Prioriteetteja

Kuten tunnettua, kaltaiseni sitoutunut perheenäiti ei pahemmin omasta rauhasta pääse kotona nauttimaan. Edelleen saattaa olla tunnettua, että tällä viikolla sitä rauhaa on ensimmäisen kerran neljään vuoteen sitten ollutkin, oikein monta päivää putkeen.

Kyllähän sitä on vuosien varrella kasannut itselleen kamalasti haaveita siitä, mitä sillä täydellisesti omaan käyttöön pyhitetyllä ajallaan tekisi. Maalaisi tietenkin tauluja, lukisi kaikki ne lukemattomat kirjat, sisäistäisi Hesarista myös ne tavallisesti vähemmälle huomiolle jäävät kuivat artikkelit, kävisi elokuvissa, tapaisi ystäviä, kävelisi rannalla ja istuisi puistoissa syömässä jäätelöä.

Arvaatteko, mitä olen tosiasiassa kaikella tällä ajallani tehnyt?

Tiesin, ettette arvaisi: katsonut America's Next Top Modelia.

Kahdeksan yötä ja kahdeksan päivää

Kahdeksan vuorokautta. Niin kauan pitäisi osata olla ilman lapsiaan; pidempään kuin koskaan aiemmin. Itse palasin juhannuksenvietosta junalla Helsinkiin töihin, kun taas mukulat jäivät kotifasistin kanssa mökille.

Ja voitte uskoa, että pani itkuksi. Siis minä, eiväthän lapset nyt niin. Koko junamatka oli yhtä nyyhkimistä ja nikottelua, eikä se kuulkaa kotonakaan mitään herkkua ole näiden ensimmäisten tuntien aikana ollut.

Erityisen vaikeita tilanteita ovat olleet nämä:

Viikko ennen tiedossa olevaa eronhetkeä. Mitenköhän sen kestää? Itkettää eikä uni tulee illalla moneen tuntiin.

Edellisenä iltana ennen tiedossa olevaa eronhetkeä. Siitä tulee varmaan ihan kammottavaa. Itkettää eikä uni tule moneen tuntiin.

Eron hetki. Juoksen juna-aseman portaat alas ja vilkutan hätäisesti, jotta hetki menisi ohi nopeammin. Itkettää.

Junaan istuminen. En uskalla katsoa ikkunasta ulos, jos vaikka näkisin jälkikasvuni. Toisaalta itkettää ajatuskin siitä, että siellä lapseni saattaa yrittää vimmatusti vilkuttaa, eikä äiti edes katso. En katso. Itkettää.

Käytävällä kävelee lapsi. Itkettää. Suljen silmät ja täytän korvani nappikuulokkeilla.

Emämunaus: piti sitten valita taustamusiikiksi Tori Amos. Maailman kurjuutta valittava, hiljaista tuskaansa huokaileva naisääni. Itkettää.

Lähellä istuu lapsiperhe, jonka leppoisa jutustelu kuuluu läpi piristäväksi kuvittelemani Volbeatinkin. Itkettää.

Juna-asemalta kotiin kävellessäni joudun kulkemaan läpi lasteni päiväkodin pihan. Itkettää.

Käyn ostamassa ruokaa lähikaupasta. Ruokaa yhdelle hengelle, kun tavallisesti ostan koko pesueelle. Itkettää.

Keittiöstä huomaan, että lastenhuoneen lattia on palikoiden ja leikkijunien peitossa. Itkettää.

Olohuoneen hyllyssä lapset hymyilevät leveästi valokuvassa. Itkettää.

Soitan hyvänyönpuhelun mökkiväelle. Esikoinen sanoo ikävöivänsä äitiä, ja kuopuskin hänen mukaansa kuulemma ikävöi, vaikka onkin vähän tuhma. Purskahdan itkuun, jolloin kotifasisti päättää olevan parasta lopettaa puhelu pian ja lähettää minut tekemään jotain leppoisampaa.

Yksikään lapsi ei keskeytä suihkuani. Itkettää.

Voisiko joku vaihtaa nämä mitkäliehormonit johonkin ihanmihintahansa, sanotaan seuraavan kahdeksan vuorokauden ajaksi? Otan ne kyllä mielelläni takaisin sitten myöhemmin.

Kapasiteetin riittämättömyydestä

Olen alkanut epäillä, että innostuksen summa on elämässä kutakuinkin vakio. Vai miten pitäisi tulkita se, että työ innostaa ihan täysillä (ja raastaa ja riemastuttaa ja turhauttaa ja - no kyllä te tiedätte), enemmän kuin mikään työnteko on hyvin pitkään aikaan (koskaan?) innostanut. Sen sijaan parina viimeisenä vuonna harrastuksista ehkä eniten riemua tuottaneet bloggaus ja ampuminen ovat nyt selvästi matalasuhdanteessa.

Bloggaamisesta en ole kuitenkaan huolissani; kyllä tässä on kaikenlaisia jaksoja tämänkin bloggausuran aikana ehtinyt tulla, ja kun aihepiiriä ei ole mitenkään rajattu, ei varsinaista loppuakaan ole näköpiirissä. Kyllä se juttu tulee kun on tullakseen, ei sitä tarvitse mitenkään pakottaa.

Mutta ampumisen takkuilu harmittaa oikeasti. Enää ei jaksa käydä HSC:llä takomassa niitä samoja reikiä niihin samoihin pahveihin niillä samoilla mutkilla, mutta harrastuksessa eteneminen vaatisi jotenkin liian paljon vaivaa. Pitäisi sitä SRA:ta varmaan nyt oikeasti alkaa treenata, mutta en ole saanut vieläkään itseäni raahattua yhdenkään kiväärin ääreen.

Kaikki on kiinni yksinkertaisesti siitä, ettei yhtään huvita lähteä sompailemaan ypöyksin jonnekin Santahaminaan. Nyt ei ole edes (pääasiassa) kyse siitä, että pelkäisin kaikkien nauravan minulle (nauravathan ne, mutta pellenä on ihan kivakin olla). Kyse on siitä, etten minä edes löydä perille! Eikä missään ole kivaa opaskirjasta, jossa näytetään satelliittihybridikartoin että tuossa on bussipysäkki, tuosta kävelet vasemmalle ja sitten vähän matkan päässä on sellainen koppi, jossa on joku tyyppi, jolle sanot koodisanan, ja sitten kaikki hoidetaan sinun puolestasi.

Olen siis törmännyt kynnykseen. Kynnys ei ole ylittämätön, mutta koska kaikki mukavuusalueeni ylittävä kapasiteetti on jo suunnattu huikeaan urakehitykseeni, ei vapaa-ajalle jää enää jäljelle aloitteellisuudesta kuin rippeitä. Ja nekin suuntautuvat lähinnä pohdintaan rantareittiä vai kaupunkireittiä, maitoa vai karpalovissyä, pitsaa vai possupataa.

Pitää varmaan taas lähteä jonnekin Turkuun.

Marssiraportti

Perjantaina taivaalta pulppusi inhaa vettä, elohopea valahti alas ja tuulikin kävi aukomassa päätään, vaikkei toki aivan samassa mittakaavassa kuin eilen lauantaina. Ihanuudesta huolimatta pakkasimme muksut autoon ja lähdimme sille paljon puhutulle marssille. Tiedättehän, yötön yö, kesä ja kärpäset.

Ensimmäinen takaisku tuli jo kotitalomme alaovella: kuopus oli psyykannut itsensä jo hirmuiseen marssiflow'hun ja oli raivoissaan, kun joutuikin nousemaan auton kyytiin. Eihän nyt autolla voi mennä marssimaan! Autolla kuitenkin menimme. Haloo, joku Vantaa.

Esikoisen käämit taas paloivat ensimmäisen kerran vasta siinä vaiheessa, kun seisoskelimme parikymmentä minuuttia kylmästä hytisevän marssilauman hännillä odottamassa omaa lähtövuoroamme. Hyvin tyttö kuitenkin käyttäytyi, sillä hienoinen marina kyllä kalpeni sille, kun kuopus kiipeili aitojen yli, potki kanssaseisojiaan ja jankutti jatkuvasti, että milloin me äiti oikein mennään sinne marssimaan.

Tilanne olisi voinut olla sietämätön, ellei tytärten pieni ikä ja koko olisi ollut jokseenkin kaikkien muiden osanottajien mielestä tavattoman hellyttävää. Muita lapsia ei marssilla juuri näkynytkään, joten meidän perheemme sai kyllä enemmän kuin oman osansa huomiosta. Ylpeät pikkulapset pääsivätkin maaliviivan ylitettyään poseeraamaan useammallekin kameralle.

Kymmenen kilometrin marssilla oli puolivälissä taukopaikka, jossa lapsoset ensin täytettiin mehulla ja sitten tyhjennettiin bajamajassa. Taukopaikka oli kaikenlaisen karmeuden kliimaksi, kun kumpikin rääpäle kitisi, inisi ja ulisi niin märkää kuin väsymystä. Mutta kun päästiin taas matkaan, kitinä vaihtui riemunkiljahduksiin ja säihkyviin silmiin. Ja ikävä maanpinta rattaisiin sekä isin hartioihin.

Noista ei kyllä ota hullukaan selvää. Miten kymmenen kilometrin kävelymatkalle voikin mahtua koko pienen ihmisen tunneskaala? Miten nelivuotiaan mielestä voikin olla metsässä niin hirveää, mutta kuitenkin ihan parasta ikinä? Ja seuraavana päivänä tytöt olivat pettyneitä, kun tiedossa ei ollutkaan enää uutta marssia. Onneksi neideillä on sentään hienot diplomit ja mitalit esiteltävänään.

En minä kyllä enää sateessa tällä kokoonpanolla lähde marssimaan, mutta kauniilla ilmalla voisi harkita.

Keski-ikäinen heräteostos

Keski-ikäistyminen tuntuu vain kiihtyvän, sen verran omituisia alkavat heräteostokseni olla. Jos joku olisi kymmenen tai vaikkapa vain viisi vuotta sitten väittänyt, että joku päivä vaihdan pelkistettyä skandinaavisuutta huokuvan, tummasta puusta tehdyn suorakulmaisen ruokapöytäni ja yksinkertaisen suoralinjaiset mustat tuolini vaaleapuiseen talonpoikaistyyliä henkivään pyöreäpöytäiseen ruokailuryhmään, olisi varmaan saanut kuonoonsa. No, muu sisustus taitaa nyt vaatia hienosäätöä.

Rakastuin kierrätyskeskuksessa pöytään ja tuoleihin ensisilmäyksellä, ja kovasti ne miellyttivät kotifasistinkin silmää. Vasta kaupat tehtyäni ymmärsin, mikä ruokaryhmässä niin ihastuttaa: tuon pöydän ääressä haluan ruokkia lastenlapseni.

Minähän olen aina halunnut eteläeurooppalaiseksi matriarkaksi, jonka ison pöydän ääreen koko suku kerääntyy aina sunnuntaisin syömään. No, nyt minulla on jo se pöytä.

Skeptikko

Muistatteko, kun esikoinen alkoi epäillä puhallusta kaikkeen kipuun auttavana helpotuskeinona? Tätä tietä ei ole onneksi jatkettu sen pidemmälle, vaan perinteinen hoito on yhä tytölle kelvannut. Mutta skeptisismin siemen näkyy juurtuneen, sillä tänään hammaspesun jälkeen neiti ilmoitti, ettei ole koskaan onnistunut näkemään hammaspeikkoja peilistä. Tämä on luonnollisesti iso pettymys, kuvaileehan äiti aina hyvinkin graafisesti karkuun juoksevia ja viemäriin päätyviä hammaspenteleitä.

Toistaiseksi tytölle riitti selitykseksi se, että vain aikuiset näkevät hammaspeikot. Luulen kuitenkin, että asiaan tullaan vielä palaamaan.

Streptococcus mutantis ei Googlen kuvahaun perusteella näytä valitettavasti kovin painajaismaiselta tapaukselta. Miksei se voisi näyttää vaikkapa pölypunkilta? Huolellisesti laaditulle strategialle on nyt kuitenkin selvästi tarvetta.

Terveisiä kaupungista

Ei voi aina keksiä mitään nokkelaa sanottavaa, jos kaikki luova energia on suunnattu työntekoon. Mutta ihan viitteellisesti voin kertoa teille, että elämä on ihmisen parasta aikaa. En mitenkään valita, että saan aamuisin (en liian aikaisin, vaan juuri sopivaan aikaan) polkea töihin pitkin merenrantaa ja katsella purjeveneitä sekä haistella vastaleikattua nurmikkoa. Valituksen aihetta ei löydy siitäkään, että kyllä tuolla Eiran-Ullanlinnan-Punavuoren tuntumassa näkyy olevan ihan kivoja lounaskuppiloitakin.

Elämänlaatua taitaa parantaa sekin, että voi ohi polkiessaan napata seuraavan aamun sämpylät tai illallisen jälkiruuat koko monikulttuuriselle perheelleen saksalaisesta leipomosta. Ja ihan mukavahan sitä on katsella auringossa hymyileviä ihmisiä fillaroidessaan leppoisasti ydinkeskustassa vailla minkäänlaista kiirettä. Tai jos haluaa kuitenkin vähän nostaa sykettä, voi suhauttaa taas sitä rantareittiä.

Sitä paitsi minulla on deadline. Tänä perjantaina. Ja minä pidän deadlineista.