluksi vain sokerikakkuvuokaan.

Mikäli jostain saa kuitenkin hommattua lainavuoan, edellyttää Kääretorttukurssille pääsy toki myös Suomen Kääretorttuleipojien Konfederaation alaisen yhdistyksen jäsenyyttä sekä Kääretorttulisenssiä. Eri yhdistyksillä on varsin kirjavia liittymistapoja: toiseen pääsevät vain ammattikoulun kondiittorilinjan hyväksytysti läpäisseet, toiseen pääsevät harrastelijatkin, mutta vain jäsenten suosituksesta. Yhteen pääsee, kyllä vain, suorittamalla yhdistyksen oman Kääretorttuleivonnan peruskurssin.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin: on ihan hyvä, ettei ihan ketä tahansa sunnuntaileipureita päästetä myrkyttämään sivullisia leivonnaisillaan. Niillä vuoilla voi todellakin saada paljon ikävää aikaan, jos niiden luovutusta ei mitenkään kontrolloida.

Mutta olisiko tämän kaiken pakko olla ihan näin vaikeaa ja sirpaleista?

torstaina, helmikuuta 18, 2010

Oma koti kullan kallis

Olenko muistanut vähään aikaan ylistää HSC:tä? Hieno paikka, kerta kaikkiaan. Puolentoista vuoden väsytystaistelun jälkeen sain viimein Pikkusiskon mukaan ampumaan, ja tyttöhän oli aivan myyty. Lähtee kuulemma uudestaankin.

Itselleni tämä kerta oli myös jännittävä kokeilu: millä tavalla vastaanotetaan hiljattain jäsenyytensä irtisanonut luopio? Vaihdetaanko merkittäviä katseita ja todetaan painokkaasti, että "ai niin sähän et enää olekaan jäsen, no sitten tää maksaakin vähän enemmän". Ehei - oli ihan yhtä tervetullut olo kuin aina ennenkin (ja jäsenalennuksetkin sain yhä kun olen niin kiva, mutta älkää kertoko sille tyypille, joka vastaa lafkan raha-asioista).

Tulipa puhetta siitäkin, että temppurata-ammunta on alkanut kiinnostaa ja siksi olen hankkiutunut uuteen järjestöön. Siitäpä vasta lähtikin käyntiin varsinainen myyntipuhe, jossa vakuuteltiin IPSC-tekniikoiden opettelun kyllä onnistuvan heilläkin ihan normaaleilla ratavuoroilla ja vuokrapyssyillä. Eihän sitä nyt ihan alussa mitään kamalan eksoottista agilityä olisikaan tarkoitus suorittaa, vaan opetella olennaiset liikeradat kuntoon sekä oppia ampumaan sekä nopeasti että tarkasti.

Ja niinhän siinä kävi, että havainnollisin esimerkein ryyditetty myyntipuhe upposi. Sen verran laadukasta opetusta puljusta on tähänkin asti saanut, ettei välttämättä ole huonokaan idea hankkia peruspohja temppuammuntaan sieltä. Sitten kun osaa ampua nopeasti ja lippaanvaihto sujuu jouhevasti, voi lähteä maailmalle soveltamaan taitojaan. Tai mikä parasta, opetella ja soveltaa rinnakkain.

Pitäisi varmaan liittyä takaisin jäseneksi viimeistään siinä vaiheessa, kun nykyinen sarjakortti on käytetty loppuun. Nythän siellä pitää käydä Pikkusiskon seuranakin.

Ovat ne kyllä velikultia. Ostaisin sieltä varmaan pyramidejakin, jos vain kauppaisivat.

keskiviikkona, helmikuuta 17, 2010

Oletko lakannut hakkaamasta vaimoasi?

Hesarin verkkoliitteen ajankohtainen päivän kysymys on muotoiltu poikkeuksellisen taidokkaasti: Kannatatko rajoituksia käsiaseiden hallussapitoon?

Vaikka Mutkaprojektini on edelleen hiljaa käynnissä, on pakko myöntää, että esimerkiksi pian kaksi vuotta täyttävälle kuopukselleni en mielelläni pyssyä antaisi, en edes lainaksi. Vastuuntuntoisena kansalaisena siis luonnollisesti äänestin kyllä.

Mitäs jännää seuraavaksi keksittäisiin kysyä? Jos puhe on vaikkapa eutanasiasta tai aborteista, voisi kysymys olla kiinnostavasti Pitäisikö murhaamisen olla kiellettyä? Maahanmuuttokriittisyyttä onkin jo ehditty tiedustella tyyliin Haluaisitko käännyttää rajalla kaikki vääränväriset? Näin bussilakon uhatessa voisi myös kysyä joko Tulisiko työstä maksaa kohtuullista palkkaa? tai vaihtoehtoisesti Pitäisikö maksetulla matkalipulla päästä perille asti aikataulun mukaisesti?

tiistaina, helmikuuta 16, 2010

Perheillallinen

1. Näytös

Uhmaikäinen näkee tarjolla olevan keittoa ja leipää. Haluaa itse leikata leipäpalansa, mutta isi ei suostu luovuttamaan veistä. Saa raivokohtauksen, heittää nukenrattaat reippaalla riuhtaisulla lattiaan ja joutuu huoneeseensa jäähylle.

2. Näytös

Huoneestaan takaisin pöydän äärelle palannut uhmaikäinen julistaa kovaan ääneen, ettei halua syödä leipää, koska leipä on pahaa. Hän aikoo syödä pelkästään keittoa.

Uhmaikäinen keskittyy lähinnä laskemaan numeroita kymmeneentoista asti, mitä nyt välillä nakertelee leipäänsä. Keitto jää koskemattomaksi.

3. Näytös

Uhmaikäinen alkaa vaatia toista leipäpalaa, mutta tämän ehdoksi asetetaan se, että tyttö syö vähän keittoakin. Uhmaikäinen syö yhden lusikallisen isänsä keittämää ja äitinsä maustamaa kasvissosekeittoa ja purskahtaa itkuun: keitto on kuulemma niin pahaa.

Pohjattoman jalomielisenä isänsä päätyy kuitenkin voitelemaan tytölle toista leipäpalaa. Tällä välin uhmaikäinen katselee äitiään ovela pilke silmäkulmassaan ja jankuttaa, että hän on syönyt edellisen leipänsä. Ihan varmasti on, eikä leipä todellakaan ole missään piilossa, ei ainakaan pöydän alla. Lausunnon täydellisestä viattomuudesta huolimatta äiti päättää tarkistaa tilanteen, ja löytää edellisen leipäpalan lähes koskemattomana tytön kädestä pöydän alta.

Tyttö yrittää peitellä leipäpalaansa ja ilmoittaa velmuillen, ettei äiti näe nyt mitään leipää! Siihen äiti reagoi nakkaamalla vasta voidellun uuden leipäpalan suuhunsa ja toteamalla, että etpä näe sinäkään.

Uhmaikäinen saa raivokohtauksen, juoksee huutaen viereiseen huoneeseen ja viskaa kädessään olevan leipäpalan komeassa kaaressa kuin keihäänheittäjä konsanaan. Isi käy nostamassa vahingoittuneen leivän nurkasta, pyyhkii voitahrat lattiasta ja heittää entisen ruuan biojätteen joukkoon.

Uhmaikäinen suorittaa itkupotkuraivareita teemalla "Miksei kukaan koskaan anna mulle leipää vaikka mulla on kamala nälkä".


Vastoin alkuperäistä suunnitelmaa meillä ei syödäkään tänään jälkiruokaa.

Maanpuolustustahdosta ja muista motiiveista

Tuoreena reserviläisenä olen saanut kotiini jo pari sidosryhmälehteäkin; ensin pääkaupunkiseudun reserviläisyhdistysten jäsenlehden ja viimeisimpänä sitten valtakunnallisen Reserviläinen-lehden. Täytyy tunnustaa, että kylläpä on hippi löytänyt itsensä aika vieraasta ja oudosta maailmasta. Oi sitä maastokuosin vilinää, kun lehtien kuvakavalkadia katselee.

Mielenkiinnollahan minä molemmat lehdet läpi luin, ja jos tuo paikallinen aviisi oli vaikeatajuinen ja hyvin vakava, oli valtakunnallinen lehti otteeltaan yllättävän populaari, rento ja luettava. Jopa minunlaiseni armeijasta täysin tietämätön hienohelma jaksoi lukea juttuja muutenkin kuin perverssistä tirkistelynhalusta tai sitkeästä itsensä kouluttamisen tarpeesta.

Vanhetessa on ajatusmaailma muuttunut jo monessa suhteessa, ja ajatukseni armeijasta lienevät murroksessa nekin. Tai lähinnä en oikein tiedä, mitä koko aiheesta ajatella. Kyllä minulla on ollut ne vaiheeni, joissa armeija paha, rauha hyvä - ja ne ovat tietenkin toistensa vastakohdat. En voi väittää ajatusteni olleen tässä kohtaa millään tavalla punnittuja, sillä aihe ei lopulta ole juurikaan kiinnostanut. Leimallisinta onkin ollut lähinnä se, että minulla ja armeijalla ei ole ollut mitään tekemistä keskenään, eivätkä kummankaan tekemiset kiinnosta toista. Olen pyrkinyt pitämään turvallista etäisyyttä tuohon epäilyttävään ja käsittämättömään möhkäleeseen, joka koostuu aggressioista, pätemisen tarpeesta, alistamisesta, auktoriteettiuskosta ja keskenkasvuisuudesta.

Koska olen kuitenkin näemmä pohjimmiltani utelias, en pysty loputtomasti uskomaan armeijan edustavan asepalvelustaan suorittaville tai kantahenkilökunnallekaan pelkkää eläimellisten viettien purkutapaa. Ei minullakaan niin kurjaa ihmiskuvaa ole. Mutta mikä ihmisiä sitten vetää armeijan palkkalistoille tai vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön?

Ilmeisin vastaus on tietenkin isänmaallisuus. Olen kuitenkin jo monesti todennut, etten ymmärrä, mitä se on. Uskon sen olemassaoloon ja luotan, että moni sitä todellakin tuntee. Sen lisäksi, että armeijan käyminen lienee monelle itsestäänselvyys sosiaalisessa paineessa, moni saattaa valita armeijan todellakin vakaan maanpuolustustahtonsa vuoksi ja hammasta kiristellen selvitä siitä rääkistä. Mutta minun on vaikea uskoa, että ihmiset valitsisivat työuransa niin altruistisin perustein kuin tehdäkseen palveluksen kotimaalleen. Täytyyhän siitä saada jotain henkilökohtaisempaa ja välittömämpää tyydytystä.

Näen tässä nyt kolme vaihtoehtoa. Jos armeijan arki todellakin koostuu aggressioista, pätemisen tarpeesta, alistamisesta, auktoriteettiuskosta ja keskenkasvuisuudesta, täytyy kantahenkilökunnan saada kiksinsä juuri näistä asioista. Toinen vaihtoehto sitten on, että armeija ei olekaan mielikuvieni mukainen paikka, vaan työstä löytyykin lähinnä kypsää, järkevää ja rauhanomaista ihmistä palkitsevia ominaisuuksia. Kolmas vaihtoehto on, että armeijassa on jonkin verran em. pelottavia piirteitä mutta myös sovinnaisempia hyviä puolia. Nämä hyvin erilaiset piirteet houkuttelevat sitten hyvin erilaisia ihmisiä, jotka sietävät itselleen sopimattomia piirteitä niiden hyvien puolien voimalla.

Tästä kaikesta lienee helppo nähdä, että tallustan hyvin vieraalla maalla. En tunne ainuttakaan ammattisotilasta, mikä on selkeä puute tällä perimmäisellä motiivinmetsästysretkelläni. En panisi lainkaan pahakseni, jos joku saisi minut joskus ymmärtämään, mistä tässä kaikessa on kyse.

Sitä odotellessa.

maanantaina, helmikuuta 15, 2010

Baari

Olen jo pidemmän aikaa halunnut perustaa oman baarin, mutta tietenkään en tee sellaista. On aivan liian mukavaa saada palkkaa siististi tietokoneen äärellä päiväsaikaan tehdystä säännöllisestä työstä, mutta saahan ihminen haaveilla.

Tärkeintä baarissani olisi pöytiintarjoilu, tiskillä jonottaminen kun on ikävästi poissa tehokkaasta seurustelusta. Baaritiskiriittejä ei tarvittaisi epätoivoisia iskuyrityksiä ja uusiin ihmisiin tutustumista varten, sillä tämä baari olisi tarkoitettu kaveriporukoille ja introverteille.

Älkää kuitenkaan erehtykö pöytiintarjoilun perusteella luulemaan, että baarini olisi kovinkin fiini ja jäykkä paikka; siellä ei nähtäisi valkoisia pöytäliinoja eikä katseltaisi nenänvartta pitkin. Oluttuoppi olisi siellä myös kohtuuhintainen - ei nyt mikään räkäläpolkuhinta, mutta sellaisen alemman keskiluokan torstaikaljan suuruinen.

Oluita saisi olla kohtuullinen valikoima, vaikka varsinaisten oluthuoneiden kanssa olisikin turha lähteä kilpailemaan. Jokunen ulkomainen suosikkiolut saisi listalta löytyä, mutta kotimaisten pienpanimoidenkin tulisi päästä esille. Niiden valikoima voisi olla puolestani vaihtuvakin, koska pienessä baarissa ei varmaankaan kannata pitää kerralla ylettömän montaa sorttia. Jotain pientä suolaista syötävää pitää tietenkin olla, mutta ei liian ravintolamaista menoa kuitenkaan.

Tanssilattiaa ei baaristani löydy. Kotifasisti saattaisi haluta pienen nurkkauksen satunnaisia keikkoja varten, itse en kyllä tarvitsisi välttämättä tätäkään. Kultturelli hippi minussa ehdottaa seinille taideopiskelijoiden vaihtuvia näyttelyitä, mutta todellisuudessa se olisi jo turhankin kultturellia ja veisi liikaa huomiota seurustelulta ja kaljanjuonnilta. Eihän seinillä tarvitse välttämättä olla yhtään mitään.

Jotenkin luulen, että Helsingin yöelämä saa kuitenkin toistaiseksi tulla toimeen ilman minun ammatillista panostani.

sunnuntaina, helmikuuta 14, 2010

Minä suojelen sinua kaikelta

Eduskuntavaaleihin taitaa olla sellainen vuosi aikaa, olisikohan nyt aika jo viritellä vaalikiihkoa? Kaksissa viime vaaleissa eli kunnallisissa ja eurosellaisissa äänestin vihreitä, mutta nyt se tie näyttää hiljalleen nousevan pystyyn. Vai kuinka montaa tällaista pitäisi vielä sietää ennen kuin on myönnettävä, ettei pelastusta sieltäkään suunnalta tule? Siitäkin huolimatta, että löysin kirjoituksen tätä kautta.

Minun on myönnettävä, että rouva Rastimon asenne kyllä miellyttää minua. Huomatessaan pelottavan monen puoluetoverin olevan eri mieltä kanssaan rva Rastimo ei harkinnan jälkeen paiskaakaan ovea kiinni perässään vaan sisuuntuu ja päättää muuttaa systeemiä sisältä käsin. Vastarannankiiskissä ON jotain vetoavaa.

