Olemme olleet nyt Kiinassa reilun viikon, ja jonkinlaista asettumista on jo havaittavissa. Tämä(kin) aika on ollut varsin stressaavaa, kun koko valveillaoloaika on mennyt kaikenlaisissa virastoissa, asuntonäytöissä ja kaupoissa kiertäessä. Ei kyllä ole shoppailukaan mitään herkkua, kun sitä on pakko tehdä (ja jalkoihin sattuu ja lapsilla on univelkaa).
Edistystä on kuitenkin tapahtunut: meillä on sentään asunto. Keskellä ydinkaupunkia sijaitseva 35. kerroksen lukaali lienee juuri sitä urbaania sykettä, jota halusinkin. Toistaiseksi ei ole ollut valittamista. (Olen yrittänyt useaan kertaan ladata tämän merkinnän oheen kuvan makuuhuoneen ikkunasta avautuvasta näkymästä, mutta ainakaan vielä en ole onnistunut. Jos kuva jossain vaiheessa putkahtaa, tiedätte sitten, mikä se on.)
Byrokratiakaan ei ole ollut mitenkään vaivalloista, vaikkei läheskään kaikkea punaista nauhaa toki ole vielä kahlattu läpi. Kovasti apua on tietty ollut kotifasistin työnantajan eli yliopiston meille osoittamasta opiskelijaleegiosta, joka saapuu valkoisella ratsulla minne tahansa milloin tahansa, jos vain tarvitsemme neuvoja / opasta / tulkkia / kantajaa. Ja voi pojat, kyllä me olemme tarvinneetkin.
Työntekoa kumpikaan meistä ei ole vielä ehtinyt aloittaa, ja sitä on jo todella ikävä. Tai oikeammin rutiineja: ei kyllä yhtään innosta ajatus lomasta, jostain jännittävästä uudesta kaupungista, kiertelystä ja uusien ravintoloiden kokeilusta. Tylsää arkea, kiitos vain. Tietokoneen ääressä nysväämistä työpäivän ajan, sohvalla lojumista illalla. Ruuan laittamista ja syömistä kotona. (No, tänään sentään kokkasimme ensimmäisen kerran; tänään kun saapui ruokapöytä ja kaupasta mukaan tarttui wokkipannu.)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti