Vuoden viimeinen kirjoitus

Pääsinpä taas kirjoittamaan, tai lähinnä vaivauduinpa taas kirjoittamaan. Eipä tämä joululoman aika mitään kiireistä ole ollut, mutta läppärin esiin poimiminen tuntuu jotenkin turhan työläältä. Ei näin lomalla tee mieli tehdä muuta kuin syödä, juoda ja lukea kirjoja, joskus vähän heitellä noppaa ja pelata Kimbleä. Nyt on luettu jokunen Pratchett sekä Gaimanin Anansi Boys, ja katsottu runsaasti saksalaista roskaa televisiosta. Etenkin joulun aikaan televisiossa näytettävät dubatut blockbusterit kuten Pearl Harbor ja Rautanaamio ovat olleet suurta hupia nopanheittelyn taustalla. Tosin Ben Affleckin leukaloven ja Leo DiCaprion kulmakarvojen katselu käy joskus työstä, ellei siihen osaa ottaa riittävän camppia asennetta.

Ei tämä ole mennyt ihan silkaksi lokoiluksi, sillä kuluneeseen viikkoon mahtuu myös parin päivän ostosreissu Berliiniin. Matkaan tarttuivat mm.
-lastenvaunut
-vauvan kantoreppu
-musta pääkallokuvioinen vauvabody (ne makeat ”my first black metal t-shirt” ja ”dark child” –vauvapaidat olivat jo loppuneet X-Trasta.)
-juhlakengät Limeksen vuosijuhliin (kaupan viimeinen pari sattui olemaan juuri minun kokoani ja maksoi superalennuksessa 20 euroa... Eihän sellaista tapahdu itselle koskaan.)
-vaatteita Erikille (miesten vaatteiden shoppailu oli minulle uusi kokemus, ja myötämielisen miehen kanssa se oli riemastuttavaa.)

Viikko on myös osoittautunut varsin runsaslumiseksi. Ilmeisesti Suomessakin on saatu nauttia pakkasesta ja lumesta, mutta täällä se on ollut erityisen tervetullutta. Lumi kun ei ole mikään jokavuotinen vieras täällä Pohjois-Saksassakaan. Oliko se nyt maanantaiaamu, kun ikkunan takana olikin aivan satumaisen valkoista ensimmäisen kerran, eikä se siitä ole mihinkään sulanut. Lämpötila on pysynyt nätisti siinä 2-3 asteen tuntumassa koko ajan.

Lunta sataa edelleen koko ajan. Pyryttelyn intensiivisyyttä kuvastaa hyvin pieni kauppareissu. Sillä välin, kun kiersimme kaupassa tekemässä parin päivän ruokaostokset, auto peittyi kokonaan lumeen. Sen pienen hetkisen jälkeen piti kiltisti kaivaa esiin harja sekä rapsutuslasta, jotta pääsisi taas ajamaan kotiin. Kun auto oli kertaalleen putsattu läpi, olisi pitänyt taas aloittaa alusta. Siihen ei kuitenkaan löytynyt haluja, vaan luotimme lopulta ikkunanlämmittimiin.

Saksa nyt on tietenkin aivan sekaisin, täällähän ei ole edes talvirengaspakkoa (tänä vuonna – huomisesta alkaen se pakko kuitenkin jo on). Onkin aika surkuhupaisaa katsella, kun paikalliset yrittävät kesärenkaillaan madella lumisia teitä kolmeakymppiä, ja jokainen jarrutus ja ratin käännös saa auton heittelehtimään holtittomasti. Täällähän ei maaseudulla aurata edes maanteitä, pikkukylien kaduista puhumattakaan. No, olenpa itsekin nähnyt kerran sen ihmeen, kun Erik ajaa kahdeksankympin alueella kiltisti kuuttakymppiä. Yleensä ylinopeutta löytyy vähintään 30 %.

Koska tämä on aivan varmasti vuoden viimeinen kirjoitukseni, Hyvää Uutta Vuotta vain kaikille. Täällä Rothemühlissäkin raketit ovat jo paukkuneet keskipäivän aikoihin, odottakaapas naapurit vain iltaa. Me nimittäin olemme käyneet tyhjentämässä marketin erilaisista raketeista, paukuista, tähtisadetikuista ja serpentiinistä. Uuden Vuoden kunniaksi minäkin aion juoda ensi yönä lasin ritisevän kuivaa kuohuviiniä.

