Kahdeksan vuorokautta. Niin kauan pitäisi osata olla ilman lapsiaan; pidempään kuin koskaan aiemmin. Itse palasin juhannuksenvietosta junalla Helsinkiin töihin, kun taas mukulat jäivät kotifasistin kanssa mökille.
Ja voitte uskoa, että pani itkuksi. Siis minä, eiväthän lapset nyt niin. Koko junamatka oli yhtä nyyhkimistä ja nikottelua, eikä se kuulkaa kotonakaan mitään herkkua ole näiden ensimmäisten tuntien aikana ollut.
Erityisen vaikeita tilanteita ovat olleet nämä:
Viikko ennen tiedossa olevaa eronhetkeä. Mitenköhän sen kestää? Itkettää eikä uni tulee illalla moneen tuntiin.
Edellisenä iltana ennen tiedossa olevaa eronhetkeä. Siitä tulee varmaan ihan kammottavaa. Itkettää eikä uni tule moneen tuntiin.
Eron hetki. Juoksen juna-aseman portaat alas ja vilkutan hätäisesti, jotta hetki menisi ohi nopeammin. Itkettää.
Junaan istuminen. En uskalla katsoa ikkunasta ulos, jos vaikka näkisin jälkikasvuni. Toisaalta itkettää ajatuskin siitä, että siellä lapseni saattaa yrittää vimmatusti vilkuttaa, eikä äiti edes katso. En katso. Itkettää.
Käytävällä kävelee lapsi. Itkettää. Suljen silmät ja täytän korvani nappikuulokkeilla.
Emämunaus: piti sitten valita taustamusiikiksi Tori Amos. Maailman kurjuutta valittava, hiljaista tuskaansa huokaileva naisääni. Itkettää.
Lähellä istuu lapsiperhe, jonka leppoisa jutustelu kuuluu läpi piristäväksi kuvittelemani Volbeatinkin. Itkettää.
Juna-asemalta kotiin kävellessäni joudun kulkemaan läpi lasteni päiväkodin pihan. Itkettää.
Käyn ostamassa ruokaa lähikaupasta. Ruokaa yhdelle hengelle, kun tavallisesti ostan koko pesueelle. Itkettää.
Keittiöstä huomaan, että lastenhuoneen lattia on palikoiden ja leikkijunien peitossa. Itkettää.
Olohuoneen hyllyssä lapset hymyilevät leveästi valokuvassa. Itkettää.
Soitan hyvänyönpuhelun mökkiväelle. Esikoinen sanoo ikävöivänsä äitiä, ja kuopuskin hänen mukaansa kuulemma ikävöi, vaikka onkin vähän tuhma. Purskahdan itkuun, jolloin kotifasisti päättää olevan parasta lopettaa puhelu pian ja lähettää minut tekemään jotain leppoisampaa.
Yksikään lapsi ei keskeytä suihkuani. Itkettää.
Voisiko joku vaihtaa nämä mitkäliehormonit johonkin ihanmihintahansa, sanotaan seuraavan kahdeksan vuorokauden ajaksi? Otan ne kyllä mielelläni takaisin sitten myöhemmin.
Ja voitte uskoa, että pani itkuksi. Siis minä, eiväthän lapset nyt niin. Koko junamatka oli yhtä nyyhkimistä ja nikottelua, eikä se kuulkaa kotonakaan mitään herkkua ole näiden ensimmäisten tuntien aikana ollut.
Erityisen vaikeita tilanteita ovat olleet nämä:
Viikko ennen tiedossa olevaa eronhetkeä. Mitenköhän sen kestää? Itkettää eikä uni tulee illalla moneen tuntiin.
Edellisenä iltana ennen tiedossa olevaa eronhetkeä. Siitä tulee varmaan ihan kammottavaa. Itkettää eikä uni tule moneen tuntiin.
Eron hetki. Juoksen juna-aseman portaat alas ja vilkutan hätäisesti, jotta hetki menisi ohi nopeammin. Itkettää.
Junaan istuminen. En uskalla katsoa ikkunasta ulos, jos vaikka näkisin jälkikasvuni. Toisaalta itkettää ajatuskin siitä, että siellä lapseni saattaa yrittää vimmatusti vilkuttaa, eikä äiti edes katso. En katso. Itkettää.
Käytävällä kävelee lapsi. Itkettää. Suljen silmät ja täytän korvani nappikuulokkeilla.
Emämunaus: piti sitten valita taustamusiikiksi Tori Amos. Maailman kurjuutta valittava, hiljaista tuskaansa huokaileva naisääni. Itkettää.
Lähellä istuu lapsiperhe, jonka leppoisa jutustelu kuuluu läpi piristäväksi kuvittelemani Volbeatinkin. Itkettää.
Juna-asemalta kotiin kävellessäni joudun kulkemaan läpi lasteni päiväkodin pihan. Itkettää.
Käyn ostamassa ruokaa lähikaupasta. Ruokaa yhdelle hengelle, kun tavallisesti ostan koko pesueelle. Itkettää.
Keittiöstä huomaan, että lastenhuoneen lattia on palikoiden ja leikkijunien peitossa. Itkettää.
Olohuoneen hyllyssä lapset hymyilevät leveästi valokuvassa. Itkettää.
Soitan hyvänyönpuhelun mökkiväelle. Esikoinen sanoo ikävöivänsä äitiä, ja kuopuskin hänen mukaansa kuulemma ikävöi, vaikka onkin vähän tuhma. Purskahdan itkuun, jolloin kotifasisti päättää olevan parasta lopettaa puhelu pian ja lähettää minut tekemään jotain leppoisampaa.
Yksikään lapsi ei keskeytä suihkuani. Itkettää.
Voisiko joku vaihtaa nämä mitkäliehormonit johonkin ihanmihintahansa, sanotaan seuraavan kahdeksan vuorokauden ajaksi? Otan ne kyllä mielelläni takaisin sitten myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti