Vaalilupauksista ja käsien sitomisesta

En osaa politiikkaa. Asiakokonaisuudet ovat liian suuria, termit ovat vieraita ja faktat karkailevat käsistä. Niinpä pyrinkin pitämään pääni kiinni tällaisista asioista, paitsi silloin kun en pyri.

Menemättä kovin yksityiskohtaisesti politiikan sisältöön aion nyt kuitenkin hieman puolustella demareita. Kyllä vain, demareita. Ja ennen puolusteluani tunnustan, että olen saattanut saada vaikutteita vakoilemiltani demareilta.

Demarithan asettivat tässä hiljattain muutamia kynnyskysymyksiä ja tavoitteita omalle mahdolliselle hallitustaipaleelleen ensi eduskuntavaalien jälkeen. Näistä tavoitteista ja niiden toimivuudesta voi kukin sitten olla mitä mieltä huvittaa, siitähän sitä poliittista keskustelua saadaan.

Mutta kun ei. Nyt on sitten kovasti harmittanut se, että joku menee asettamaan tällaisia tavoitteita ja vielä ennen vaaleja. Sitoi kätensä. Kävi konkreettiseksi. Tuollaisista lupauksistahan voi jäädä vielä kiinnikin! Hullun hommaa tuollainen lupaileminen.

Pohjanoteeraus oli mielestäni viimeisimmän Talouselämän pääkirjoitus "Keinot pyhittävät tarkoituksen":

Hämmentävä on vaatimus, että työllisyysmäärärahoja on nostettava. Voisi luulla, että puolueen tavoitteena on työllisyyden lisääminen tai työttömyyden vähentäminen. Sosiaalidemokraatit tekevät kuitenkin päämäärän siitä, mikä jollekin muulle on keino.
Naulitessaan tavoitteen työllisyysmäärärahoista demarit eivät siis piittaisi siitäkään, että työllisyys olennaisesti parantuisi.

Pikkaisen pirun raamatunluennan makua tuossa tulkinnassa. Toimittajakulta, kun ei niillä edustajilla ole sellaista nappulaa, jota myötäpäivään kääntämällä työllisyys lisääntyy ja vastapäivään kääntämällä vähenee. Ne ovat katsos juuri noita tuhmia pahoja keinoja, joilla sitä työllisyyttä yritetään lisätä.

Juu, voi olla, että demareiden keinot ovat syvältä. Mutta olisit sitten sanonut niin, etkä valittanut, että joku yrittää nyt ehdottaa keinoja. Ja itse asiassa toimittaja taitaa jopa myöntää, että osa demareiden keinoista saattaisikin olla peräti hyviä. Mutta kun ne on niitä keinoja!

Ja kun demarit julkeavat olla hetken aikaa sanomatta, että me tehdään tää lasten vuoksi työllisyyden parantamiseksi, niin sehän tarkoittaa sitä, etteivät demarit ajattele lainkaan lapsia työllisyyttä. Vaikka se olisi niin mainio erottautumiskeino.

Ajoituksen mestarit

Tavataan puhua ruuhkavuosista, mutta joskus ne tuntuvat kiteytyvän suoranaisiksi ruuhkaviikoiksi. Sekä minulla että kotifasistilla on nyt jännät paikat.

Maanantaina nykyisen työnantajani useamman vuoden valmistelutyö on kulminoitumassa siihen, että varsinainen liiketoiminta käynnistyy ja rahankulutus alkaa muuttua rahanteoksi. Nyt alkaa se, mitä tässä itsekin on tullut treenattua ja odotettua keväästä asti.

Entäs sitten se kotifasisti? No miehellä alkoi jo tällä viikolla konferenssi, joka syö huomattavan ison osan ajasta ja etenkin illoista. Sitten olisi vielä sellainenkin pieni juttu kuin väitöskirja, joka menee ensi viikolla painoon. Pitäisi saada alkuviikosta koko roska luettua läpi ja viime hetken viilaukset viilattua. Sitten pitäisi ryhtyä organisoimaan sitä väitöskaronkkaakin.

Kokeneimmat ja kyynistyneimmät arvaavatkin, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jep, molemmat lapset paukauttivat tunti sitten kovan kuumeen päälle. Päiväkotiin ei ole mitään asiaa muutamaan päivään.

Valokuvaustilanteista

Noissa valokuvissa minä olen yleensä se tyyppi, joka piileskelee muiden takana mutta näyttää fiiliksen ja tilanteen vaatiman korrektiuden mukaan joko keskisormea rystypuolelta tai etu- ja keskisormea kämmenpuolelta.

Naimisissa

-Äiti, eikö poikamies tarkoitakin aikuista, joka ei ole nainen?
-Joo, ja sellaista, joka ei ole naimisissa.
-Missä on naimisissa?
-Se ei ole mikään paikka, vaan ennemminkin sellainen lupaus, jonka kaksi aikuista tekee toisilleen.
-Missä se naiminen on?
-No vaikka missä... mutta se ei siis ole oikeasti mikään paikka.
-Onko siellä talo?
-Se ei siis tosiaan ole mikään paikka, vaan lähinnä sopimus: sovitaan, että ollaan yhdessä.
-Pääsenkö mäkin naimisiin?
-Ei, lapset ei pääse naimisiin.
-Miksen mä IKINÄ pääse naimisiin?
-Kyllä sä aikuisena pääset, jos haluat. Mutta lapsena ei vielä voi mennä naimisiin, kun lapset ei ole tarpeeksi kypsiä sitoutumaan yhteen ihmiseen sillä tavalla eikä se ole niille hyväksi.
-Ai sillä tavalla niinku marjoja ei saa syödä, jos ne ei ole kypsiä?
-Joo, just sillä tavalla.

Libertarismi, tuo uusi musta

Ajattelin ryhtyä libertaristiksi; niinpä perehdyin aiheeseen peräti lukemalla yhden Wikipedia-artikkelin.

Libertarismin hyviin puoliin kuuluu sen joustavuus: on näemmä sekä vasemmisto- että oikeistolibertaristeja, anarkokapitalisteja unohtamatta. Tämä mahdollistaa aika suuren heilunnan ja kuitenkin tilaisuuden irtisanoutua pölhöimmistä fundamentalisteista. Äärimmäisillään vasemmistolibertaristit kannattavat käytännössä kommunismia yksityisomaisuuden suhteen ja anarkokapitalistit jättäisivät lainsäädännän ja -valvonnan voittoa tavoittelevien yritysten haltuun.

Minun näkökulmastani molempien esiteltyjen ääripäiden ideologiat perustuvat virheelliseen ihmiskuvaan: minä kun satun uskomaan, että yksi inhimillisen toiminnan tärkeimpiä (en sanonut tärkein tai ainoa, antakaa niiden olkiukkojen vain maata) motiiveja on ahneus. Vasemmistolibertaristit tukahduttaisivat tämän puolen (erittäin epälibertaristista!), kun taas oikeistolibertaristit päästäisivät pedot liikkeelle vailla minkäänlaisia rajoitteita.

Niinpä onkin helppo todeta kummatkin hourupäiksi ja kertoa edustavansa libertarismin kultaista keskitietä. Minuun kolahti erityisen paljon se huomautus, että kyse on poliittisesta, ei moraalisesta ideologiasta: vaikka jokin on sallittua, sitä ei tarvitse välttämättä pitää hyväksyttävänä. Ja vaikka jokin ei olisi Oikein, ei sitä tule valtion tasolla lähteä silti aina kieltämään.

Luonnollisesti tämä uusi itsemääritelmäni ei oikeasti kerro kenellekään yhtään mitään. Paitsi ehkä sen, että yksilönvapaudet kunniaan. Mutta sen me taisimme jo kaikki tietääkin.

Valitusvirsi

Valitan hieman vastatakseni paremmin minulle asetettuja odotuksia.

