Väsy.

Jos olisin poliitikko, voisin todeta takin olevan tyhjä; tavallisena kaduntallaajana tyydyn sanomaan olevani väsynyt. Viimeinen työpäivä Suomessa on nyt takana, ja varsinainen muuttomylläkkä edessä. Viikonlopun suururakkaan lähdetään haastavalta pohjalta: lauantaista asti joku perheestä on ollut mahataudissa (kertaakaan en tosin vielä minä itse - onkohan minun vuoroni sitten lentokoneessa?), eikä viime yönä tullut juuri nukuttua.

Muuton lähestyminen on myös yllättävän tunteellinen paikka: stressi on lyhentänyt hermoja ja pienetkin vastoinkäymiset nostattavat spontaaneja itkukohtauksia. Onneksi ne myös menevät yhtä nopeasti ohi. Lohtua saa myös siitä, ettei ole suinkaan yksin veneessä: on oikeastaan ihan kotoisaa tiuskia oman miehen kanssa tasapuolisen äkäisenä. Ei jää kummallekaan varaa murjottaa pitkään, kun molemmat ovat yhtä kamalia. Ja kun kummallakin on siihen yhtä hyvä ja anteeksiannettava syy.

Ajatella, kahden vuoden kuluttua sitten koko homma uusiksi. Apua!

Vankka takakeno, jalat pöydällä

Jo ennen muuttoa huomaan muuttuneeni ihmisenä. Tänä aamuna kuulin, että kontaktimme Kiinan päässä onkin mokannut eikä meillä olekaan voimassa olevaa hotellivarausta. Ja tietenkin se edullinen mutta siisti hotelli on jo täynnä.

Tämän kuuleminen ei kuitenkaan aiheuttanut oikeastaan minkäänlaista tunneryöppyä; no, ehkä nostin toista kulmakarvaani hieman. Koska tässähän on vielä viikko aikaa, ja kyllä nyt sen kokoisesta kaupungista hotelleja löytyy. Eikä se ole edes minun ongelmani, kontakti etsii nyt sitten kiltisti toisen hotellin. Minä en turhaan vaivaa päätäni moisilla yksityiskohdilla.

Olen yhtäkkiä kuin viaton lapsukainen, joka pitää asioiden järjestymistä itsestäänselvyytenä. Kyllä ne siellä Kiinassa hoitavat, ja jos eivät hoida, me hoidamme kun ehdimme sinne.

Minä pidän uudesta itsestäni.

Tunnereaktioista

En äänestänyt persuja. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, ettei arvomaailmani juurikaan vastaa persujen arvomaailmaa. Tai, koska yhdenkään puolueen ääneen lausutut arvot nyt harvoin ovat sellaisia joita kukaan suoranaisesti vastustaa: persujen arvojen tärkeysjärjestys ei vastaa omaani. Ei siinä sen kummempaa tai dramaattisempaa ole.

Kuten moni muu, minäkin järkytyin eilen. En kuitenkaan järkyttynyt jytkystä, vaan älykkäinä, suvaitsevaisina ja monesti peräti hienovaraisina itseään pitävien ihmisten reaktiosta. Voi sitä tuhkan ripottelun ja ulkomaanmuutolla uhkailujen määrää naamakirjassa! Nyt sitten tiedän, että Suomessa ovat päässeet valtaan homofoobiset, rasistiset, sivistymättömät ja punaniskaiset ihmisvihaajat; sitä paitsi Timo Soini on tosi ruma.

Aikuiset ihmiset! Kyllä, teillä on täysi oikeus heittäytyä teatraalisesti keskelle tietä ja teeskennellä valtimoidenne viiltelyä. Teillä on täysi oikeus kutsua Timo Soinia tosi rumaksi ja valtavaa määrää suomalaisia äänestäjiä vähä-älyisiksi hirviöiksi. Kun käytätte tätä oikeuttanne, minä puolestani käytän oikeuttani pitää teitä hysteerisinä, epäkohteliaina ja suvaitsemattomina kiihkoilijoina.

Politiikka herättää tunteita; kai se on hyvä asia. Mutta sinunkin tuttavapiiriisi melko suurella todennäköisyydellä kuuluu joku, joka on äänestänyt persuja. Ihanko oikeasti mielestäsi itseään sivistyneenä, suvaitsevaisena ja epäitsekkäänä pitävän käytöstapoihin kuuluu tuollainen avoin ja ylemmyydentuntoinen solvaaminen?

Voisiko ehkä olla, että tuollainen perseily on peräti tasoittanut tietä eiliselle jytkylle?