Mutta jos haraa vastaan ihan vain tietämättömyyttään, valuu sekin terä hukkaan. Rouva näki netissä rumaa sisältöä, ja äitinä huolestui lastensa puolesta. Mitä jos lapsetkin näkevät jotain silmilleen sopimatonta? Sen sijaan, että rva Rastimo asentaisi koneelleen juuri omiin tarpeisiinsa parhaiten sopivan esto-ohjelman ja valitsisi omin pikku kätösin sallitut sivut, rva Rastimo ajaa valtiollista nettisuodatusta kaikille. Ja kun rva Rastimolle kerrotaan, ettei sellainen edes toimi teknisesti, rva Rastimo toteaa, että jos poliittista tahtoa vain löytyy, keinot keksitään ja toimiva tekniikka kehitetään. Ja että kyllä unelmia pitää olla!

Lisäksi rouva elokuvaohjaaja suivaantui huomatessaan, että hänenkin elokuvansa on netissä laittomassa jakelussa. Rva elokuvaohjaaja ei kuitenkaan saanut ladattua elokuvaa, sillä kyseinen vähäpukeisten naisten kuvia vilissyt sivu vaati ensin luottokorttitietoja. Mutta ihan varppina se leffa oli sillä sivulla, kun siellä kerran luvattiin niin! Todella törkeää, että hänen teoksellaan näin rahastetaan.

Huomionarvoista on myös se, että rva Rastimo on löytänyt toimivan keinon jaotella ihmiset kahteen selkeästi toisistaan erottuvaan ryhmään. Kirjoittaessaan nettisuodatuksesta hän on saanut suorastaan tyrmäävää vastustusta, jonka takana ovat poikkeuksetta olleet nörtit. Rva Rastimo kuitenkin tuntee myös paljon tavallisia äitejä ja isiä, ja nämä ovat kaikki hänen kanssaan samaa mieltä.

Nyt ei sitten ole epäselvyyttä siitä, mihin ryhmään tämäkin humanisti kuuluu. Olenkin aina tavannut sanoa, että jos olisin miespuolinen ja ymmärtäisin enemmän tietokoneiden päälle, voisin olla hyvä nörttipoika.

torstaina, helmikuuta 11, 2010

Kätevä kippo saareen

Naiseuteni on saavuttanut taas yhden etapin, sillä olen saanut kutsun Tupperware-kesteille. Kuulin tällaisesta optiosta jo etukäteen, ja olen siitä asti odottanut varsinaista kutsua kiihkonsekaisella jännityksellä. Ihkaoikeat Tupperware-kestit! En jättäisi niitä väliin mistään hinnasta. Tai, no, en ainakaan kovin alhaisesta hinnasta.

En ole toki aivan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä: osallistuin vastaaville kutsuille kerran lapsena äitini kanssa. Kyllä se äitimuori kai jonkin kiponkin osti, mutta minulle tapahtumasta jäi mieleen vain yli-innokas esittelijä. Joka ikinen muovirasia oli "aivan uskomattoman kätevä, kun mennään saareen", ja muoviastioista on "kätevä syödä, kun ollaan saaressa".

Muistan kummastelleeni, miksei kukaan kerro esittelijäpololle, ettei läsnäolijoilla ole minkäänlaista aikomusta mennä saareen. Kenties läsnäolijat eivät itsekään tajunneet tätä, tai ehkä he halusivat vain olla kilttejä.

Minulla sen sijaan on varsin kunnianhimoisiakin suunnitelmia jatkaa valovoimaista leivontaharrastustani, joten odotan Tupperware-tädin lumoavan minut leivonta-aiheisella tuotteistolla.

keskiviikkona, helmikuuta 10, 2010

As a Child I Could Walk on the Ceiling

Vaikka kolmenkympin kriisistäni kovasti puhun, ei kriisi ole ollut kovin ikävää laatua: pääasiassa vanheneminen on ollut mukavaa, nuoruuteen kun on liittynyt niin paljon turhaa stressiä, ongelmien paisuttelua ja itsensä vakavasti ottamista. Ei ole montaakaan asiaa, jota nuoruudestani kaihoisasti kaipaisin.