-Sadeviitasta ei ole sanottavaa hyötyä, jos sen pitää repussa kaatosateen ajan. Mutta kuka hölmö nyt kesken hyvän vauhdin pysähtyy tavallisen veden takia tienposkeen penkomaan reppuaan? Näin hyvä sadeviitta menee ihan hukkaan (ellei joku vastaantulija tarjoudu rakentamaan kanssani telttaa).

-Helikopterilla ei saa lentää tarpeeksi matalalla, jotta merikonttien lastaamisesta saisi riittävän hyvää kuvamateriaalia ilmasta käsin.

-Päiväkotimaksut nousivat sitten tämän kuun alusta.

-Aniharva on kiinnostunut opastamaan minua oikealle tielle, vaikka kaipaan yhä huomiota ja huolenpitoa.

-Jos saa olla töissä luova, ei osaa enää olla illalla kotona luova. Tai sitten minä en vain ole enää vanhemmiten kovin luova ihminen, mutta sellaiseen johtopäätökseen en haluaisi aivan vielä ajautua.

-Pikatukussa ei ole oikeasti merkittävästi halvempaa tavaraa kuin lähi-Alepassa.

-Internet on täynnä valkoista kohinaa, josta on hyvin vaikea poimia todellisia helmiä. Toisaalta tämä koskee suurelta osin myös ei-internetiä.

Isänmaallisuudesta ja eräästä poikkeuksesta

Joskus kerroin, etten ole oikein ikinä päässyt kiinni siihen tunteeseen, jota isänmaallisuudeksi kutsutaan. Nyt luulen, että olen saattanut kuitenkin hipaista jotain sen kaltaista; kuitenkin lähinnä tuohtumuksen kautta.

Se surullisenkuuluisa Newsweek-juttu nostatti ne tavanomaiset kommentit, ja huomasin ärsyyntyväni heti. Valivali marmar, voi että kun on tämä oikeasti niin kamala maa ja eivät ne mistään mitään tiedä. Ja sitten tietenkin se klassikko, että "jos tämä nyt on oikeasti maailman paras maa, niin onpas kyllä aika kamala maailma!"

Pitääkö sitä jukolauta aina olla valittamassa? Katsokaa nyt ihan oikeasti ympärillenne, onko tämä nyt oikeasti niin poskettoman kurjaa? Hesarin mielipidepalstalla joku sanoikin osuvasti, että yksilöinä suomalaiset vakuuttavat olevansa elämäänsä tyytyväisiä, mutta jotenkin kollektiivina maa on heidän mielestään murheen alhossa. Siis minullahan on itselläni aivan sattumalta kaikki hyvin, mutta noilla muilla on kyllä varmasti kurjaa. Meidän perheessä on kaikki hyvin, mutta naapurin kakarat voivat varmasti pahoin.

Kotimaa ja työpaikka lienevät ne kaksi asiaa, joista tykkääminen on jotenkin noloa. No, minä satun pitämään molemmista.

Tämän todettuani joudun kyllä myöntämään, että orastavassa isänmaallisuudessani on ainakin yksi särö: en voi sietää suomalaista pöytiintarjoilemattomuuskulttuuria. Minä haluan mennä kahvilaan perheeni kanssa, istua rauhassa alas ja antaa tilaukseni tarjoilijalle sen sijaan, että kuljettaisin jotain kiikkerää tarjotinta vapaata pöytää etsien ulkovaatteissaan hikoilevien mukuloiden kitistessä jaloissa. Minä haluan myös istua baarissa mukavasti pöydän äärellä ystävieni seurassa sen sijaan, että ilta tulisi vietettyä kukin omalla vuorollaan tiskille jonottaen.

Jos joku päivä muutamme Saksaan, se tapahtuu juuri edellä mainitusta syystä. Paitsi jos täkäläiset ravitsemusliikkeet oppivat paremmille tavoille.

Houkutuksista

Koska firmalla on Twitter-tili, olen joutunut viime aikoina tutustumaan aiempaa tarkemmin siihenkin pörinään. Se yököttävä, sisällöttömiä nasevia iskulauseita, itsekorostusta, mielenkiinnottomia statuspäivityksiä ja silkkaa spämmiä sisältävä so-last-season-hype. Juuri se.

