Uusi alku

Uusi hiustyylini on äänestävän kansan mukaan ennen kaikkea myönnytys sujuvalle maastossa etenemiselle, joskin telaketjutkin saivat kannatusta. Avoimissa vastauksissa ehdotettiin lisäksi partakoneen heiluneen ihan vain hupimielessä, mutta arveltiin myös bloggaajan vain kaivanneen jotain uutta. Mikä ei ole yhtään pöllömpi vastaus, jos sallitaan tylsäksi heittäytyminen.

Vanhan värjätyn tukan ajaminen pois symbolisoi melko puhtaasti uutta alkua; enhän minä enää edes tiennyt, minkä väriset hiukseni oikeasti ovat! Ja kuinka siistiä olisi, jos siellä olisi oikeasti jo harmaita joukossa! No, en sellaisia ole ainakaan vielä sängestä bongannut, vaikka olenkin kyllä etsinyt.

Uusi alku on tietenkin parhaillaan laajempikin teema elämässäni, muutenkin kuin vuoden vaihtumisen ansiosta. Nyt kun joulu tuli hoidettua pois alta, on seuraava merkittävämpi tapahtuma sitten sellainen vähäpätöinen episodi kuin muutto Kiinaan.

Vaeltelen ympäri asuntoani ja hykertelen miettiessäni, kuinka tuostakin esineestä pääsee kohta eroon. Ja tuosta, ja tietenkin tuosta! Ajatelkaa, autokin menee kaupaksi! Tuo vanha televisio elektroniikkaromuksi! Nuo huonekalut huutonettiin! Kaikki tämä turha kuorrutus ympärillä, kaikki se leikataan pian irti!

Ja Kiinassa sen tilalle tulee jotain ihan uutta, josta en tiedä vielä mitään. Kiinalaisia huonekaluja. Kiinalaisia vaatteita. Kiinalaisia astioita. Kiinalaisia verhoja. Kiinalaisia mausteita. Syömäpuikkoja. Teekannuja. Ja mitä muuta siellä nyt onkaan.

Uusi alku on ajatuksena huumaava, mutta tietenkin se myös pelottaa. Ennen kaikkea sen vuoksi, ettei minun elämässäni ole tarvetta millekään uudelle alulle. Minulla on toimiva parisuhde, onnelliset lapset, hyviä ystäviä, kiva kotikaupunki ja kiinnostava työ. Mitä järkeä on sekoittaa pakkaa, kun kaikki on kerran niin hyvin?

Olen yrittänyt rauhoitella itseäni toteamalla, että muuttaminen kaukomaille vaikkapa tylsän parisuhteen pelastamiseksi olisi aika paljon huonompi ajatus. Että muutoksesta selviää ehkä täysjärkisenä juuri sen ansiosta, ettei ole pohjalla kyteviä ongelmia.

Sen näkee sitten.

Talvitukka

Toteutin viime viikonloppuna pitkäaikaisen haaveeni ja ajelin pääni kaljuksi. No, okei, sentin sängeksi, mutta kuitenkin. Miksi näin? En minä tiedä. Olen aina ihmetellyt naiseuteen liitettyä voimakasta tunnesidettä omaan päälakikarvoitukseen ja julistanut, että minun tukalleni saa tehdä ihan mitä vain identiteettini kärsimättä. Kuitenkaan en ollut koskaan ajellut päätäni, joten sanat kaikuivat onttouttaan.

Erikoisuudentavoittelu ja oman jääräpäisyytensä todistelu on kuitenkin pöhkö syy, ja psykoanalyyttisessä hengessä olenkin vakuuttunut talvitukalleni löytyvän susirumuuden lisäksi muitakin syitä. Rakas lukija, auta ja kerro, mikä on todellinen syy tummien kutrieni katoamiselle.

(Syötteenlukijaa käyttävät: Juu, tämä on taas näitä polleja, jotka eivät näy lukijoissa aina ollenkaan, tai ainakaan oikein. Koittakaa kestää, ja tulkaa vaikka taas pyörähtämään täällä varsinaisella sivulla. Täällä on oikeasti tosi kivaa, uskokaa pois.)

Kapasiteetin riittämättömyydestä

Olen alkanut epäillä, että innostuksen summa on elämässä kutakuinkin vakio. Vai miten pitäisi tulkita se, että työ innostaa ihan täysillä (ja raastaa ja riemastuttaa ja turhauttaa ja - no kyllä te tiedätte), enemmän kuin mikään työnteko on hyvin pitkään aikaan (koskaan?) innostanut. Sen sijaan parina viimeisenä vuonna harrastuksista ehkä eniten riemua tuottaneet bloggaus ja ampuminen ovat nyt selvästi matalasuhdanteessa.

Bloggaamisesta en ole kuitenkaan huolissani; kyllä tässä on kaikenlaisia jaksoja tämänkin bloggausuran aikana ehtinyt tulla, ja kun aihepiiriä ei ole mitenkään rajattu, ei varsinaista loppuakaan ole näköpiirissä. Kyllä se juttu tulee kun on tullakseen, ei sitä tarvitse mitenkään pakottaa.

Mutta ampumisen takkuilu harmittaa oikeasti. Enää ei jaksa käydä HSC:llä takomassa niitä samoja reikiä niihin samoihin pahveihin niillä samoilla mutkilla, mutta harrastuksessa eteneminen vaatisi jotenkin liian paljon vaivaa. Pitäisi sitä SRA:ta varmaan nyt oikeasti alkaa treenata, mutta en ole saanut vieläkään itseäni raahattua yhdenkään kiväärin ääreen.

Kaikki on kiinni yksinkertaisesti siitä, ettei yhtään huvita lähteä sompailemaan ypöyksin jonnekin Santahaminaan. Nyt ei ole edes (pääasiassa) kyse siitä, että pelkäisin kaikkien nauravan minulle (nauravathan ne, mutta pellenä on ihan kivakin olla). Kyse on siitä, etten minä edes löydä perille! Eikä missään ole kivaa opaskirjasta, jossa näytetään satelliittihybridikartoin että tuossa on bussipysäkki, tuosta kävelet vasemmalle ja sitten vähän matkan päässä on sellainen koppi, jossa on joku tyyppi, jolle sanot koodisanan, ja sitten kaikki hoidetaan sinun puolestasi.

Olen siis törmännyt kynnykseen. Kynnys ei ole ylittämätön, mutta koska kaikki mukavuusalueeni ylittävä kapasiteetti on jo suunnattu huikeaan urakehitykseeni, ei vapaa-ajalle jää enää jäljelle aloitteellisuudesta kuin rippeitä. Ja nekin suuntautuvat lähinnä pohdintaan rantareittiä vai kaupunkireittiä, maitoa vai karpalovissyä, pitsaa vai possupataa.

Pitää varmaan taas lähteä jonnekin Turkuun.

Marssiraportti

Perjantaina taivaalta pulppusi inhaa vettä, elohopea valahti alas ja tuulikin kävi aukomassa päätään, vaikkei toki aivan samassa mittakaavassa kuin eilen lauantaina. Ihanuudesta huolimatta pakkasimme muksut autoon ja lähdimme sille paljon puhutulle marssille. Tiedättehän, yötön yö, kesä ja kärpäset.

Ensimmäinen takaisku tuli jo kotitalomme alaovella: kuopus oli psyykannut itsensä jo hirmuiseen marssiflow'hun ja oli raivoissaan, kun joutuikin nousemaan auton kyytiin. Eihän nyt autolla voi mennä marssimaan! Autolla kuitenkin menimme. Haloo, joku Vantaa.

Esikoisen käämit taas paloivat ensimmäisen kerran vasta siinä vaiheessa, kun seisoskelimme parikymmentä minuuttia kylmästä hytisevän marssilauman hännillä odottamassa omaa lähtövuoroamme. Hyvin tyttö kuitenkin käyttäytyi, sillä hienoinen marina kyllä kalpeni sille, kun kuopus kiipeili aitojen yli, potki kanssaseisojiaan ja jankutti jatkuvasti, että milloin me äiti oikein mennään sinne marssimaan.

Tilanne olisi voinut olla sietämätön, ellei tytärten pieni ikä ja koko olisi ollut jokseenkin kaikkien muiden osanottajien mielestä tavattoman hellyttävää. Muita lapsia ei marssilla juuri näkynytkään, joten meidän perheemme sai kyllä enemmän kuin oman osansa huomiosta. Ylpeät pikkulapset pääsivätkin maaliviivan ylitettyään poseeraamaan useammallekin kameralle.

Kymmenen kilometrin marssilla oli puolivälissä taukopaikka, jossa lapsoset ensin täytettiin mehulla ja sitten tyhjennettiin bajamajassa. Taukopaikka oli kaikenlaisen karmeuden kliimaksi, kun kumpikin rääpäle kitisi, inisi ja ulisi niin märkää kuin väsymystä. Mutta kun päästiin taas matkaan, kitinä vaihtui riemunkiljahduksiin ja säihkyviin silmiin. Ja ikävä maanpinta rattaisiin sekä isin hartioihin.

Noista ei kyllä ota hullukaan selvää. Miten kymmenen kilometrin kävelymatkalle voikin mahtua koko pienen ihmisen tunneskaala? Miten nelivuotiaan mielestä voikin olla metsässä niin hirveää, mutta kuitenkin ihan parasta ikinä? Ja seuraavana päivänä tytöt olivat pettyneitä, kun tiedossa ei ollutkaan enää uutta marssia. Onneksi neideillä on sentään hienot diplomit ja mitalit esiteltävänään.

En minä kyllä enää sateessa tällä kokoonpanolla lähde marssimaan, mutta kauniilla ilmalla voisi harkita.

Mars!

Yllätin itsenikin, kun päädyin ilmoittamaan koko perheeni tänne. Yötön yö, sotilasmusiikkia, viikko kesälomaan, mikä voisi olla sen mukavampaa?