Tässä vaiheessa pitäisi sitten varmaan todeta, että olen iloinen muuttaessani viikon päästä pois tästä suvaitsemattomasta ja ahdasmielisestä maasta. Mutta se olisi liioittelua, koska kyllä minä Suomea kaipaamaan jään.

Edistystä

Tämä viikko ei ole vielä puolivälissäkään, mutta silti juuri tämän viikon aikana on tapahtunut paljon hyviä asioita muuttoa ajatellen. Stressiä helpottaa kummasti se, että asiat vihdoin järjestyvät.

Muuttoa edeltävän viikonlopun aikataulut ovat viimein selvinneet ja pakettiauto on jo varattu. Pitää käydä viemässä jokunen huonekalu ja liinavaate mökille säilöön; lähinnä siis sellaiset tavarat, joista emme missään nimessä halua luopua mutta joita emme Kiinaan asti viitsi kuljettaa.

Hyvin edullinen mutta kuulemma riittävän siisti hotelli on löytynyt, ja kotifasistin kiinalainen opiskelijaorja on jo nakitettu varaamaan meille sieltä ensimajoitus.

Yrityspulmani on ratkennut: en saakaan perustaa suomalaista yritystä ja kiinalaisen perustaminen taas on valtava projekti (jos edes mahdollista), mutta voin tehdä hommia freelancerina ilman yritystä. (Kiitos kuitenkin nimiaivoriihestä, Jokivaris!)

Kierrätyskeskuksen auto tulee noukkimaan kaikki myymättä / lahjoittamatta jääneet mutta hyväkuntoiset tavarat juuri sopivasti muuttopäivän aamuna ja juuri ennen muuttofirman saapumista. Ihanteellisempaa aikataulua ei ole.

Ja mikä tärkeintä: ensi sunnuntain lastensynttäreiden viimeinenkin kakuntäyte on nyt päätetty.

Pelko

Eilen illalla se iski ensimmäisen kerran: pelko ja ymmärrys siitä, että kohta mennään. Joskus pari kuukautta sitten sanoin kysyjille (niitä on nykyään päivä päivältä enemmän), että ei vielä jännitä; luultavasti jännitys iskee noin kahta viikkoa ennen lentoa. Niinhän siinä sitten kävi.

En tapaa jännittää asioita kovinkaan paljon etukäteen, ennemminkin uppoudun täysillä käytännön järjestelyihin ja stressaan niitä itse päämäärän sijaan. Niin olen nytkin tehnyt. Mutta kun jäljellä on enää reilut pari viikkoa Suomessa, alkaa muutto vihdoin tuntua todelliselta.

Vanhoista rutiineista on täytynyt alkaa hiljalleen luopua. Autottomana ei käydä automarketissa. Keittiön kuivakaapin tavaroita täytyy alkaa käyttää loppuun. Jääkaapissa on iso klöntti marsipaania, joka ei ole kulumassa edes ensi viikon lastenkekkereillä (se on väärän väristä). Sillekin pitäisi keksiä jotain.

Parvekkeella ei kai ehdi juoda kevään ensimmäistä ulkosiideriä. Pitää tehdä se Kiinassa.

Jopa esikoinen alkaa olla jyvällä: tyttö kertoi eilen luultavasti itkevänsä joutuessaan eroon vanhasta tutusta päiväkodista. Nyt tiedän, että lähes viisivuotiaskin taitaa ymmärtää muuton vakavuuden. Kolmivuotiaalla nyt ei tietty ole mitään hajua; kuopus kysyy joka päivä, mitä me siellä Kiinassa syömme kun me sinne "huomenna" menemme. Ja joka kerta kysymykseen täytyy vastata "kissoja ja koiria".

Autotta

Nyt olen autoton nainen: auto vaihtoi omistajaa tuokio sitten. Ei, en silti aio äänestää Vihreitä seuraavissa vaaleissa.

Rutto, lepra ja psykoosi

Kävin tänään hämmentämässä Mehiläisen lääkäriä, kun oli aika suorittaa kiinalaisviranomaisten vaatima lääkärintarkastus. Kyllä siinä kokeneempikin lääkäri alkoi kakistella kun käskettiin todistamaan laboratorio- ja muilla peruskokeilla mm. potilaan rutottomuus, leprattomuus ja psykoosittomuus. Noin muutamia mainitakseni. Tulipa nyt sitten otettu EKG:kin, elämys tuokin.

Mikä mukavinta, moinen tarkastus oikeuttaa lähinnä viisumin saamiseen ja maahantuloon. Paikan päällä kiinalaislääkärit katsovat tulokset, tuhahtavat ja tekevät sen kaiken uudelleen, paremmin.

T-kk

Tänään on tasan kuukausi muuttoon. Se on melko lyhyt aika, varsinkin, jos tapaa varautua asioihin hyvissä ajoin. Tajusin esimerkiksi isossa automarketissa käytyäni, että ostin liikaa WC-raikastimia: ajattelin, että ei tarvitse koko ajan olla varastoja täydentämässä. Mutta ei tuo varasto kyllä kuukaudessa ehdy.

Ja mitenköhän on noiden oliiviöljyputeloiden kanssa? Juuri ostettiin iso pullo sitäkin, vaikka vanhaakin on vielä vaikka kuinka paljon. Saippuaa tajusin olla ostamatta. Parin viikon takaisella Ruotsin-risteilyllä karkasi mopo käsistä: ostin litran pullot tequilaa ja cointreauta; margaritoja varten, tiedättehän. Pitää varmaan kyhätä läksiäisiin margaritabooli, koska vähän turhan monta maanantaimargaritaa pitäisi kumota pullojen tyhjentämiseksi omin voimin.

Lapset ovat kovaa vauhtia kasvaneet ulos vaatteistaan ja ne sopivan kokoisetkin alkavat jo kulua puhki. Mutta eihän täältä nyt kannata mitään lastenvaatteita ostaa! Hyvä vain, että on laukussa tilaa unileluille ja muulle sälälle. Mutta olisi kyllä kiva pukea välillä jotain muutakin päälle kuin ne parit paidat ja housut.

Näin viime yönä unta, että olimme jo Kiinassa ja meillä oli varsin miellyttävä asunto. Erityisesti mieltä kuitenkin unessani ilahdutti se, että Ayimme osasikin yllättäen puhua melko hyvää saksaa. Ja pari sanaa englantiakin. Vastapainoksi Ayi oli sentään nuori ja vastuuttoman oloinen tytönheitukka.

Siististi lokerossa

Kärsin jonkinlaisesta blogikriisistä: yksi elämäni päätehtävistähän on ollut pakeneminen kaikenlaisilta määritelmiltä (tuo taisi olla anglismi, vai mitä?), mitä olen mielestäni saanut ihan hyvin toteutettuakin. Mutta nyt kun Kiinaan muuttoon on enää kuukausi, on vaikea saada näppäimistöltään ulos diversiteettiä. Kun siellä mielessä nyt vain pyörivät ne muuttoasiat.

Ehkä tässä nyt vain on otettava se riski, että minusta tulee vain yksi expat-bloggaaja muiden joukossa. Koska kai sekin on parempi kuin täydellinen olemattomuus.

Lentoon jäljellä kuukausi ja kaksi päivää; kahta päivää vajaat viisi viikkoa. Nyt on tiedossa jo se, ettei tiedossa ole juuri mitään.

-Meillä ei ole asuntoa, eikä sellaista hommatakaan täältä käsin. Valikoimaa kun ilmeisesti riittää paikan päältä, joten ensin menemme hotelliin ja käytämme kaiken liikenevän ajan asuntonäyttöihin.

-Sitä hotellia ei kuitenkaan ole vielä varattu, eikä hinnoistakaan ole vielä tietoa.

-Kuulin juuri eilen, ettei lapsilla ole päiväkotipaikkaakaan, vaikka piti olla. Yliopiston päiväkotiin kun pääsee uusia lapsia vain lukukausien alussa - seuraavan kerran siis syyskuussa. Sitä ennen pitäisi keksiä hoitaja jostain. Täytynee palkata se Ayi aiemmin kuin olimme suunnitelleet, ja ehkä joku saksalainen au pair.

-Viikon päästä pitäisi maksaa iso luottokorttilasku (koko perheen lentoliput ja rokotukset), eikä vielä ole tietoa, mistä siihen saataisiin rahaa. Erinäiset tuki- ja apurahahakemukset odottavat yhä ratkaisua. Ehkä auto saataisiin myytyä siihen mennessä.

-Nyt sentään on selvinnyt, että muutofirman laskun voi lähettää työnantajalle. Mutta haluamamme muuttofirma ei kyennytkään tarjoamaan kaikkia tarvitsemiamme palveluita, joten nyt pitäisi sitten lennossa vaihtaa toiseen.

-Irtisanottu tähän mennessä: asunnon vuokrasopimus, lehtitilaukset, netti. Ammattiliiton jäsenyydestäkin on otettu selvää - kyllä, ulkomailla jäsenmaksusta saa mojovan alennuksen. Verotusasiat kunnossa, Kela-asiat hoidettu. Uusi työsopimus pitäisi vielä saada allekirjoitettua, ja jos vaikka irtisanoisi sen autopaikankin. Kun jaksaisi.

-Hirveä määrä tavaraa on vielä myymättä, esimerkiksi se auto. Ja vuodesohva. Ja lamppuja. Ja parisänky. Ja laatikostoja. Tiedän, että pitäisi jo kiireellä alkaa laittaa niitä huutonettiin, mutta kun ei vain jaksaisi. Jos joku tekisi sen kaiken puolestani?

-Kiinaa en ole jaksanut opetella enää aikoihin. En tunnista enää kirjainmerkkejäkään, joskin ymmärrän ehkä yksinkertaisia lauseita kuunnellessani. En silti edes muista, mikä oli WC kiinaksi. Eikun hetkinen, muistanpas. Käsienpesuhuone. Tai siis käsi pestä huone. Mutta mikä ihme oli käsi kiinaksi? En millään muista. Xi? Ehkä? Joten olisikohan vessa sitten Xi Shou Tian? Mutta mitenköhän ne toonit menivät? Herranen aika sentään. Ei tuollaista voi muistaa.

---
Kyllä se tästä.

Lähtölaskenta

Lentoliput on nyt ostettu: sinivalkoiset siivet lähtevät heti ensimmäisenä arkena pääsiäisen jälkeen. Siinä on sitten pitkä viikonloppu aikaa tyhjentää kämppää, roudata kamoja ympäri Suomea uusiin koteihin ja ehkä viettää vaikkapa läksiäisiä.

Lisäksi Kelalta tuli myönteinen päätös sosiaaliturvahakemukseen: perheemme on Kiinan-vuosienkin aikana osallinen Suomen sosiaaliturvasta. Päätös on tietenkin taloudellisesti tärkeä; vaikkei työttömyyskorvausta tai kotihoidontukea ulkomailla saakaan, jatkuu lapsilisän maksu ja äitiyspäivärahatkin tulisivat, jos pyörtäisi kaikki aiemmat päätöksensä ja ryhtyisi vielä kerran lisääntymään. En ajatellut, mutta onhan se hyvä tietää.

Mutta taloudellisen turvan lisäksi päätös lämmitti mieltä ihan periaatteellisellakin tasolla. On mukavaa, että olemme vielä tavallaan osa Suomea; kotimaa ei ole hylännyt meitä, meidät muistetaan, meitä ajatellaan.

Yhdeksän viikkoa.

To do -listan ääreltä

Oikein pyöristettynä muuttoon on enää kaksi kuukautta, ja sehän on ihan järjettömän vähän, siis suorastaan huomenna. Lähestulkoon samana vuodenaikana nyt kuitenkin, tai ainakin nykyisen vuodenajan välittömässä läheisyydessä.

Myönnän, että hieman hirvittää virallisten vahvistusten puuttuminen: Kiinasta ei ole vieläkään tullut virallista kutsua, eikä työsopimusta ole vielä allekirjoitettu. Kokemustemme mukaan tällainen ei toki akateemisissa työsuhteissa ole mitenkään poikkeuksellista; harvinaisempaa olisi, jos työsopimus olisi allekirjoitettu peräti ennen työsuhteen alkamista. Mutta tämä nyt on kuitenkin Kiina eikä Helsinki, emmekä me tunne Kiinan akatemiaa niin kuin tunnemme Helsingin.

Siitä huolimatta asiat edistyvät. Olen saanut opiskeltua pikkaisen mandariiniakin, mikäli podcastingien kuuntelemista työmatkoilla voidaan kutsua opiskeluksi. Ja miksei voitaisi.

Eteinen taas täyttyi tänään suurista matkalaukuista, ja myöhemmin illalla pitää ehkä koetäyttää sellainen. Vielä kun saa matkalaukkuvaa'an ostettua, voi alkaa muodostaa jo jonkinlaista käsitystä siitä, miten paljon tavaraa laukuilla saa roudattua.

Auton myyminen tuntuu tällä hetkellä ylivoimaisimmalta: edes vempaimen vieminen pesulaan ei oikein irtoaisi tämän arjen keskellä, saati sitten jonkinlaiset myyntitoimenpiteet. Ostakaa hyvä auto, vähän ajettu auto? Pitäisi varmaan oikeasti aktivoitua sen suhteen.

Ja sitten pitäisi myydä hääpuku. Ei sitä oikein kirpparille viitsisi roudata. Ostakaa hyvä hääpuku, musta hääpuku?

Kelaan on sentään lähetetty hakemus Suomen sosiaaliturvaan jäämisestä; verovirastosta on selvitetty tuleva verotusmaa (Kiina) ja rukattu kevään verokorttia sen mukaisesti (hyvin alhainen prosentti). Rokotuksia on otettu käsivarret ja reidet täyteen (Lääkelaitoksen erityisluvalla), ja lapset ovat jo oppineet kirkumaan ja rimpuilemaan hysteerisesti nähdessään Postitalon matkailuklinikan. Ja juu, monen monta rokotusta on vielä jäljellä - eikä niitä kata mikään vakuutus. Auts, niin kovin monella tasolla.

Niin paljon työtä, niin vähän aikaa - ja silti niin kamalan pitkä odotus siihen varsinaiseen lähtöön.

Täyslikvidointi

Tällä viikolla saimme jälleen yhden aivan liian kalliin muuttotarjouksen - ei ole kyllä halpaa kuljettaa maallista omaisuuttaan mantereelta toiselle. 6000 euroa? Kamoon! Sitä hetken aikaa surtuamme päätimme, että ei sitten, tana. Pitäkää tunkkinne.

Niin paljon kuin ajatus kaiken omaisuuden myymisestä / kierrätyksestä stressasikin, raja se on minunkin mukavuuteni hinnalla. Niinpä päätimme sitten haistattaa muuttofirmoille pitkät ja luopua kaikesta, mitä emme saa lentokoneella matkatavaroissa vietyä.

(No, myönnän kyllä, että olemme nyt lipsumassa yhden postitse tai kuriirin avulla lähetettävän kirjapaketin suuntaan - mutta siinä se!)

Nyt on sitten feisbukissa enemmän tai vähemmän alustavasti käyty jo omaisuudesta kauppaa. Toisaalta samoihin aikoihin saksalainen verkkokauppa menetti neljä tilavaa matkalaukkua ja sai tilalle tukun rahaa. Tavaroiden likvidointi alkoi siis uusien tavaroiden ostamisella. No, eiköhän se tästä ala vähenemäänkin.

Tämän kaiken jälkeen se iski ensimmäisen kerran: pakokauhu. Nuo viinilasit! Lempilasini! Tuo ihana kaappi! Lempikaappini! Tämä onkin siis totta. Ne eivät enää kuulu minulle, jotain on peruuttamattomasti muuttumassa.

Missä välissä minä oikein keksin jonnekin Kiinaan lähteä?! Ilman kaikkia tuttuja ja turvallisia tavaroitani?! Kenen idea tämä nyt oikein oli?!

Kuinka monta kieltä on liikaa?

Hesari kirjoitti jokunen päivä sitten harvinaisen sopivaan aikaan lasten monikielisyydestä - aihe kun on juuri viime päivinä pohdituttanut kovasti. Aivan meidän ongelmaamme lehdestä ei valitettavasti ratkaisua löytynyt. Haluaisin nimittäin tietää, missä vaiheessa lasten kielten omaksumisessa tulee raja vastaan eli milloin se alkaa olla jo haitallista. Vai onko koskaan?

Mukelommehan ovat jo lähtökohtaisesti kaksikielisiä, kun isänsä on saksalainen ja minä, no, näettehän te. Nyt kun mennään Kiinaan, niin tietenkin kiinan kieli tulee osaksi repertuaaria. Tyttäret ovat näillä näkymin menossa umpikiinalaiseen päiväkotiin, ja kyllähän paikallinen kodinhoitajakaartikin puhuu pelkkää mandariinia. Kolme kieltä tulee siis olemaan välttämättömyys.

Kiinan-reissu on nykytiedon mukaan kaksivuotinen, muttemme ole sulkeneet pois ajatusta maahan jäämisestä tai jopa kiertolaiselämästä: postdoc-pestejä kun kotifasistille tulisi jatkossakin, jos vain ottaisi vastaan - ja maa voisi olla sitten jotain ihan muuta. Australia ja Kanada ovat jo aiemmin vilahtaneet listalla, ja onhan noita muitakin.

Saksalaisia kouluja löytyy hyvin monesta paikasta, Nanjingistakin, mutta englanninkielisiä sitäkin paremmin. Joten kannattaisikohan meidän laittaa riiviömme heti alusta lähtien suosiolla englanninkieliseen kouluun?

Esikoisen kohdalla se tarkoittaisi jo ensi syksyä, Kiinassa ja hyvin monessa muussakin maassa kun jonkinlainen koulutie alkaa jo viisivuotiaana. Kai se olisi hyvä työntää tuokin tuosta sinne opintoputkeen, jotta siirtymä mahdolliseen uuteen maahan olisi hieman helpompi eikä koulukieli enää vaihtuisi.