Jouluaskareita Herrmannien malliin

Nyt on lomaa kestänyt hieman yli viikon, ja aikamoiseksi nukkumiseksihan se on mennyt. Nyt aivan joulun alla puuhaa tosin alkaa riittää, kun Herrmannin perheen lapset pyrkivät astumaan äitinsä jalanjäljissä ja valmistamaan perinteisen jouluaterian kaikkien perinteiden sääntöjen mukaan. Aika käsittämätön työ tällaisissa juhla-aterioissa on, vaikea nähdä itseään samanlaisena töissäkäyvänä mutta silti lyhyen joululoman aikana yötä myöten puurtavana perheenäitinä.

Ilmeisesti koko Saksassa on tapana syödä jouluateria vasta joulupäivänä, tai ainakin Herrmannien perheessä näin tehdään. Tänään on siis vielä syöty aivan tavallista ruokaa, mutta kohta kyllä avataan lahjat. No, kyllä sitä ruokaa sitten riittää joulupäivästä eteenpäin, niin kuin muissakin kodeissa.

Meitä matkaajia on ilahdutettu myös yllättävillä joulukeleillä, ainakin aina hetkellisesti. Ruotsin Knivstassa oli aivan käsittämätön lumisade viime viikonloppuna sunnuntain vastaisena yönä. Täysin lumettoman harmaassa maisemassa käytiin nukkumaan, mutta muutaman tunnin kuluttua herättiin 15 sentin lumikerroksen keskeltä. Onneksi lumi oli kunnon pakkaspuuteria, eli auton puhdistaminen ei ollut liian työlästä.

Etelä-Ruotsissa ei sitten ajomatkan aikana ollut lumesta tietoakaan, eikä aivan rannikolla Saksassakaan. Mutta kun lähestyttiin Rothemühliä, alkoivat kinokset kasvaa ja lämpötila laskea. Täällä olikin sitten upea lähes-täysikuu, korkeat kinokset ja viitisen astetta pakkasta. No, seuraavana iltana sekin sitten suli pois, mutta onpa nähty tänäkin vuonna lunta.

Jotta joulu olisi täydellinen, käytiin eilen Erikin veljen Axelin lievästä vastustuksesta huolimatta ostamassa pieni ja nätti joulukuusi. Pääsin rikkomaan Herrmannien perinteisiä lasisia joulukoristeita kuusta pukiessani, mutta ihan hyvä siitä taisi silti tulla. Niitä hopeisia palloja oli kuitenkin niin monta laatikollista, että oli niitä vähän varaa rikkoakin. Eikä kuulemma ollut ihan ensimmäinen haljennut pallo, kertoi Erik. No ei varmaan.

Kuusen ja muiden jouluun liittyvien asioiden ostaminen on muuten välillä osoittautunut yllättävän vaikeaksi täällä Mecklenburg-Vorpommernissa. Olemme nimittäin huomanneet, ettei alueen pikkukaupungeissa juurikaan tunneta käsitettä luottokortti. Paikallisella Visa Electronilla eli EC-kortilla voi kyllä maksaa aivan kaikkialla, mutta mitään kansainvälisesti tunnustettuja luottokortteja täällä ei kelpuuteta. Automaatista sentään saa rahaa, mutta sehän maksaa sitten ylimääräistä.

Minua tämä nyt ei niin kamalasti häiritse, mutta Erikin mielestä se on pöyristyttävää. Alue haluaa muka profiloitua turistiseutuna, muttei edes bensa-asemilla voi täyttää tankkia luottokortilla. Onhan se kieltämättä vähän vaikeaa, jos vain kulkee seudun läpi autobahnia pitkin eikä kanna käteistä mukanaan. Joka välissä Erik muistaa huomauttaa, että sosialistisessa Kuubassakin voi maksaa MasterCardilla mutta Pohjois-Saksassa ei. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin huomautettava, ettei se luottokortti Kuubassakaan nyt ihan lähikaupoissa käynyt.

Loma loma, lomalomalomalomaloma...

...lomaloma, lomaloma loma! Kuka tunnisti biisin? No sehän on tietenkin Ismo Alangon Kamaan ja Tavaraan. Eräs suosikkibiiseistäni näin viimeisinä työpäivinä, ja etenkin lukion abivuoden lukuloman alkaessa tuota tuli hoilattua.

Niin, eli kohta pitäisi lähteä kohti Helsinki-Vantaata ja ruhtinaallista kolmen viikon joululomaa. Ensin lennän Tukholmaan, jossa Erik jo odottaakin oman autokullan kera. Viikonloppu menee pikkiriikkisessä Knivstassa sukulaisten luona, mutta sunnuntaina ajetaan Trelleborgiin, ylitetään lautalla meri, rantaudutaan Saksan Sassnitzissa ja ajetaan yötä vasten Rothemühliin Erikin isän luo. Siellä sitten meneekin aikaa, kun vain lojutaan nojatuoleissa, luetaan Pratchetteja ja juodaan glühweinia (se on hyvää myös alkoholittomasta viinistä tehtynä).

Takaisin sieltä lähdetään joko ennen vuodenvaihdetta tai sen jälkeen, fiiliksestä riippuen. Puolan kautta ajetaan Baltiaan, ja kai sitä pitäisi hetkinen viivähtää Tartossa eräänkin tuttavan luona. Kotiin täytyy hipsiä loppiaisen jälkeen.

Ei paha.

Puolivälissä matkaa

Tänään on sitten saavutettu Virallinen Keskimääräinen Puoliväli, eli raskaudesta on tänään laskennallisesti ohi tasan maagiset 20 viikkoa. Teille asiaan vähemmän perehtyneille kerrottakoon, ettette valitettavasti voi tällä perusteella laskea minä viikonpäivänä olen harrastanut seksiä. Sen sijaan tiedätte nyt, minä päivänä minun viimeiset kuukautiseni alkoivat.

Tästä on siis toiset neljä ja puoli kuukautta jäljellä H-hetkeen, mikäli kaikki menee tilastojen mukaan ja hyvin. Aika on mennyt hurjan nopeasti, ja varsinkin viime päivinä kehitys on tuntunut rajulta. Tuntuu siltä, että viimeisen reilun viikon ajan on tapahtunut enemmän huomattavia muutoksia kuin koko sitä edeltävänä aikana.

Vasta itsenäisyyspäivänä nassikka potkaisi ensimmäisen kerran niin, että minäkin sen tunsin. Mutta tämän viikon ajan viikarilla on ollut kauhea meno päällä, eikä se tunnu pysyvän enää hetkeäkään paikallaan. Se vie jo vähän keskittymiskykyä töissäkin, kun olio muistuttaa jatkuvasti olemassaolostaan. Ikään kuin se kaipaisi huomiota, ja kyllä se sitä sitten iltaisin saakin. Nyt kun Erik ei ole kotona kuuntelemassa juttujani, höpöttelen illat pitkät vauvalle. Varmaan aika koomisen näköistä ja kuuloista.

Vatsakin tuntuu yhtäkkiä vain ilmaantuneen. Olenhan minä sen kovettumisen huomannut jo pitkään, mutta nyt tässä viimeisen viikon aikana koko tuntuu kasvaneen kohisten silmissä. Jotkin vaatteet alkavat jo kiristää, ja napa on nousemassa vatsamakkaroiden välistä koko maailman tietoisuuteen. On vaikea päättää, missä kohtaa pitäisi hameen ja housujen vyötäröä: Pyrkisikö pitämään vaikkapa sukkahousut siinä entisellä paikalla navan päällä tai hieman sen alapuolella, vai joko ne pitäisi nostaa korkeammalle kylkiluiden tasolle? Vähän kustakin asennosta ja viimeisen ruokahetken ajankohdasta riippuu, mikä milloinkin on miellyttävintä.

Jossain vaiheessa täytyy varmaan ostaa äitiysvaatteita, vaikka ajatus jotenkin ärsyttää. En ole koskaan tutustunut äitiysvaatevalikoimiin tai hintoihin, mutta olen varma, että meitä tulevia äitejä yritetään kusettaa. Joudun varmasti maksamaan tuhottomasti jostain vaatteesta, jota voin pitää ehkä kahden kuukauden ajan. Mitä järkeä?

Minun pitäisi varmaan olla päinvastoin aivan innoissani. Kaikki naisethan pitävät vaatteiden ostamisesta, ja onhan se nyt vain niin iiiiiihanaa ostaa äitiysvaatteita kun vain vauvat pyörivät mielessä. Right? Ehkä löydän jotain söpöjä pitsi- tai flanellipaitoja, joissa on vaaleanpunaisia ja vaaleansinisiä kukkia, ehkä myös elefantteja.

Tyhjän kodin kotkotuksia

Vaikka olenkin tottunut palaamaan työpäivän jälkeen tyhjään kotiin, tuntuu se tällä viikolla normaalia oudommalta. Yleensähän Erik menee töihin minua myöhemmin ja palaa kotiinkin myöhemmin, eli jää aamulla vielä kotiin hengailemaan minun kiitäessäni Vantaankoskelle. Mutta tämän viikon Erik viettää jälleen Tukholmassa kurssilla, kun taas minä jäin tällä kertaa kotiin. Lennän kyllä perjantaina perästä, ja taas hetken sukuloituamme Ruotsissa jatkamme matkaa autolla Saksaan päästäksemme joulun ajaksi sukuloimaan hieman lisää. Sieltä sitten Puolan ja Baltian kautta takaisin Suomeen, mutta se onkin jo uusi tarina.

Olen siis tämän viikon arkipäivät yksin, mikä on aika tylsää. Raskaushormonit ovat selvästi valloillaan, kun sunnuntainen eron hetki tuntui pieneltä kuolemalta. Kummallista, miten juuri raskaana ollessa yksinäisyys tuntuu jotenkin tavallista syvemmältä, vaikka juuri nyt ei ole koskaan yksin. Erityisesti tänään kovaan salsaamiseen intoutunut vauva tosin lievensi yksinäisyyden vaikutelmaa.

Mieliala kuitenkin koheni varsinaisen erotilanteen mentyä ohi, ja arki tuntuu jo ihan leppoisalta. Mutta on kummallista palata kotiin, kun kaikki on tismalleen siinä kunnossa kuin lähtiessä. On jotenkin tylsää ja yllätyksetöntä, että jokainen raolleen jätetty ovi ja pöydällä lojuva lusikka on aivan samassa kulmassa kuin töihin lähtiessäni. Kyse ei ole siitä, että normaalisti kämppä olisi joko siivottu tai sotkettu poissaollessani. Jotenkin elämä vain tuntuu, no, elollisemmalta, jos joku muukin siirtelee ovia ja tavaroita tässä asunnossa. Jo se, että naulakossa hengarit ovat hieman siirtyneet, antaa vaikutelman elämästä. Nyt mikään ei liiku ilman minua, kaikki on niin kovin staattista. Pitäisiköhän jättää läpiveto päiväksi, jotta edes jokunen paperi vaihtaisi paikkaa.

Markkinointihenkeä Postissa

Kävin tänään hoitamassa asioita Postissa, suomeksi sanottuna siis lähettämässä kirjeitä ja paketteja. Ajankohta ei ollut luonnollisesti mitä parhain, onhan nyt viimeinen viikko halpojen joulukorttien sekä lahjapakettien lähettämiselle. Kurvin pisteen ruuhkaa lisäsi tietenkin myös se, että olin liikkeellä hieman kello neljän jälkeen.

Paikan markkinahenkinen asiakaspalvelu kuitenkin yllätti ja jossain määrin ilahduttikin. Olin hädin tuskin saanut itseni pakkausmateriaalihyllyn eteen, kun virkailija tuli tiedustelemaan etsinkö kenties postipakettia. No sellaistahan minä juuri etsin, jotta saisin lahjamateriaalin postitetuksi Keski-Suomeen. Täti ryhtyi sitten kovasti markkinoimaan ilmeisen tuoretta Kotipaketti-palvelua, johon sisältyy paketin lisäksi myös kustomoitu toimitus saajan kotiovelle. Paketin vastaanottajalle siis soitetaan etukäteen ja sovitaan toimitusajankohdasta.

Koska minun pakettini sattui olemaan juuri sen verran paksu ettei se aivan kaikista postiluukuista mahtuisi, lankesin sitten tähän hieman tyyriimpään mutta varmempaan toimitusvaihtoehtoon. Markkinointi kannatti ainakin minun tapauksessani: enpä olisi moista vaihtoehtoa edes harkinnut ilman hienoista tuputusta.

Asiakaspalvelu jatkui ihanteellisesti: Täti näytti kuinka paketti taivutetaan, tai itse asiassa taivutti sen oikeaan muotoonsa kokonaan itse. Sitten kouraani lykättiin lähetyskortti, jonka sain täyttää samalla, kun täti teippasi pakettini kiinni ja jotenkin käsittämättömällä tavalla palveli samalla lukuisia muita asiakkaita. Lopuksi Postin täti sitten pahoitteli, että minun on nyt mentävä jonoon maksamaan paketti. Hän kun ei voi käsitellä maksuja, tietenkään, ilman kassakonetta ja muuta tilpehööriä.

Kun sitten seisoin yllättävän lyhyen ja ripeästi etenevän jonon hännillä, tämä samainen täti mainosti jo uudelle asiakkaalle kaikkia kivoja saatavilla olevia Postin joululahjoja. Löytyy ihanan joulusia cd-levyjä ja vaikka mitä tavaraa, kannattaa katsella, josko jokin vielä pistäisi silmään. Ja asiakashan katseli.

Onhan Posti toki mainostanut itseään iät ja ajat, mutta noin kova markkinahenkisyys sai huvittumaan. Eipä ollut siis ainakaan Kurvin postissa joulun alla byrokraattista virastohenkeä, vaan kaupallisilla kulutusmarkkinoilla sielläkin elettiin. Sellaista se taitaa olla nykyään vähän joka puolella.

Triptyykki valokuvina

Kun nyt kerran pääsin vauhtiin, niin voisin laittaa viimein nämäkin kuvat tänne blogiin. Armas triptyykkinihän valmistui jo kaksi viikkoa sitten, mutta tämä valokuvien postaaminen on jotenkin yllättävän rasittavaa. Nytkään en voi olla lainkaan varma siitä, miltä nämä sitten lopulta näyttävät itse blogissa, eri selaimista puhumattakaan.

No, joitain valokuvia on nyt siis tuotu julkisuuteenkin. Triptyykki sai myös kaipaamaansa huomiota viikko sitten järjestämissämme tupareissa, ja erityisesti triptyykin mieltä lämmittivät pohdiskelut hahmojen sukupuolesta. Aika harva osasi sanoa mitään oikeanpuoleisen hahmon sukupuolesta, suurin osa (vaan eivät kaikki) tuntui pitävän vasemmanpuolista ilmiselvästi miehenä kun taas keskimmäinen herätti eniten keskustelua.

Ja mikäs sen mukavampaa, kun tarkoitus todellakin oli saada aikaan jotain androgyyniä. Sukupuolen pitäisi siis pysyä peitossa myös triptyykin nimessä, mutta siitä tulikin yllättävän vaikeaa. Jos minulla olisi jokin peruste antaa taulurykelmälle englanninkielinen nimi, se voisi olla "Parent, Child and the Unholy Spirit". Mutta koska suomenkielisellä maalaajalla ei ole mitään järjellistä perustetta moiseen (ne antamani nimet, jotka ovat ulkomaankielisiä, perustuvat yleensä maalausten taustalla kuuntelemieni ulkomaankielisten kappaleiden nimiin ja sanoituksiin), en voi käyttää moista nimeä.

Mutta suomeksi sana parent on aivan idiootti: vanhempi. Mikä ihmeen nimi se sellainen olisi: Vanhempi, lapsi ja epäpyhä henki. Niinpä joudun kuin joudunkin antamaan taulun hahmoille sukupuolet nimessä, mutta tietäkää tämä: niihin kannattaa suhtautua hyvin varauksellisesti ja lähinnä symbolisesti. Sitä paitsi, nythän voitte sitten ryhtyä kiistelemään siitä mihin hahmoon mikäkin nimen osa viittaa.

Taulun nimi on siis: Äiti, poika ja epäpyhä henki. Eikö se maistukin ihan hyvältä suussa?

Kenen on maksettava lapsista?

Eilisessä Talouselämässä nostettiin esiin eräskin ikuisuusaihe, joka absurdiudessaan ylittää ymmärrykseni: vanhemmuuden kulut. Artikkeli käsitteli laajemmin vanhemmuuden ja työelämän yhdistämisen karikoita, ja mielestäni valitettavan ohimennen sivusi noita kustannuskysymyksiä. Linja vaikutti kuitenkin inhimilliseltä: "Suomen käy köpelösti, ellei maksu- ja joustohalua lapsen hyväksi löydy vähän kaikilta."

Artikkelin ohessa vanhemmuuden kulujen jakamista ennenkin liputtanut, naisvaltaisen alan työnantaja Sirpa Mansner toivotti tervetulleeksi selvitysmies Janne Metsämäen ehdotuksen vanhempainvakuutusmaksusta. Ehdotuksen mukaan kaikilta työnantajilta kerättäisiin puoli prosenttia palkoista, ja tämän rahan avulla kustannettaisiin vanhempainvapaat niin äideille kuin isillekin.

Yllätyksenä ei tule, että asiaa ponnekkaasti vastustanut Elinkeinoelämän keskusliitto on taas äänessä teollisuustyönantajan edut mielessä. EK:n Lasse Laatunen toteaa: "Tämä merkitsisi sitä, että työnantajien sosiaalimaksut nousisivat 0,3 prosenttyksikköä, mikä on vastoin niitä raameja, joista sovittiin tupossa". Siis häh? Mansnerin toteamus saa Laatusen kuulostamaan aika idiootilta: "[J]os nyt osa työnantajista maksaa 15 prosenttia, niin olisiko se niin paljon, jos kaikki maksaisivat puoli prosenttia?" Hyvä kysymys.

Tämä asia ylittää ymmärrykseni siksi, etten voi käsittää, miten nyky-yhteiskunnassa joku voi vielä vastustaa vanhemmuuden kulujen tasausta. Minun silmissäni moinen vastustus olisi sama asia kuin vastustaa naisten äänioikeutta. Kuka oikeasti voi enää ajatella, että naisten työnantajien ja sitä kautta synnytysikäisten naisten on otettava koko vastuu tämän kansakunnan jatkumisesta? EK:n Laatunen toteaa, ettei EK ole ajamassa nykyisten etuuksien poistoa. Oi Armollinen Keskusliitto, kiitos Teille siitä!

Tottahan toki ongelma muuttuisi hieman pienemmäksi, jos isät jäisivät nykyistä useammin äitien sijasta vanhempainvapaalle. Ruotsissa keskustellaan niinkin radikaalista ratkaisusta kuin pakosta: syntyvien lasten isien olisi pakko jäädä kotiin puoleksi vuodeksi. Itse karsastaisin kyllä tuollaista joustamatonta ratkaisua, vaikka tarkoitus olisi varmasti hyvä. Mutta koska isien vanhempainvapaiden suosion kasvattaminen vaatii selvästikin yleisempää asennemuutosta, miksei tasa-arvoon voitaisi mennä niillä keinoilla, joita meillä on käytettävissä?

Täytyy toki myöntää, ettei tämä asia ole omalla kohdallani kuitenkaan kauhean akuutti. Luonnollisesti raskaus nostaa tällaiset teemat esiin, mutta olen kyllä mielessäni ja pienessä seurassakin vaahdonnut näistä vanhempainvapaiden kustannuksista jo pidemmän aikaa. Me tulemme Erikin kanssa kyllä hyvin toimeen taloudellisesti, molemmilla on töitä ja me taitamme peistä siitä, kumpi meistä SAA jäädä kotiin lapsen kanssa. Ratkaisu tulee luultavasti olemaan jonkinlainen puolipäiväinen vuorottelu.

Mutta kyllä minua harmittaa katsella Toimitusjohtajan hikikarpaloita yhä useamman naisen ilmoittaessa äitiyslomastaan. Työpaikassani valtaisa enemmistö on kaltaisiani nuoria naisia parhaassa perheenperustamisiässä, ja kyllä se näkyy avokonttorissa isojen vatsojen määrässäkin. Kun firma vielä tarjoaa kolmen kuukauden palkallisen äitiysloman, nousevat kustannukset nopeasti yli tuon puolen prosentin. Miksi ihmeessä juuri minun työnantajani pitää huolehtia teollisuuspamppujen eläketurvan maksajista ja tulevista työntekijöistä?