Nyt pitää ihan tosissaan alkaa hommata niitä maastovermeitä. Onneksi esikoisella on sentään se kenttälippis ja kotifasistilla maiharit. Jos vaikka naamioisi kuopuksen rattaat maastoverkolla?

Suuri Harrastusäänestys päättynyt, katso kuva!

Jokunen pyytäjä löytyi, muttei kuitenkaan tarpeeksi monta. Demokratian kannattajana en voi tälläkään kertaa toimia vastoin kansan tahtoa: paheellinen harrastukseni jatkukoon, joskin exit-strategian puitteissa.

Avoimien vastausten joukostakin löytyi tukea harrastuksen jatkamiselle – todettiinpa jopa, etten ole vielä edes kunnolla aloittanut. "Puskista ampunut anomuumi" sai jonkin verran kritiikkiä, kun taas osa ei halunnut ottaa kantaa yksityisasiaan. Kiinnostava vinkki tulevaisuuden varalle oli myös se, että miekoista eivät luodit lopu kesken.

Hämmentävänä voidaan pitää sitäkin tulosta, etten ole ilmeisesti kenenkään mielestä julkisuushakuinen YJT-uhka. Tässä on selvä itsetutkiskelun paikka. Järeiden miesten yllättävän suuri osuus äänestäjistä puolestaan lämmittää tädin sydäntä.

Pitäisikö hoksata lopettaa?

Joku anonyymi tuossa äskettäin toi tietoisuuteeni asian, joka ei ole koskaan juolahtanut sinänsä vilkkaaseen ja juolahtelulle alttiiseen mieleeni: joku saattaisi haluta pyytää minua lopettamaan ampumaharrastukseni. Niinpä minun tulisi ennakoida ja lopettaa jo ennen moisen pyynnön esittämistä.

Nyt on myönnettävä, että olen ällikällä lyöty. Koska anonyymi ei mitenkään avannut ajatustaan, en voi päätellä, kuka minua hänen mielestään voisi pyytää lopettamaan ja miksi. Ilmeisin vaihtoehto on tietenkin kotifasisti, joka ei enää jaksa katsella rahanmenoa. Toisaalta muista harrastuksistani maalaaminen vie melko samanlaisia summia, ja leipomisharrastukseni taitaa tällä hetkellä olla kankkulan kaivoistani syvin. Kotifasisti ei ole myöskään ilmaissut tällaista toivetta käydessämme keskustelua harrastusteni rahapoliittisesta puolesta.

Mielikuvitusta venyttämällä saan kuitenkin keksittyä muitakin kandidaatteja, jotka voisivat moisia pyyntöjä esittää.

1. Pasifistit. Maailma pelastetaan yksi syntinen kerrallaan; yksikin aggressiivisen harrastuksen lopettanut on piste Hyville ja tappio Pahoille. Guns are bad, Mmmkay?

2. Vakavat aseharrastajat. Kaltaiseni myöhäisherännäiset tytönhupakot lokaavat suotta vakavan urheilun maineen; sunnuntaiharrastelijat karnevalisoivat olympiamenestykseen tähtäävien verenmakuisen urakan.

3. Salaiset oravat. Aseet ovat vaarallisia, ja siksi niin kiihottavia. Jos joku hölmö mennä kailottaa blogissaan ampumaharrastuksesta kovin proosallisesti, ihmiset alkavat pian ajatella, etteivät pyssyt olekaan niin vaarallisia ja kiihottavia. Se taas heikentää salaisten oravien elämänlaatua.

4. See no evil -poliitikot. Ampumaharrastus on ihan okei, kunhan se hoidetaan suljettujen ovien takana. Jos harrastuksesta puhutaan kovin kovaäänisesti, kaiken maailman hullut ja alaikäiset kuulevat sellaisen olemassaolosta ja ryhtyvät räiskimään sivullisia.

Asian ratkaisemiseksi pitää tietenkin järjestää neuvoa-antava kansanäänestys. Kerropa siis, rakas lukija, pitäisikö minun hoksata lopettaa ampumaharrastukseni?

(Kysely ei taaskaan teknisistä syistä luultavasti näy ainakaan kaikissa syötteenlukijoissa, joten klik klik vain tänne varsinaiselle sivulle.)

Halutaan: Kädestä kiinni pitäjä

Palvelukseen halutaan johonkin pääkaupunkiseudun reserviläisjärjestöön kuuluva ampumaharrastaja, joka voi tarvittaessa pitää kiinni kädestä ja ohjata yli pahimpien karikoiden. Työntekijän tehtäviä ovat mm. opastetut kierrokset paikallisten järjestöjen käyttämillä ampumaradoilla (erityisesti ulkoradoilla, onhan kohta jo kesä), autokuljetukset radoille (vaihtoehtoisesti taluttaminen perille julkisen liikenteen pysäkeiltä tai polkupyöräretket) kivääriammunnan perusteiden opetus, simultaanitulkkaus (reservi-suomi-reservi), pään taputtaminen ja valkoiset valheet ("ihan hyvinhän se meni!").

Tehtävästä ei makseta palkkiota, mutta valittu pääsee näkemään aitiopaikalta ujostelevan konttorihiirulaisen kehittymisen ulkoilusta ja maanpuolustuksesta innostuneeksi kivääritaituriksi sekä satunnaisia itkupotkuraivareita, murjotusta ja levinneitä meikkejä. Erityisen tuloksekkaan kauden päätteeksi työnantaja saattaa tosin tarjota tuopillisen kotimaista kolmosolutta (ainakin itselleen).

Kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä sähköpostitse osoitteeseen etunimi.sukunimi@gmail.com.

Ja ei, idea ei tullut täältä. Minä olen katsokaas tosissani.

Isänmaallista naistenpäivää

Anginan koelaboratoriossa oli tänään naistenpäivän kunniaksi ammuntaa. Näyttämöksi ei tällä kertaa valikoitunut tuttu ja turvallinen HSC, vaan kiskoin itseäni niskasta ja kävin Töölöntorin ampumaradalla armaan reserviläisjärjestöni vuorolla. Olikin sitten ensimmäinen kerta, kun hyödynsin jäsenyyttä muuhunkin kuin isänmaallisen lehdistön seurantaan ja leukojen louskutukseen.

Kukaan ei purrut eikä ampunut kohti, vaikka tulikin bongattua useampi sänkitukka, jokunen suomileijona ja veteraanipaitakin. Jonkin verran kummastuneita katseita uusi tulokas sai, mutta suurin kiinnostus meni ohi ensimmäisen kierroksen jälkeen kun se osuikin tauluun.

HSC:n jälkeen vaatii kieltämättä hieman totuttelua se, ettei kukaan pidä kädestä kiinni ja anna pyytämättä näppäriä tekniikkavinkkejä. Pitääkö tässä oppia pitämään itse huolta itsestään? Jonkin verran itsetuntoa taas kohotti se, että lainapyssyn tähtäin osoittautui huonosti säädetyksi: hieman liian oikealle syntynyt kasa ei johtunutkaan omasta vinoudestani tai poliittisesta siirtymästäni, sillä pistoolilla kasa tulikin kauniisti keskelle.

Kyllä tästä vielä hyvä tulee. Minusta siis.

Harrastamisen vaikeudesta

Harrastaminen on joskus niin kovin vaivalloista, ja jotkin harrastukset ovat selvästi vaivalloisempia kuin toiset.

Otetaan nyt vaikka leipominen. Suurimmat esteet leivontaharrastukseni tiellä liittyvät tarvikkeiden saatavuuteen: vähänkin erikoisempaa tavaraa pitäisi lähteä hakemaan naapurikunnista asti, ellei halua sitten tilata tavaraa umpimähkäisesti netistä vailla hypistelymahdollisuutta.

Nämä ongelmat ovat kuitenkin ratkaistavissa satunnaisilla niskastatarttumissessioilla.

Mutta ajatella, jos marsipaanikakkujen leipominen edellyttäisi liittymistä Pääkaupunkiseudun Marsipaanileipojiin? Ja jos järjestöön liittyminen edellyttäisi kahden jäsenen suositukset, etkä satu tuntemaan ennestään ainuttakaan marsipaanileipojaa?

Ja siinä vaiheessa, kun olet Marsipaanileipojiin liittynyt, kuulet juustokakkuharrastuksen ihanuudesta. No mikäs siinä! Tosin juustokakkujen leipominen edellyttää Turvallisen Leipurin statusta, jonka saa käymällä Juustokakkuleipurikurssin. Kurssille pääsee, kunhan on jäsen vaikkapa Helsingin Juustokakkuleipureissa ja on hommannut Juustokakkuvakuutuksen maidon happanemisen varalta. Onneksi Juustokakkuleipureihin voi liittyä melko yksinkertaisella anomuksella ja henkilökohtaisella haastattelulla.

Vaan kuinkas suu pannaan siinä vaiheessa, kun juustokakutkin alkavat jo vähän tympiä ja tekisi mieli kokeilla kääretorttuja? Katsokaas kun kääretortuille on toki oma leivontakurssinsa, joka edellyttää omaa kääretorttuvuokaa, jonka taas saa vasta harjoiteltuaan kääretorttujen leipomista kahdesti kuussa kahden vuoden ajan. Jos edes silloin; todennäköisempää on, että lupa annetaan aluksi vain sokerikakkuvuokaan.

Mikäli jostain saa kuitenkin hommattua lainavuoan, edellyttää Kääretorttukurssille pääsy toki myös Suomen Kääretorttuleipojien Konfederaation alaisen yhdistyksen jäsenyyttä sekä Kääretorttulisenssiä. Eri yhdistyksillä on varsin kirjavia liittymistapoja: toiseen pääsevät vain ammattikoulun kondiittorilinjan hyväksytysti läpäisseet, toiseen pääsevät harrastelijatkin, mutta vain jäsenten suosituksesta. Yhteen pääsee, kyllä vain, suorittamalla yhdistyksen oman Kääretorttuleivonnan peruskurssin.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin: on ihan hyvä, ettei ihan ketä tahansa sunnuntaileipureita päästetä myrkyttämään sivullisia leivonnaisillaan. Niillä vuoilla voi todellakin saada paljon ikävää aikaan, jos niiden luovutusta ei mitenkään kontrolloida.

Mutta olisiko tämän kaiken pakko olla ihan näin vaikeaa ja sirpaleista?

Oma koti kullan kallis

Olenko muistanut vähään aikaan ylistää HSC:tä? Hieno paikka, kerta kaikkiaan. Puolentoista vuoden väsytystaistelun jälkeen sain viimein Pikkusiskon mukaan ampumaan, ja tyttöhän oli aivan myyty. Lähtee kuulemma uudestaankin.

Itselleni tämä kerta oli myös jännittävä kokeilu: millä tavalla vastaanotetaan hiljattain jäsenyytensä irtisanonut luopio? Vaihdetaanko merkittäviä katseita ja todetaan painokkaasti, että "ai niin sähän et enää olekaan jäsen, no sitten tää maksaakin vähän enemmän". Ehei - oli ihan yhtä tervetullut olo kuin aina ennenkin (ja jäsenalennuksetkin sain yhä kun olen niin kiva, mutta älkää kertoko sille tyypille, joka vastaa lafkan raha-asioista).

Tulipa puhetta siitäkin, että temppurata-ammunta on alkanut kiinnostaa ja siksi olen hankkiutunut uuteen järjestöön. Siitäpä vasta lähtikin käyntiin varsinainen myyntipuhe, jossa vakuuteltiin IPSC-tekniikoiden opettelun kyllä onnistuvan heilläkin ihan normaaleilla ratavuoroilla ja vuokrapyssyillä. Eihän sitä nyt ihan alussa mitään kamalan eksoottista agilityä olisikaan tarkoitus suorittaa, vaan opetella olennaiset liikeradat kuntoon sekä oppia ampumaan sekä nopeasti että tarkasti.

Ja niinhän siinä kävi, että havainnollisin esimerkein ryyditetty myyntipuhe upposi. Sen verran laadukasta opetusta puljusta on tähänkin asti saanut, ettei välttämättä ole huonokaan idea hankkia peruspohja temppuammuntaan sieltä. Sitten kun osaa ampua nopeasti ja lippaanvaihto sujuu jouhevasti, voi lähteä maailmalle soveltamaan taitojaan. Tai mikä parasta, opetella ja soveltaa rinnakkain.

Pitäisi varmaan liittyä takaisin jäseneksi viimeistään siinä vaiheessa, kun nykyinen sarjakortti on käytetty loppuun. Nythän siellä pitää käydä Pikkusiskon seuranakin.

Ovat ne kyllä velikultia. Ostaisin sieltä varmaan pyramidejakin, jos vain kauppaisivat.

Maanpuolustustahdosta ja muista motiiveista

Tuoreena reserviläisenä olen saanut kotiini jo pari sidosryhmälehteäkin; ensin pääkaupunkiseudun reserviläisyhdistysten jäsenlehden ja viimeisimpänä sitten valtakunnallisen Reserviläinen-lehden. Täytyy tunnustaa, että kylläpä on hippi löytänyt itsensä aika vieraasta ja oudosta maailmasta. Oi sitä maastokuosin vilinää, kun lehtien kuvakavalkadia katselee.

Mielenkiinnollahan minä molemmat lehdet läpi luin, ja jos tuo paikallinen aviisi oli vaikeatajuinen ja hyvin vakava, oli valtakunnallinen lehti otteeltaan yllättävän populaari, rento ja luettava. Jopa minunlaiseni armeijasta täysin tietämätön hienohelma jaksoi lukea juttuja muutenkin kuin perverssistä tirkistelynhalusta tai sitkeästä itsensä kouluttamisen tarpeesta.

Vanhetessa on ajatusmaailma muuttunut jo monessa suhteessa, ja ajatukseni armeijasta lienevät murroksessa nekin. Tai lähinnä en oikein tiedä, mitä koko aiheesta ajatella. Kyllä minulla on ollut ne vaiheeni, joissa armeija paha, rauha hyvä - ja ne ovat tietenkin toistensa vastakohdat. En voi väittää ajatusteni olleen tässä kohtaa millään tavalla punnittuja, sillä aihe ei lopulta ole juurikaan kiinnostanut. Leimallisinta onkin ollut lähinnä se, että minulla ja armeijalla ei ole ollut mitään tekemistä keskenään, eivätkä kummankaan tekemiset kiinnosta toista. Olen pyrkinyt pitämään turvallista etäisyyttä tuohon epäilyttävään ja käsittämättömään möhkäleeseen, joka koostuu aggressioista, pätemisen tarpeesta, alistamisesta, auktoriteettiuskosta ja keskenkasvuisuudesta.

Koska olen kuitenkin näemmä pohjimmiltani utelias, en pysty loputtomasti uskomaan armeijan edustavan asepalvelustaan suorittaville tai kantahenkilökunnallekaan pelkkää eläimellisten viettien purkutapaa. Ei minullakaan niin kurjaa ihmiskuvaa ole. Mutta mikä ihmisiä sitten vetää armeijan palkkalistoille tai vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön?

Ilmeisin vastaus on tietenkin isänmaallisuus. Olen kuitenkin jo monesti todennut, etten ymmärrä, mitä se on. Uskon sen olemassaoloon ja luotan, että moni sitä todellakin tuntee. Sen lisäksi, että armeijan käyminen lienee monelle itsestäänselvyys sosiaalisessa paineessa, moni saattaa valita armeijan todellakin vakaan maanpuolustustahtonsa vuoksi ja hammasta kiristellen selvitä siitä rääkistä. Mutta minun on vaikea uskoa, että ihmiset valitsisivat työuransa niin altruistisin perustein kuin tehdäkseen palveluksen kotimaalleen. Täytyyhän siitä saada jotain henkilökohtaisempaa ja välittömämpää tyydytystä.

Näen tässä nyt kolme vaihtoehtoa. Jos armeijan arki todellakin koostuu aggressioista, pätemisen tarpeesta, alistamisesta, auktoriteettiuskosta ja keskenkasvuisuudesta, täytyy kantahenkilökunnan saada kiksinsä juuri näistä asioista. Toinen vaihtoehto sitten on, että armeija ei olekaan mielikuvieni mukainen paikka, vaan työstä löytyykin lähinnä kypsää, järkevää ja rauhanomaista ihmistä palkitsevia ominaisuuksia. Kolmas vaihtoehto on, että armeijassa on jonkin verran em. pelottavia piirteitä mutta myös sovinnaisempia hyviä puolia. Nämä hyvin erilaiset piirteet houkuttelevat sitten hyvin erilaisia ihmisiä, jotka sietävät itselleen sopimattomia piirteitä niiden hyvien puolien voimalla.

Tästä kaikesta lienee helppo nähdä, että tallustan hyvin vieraalla maalla. En tunne ainuttakaan ammattisotilasta, mikä on selkeä puute tällä perimmäisellä motiivinmetsästysretkelläni. En panisi lainkaan pahakseni, jos joku saisi minut joskus ymmärtämään, mistä tässä kaikessa on kyse.

Sitä odotellessa.

Välineurheilua

Salaiset oravat ovat saaneet tiedonnälkänsä tyydytettyä ja minä olen nyt virallisesti reserviläinen. Kotiin on jo saapunut ensimmäinen kirje, joka alkaa sanoin "Hyvä reserviläinen". Reserviläisen ampumaturva on vetämässä ja reserviläisammunnan peruskurssille ilmoittauduttu.

Joitain olennaisuuksia kuitenkin vielä puuttuu. Pitäisi hommata ampujanlasit voimakkuuksilla. Maihareitakaan ei ole, eikä mitään maastokuvioista päällepantavaa. Koska olen hyvin värirajoitteinen eikä kokomustia maastoasuja liene saatavilla (vai saisikohan materiaalivalinnoilla luotua vaikutelman mustasta mustalla?), täytyy yrittää löytää jokin camo-asuste. Luulen, että tulisin hyvin onnelliseksi, jos löytäisin maastokuvioidut sukkahousut ja maastokuvioidun kravatin. Mitä muuta nainen voisi edes kaivata?

Salaisille oraville tiedoksi

Tällaisiin riskeihin kannattaa siis varautua. Lisäksi teen tiettäväksi, että avoimien vastausten joukosta löytyi tällainenkin: "Ilm. 3.15-16"".

On sanottava, ettei meikälikkaakaan ihan joka päivä kuvailla siteeraamalla Ilmestyskirjaa.

Riskikartoituksen nimissä on myös paljastettava, että vasta äänestyksen käynnistyttyä muistin yhden lisäriskin: kampaajani on venäläinen, ja kyllä te tiedätte, miten naiset juoruavat kampaajalla.

Epäilyttävistä motiiveista

Tässä yhdistysten luvatussa maassa on useita järjestöjä, jonne pääsevät jäseniksi kaikki kiinnostuneet. Sitten on hyvin paljon niitäkin, joissa jäsenten tulee täyttää tietyt reunaehdot, vaikkapa työskennellä jollain tietyllä alalla. Huhujen mukaan on sellaisiakin eliittikerhoja, joissa nämä reunaehdot ovat kaikkea muuta kuin julkiset ja joihin pääsee vain jonkun jäsenen suosituksesta. Näistä viimeksi mainituista minulla ei ole ollut kokemusta, mutta hyväntahtoisesti voin vain olettaa, että syynsä kullakin.