Himottaisi jotenkin kamalasti ryhtyä tviittaamaan yksityishenkilönäkin.

Minulla on niin vähän sanottavaa, ihan hyvin sen voisi tiivistää 140 merkkiin.

Mikä siinä on, että karmeudet niin vetävät puoleensa? Miksi kaikkea tyhmää tuntuu olevan aina pakko kokeilla? Miksei tähän ikään ehtiessä osaisi jo käyttäytyä ihmisiksi ja pysyä poissa hömpötyksistä.

Nyt kyllä hillitsen itseni.

Nykynuorisosta

Nykyään nuoriso (otos: kaikki perheen nelivuotiaat) ei enää osoita käytöstapoja ja kiitollisuuttaan isälleen sanomalla "kiitos" (esimerkiksi isänsä ojentaessa tikkarin). Ehei, nykyään kuuluu näemmä sanoa "hyvä poika".

Ei sillä, hyvähän se on että kehutaan, haukkumisen tai murrosikäisen murahtelun sijaan.

Suuri Kannatuskysely

Joulu on ihan pian, olen nimittäin saanut jo ensimmäisen joululahjanikin. Ja jos joulu on kerran ovella, ovat kevään eduskuntavaalitkin aivan nurkan takana. Entä miten eduskuntavaaleihin tavataan valmistautua? No tietenkin mittauttamalla eri puolueiden kannatusta.

On siis aika käynnistää ensimmäinen Suuri Kannatuskysely ja tiedustella konsensuksen hengessä, mitä puoluetta minun tulisi ensi EK-vaaleissa äänestää. Odotamme varmasti kaikki suurella jännityksellä, millä tavalla oma äänestyskäyttäytymissuunnitelmani muuttuu matkan varrella!

(Edit: Juu, ei tämä äänestys vieläkään näytä toimivan kaikissa syötteenlukijoissa. Hophop, linkille.)

Veteen piirretty viiva

Kuopus söi hyvillä mielin juustokakkua; olipa saanut jo melkein lautasensa tyhjäksi. Pysähtyipä sitten tuijottamaan lusikkaansa ja tajusi, että sehän on likainen. Hirvittävän likainen!

Koska lusikka oli yltä päältä juustokakussa eli liassa, ei tyttö suostunut enää syömään annostaan loppuun.

Sosiaalinen media, aargh

Minulla on pitkä ja vaikea suhde sosiaaliseen mediaan, kuten joistain vanhoista teksteistä voi päätellä. Nyt sen parissa on töiden vuoksi tullut vietettyä entistä enemmän aikaa, eikä se kaikki ole kuulkaa herkkua ollut.

Tuoreena yritysbloggaajana (ei tämä blogi, vaan firman, höhlät) tietenkin lähden intoa puhkuen etsimään hyviä vertailublogeja. Onhan se vähän erilaista kirjoittaa B2B-blogia (se on sitten business-to-business teille korporaatiojargoniin perehtymättömille) kuin B2C-blogia (jep, se cee on kuin onkin consumer), mutta kyllähän nykyaikana sellaisiakin löytyy jo enemmän kuin napa vetää.

Arvatkaa, mistä ne kaikki, siis ihan kaikki, kirjoittavat? Siitä, miten kirjoittaa B2B-blogia. Kymmenen vinkkiä B2B-blogin aloittamiseen! Seitsemän tavallisinta sudenkuoppaa B2B-blogia kirjoitettaessa! Näin hyödyt tehokkaimmin B2B-blogistasi!

Liityin LinkedInissä noin miljoonaan sosiaalista mediaa, B2B-markkinointia ja muuta spindoktorointia käsittelevään ryhmään; vertaistuki se vasta on poikaa! No, fiksumpi olisi ehkä jo osannut odottaa, mistä niissä ryhmissä puhutaan. Näin perustat B2B-blogin (lue blogiani ja osta konsultointipalvelujani)! Näin saat markkinointieurot tehokkaaseen käyttöön B2B-blogissasi (lue blogiani ja osta konsultointipalvelujani)! Viisi syytä kirjoittaa B2B-blogia (lue blogiani ja osta konsultointipalvelujani)!

Yksi häiskä oli kirjoittanut lupaavalta vaikuttavan blogitekstin, jossa hän irvaili netin kaikenkarvaisille "sosiaalisen median asiantuntijoille", jotka yhden blogin perusteella pitävät itseään PR-ammattilaisina ja alkavat kaupata palvelujaan. Tuokion mollattuaan hän alkoi sitten kaupata omia, parempia palveluitaan.

Aloitin yhdessä ryhmässä keskustelun ja kysyin, osaisiko kukaan sanoa yhtään B2B-blogia, jossa kirjoitettaisiin varsinaisesta asiasta eikä B2B-blogien kirjoittamisesta. Kukaan ei vastannut.

Ne kaverit myyvät niitä palveluja vain ringissä toisilleen, veikkaan. No, minun ovelleni on ainakin turha tulla kolkuttelemaan.

Sivumelun totaalikielto!

Perjantain Hesarin autosivujen kolumnissa (linkki maksulliselle puolelle) vapaa toimittaja Tuike Alitalo käsittelee melua. Ihan kiinnostava aihe, kyllähän sitä aina välillä kaiken maailman lehtipuhaltajat ja pärriään pärisyttävät ikiteinit ottavat aivoon yöunien katketessa. Kaupungissa aihe on tärkeä muttei millään muotoa yksinkertainen, joten on kiinnostavaa nähdä, mitä autosivuilla asiasta sanotaan.

Hupsu minä, oikeasti aihe onkin äärettömän simppeli ja ratkaisu suoraviivainen.

Kun tupakan terveyshaittoja ryhdyttiin torjumaan, kehitettiin käsite sivusavu. Se kuvaa, miten tupakoimaton henkilö altistuu savulle tahtomattaan. Kukaan ei kehitellyt tupakansavulle tiheysmittaria, vaan lähdettiin ykskantaan siitä, että kaikki savu on yhtä pahaa. Miksei meluun voida suhtautua samoin?

Seuraava askel pitäisi olla sääntelymalli, jossa jokainen saa meluta miten paljon haluaa, mutta sivumelua ei saa aiheuttaa eli altistaa toisia tahtomattaan melulle.

Kaikki melu on pahaa, joten kaikki muiden ihmisten korviin kantautuva melu tulee kieltää. Mutta tietenkään ei pidä kieltää ääniä, ainoastaan melu. Ääniä ovat kaikki objektiivisesti miellyttävät asiat, kuten vaikkapa minun suosikkibiisiäni soittava katuhanuristi, omien lasteni iloiset leikin äänet, minun uusin mp3-ostokseni, minun suosikkielokuvani takaa-ajokohtaus, minun asiallinen nalkutukseni sekä minun imaginäärisen pumppuhaulikkoni sykähdyttävä pauke.

Melua ovat sitten sinun skootterisi surina, sinun aipodisi kuulokkeista hyökkäävä räppi, sinun kovaääninen puhelinkeskustelusi, sinun rullalautasi kolina, sinun kotiovesi paukahdus sekä sinun kanta-astuntasi. Noin muutamia mainitakseni.

Syy ja seuraus

Kotifasistilla on kaulassaan iso Thorin vasara, ja esikoinen omistaa siitä pienemmän version. Tämä kummisedältä lahjaksi saatu koru on ollut olemassa jo nimiäisistä lähtien, mutta jostain syystä juuri tänään esikoinen keksi ruveta leikkimään sillä.

Ensin tyttö halusi tietää tarkkaan, mikä esine hänen korunsa oikeastaan onkaan. Vastuullisina vanhempina kerroimme vasaran varsinaisesta käyttötarkoituksesta Neiti tiedusteli yksityiskohtaisesti, miten sitä taivaankantta oikein voi lyödä ja pääseekö sinne lentokoneella.