Mutta kaksi uutta kieltä kerralla, 3- ja 5-vuotiaille? Eikö se ole aika paljon jo silkan kulttuurishokin päälle?

Onko kenelläkään omakohtaisia kokemuksia tai linkkejä hyviin tarinoihin? Minä kun en ihan oikeasti tiedä.

Irtaimiston kohtalonhetkiä

Tänään kävi paikalla muuttofirman mies tutkimassa irtaimistoamme Kiinan-muuttotarjousta varten. Hyvä, että tutkivat, saadaan sitten realistisempi käsitys tavaran volyymistä ja muuton kustannuksista. Kyllä se tutkinnan perusteellisuus kuitenkin hämmästytti.

Nyt on sitten avattu jokainen kaappi ja vetolaatikko ja arvottu, mitä kaikkea sieltä mukaan oltaisiin ottamassa. Tuo paperipino ei ole tärkeä, nämä sukat täällä laatikossa kyllä otetaan, ja juukyllänerintaliivitkinlaitatkojosenlaatikonkiinni. Mutta kyllä siinä koki jotain ihmeellistä vallan tunnetta jakaessaan tuomioita hetken mielijohteesta. Ai tuo kippo? Mukaan! Tuo maljakko? Pois! Tämä pöytä? Ei jatkoon! Tuo kaappi? No olkoon, mukaan vain.

Nyt kun on muuttosedälle luvattu, että tuota ja tuota ja tuota ei oteta mukaan, niin on pidettävä pää kylmänä jatkossakin. Yksi ruokapöytä menee mökille, mutta pienempi olisi tarjolla halukkaille. Yksi kirjahylly? Kaksi seinähyllyä? Muita sekalaisia hyllyviritelmiä? Yksi jatkettava lastensänky? Kehnot stereot? Pornonpunainen vuodesohva? Makuuhuoneen lipastoja? Vauvan hoitopöytä? Leluja? Pieneksi jääneitä lastenvaatteita?

Nyt olisi tavaraa, heh, vaikka muille jakaa.

Stressi 2.0

Valitin näköjään stressistä viime marraskuussa, vähänpä silloin sellaisesta tiesin. No, hyvä on, kyllä silloin taisi olla enemmän akuuttia tekemistä kuin nyt. Mutta henkisesti taisin olla silloin vähän paremmin kartalla kuin nyt.

En ole oikeastaan koskaan kärsinyt varsinaisesta stressistä, en ainakaan koskaan ennen. Totta kai hermoja on kiristänyt, on ahdistanut ja väsyttänyt, sellaista tavanomaista. Mutta nyt en ole noin viikkoon saanut öisin nukuttua kuin satunnaisia pieniä pätkiä, ja päivisin on sitten veto poissa ja mieli maassa. Töistä tultuani vain makaan sohvalla lamaantuneena, kunnes on aika siirtyä sänkyyn makaamaan lamaantuneena.

Stressiin kyllä löytyy syitä töistä, mutta tilannetta ei ainakaan helpota lähestyvä muutto. Tähän asti Kiinaan lähtö on ollut se hauska kaukana tulevaisuudessa siintävä mullistus, josta on lähinnä voinut vain haaveilla. Nyt varsinainen muuttotapahtuma lienee noin kolmen kuukauden päästä, joten tässä vaiheessa täytyisi jo oikeasti alkaa tehdä jotain sen eteen. Pitäisi selvittää rokotusasiat, verotusasiat, kilpailuttaa muuttofirmoja, hankkia vakuutuksia, myydä auto ja muuta irtaimistoa, etsiä varastoa mahdollisesti Suomeen jääville tavaroille...

Tavallisesti minä hoidan meillä tällaiset käytännön asiat, mutta onnekseni kotifasisti on tunnistanut saamattoman olotilani ja ottanut jo johdon käsiinsä useissa edellä mainituissa tehtävissä.

Älkää käsittäkö väärin: olen edelleen pähkinöinä muutosta. Kun nyt vain saisi jossain vaiheessa vähän nukuttua.

Uusi alku

Uusi hiustyylini on äänestävän kansan mukaan ennen kaikkea myönnytys sujuvalle maastossa etenemiselle, joskin telaketjutkin saivat kannatusta. Avoimissa vastauksissa ehdotettiin lisäksi partakoneen heiluneen ihan vain hupimielessä, mutta arveltiin myös bloggaajan vain kaivanneen jotain uutta. Mikä ei ole yhtään pöllömpi vastaus, jos sallitaan tylsäksi heittäytyminen.

Vanhan värjätyn tukan ajaminen pois symbolisoi melko puhtaasti uutta alkua; enhän minä enää edes tiennyt, minkä väriset hiukseni oikeasti ovat! Ja kuinka siistiä olisi, jos siellä olisi oikeasti jo harmaita joukossa! No, en sellaisia ole ainakaan vielä sängestä bongannut, vaikka olenkin kyllä etsinyt.

Uusi alku on tietenkin parhaillaan laajempikin teema elämässäni, muutenkin kuin vuoden vaihtumisen ansiosta. Nyt kun joulu tuli hoidettua pois alta, on seuraava merkittävämpi tapahtuma sitten sellainen vähäpätöinen episodi kuin muutto Kiinaan.

Vaeltelen ympäri asuntoani ja hykertelen miettiessäni, kuinka tuostakin esineestä pääsee kohta eroon. Ja tuosta, ja tietenkin tuosta! Ajatelkaa, autokin menee kaupaksi! Tuo vanha televisio elektroniikkaromuksi! Nuo huonekalut huutonettiin! Kaikki tämä turha kuorrutus ympärillä, kaikki se leikataan pian irti!

Ja Kiinassa sen tilalle tulee jotain ihan uutta, josta en tiedä vielä mitään. Kiinalaisia huonekaluja. Kiinalaisia vaatteita. Kiinalaisia astioita. Kiinalaisia verhoja. Kiinalaisia mausteita. Syömäpuikkoja. Teekannuja. Ja mitä muuta siellä nyt onkaan.

Uusi alku on ajatuksena huumaava, mutta tietenkin se myös pelottaa. Ennen kaikkea sen vuoksi, ettei minun elämässäni ole tarvetta millekään uudelle alulle. Minulla on toimiva parisuhde, onnelliset lapset, hyviä ystäviä, kiva kotikaupunki ja kiinnostava työ. Mitä järkeä on sekoittaa pakkaa, kun kaikki on kerran niin hyvin?

Olen yrittänyt rauhoitella itseäni toteamalla, että muuttaminen kaukomaille vaikkapa tylsän parisuhteen pelastamiseksi olisi aika paljon huonompi ajatus. Että muutoksesta selviää ehkä täysjärkisenä juuri sen ansiosta, ettei ole pohjalla kyteviä ongelmia.

Sen näkee sitten.

Mitä tapahtuu Kiinassa, ei jää Kiinaan

Kotifasisti vietti kaksi viikkoa Kiinassa ja palaa sieltä huomenna perjantaina (vai joko se on tänään? Ai, ei vielä). Ei nyt lähdetä sille linjalle, että miksi ihmeessä se on kotifasisti joka sinne tutustumaan lähti enkä minä, joka sentään osaan jo vähän kiinaa ja tiedän teoriassa mistä Nanjingista löytyisi saksalainen leipomo. Kunhan nyt joku edes kävi, olkoon se nyt sitten vaikka se tyyppi joka sinne on menossa töihin.

Reissulta on jäänyt käteen jo jokunen käytännön yksityiskohtakin, niistä suurimpana muuttoaika. Ette arvaa. Toukokuussa. Juuri niin. Tou. Ko. Kuus. Sa. Mitä minä tässä turhaan ikeniäni louskuttelen, kun ei tässä nyt näköjään ollakaan minnekään lähdössä ennen kuin lapset ovat jo isoja ja ilmastonmuutoskin on jo tuhonnut kokonaisia mantereita. Hei ihan oikeasti, toukokuu, ei ihminen pysty ajattelemaan niin pitkälle.

No, nyt on sitten kai pakko. On vain aika julmetun painava aamukampa.

Tiedossa on nyt sekin, että saamme yliopistolta kämpän. Joka on liian pieni. Jonka lisäksi voi halutessaan vuokrata isomman omalla kustannuksella. Joten tervetuloa kylään, kaikki lukijani (vaikka kerralla), siellä olisi ihan vieraille ja pirtsakoille au paireille pyhitetty kolmio odottamassa Juuri Sinua. Mutta siis tietenkin vasta TOUKOKUUSTA alkaen.

Tiedossa on myös, että lapset pääsevät yliopiston päiväkotiin. Joka on kiinankielinen. Mikä on pidemmällä tähtäimellä erinomaista, koska haluamme toki jälkikasvumme oppivan paikallisen kielen ja valloittavan myöhemmin ilmastonmuutokselta jääneen maailman. Mutta aikamoinen kulttuurishokki se taitaa olla. Pitänee keksiä tapoja pehmentää laskua.