Yksi menneisyyteen jäänyt asia kuitenkin pyörii yhä mielessä: teknobileet. Joskus parikymppisenä tutustuin lyhyesti paikalliseen hippakulttuuriin ja olin itsekin muutaman kerran mukana järjestämässä reivejä. Siinä missä muissa opiskelijabileissä lähinnä keskityttiin keppanaan ja seurusteluun, teknobileissä tanssittiin. Ja kyllä, ihan päihteettä, te näsäviisaat epäilevät tuomaat.

Minua voi olla hyvin vaikea saada edes sisälle keskimääräiseen yökerhoon, paikan tanssilattiasta nyt puhumattakaan. Epämääräiset lihatiskit päivän hitteineen eivät voisi vähempää kiinnostaa, mutta teknon tahdissa hytkyminen jossain pimeässä varastohallissa on suorastaan satumaista. Parin tunnin tanssimisen jälkeen on saanut piiskattua itsensä niin hypnoottiseen tilaan, ettei enää muista maan päällä olevansakaan.

Edellisestä kerrasta lienee kuitenkin jo kohta kymmenen vuotta, eikä minulla ole enää hajuakaan, mitä alalle kuuluu. Ja vaikka olisikin, ainakin minun aikoinani pippalot tapasivat olla yöllä; aamubileet alkavat siinä viiden maissa, kun konventionaalisemmat iltahipat ovat päättyneet ja tanssijat tankanneet voimaruokaa snägärillä. Iltabileissäkin oikeaan tunnelmaan päästään vasta uuden vuorokauden puolella.

Tuollainen aikataulu ei kuitenkaan sovi perheelliselle, jonka pitää olla vahtimassa jälkikasvun puuronsyöntiä heti aamusta. Järjestääköhän kukaan keskipäivän reivejä keski-ikäistyville, vai kärsisikö tapahtuman tunnelma dekadenssin puutteesta? Ajatus allekirjoittaneesta pomppimassa parikymppisten muksujen seassa tuntuu lähes yhtä hupaisalta kuin ajatus minusta rynkyn varressa.


tiistaina, helmikuuta 09, 2010

Huudattamisesta

Olen päässyt ensimmäistä kertaa maistamaan uhmaikäisen vanhemman häpeää, syyllisyyttä ja ketutusta. Joku lukijoista saattaa osata kuvitella tai peräti tietää omakohtaisesti, millaista on saapua kotiin useamman uhmaikäisen lapsen kanssa väsyneenä työ- ja päiväkotipäivän jälkeen. Talvella muksuja alkaa suututtaa heti rappukäytävään päästyä, toppavaatteissa kun on kamalan kuuma. Lisäksi äiti ja isi ovat vielä kiusallaan keksineet, että kengät on otettava pois jo rappukäytävässä, ettei eteiseen pääse lunta.

Kun tällaisessa tilanteessa naapurin ovi yhtäkkiä aukeaa ja silminnähden raivostunut naisihminen tiuskaisee "onko niitä lapsia ihan pakko huudattaa?!", on lasten äiti luonnollisesti vastaanottavaisimmillaan. Lakoninen toteamus "sellaista se uhmaikä on" ei hirmulle vastaukseksi riitä, sillä "joka ikinen päivä samaan aikaan sama juttu! Ettekö te voi mennä huutamaan omaan kotiinne siitä!"

Rakas naapuri, sinne me juuri olemme menossa, ellet huomannut. Tervetuloa mukaan savottaan, ylimääräinen käsipari voisikin nopeuttaa rimpuilevien kakaroiden siirtämistä hissistä asuntoon. Samalla voi myös miettiä, olisiko toimivampiakin tapoja saada tahtonsa läpi kuin äyskiminen ilmiselvästi päivän stressaavimpaa hetkeään kokevalle pikkulasten huoltajalle.