Teoriaosuuden päätyttyä tyttö ryhtyi töihin, ja alkoi hakata pienellä vasarallaan kaikkea vastaan tulevaa. Nyt on lommoja pöydässä, lattiassa ja keittiön laatikostossa (?!).

Tähtäyksessä on selvästi vielä treenattavaa, sillä Turussa on kuulemma tänään ollut julmettu pauke ja jylinä.

Pessimistin kliimaksi

Kuten aika moni on saattanut jo väsyksiin asti kuulla, olen melko hiljattain aloittanut uudessa työpaikassa, ja olen muutoksesta yhä pähkinöinä. Keräämäni elämänkokemuksen perusteella uskallan väittää, että uuden yrityksen käynnistäminen on adrenaliiniasteikolla useita kertaluokkia ylempänä kuin vakiintuneen yrityksen toimintaan osallistuminen. Sanalla sanoen olen ammatillisen onneni kukkuloilla.

Mikä on aika huolestuttavaa. Kukkuloiltahan pääsee vain alas. Tarkoittaako tämä riemu nyt sitä, että elämäni on tästä lähtien vain kurjempaa?

Saamari.

Illalla

Ilta-aurinko pilkottaa puiden välistä ja värjää kuivan, tomuisen ilman oranssiksi. Tuuli rapisee hiljaa heinänkorsissa yrittäen rikkoa rauhan ja hiljaisuuden, tuloksetta. Verannan lattia narahtaa hänen tuolinsa alla, kun hän nostaa verkkaisesti kättään kallistaakseen kymmenen gallonan stetsoniaan auringon eteen. Vanhoilla silmillä on turha tuijotella suoraan aurinkoon, laskevaankin.

Kaukaa kuuluu katkeilevaa hurinaa; naapurin chevrolet kyntää hiekkatietä kylän kuppilasta kotiin. Toivottavasti vanha romu ei tällä kertaa koukkaa minun ojani kautta, hän hymähtää mielessään. Hänen oma ford rangerinsa uinuu ladon takana auringonpaahteelta suojassa; eipä sen kopissa tule enää nykyään kovin usein istuttua. Vähäiset ruokaostokset kun saapuvat kotiin kauppapuksunkin kyydillä, joten miksi nähdä vaivaa tällä iällä.

On avolavalla toki kovaakin ajettu, hän muistelee ja hipaisee kyljellään lepäävään vanhan luotto-winchesterinsä piippua. Hän potkaisee tomuiset lännensaappaat jalastaan, kallistaa tuolin seinäänsä vasten ja alkaa kaivella tikulla hampaankolojaan.

Muistot tulvivat hänen mieleensä välittömästi silmäluomien sulkeutuessa. Fordin räminä, öljytyn winchesterin tuoksu ja adrenaliini ympäröivät häntä jälleen. Räminän vaiettua, kädet vakaana hän muistaa taas, miten aika tuntui pysähtyvän kauriin syöksyessä pusikon läpi - kunnes eläin oli maassa ja lumous vaihtui onnistumisen riemuksi. Hän siristää silmiään ja harkitsee hetken leikkimistä aidan nokassa odottavien peltipurkkien kustannuksella, mutta päättää hieman kaihoisasti valpastunutta olkapäätään pyöräyttäen jättää harjoitukset päivänvaloon.

Auringon laskettuakin ilma on yhä painostava, eikä hän harkitsekaan siirtymistä sisälle. Hieman kurottamalla hän ylettää tuolinjalan vieressä seisovaan bourboniinsa ja kaataa lasillisen - pullon suusta juovat vain ne raukat, jotka menettivät pelipöydässä kaiken talosta vyönsolkeen, hän toteaa itsekseen.

Ilman menetyksiä ei hänkään ole näihin vuosilukuihin päässyt, mutta sai silti elää hyvän elämän. Eikä se toki vieläkään ohi ole, vaikka muistot ovatkin kasautuneet ja ympäristö seestynyt. Veranta on oikein hyvä tavoite ihmiselle ja saavutuksista kuuluu nauttia, hän päättää hymyillen ja nukahtaa lasin tyhjennettyään.