Minulle myös vakuuteltiin, että taannoisia kiinalaisia päiväkotipuukottajia ei tarvitse siellä pelätä: vaikka kotifasistilla oli paikallinen kiho mukanaan, ei päiväkotiin meinannut päästä tutustumaan ilman kumihanskojen paukuttelua. Pelkään silti; se on hormonaalista.

Huomenna tuliaisia. Kuulemma ainakin jotain pahaa syötävää.

Ensimmäinen vilahdus Kiinasta

Tänään pääsimme ensimmäistä kertaa videojuttelemaan maailmalle karanneen perheenpään kanssa, sikäli kun nanjingilaisen kämäisen hotellihuoneen kivikautinen verkko suostui vuorotellen Skype- ja Gmail-chatteja pyörittämään. Välillä toimi pelkkä kuva, välillä pelkkä ääni, mutta tulipahan sanomiset sanottua.

Tosin siinä vaiheessa, kun tuli puhetta kiinalaisesta yhden lapsen politiikasta ja siitä, että joillakin niitä näemmä on kuitenkin enemmänkin, katkesivat yhtä aikaa ääni ja kuva. Tehokas koneisto.

Niin joo, yllä kuva Kiinasta.

YH

Sitä luulisi, että tähän ikään ehdittyään ihminen osaisi jo suhtautua leppoisasti satunnaisiin erojaksoihin ja olla sinut ihan oman itsensä kanssa keskenään. Mutta onhan se jo tullut huomattua, etten minä ole sellaisessa kovinkaan hyvä.

Kotifasisti lähti tänään, isänpäivänä, kahdeksi viikoksi Kiinaan selvittelemään ja järjestelemään todennäköistä tulevaa muuttoa. Pieni kuolema. Kyyneliä pitäisi yrittää pidätellä etteivät lapsetkin ahdistuisi, mutta eihän se nyt aina onnistu. Nyt on vasta kuusi tuntia takana ja peräti 12 vuorokautta edessä. Sehän on kokonainen elämä ilman toista ihmistä siinä pöydän toisella puolella, siinä viereisellä tyynyllä.

Ajattelin, että tämä eroaika ei olisi niin kovin vaikea, kun minulla on kuitenkin nuo mukulat seurana. Mutten tajunnut ottaa huomioon empatiaani: iso osa surustani on sitä, että mitenköhän se poloinen osaa olla näistä lapsukaisista erossa niin pitkään, kyllä minua vain ahdistaisi moinen.

Lapseni taas ovat isättömiä. Tuleekohan niille nyt traumoja?

Näitä päiviä

Typerä ilta. Maassa iljettävää harmaata moskaa ja kaikkialla sen yläpuolella vaakasuoraan silmiin ja poskiin lentäviä pistäviä neuloja. Kylmää, märkää, hidasta ja silti vaarallista liikenteessä.

Kävin ampumassakin. Pidemmän tauon jälkeen piti taas käydä kokeilemassa, kuinka kulmarauta taittuu. Ei olisi kannattanut, kaikki opittu oli jo unohtunut. Jäi harvinaisen paska maku suuhun.

Tiedän kyllä, mitä syyttää. Kiinaa. Ai miten niin? No siten, että se vie elämässäni kaiken tilan ja huomion.

Normaalistihan olisin tässä vaiheessa jo saanut pyörään nastat alle, jolloin sotkeminen olisi edes vähän tukevamman tuntuista. Mutta kun se edellinen kuukausi oli niin lämmin ja kohtahan me jo lähdetään sinne Kiinaan jossa ei mitään nastoja tarvita. Ai mikä lumimyrsky? Jaa tuoko?

Ja normaalistihan minä olen onnesta soikeana, kun syksyllä alkaa jossain näkyä vilauskin jostain valkoisesta lumenkaltaisesta. Melkein joulu! Mutta kun tässä on muutakin mietittävää kuin joku joulu. Ei siellä Kiinassa edes vietetä joulua, eikä Nanjingissa pahemmin luntakaan näy.

Ja olihan se tiedossa, ettei Kiinassa ampumaharrastus jatku. Tai ehkä, jos sattuisi pääsemään Puolueen suosioon? Piti se yksi kerta käydä kuitenkin katsomassa, että jos pitäisi yllä kaukosuhdetta ja jatkaisi sitten taas Suomeen palattua. Mutta ei. Ei tästä enää mitään tule. Suuri Mutkaprojekti on päättynyt.

En kuitenkaan jättänyt ruutijumalaa aivan uhritta: mukana oli ystävä, joka tarttui ensi kertaa mutkaan ja näytti olevan varsin kotonaan. Ampumapäiväkirjankin meni aloittamaan. Katson ostaneeni tieni ulos tällä neitseellisellä sielulla.