Vaikka päällimmäinen reaktio tästä viehättävästä kanssakäymisestä on aggressio tympeää naapuria kohtaan, en tietenkään voi välttyä syyllisyydeltä. Ne kakarat oikeasti huutavat kovaa, ja niiden siirtyminen oman asunnon suljetun oven taakse kestää oikeasti tuskallisen kauan. Jos ei itsellä ole lapsia, niin kyllä se joka päivä samaan aikaan toistuva älämölö varmasti ottaa erityisen paljon päähän.

Koska en kuitenkaan voi tehdä asialle juuri mitään, vietän nyt sitten tulevat vuodet ahdistuneen tietoisena siitä, että toimintaani tälläkin hetkellä paheksutaan jossain ovisilmän takana. Sillä välin pohdin, yritänkö jatkossa synnyttää aikuismaisempaa keskusteluyhteyttä pahantuuliseen naapuriin vai huudatanko jatkossa lapsia vielä lujempaa ja pidempään kuin aiemmin. En ehkä saa kakaroita hiljennettyä, mutta aivan varmasti keksin keinot nostaa volyymiä entisestään.

maanantaina, helmikuuta 08, 2010

Hyvästä mausta

Olen aina tiennyt, että minulla on hyvä maku, mutta että se on oikein terveellinenkin vielä! Onnellinen vanhuus odottaa.

Lähtisikö joku kaljalle? Alkoi tehdä mieli.

lauantaina, helmikuuta 06, 2010

Sosiaalisen median kielletyt puheenaiheet ja hienohelmat

Suurin osa Facebookin ja muiden sosiaalisten medioiden käyttäjistä varmaan tunnistaa ne rasittaviksi todetut ihmiset, jotka kertovat ainoastaan lapsistaan/koiristaan/trendikkäistä harrastuksistaan/ihanista koti-illoistaan, kunnes kuulijat nukahtavat tai kaikkoavat. Monet ovat lukeneet artikkeleja, joissa listataan asioita, joita sosiaalisessa mediassa ei kannata tehdä. Ihan kaikkien yhteisen viihtyvyyden vuoksi.

Kyllä sitä blogimaailmassakin varmaan esiintyy; moni lienee saanut kommentteja, joissa blogin aihepiiriä ja/tai ilmaisua moititaan. Mutta koska blogeja luetaan lähinnä viihteeksi ja oman kiinnostuksen mukaan, ei ilmiö liene yhtä merkittävä kuin naamakirjassa. Siellä kun kaverien päivitykset tulevat uutissyötteeseen pyytämättä, ellei niitä erikseen suodata pois.

Tämä valitus kuitenkin kummastuttaa. Porukkaa siis oikeasti kismittää se, että joku pikkulasten äiti kirjoittaa koko ajan vain niistä lapsistaan ja reikihoitoon hurahtanut voimauttavista kokemuksistaan - eikö sillä ole mitään muuta elämää? No, ei välttämättä ole. Ja jos onkin, kyseisellä äidillä tai hurahtaneella voi olla lukemattomia syitä olla kertomatta siitä julkisesti. Miksi ihmisten on niin vaikea hyväksyä sitä, että toisten ihmisten elämät voivat tosiaankin koostua hyvin erilaisista asioista kuin heidän omansa?

Erityisen kornilta se tuntuu sosiaalisessa mediassa, jossa kyse pitäisi olla kavereista, englanniksi peräti ystävistä. Jos toisen ihmisen elämästä lukeminen ei kiinnosta, miksi sitten vaivaudutaan teeskentelemään ystävyyttä? Ja jos pitää hankkia tuhat naamakirjakaveria, joiden jutut sitten osoittautuvatkin todella typeriksi, niin olisiko se kuitenkin oma moka?