Sanotaan nyt esimerkiksi kaikenlaiset ampumaseurat ja reserviläisjärjestöt: olisi tosiaan ihan hyvä, ettei pyssyä anneta käteen ilmeiselle psykopaatille, joka heti ensi paikan tullen lähtee järjestön mutkalla rei'ittämään kouluja, kauppakeskuksia tai perhettään. Mistä tällaiset tunnistaa päälle päin, voi olla jo vaikeampi kysymys, mutta kaiketi fiksummat ja kokeneemmat saavat henkilöstä jonkinlaista tuntumaa. Ja ehkä näissä jutuissa kannattaa mieluummin pelata varman päälle kuin kokeilla, josko se nyt kuitenkin olisi ihmisiksi.

Muunlaiset reunaehdot alkavat olla sitten vähän vaikeammin sisäistettävissä näin ulkopuolisen silmin. Tiedossa kyllä on, etteivät ampujat ja reserviläiset ole aina päässeet julkisuuteen kaikkein mairittelevimmalla tavalla; joillakin lienee kokemuksia suoranaisesta mustamaalauksesta. Ainakaan näinä moraalipaniikin aikoina eivät lehtimiehet ja -naiset näytä aina käyttävän kamalan paljon energiaa asioihin tutustumiseen ja faktojen tarkistamiseen. Monella lienee juttukeikkaa aloitettaessaan jo oma mielipide selvillä, ja haastattelut ovat pelkkä koriste julistuksen yllä.

Tässä kohtaa pohdituttaa enää, että mihinköhän kategoriaan minä itse kuulun? Pimeillä kujilla nimittäin huhutaan, että minä olen epäselvä tapaus. Maineeni ja motiivieni perään on kyselty, notta uskaltaako sen käteen pyssyn lykätä. Puolestapuhujiakin on ollut, joten ei tässä kai ole vielä ehditty kaikkia suututtaa ja tilanne saattaa olla vielä pelastettavissa. Tosin tämän blogimerkinnän jälkeen tasapaino saattaa tietenkin heilahtaa epäsuotuisaan suuntaan – elämme jännittäviä aikoja.

Jos minut harkinnan jälkeen todetaan vaarattomaksi, odotan jopa aiempaa suuremmalla mielenkiinnolla tulevia reserviläiskokemuksiani: en olekaan koskaan ennen tehnyt mitään, mikä ei kestäisi päivänvaloa. Jos minut taas tuomitaan riskitapaukseksi, toivon saavani edes jäsennellyt perustelut. Olen nähnyt asehullumpiakin blogeja, joten minun on vaikea nähdä itseäni tällaisena riskitapauksena. Mutta ehkä omalla nimellä kirjoittaminen antaa seinähullumman kuvan, näistä asioistahan on tapana puhua hiljaa suljettujen ovien takana.

Toisaalta en ole töissä missään lehdessä, en edes kirjoita freelancerina minnekään; bloginikin julkisuus on ihan tarkoituksellakin hyvin vaatimatonta. Punavihreys voi olla pelottavaa, mutta enhän minä sitäkään aatetta ole enää vähään aikaan kovin kovaan ääneen julistanut.

Olen kyllä imarreltu siitä ajatuksesta, että lähes puolentoista vuoden ampumaharrastuksen ja säntillisen ampumapäiväkirjan pidon jälkeen minua pidettäisiin yhä potentiaalisena punavihreänä soluttautujana. Ainakaan minua ei voisi siinä tapauksessa syyttää hutiloimisesta ja laiskuudesta tutustua aiheeseen! Aika mojova saisi juttupalkkio olla, että kaikki tämä työmäärä tulisi kompensoitua.

Tietenkin voi olla, että epäilijät eivät ole johtopäätöksiä tehdessään lukeneet blogiani aivan niin pitkälle ja aivan niin tarkkaan. Mutta sellaiset pikatuomiothan ovat enemmän punavihreiden toimittajien heiniä, joten tästä ei varmasti voi olla kysymys.

Mikäli hylky tulee eivätkä perustelut kestä päivänvaloa vaan jäävät vain viisaampien tietoon, varmistan selustani pienellä sähköisellä äänestyksellä, niistä kun on ollut viime aikoina hyviä kokemuksia. Mitä mieltä kansa on, millä tavalla olen blogini perusteella vaarallinen?

(Ja sorry, erilaisia syötteenlukijoita käyttävät, tämä äänestys ei taida toimia niissä vaan teidän on klikattava ihka omalle sivulleni vastaamaan)

Reserviläisen henkilökohtainen valmiussuunnitelma

Ajattelin ryhtyä tuoreen jäsenyyteni varjolla tituleeraamaan itseäni reserviläiseksi, ja millainen reserviläinen minä oikein olisin, jos minulla ei olisi henkilökohtaista valmiussuunnitelmaa? Joten täältä pesee: mitä teen, kun Suomeen kohdistuu sotilaallinen isku?

1. Kun uhka näyttää vielä lievältä ja ohimenevältä, jatkan elämääni normaaliin malliin. En ole käynyt armeijaa, joten vältyn sotatoimilta. Kotifasisti on käynyt armeijan Saksassa eikä ole Suomen kansalainen, joten kaiketi häntäkään ei tositoimiin kutsuttaisi.

2. Kun Helsingissä ei ole enää turvallista elää, muutamme mökille. Siellä tosin ei voi asua talvisin, mutta kyllähän nyt Talvisota on opettanut potentiaalisille uhkaajille, ettei Suomen maaperälle kannata astua kylmään ja lumiseen vuodenaikaan.

3. Jos eläminen koko Suomessa vaikuttaa uhkarohkealta, muutamme mitä pikimmin Saksaan. Kolmella neljästä perheeni jäsenestä on jo Saksan kansalaisuus ja itsekin saisin sen kai aika helposti, joten muuttaminen on läpihuutojuttu.

4. Jos Saksa, tuo vanha asevelivaltio, osallistuu sodankäyntiin, ei sielläkään kannata asua. Jo varsin matala hälytystila ajaisi meidät ulos maasta; emmehän halua, että kotifasisti kutsuttaisiin rynkyn varteen. Tässä tapauksessa muutamme Ruotsiin, joka ei varmasti käy sotaa yhtään kenenkään kanssa. Tukholmassa ja sen lähistöllä asuu sukulaisia, joiden luona voi väliaikaisesti majoittua ennen oman asunnon löytämistä. Lisäksi Tukholmassa on firmani haarakonttori, josta voisin ehkä löytää töitäkin.

5. Jos joku sadisti rohkenee hyökätä rauhaa rakastavaan Ruotsiinkin, alkavat tämänkin reserviläisen puntit tutista. Eurooppa ei ole enää turvallinen, joten muutamme Australiaan. Siellä selviää englannin kielellä, eikä ketään varmasti kiinnosta valloittaa rikollisten perustamaa lammassaarta.

6. Mikäli koko maailma onkin yhtäkkiä kerralla sodassa keskenään, etsin perheelleni mukavan perunakellarin ja yritän tehdä olomme mahdollisimman kotoisaksi. Mukaani otan aurinkoenergialla toimivan läppärin sekä useita bokseja hyviä tv-sarjoja, myös lapsille sopivia. Late Lammas on aika hyvä, se viihdyttää aikuisiakin.

7. Jos koko Maata uhkaakin hyökkäys ulkoavaruudesta, tarkastelen tilannetta perunakellarista ja päätän, jäänkö turvaani odottamaan tomun laskeutumista vai otanko kasvoilleni diplomaattisimman ilmeeni ja yritän hieroa tuttavuutta muukalaisten kanssa. Meillähän voi olla paljon opittavaa heidän kulttuuristaan.

Uusi vuosi, uusi järjestö

Suomihan on tunnetusti järjestöjen luvattu maa, joten uuden vuoden kunniaksi minäkin lähetin liittymiskaavakkeen uuteen järjestöön. Pitääköhän minun opetella nyt ajattelemaan kuin reserviläinen, kun kerran kuulun reserviläisyhdistykseen? Ainakin kotiin aletaan kohta kantaa Reserviläinen-lehteä; jos ei siitä maine hippipiireissä mustene, niin ei sitten mistään.

SRA-kurssille ei minua vielä huolittu, siellä kun pitäisi osata ampua rynkylläkin. Rynkky ja minä, tiedän, ajatus naurattaa itseänikin. Mutta koska se kerran on niin ratkiriemukas mielikuva, täytyy sitä varmaan kokeillakin. Ennemmin tai myöhemmin Santahamina siis kutsuu märkäkorvaa.

Sitä odotellessa pitäisi yrittää vaikkapa selvittää, mitä eroa on harrastelisenssillä ja ampumaturvalla, joista jompikumpi pitäisi harrastukselle hankkia. Ensimmäinen on vähän halvempi, mitäköhän sillä saa vähemmän?

Olen kuitenkin vielä ikävämmänkin ongelman edessä: mitä tehdä juuri nyt katkolla olevalle HSC-jäsenyydelle? Uuden yhdistyksen jäsenmaksu on paljon pienempi, lisäksi ampuminen Töölöntorin pistooliradalla on paljon halvempaa kuin Albertinkadulla. Ja kun tarkoituksenani on osallistua jossain vaiheessa SRA-kurssille, on johonkin reserviläisyhdistykseen joka tapauksessa pakko kuulua. Rakas HSC alkaa siis käydä turhaksi.

Kuten naiselle sopii, olen luonnollisesti muodostanut vahvan tunnesiteen tuohon paikkaan, jossa olen ensimmäiset ampumakokemukseni hankkinut ja josta olen niin asiantuntevaa opastusta saanut. Miten sellaisen voisi vain kylmästi jättää taakse? Ja miten voisin enää käyttää sarjakorttini loppuun, jos en rohkene katsoa ratamestareita silmiin julman temppuni jälkeen?

Saa nähdä, miten illan ammunta menee, kun mielessä hautuvat näin synkät aatteet.