Näin kauniina aamuna ei pitäisi paasata, mutta kun tämä yhteiskunta vain osaa olla paikoitellen niin vino.

Lisää kuvia androgyynistä vauvasta

Eilen oli toinen ultraäänikuvaus, ja vauvasta saatiin lisää mainioita kuvia. Loput kuvat löytyvät samasta vanhasta osoitteesta. Oheisessa kuvassa näkyy mainiosti pää oikealla sekä vilkuttava käsi. Oli mukava nähdä taas pitkästä aikaa tuo pieni otus.

Pettymys oli kuitenkin karvas, kun sain tietää Kätilöopiston olevan vankkumaton kannassaan: sikiön sukupuolta ei täällä Helsingissä selvitetä etukäteen, vaikka vanhemmat sen haluaisivatkin tietää. Perusteluksi annettiin jotain laimeaa "no kun se on kuitenkin epävarmaa" ja bla bla bla.

Mistäköhän siinäkin on kysymys? Onko se tätä "varo, kahvi on kuumaa" -kahvikuppivaroitustekstin kaltaista ylireagointia? Luulevatko ne, että aion haastaa ne oikeuteen mahdollisen virheellisen arvion jälkeen? Erikin mielestä kyse taas oli "pohjoismaisesta sosialismista": kun kerran kaikki eivät voi saada tietää sukupuolta (kätilön mukaan 25 %:ssa tapauksista ei voida edes antaa arviota huonon näkyvyyden vuoksi), ei sitä kerrota kenellekään.

Nyt pohdin sitten, olisiko ylimääräistä rahaa heitettäväksi yksityiselle lääkärille. Luultavasti ei, taitavat nuo taksat olla kuitenkin aika korkeita ja rahalle on parempaakin käyttöä. Suunnitelma B onkin sitten odottaa seuraavaan neuvolatapaamiseen, johon sisältyy myös lääkärintarkastus. Ainakin viimeksi neuvolalääkäri katsoi tilannetta myös ultralla, ehkä voisin nytkin pyytää tällaista toimenpidettä. Mutta ehkä neuvolalääkäreillä on sama tiukkapipoinen ohjeistus kuin Helsingin seudun kätilöillä. Sen näkee sitten tammikuussa.

Ensimmäinen potku

Jälkikasvu vaikuttaa erityisen isänmaalliselta, sillä uskoisin tunteneeni vauvelin ensimmäisen potkun eilen illalla. Neuvolan mukaan potkujen alettua yleensä tajuaa, että tätähän minä olen jo jonkin aikaa tuntenut. Jossain vaiheessa se vain ylittää kai huomiokynnyksen rajan.

Eilen sitten makoilin sängyssä ja yritin päättää, onko kyseessä todellakin sikiön liikehdintä vaiko pelkkä vatsassa kiertävä ilma. Varmuuteen en ikinä päässyt, niin hentoisia tönäisyjä ne liikkeet olivat. Enpä siis vieläkään voi olla aivan varma raskaudestani, kun eivät nuo aistimukset niin pomminvarmoja olekaan. Kuinka kauan tässä pitää odottaa, ennen kuin asiasta ei ole epäilystäkään? Painokaan ei ole noussut yhtään, eikä masu ulkopuolisin silmin näytä kovin vauvamaiselta. Kukaan ei siis näe raskauttani päälle päin, miten tyhmää! Vieläkään en voi istua raitiovaunussa invapaikalla hyvällä omallatunnolla, en vaikka korkokengät kivistäisivät.

Eilen pipareita leipoessani näytin kyllä jo aivan äidiltä, kun jauhoinen essu pullotti taidokkaan sitomisen ansiosta juuri oikeasta kohtaa. Minkäköhän ikäisten lasten kanssa voi jo leipoa? Kahden viikon ikäinen sintti ei varmaan saa maistella raakaa taikinaa. Miksi kaikkea pitää odottaa niin kauan?