Onko tässä nyt kyse siitä, että osa pitää Facebookia ja muita sosiaalisia medioita ensisijaisesti keinona viihdyttää muita, kun taas toisille kyse on enemmän itseilmaisusta ja oman elämän jakamisesta? Sitten niitä viihdyttäjiä suututtaa, kun kaikki muut eivät yritäkään viihdyttää heitä? Ehkä ne listat kielletyistä puheenaiheista ovat hyödyllisiä niille, jotka haluavat nimenomaan maksimoida kaverimääränsä ja jäädä ihmisten mieliin kiinnostavina hahmoina. Kaikki eivät kuitenkaan taida tavoitella tätä.

Toinen, oikeastaan päinvastainen valituksen aihe, on oman elämän vääristely ja hienostelu naamakirjassa. Asiaa päiviteltiin muistaakseni viimesyksyisessä Hesarin Kuukausiliitteen mittavassa FB-jutussakin: ihmiset harvemmin kertovat valmistavansa makaronilaatikkoa, kun taas sushikokemukset paljastetaan herkästi. Siispä ihmiset esittävät verkossa jännittävämpää ja eksoottisempaa kuin ovatkaan.

Anteeksi nyt vain, mutta en minä työpaikan lounastauollakaan yleensä kerro, että söinpä taas tänäkin aamuna niitä samoja muroja kuin joka jumalan aamu viimeisen parin vuoden ajan. Sen sijaan saatan hyvinkin mainita, että kokeilinpa muuten eilen elämäni ensimmäistä kertaa pikeerikoristeiden tekemistä. Ehkä minä olen sitten paatunut teeskentelijä ja hienohelma, kun edes oikea katsekontakti ei saa minua paljastamaan todellista, arkista ydintäni.

keskiviikkona, helmikuuta 03, 2010

Lumienkeleitä Punavuoressa

Muistatte varmaan vielä nämä punavuorelaiset? Seurue on ylittänyt uutiskynnyksen jälleen, kun Facebookissa alkoi kiertää viesti, jonka tiedotusvälineetkin saivat ajallaan poimittua. Pienen mittakaavan kaupunginosatoiminta pyörii näemmä edelleen, ja poppoo on keksinyt ajankohtaisen aiheenkin lumen sekoittamassa Helsingissä.

Toistan aiemman näkemykseni asiasta: kävi tuossa tempauksessa miten hyvänsä, mitä haittaa siitä voisi edes olla, että joku ainakin yrittää tehdä jotain hyvää? Toisaalta en epäile hetkeäkään, etteivätkö kriitikot poimi tästä mainiota lyömäasetta haihattelua vastaan, mikäli lumitöihin osallistuu heidän mielestään liian pieni osuus turvapaikanhakijoista. Nyt nähtiin, etteivät ne mitään töitä halua tehdä, vaikka lapio annettaisiin suoraan käteen!

Näiden kriitikoiden päätä nyt ei kuitenkaan onnistuneellakaan paikallistoiminnalla käännettäisi, joten ehkä riski ei ole kohtuuton. Pitäkäähän kivaa siellä nietoksissa.

tiistaina, helmikuuta 02, 2010

Muita sairauksia

Posliinidemonit ovat totisesti ottaneet minut silmätikukseen, sen verran uhriutunut olo tässä nyt on. Lapseutumisessa on ollut sekin ilo, että kaikki lapsuudesta tutut nostalgiset taudit ovat jälleen osa elämääni; niin kuin nyt vaikka tämä mahatauti.

Mutta sen sijaan, että seuraisin loppuperheen esimerkkiä ja nätisti tyhjentäisin vatsalaukkuni pariin kertaan yhden yön aikana muuten makoisten unien välissä, kutittelee minun vatsalaukkuni ikeniäni vuorokauden verran. Eikä sen vuorokauden aikana sitten nukuta, vaan vapistaan horkassa ja pelätään, ettei elämä päätykään ihan vielä.

Ja sillä välin sen tartunnan perheeseen kantanut kuopus hyppii tasajalkaa vatsan päällä ja vaatii viihdytystä. Neitihän on toki itse parantunut ja piristynyt jo kauan sitten, muttei sitä vielä voi toipilaana päiväkotiinkaan lykätä.