Näitä päiviä

Typerä ilta. Maassa iljettävää harmaata moskaa ja kaikkialla sen yläpuolella vaakasuoraan silmiin ja poskiin lentäviä pistäviä neuloja. Kylmää, märkää, hidasta ja silti vaarallista liikenteessä.

Kävin ampumassakin. Pidemmän tauon jälkeen piti taas käydä kokeilemassa, kuinka kulmarauta taittuu. Ei olisi kannattanut, kaikki opittu oli jo unohtunut. Jäi harvinaisen paska maku suuhun.

Tiedän kyllä, mitä syyttää. Kiinaa. Ai miten niin? No siten, että se vie elämässäni kaiken tilan ja huomion.

Normaalistihan olisin tässä vaiheessa jo saanut pyörään nastat alle, jolloin sotkeminen olisi edes vähän tukevamman tuntuista. Mutta kun se edellinen kuukausi oli niin lämmin ja kohtahan me jo lähdetään sinne Kiinaan jossa ei mitään nastoja tarvita. Ai mikä lumimyrsky? Jaa tuoko?

Ja normaalistihan minä olen onnesta soikeana, kun syksyllä alkaa jossain näkyä vilauskin jostain valkoisesta lumenkaltaisesta. Melkein joulu! Mutta kun tässä on muutakin mietittävää kuin joku joulu. Ei siellä Kiinassa edes vietetä joulua, eikä Nanjingissa pahemmin luntakaan näy.

Ja olihan se tiedossa, ettei Kiinassa ampumaharrastus jatku. Tai ehkä, jos sattuisi pääsemään Puolueen suosioon? Piti se yksi kerta käydä kuitenkin katsomassa, että jos pitäisi yllä kaukosuhdetta ja jatkaisi sitten taas Suomeen palattua. Mutta ei. Ei tästä enää mitään tule. Suuri Mutkaprojekti on päättynyt.

En kuitenkaan jättänyt ruutijumalaa aivan uhritta: mukana oli ystävä, joka tarttui ensi kertaa mutkaan ja näytti olevan varsin kotonaan. Ampumapäiväkirjankin meni aloittamaan. Katson ostaneeni tieni ulos tällä neitseellisellä sielulla.

Osmo ja pyssyt

Loman vuoksi luin vasta tänään vanhan suosikkini Osmo Soininvaaran tekstin aseista. Minä olin jo oppinut pitämään Soininvaaraa vihreiden järjen valona, mutta ainakin tämän korttelin matkalta on lampuista näemmä päässyt polttimo palamaan. Kotifasistin mielestä Soininvaara on toki edelleen vihreiden järjen valo, minkä on tietenkin tarkoitus kuvata hänen vihreitä koskevia yleisiä mielipiteitään.

Seuraavassa tiivistelmä kirjoituksesta sekä etenkin sen kommenttiosiosta. Aihe on vanha, mutta oman blogimerkintäni oikeuttakoon valtaisa pettymykseni Soininvaaraan.


Osmo: Luvallisten käsiaseiden määrä Suomessa korreloi positiivisesti luvattomien käsiaseiden määrän kanssa Suomessa. Siispä käsiaseet tulisi kieltää Suomessa, tai ainakin niiden lukkoja tulisi säilyttää ampumaradoilla.

Kommentaattorit: [ne tavanomaisimmat argumentit]

- Moisesta korrelaatiosta ei ole näyttöä; sitä paitsi laittomia aseita tulee ulkomailta viimeistään kotimaisen virran tyrehtyessä.

- Kyseessä on rakas harrastus.

- Lukkojen säilytys ampumaradalla ei juuri ratkaise ongelmia, mutta synnyttää tukun uusia.

- täyskielto ei tuottanut toivottua lopputulosta UK:ssakaan.

Osmo: [hiljaisuutta]

Osmo: [avaa uuden näkökulman:] Mitä jollain revolverilla muka voi tehdä?

Kommentaattorit: No vaikka metsästää tai ampua erilaisissa kilpailuissa [lista linkkejä Wikipediaan ja lajijärjestöjen sivuille], omia lajeja revolvereillekin katsos riittää.

Osmo: [tarkentaa:] Mitä hyödyllistä jollain revolverilla muka voi tehdä? Sehän on suunniteltu vain ja ainoastaan ihmisten tappamiseen eikä sillä osu hyvin.

Kommentaattorit: No sitä samaa hyödyllistä kuin vaikkapa nopeilla autoilla, miekoilla, jousipyssyillä tai vanhoilla polkupyörillä... Ja mikä nyt kenenkin mielestä on hyödyllistä, kaikki muuko sitten kiellettäisiin?

Osmo: [hiljaisuutta]

Osmo: [avaa jälleen uuden näkökulman:] Melkein kaikki aseiden omistajat rikkovat lakia, kun eivät suostu säilyttämään pyssyjään lain edellyttämissä kaapeissa.

Kommentaattorit: Mistäs Osmo on tällaisen tilastotiedon aseharrastajien laittomuuksista omaksunut, kun ei ole itselle tullut vastaan? Ja kai Osmo tiesi, että kaappia edellytetään vasta yli viiden aseen kohdalla? [linkki Finlexiin]

Osmo: [hiljaisuutta]


Rehellisyyden nimissä on kerrottava, että 95 lukemani kommentin ketjussa Osmo vastasi yhteen argumenttiin: siihen, jossa vaadittiin aseita kaikille ihmisille väkivallan ehkäisymielessä. Eli kyllä Osmo noita kommentteja selvästi luki läpi, mutta vastasi vain siihen yhteen helppoon.

Minua ei haittaa se, että Osmo on jostain eri mieltä kanssani. Mutta olen tottunut odottamaan argumentaatiota hiljaisuuden sijaan. Jos Osmolla on vastaukset kommenteissa esitettyihin väitteisiin, olisin erittäin kiinnostunut lukemaan niistä. Muistanette, että minut on helppo puhua ympäri.

Life is peaceful there

Olen huomannut itsessäni hiljattain kolme toisistaan täysin irrallista mielihalua. Olen kuitenkin nyt havahtunut pohtimaan, etteivät ne ehkä olekaan niin irrallisia.

1. Haluan pumppuhaulikon. Tämä tuskin kaipaa selityksiä, tottahan jokainen pumppuhaulikolla edes kerran elämässään ampunut haluaa takaisin siihen olotilaan.

2. Haluan stetsonin, ison mustan stetsonin. Olen jo parin kesän ajan etsinyt täydellistä kesähattua, sillä olen hattuihminen. Hatuton hattuihminen. Viime viikolla tajusin, että iso musta stetsoni olisi juuri sitä, mitä nyt kaipaan. Ajattelin etsiä sellaisen ehkäpä Berliinistä reilun viikon päästä, ellei Helsingissä tule mitään kätevää vastaan.

3. Näin jossain amerikkalaisessa tv-sarjassa jonkun ajavan pickupilla, niin kuin amerikkalaisissa tv-sarjoissa taajaan tavataan tehdä. Tämän yhden kohtauksen aikana päässäni kuitenkin yhtäkkiä kilahti: aloin haluta avopakettiautoa, aivan silmittömästi. Sellaisen saadakseni voisin jopa opetella ajamaan autoa.

Kapasiteetin riittämättömyydestä

Olen alkanut epäillä, että innostuksen summa on elämässä kutakuinkin vakio. Vai miten pitäisi tulkita se, että työ innostaa ihan täysillä (ja raastaa ja riemastuttaa ja turhauttaa ja - no kyllä te tiedätte), enemmän kuin mikään työnteko on hyvin pitkään aikaan (koskaan?) innostanut. Sen sijaan parina viimeisenä vuonna harrastuksista ehkä eniten riemua tuottaneet bloggaus ja ampuminen ovat nyt selvästi matalasuhdanteessa.

Bloggaamisesta en ole kuitenkaan huolissani; kyllä tässä on kaikenlaisia jaksoja tämänkin bloggausuran aikana ehtinyt tulla, ja kun aihepiiriä ei ole mitenkään rajattu, ei varsinaista loppuakaan ole näköpiirissä. Kyllä se juttu tulee kun on tullakseen, ei sitä tarvitse mitenkään pakottaa.

Mutta ampumisen takkuilu harmittaa oikeasti. Enää ei jaksa käydä HSC:llä takomassa niitä samoja reikiä niihin samoihin pahveihin niillä samoilla mutkilla, mutta harrastuksessa eteneminen vaatisi jotenkin liian paljon vaivaa. Pitäisi sitä SRA:ta varmaan nyt oikeasti alkaa treenata, mutta en ole saanut vieläkään itseäni raahattua yhdenkään kiväärin ääreen.

Kaikki on kiinni yksinkertaisesti siitä, ettei yhtään huvita lähteä sompailemaan ypöyksin jonnekin Santahaminaan. Nyt ei ole edes (pääasiassa) kyse siitä, että pelkäisin kaikkien nauravan minulle (nauravathan ne, mutta pellenä on ihan kivakin olla). Kyse on siitä, etten minä edes löydä perille! Eikä missään ole kivaa opaskirjasta, jossa näytetään satelliittihybridikartoin että tuossa on bussipysäkki, tuosta kävelet vasemmalle ja sitten vähän matkan päässä on sellainen koppi, jossa on joku tyyppi, jolle sanot koodisanan, ja sitten kaikki hoidetaan sinun puolestasi.

Olen siis törmännyt kynnykseen. Kynnys ei ole ylittämätön, mutta koska kaikki mukavuusalueeni ylittävä kapasiteetti on jo suunnattu huikeaan urakehitykseeni, ei vapaa-ajalle jää enää jäljelle aloitteellisuudesta kuin rippeitä. Ja nekin suuntautuvat lähinnä pohdintaan rantareittiä vai kaupunkireittiä, maitoa vai karpalovissyä, pitsaa vai possupataa.

Pitää varmaan taas lähteä jonnekin Turkuun.

Suuri Harrastusäänestys päättynyt, katso kuva!

Jokunen pyytäjä löytyi, muttei kuitenkaan tarpeeksi monta. Demokratian kannattajana en voi tälläkään kertaa toimia vastoin kansan tahtoa: paheellinen harrastukseni jatkukoon, joskin exit-strategian puitteissa.

Avoimien vastausten joukostakin löytyi tukea harrastuksen jatkamiselle – todettiinpa jopa, etten ole vielä edes kunnolla aloittanut. "Puskista ampunut anomuumi" sai jonkin verran kritiikkiä, kun taas osa ei halunnut ottaa kantaa yksityisasiaan. Kiinnostava vinkki tulevaisuuden varalle oli myös se, että miekoista eivät luodit lopu kesken.

Hämmentävänä voidaan pitää sitäkin tulosta, etten ole ilmeisesti kenenkään mielestä julkisuushakuinen YJT-uhka. Tässä on selvä itsetutkiskelun paikka. Järeiden miesten yllättävän suuri osuus äänestäjistä puolestaan lämmittää tädin sydäntä.

Pitäisikö hoksata lopettaa?

Joku anonyymi tuossa äskettäin toi tietoisuuteeni asian, joka ei ole koskaan juolahtanut sinänsä vilkkaaseen ja juolahtelulle alttiiseen mieleeni: joku saattaisi haluta pyytää minua lopettamaan ampumaharrastukseni. Niinpä minun tulisi ennakoida ja lopettaa jo ennen moisen pyynnön esittämistä.

Nyt on myönnettävä, että olen ällikällä lyöty. Koska anonyymi ei mitenkään avannut ajatustaan, en voi päätellä, kuka minua hänen mielestään voisi pyytää lopettamaan ja miksi. Ilmeisin vaihtoehto on tietenkin kotifasisti, joka ei enää jaksa katsella rahanmenoa. Toisaalta muista harrastuksistani maalaaminen vie melko samanlaisia summia, ja leipomisharrastukseni taitaa tällä hetkellä olla kankkulan kaivoistani syvin. Kotifasisti ei ole myöskään ilmaissut tällaista toivetta käydessämme keskustelua harrastusteni rahapoliittisesta puolesta.

Mielikuvitusta venyttämällä saan kuitenkin keksittyä muitakin kandidaatteja, jotka voisivat moisia pyyntöjä esittää.

1. Pasifistit. Maailma pelastetaan yksi syntinen kerrallaan; yksikin aggressiivisen harrastuksen lopettanut on piste Hyville ja tappio Pahoille. Guns are bad, Mmmkay?

2. Vakavat aseharrastajat. Kaltaiseni myöhäisherännäiset tytönhupakot lokaavat suotta vakavan urheilun maineen; sunnuntaiharrastelijat karnevalisoivat olympiamenestykseen tähtäävien verenmakuisen urakan.

3. Salaiset oravat. Aseet ovat vaarallisia, ja siksi niin kiihottavia. Jos joku hölmö mennä kailottaa blogissaan ampumaharrastuksesta kovin proosallisesti, ihmiset alkavat pian ajatella, etteivät pyssyt olekaan niin vaarallisia ja kiihottavia. Se taas heikentää salaisten oravien elämänlaatua.

4. See no evil -poliitikot. Ampumaharrastus on ihan okei, kunhan se hoidetaan suljettujen ovien takana. Jos harrastuksesta puhutaan kovin kovaäänisesti, kaiken maailman hullut ja alaikäiset kuulevat sellaisen olemassaolosta ja ryhtyvät räiskimään sivullisia.

Asian ratkaisemiseksi pitää tietenkin järjestää neuvoa-antava kansanäänestys. Kerropa siis, rakas lukija, pitäisikö minun hoksata lopettaa ampumaharrastukseni?

(Kysely ei taaskaan teknisistä syistä luultavasti näy ainakaan kaikissa syötteenlukijoissa, joten klik klik vain tänne varsinaiselle sivulle.)

Lisää ankeutta keskellä viikkoa

Ankeudelle ei riitä yksi merkintä, sillä elämä jatkuu yhtenä kurjuutena vain. Vai mitä sanotte tästä kaikesta:

- Joku idari oli ruokalassa sotkenut tomaattiottimen yltä päältä salaattikastikkeeseen eikä vaivautunut siivoamaan jälkiään. Olipas kiva pyyhkiä kättään puhtaaksi rasvaisesta majoneesista (vielä siitä pahemman makuisesta) niillä piskuisilla serveteillä jonon kasvaessa takana.

- Arvatkaapa loiskuiko maito tarjottimelle tämän operaation ansiosta?

- Vaikka kirpeän punaherukkakiisselin ja makean kinuskivaahdon yhdistelmä olikin oivallinen jälkiruoka, oli vaahtokikkareita annosteltu vetoisan kiisselivadin päälle turhan kitsaasti. Minä toki ehdin napata oman osuuteni vaahdosta, mutta jälkeeni tulleille ei jäänytkään kuin rippeitä. Ja se on yksinkertaisesti Väärin.

Haluan käyttää vielä hieman lisää bittiavaruutta haukkuakseni sitä edellisessä merkinnässä mainittua pistoolia, kiukkukiintiö ei nimittäin tullut vielä täyteen sormien vihloessa yhä:

Tähtäin oli säädetty vinoon. Peukalo ei ylettänyt vapauttamaan lipasta. Etusormi ei ylettänyt painamaan liipaisinta. Voimat eivät riittäneet virittämään. Liikkuvat osat oli päällystetty partaterillä. Rekyyli ja pauke olivat kohtuuttoman suuria suhteessa kaliiberin vähäpätöisyyteen.

Voi kun olisi oma, juuri sellainen pienille naisensormille sopiva.

Kieltolistoista ja leimaamisesta

Löysin aamun lehdestäni varsin oivallisen tehtävän askartelunhaluisille ja lapsenmielisille. Kehotan lukijoita käyttämään mielikuvitustaan ja kokeilemaan, millaisia uudenlaisia versioita tästä kolumnista saisi vaikkapa korvaamalla muutamia avainsanoja toisilla avainsanoilla. Itsehän en ole mikään koiraihminen, mutta osaan silti eläytyä toimittajan tuskaan.

Kotonani asuu "tappaja"

Taistelukoira puri pienempää koiraa. Tällainen otsikko tietäisi koiranulkoilutuslenkeillä letkautuksia "tappajakoirasta".

Kotonani nimittäin asuu staffordshirenbullterrieri eli rotu, jota on aikoinaan käytetty myös koiratappeluissa. Sittemmin staffista on jalostettu seurakoira, jonka avoimen ja ystävällisen luonteeksi vuoksi on todettu sopivan erittäin hyvin esimerkiksi lapsiperheisiin.

Tanskassa on tänä keväänä kiistelty laista, jolla kiellettäisiin vaaralliseksi luokitellut rodut. Luonnostelmavaiheessa mukana oli myös staffi, joka sittemmin on jäänyt listalta pois.

Koirien häiriökäyttäytymisestä tulee ongelma viimeistään silloin, kun se haittaa asuinympäristössä muita ihmisiä ja eläimiä. Esimerkiksi lähelläni asuvaa omistajaa, jonka koira on toistuvasti hyökännyt toisten koirien kimppuun, on sakotettu jo kolmasti lemmikkinsä vuoksi.

Tanskan mallissa ongelmana on kuitenkin lähtökohta, jonka mukaan kieltämällä tietyt rodut vastaavat häiriöt poistuisivat.

Purematilastojen kärjessä Tanskassa ovat saksanpaimenkoira, rottweiler ja mäyräkoira, ei suinkaan staffi tai esimerkiksi kieltolistalle kaavailtu dogo argentino.

Itseäni on purrut käteen jackrusselinterrieri. Siitä huolimatta en olisi niputtamassa kaikkia jackrusselinterriereitä lähtökohtaisesti vihaiseksi roduksi.

Rodut ovat erilaisia ja niiden ominaisuudet pitäisi huomioida jo koiraa hankkiessa. Kaikille esimerkiksi staffi ei sovi. Se on aktiivinen rotu, joka tarvitsee liikuntaa ja tekemistä. Toisiin koiriin kaikki staffit eivät välttämättä suhtaudu yhtä suopeasti kuin ihmisiin.

Koiranomistajien ei tule tunkea päätään pensaaseen. Vastuu koiran käytöksestä on aina hihnan toisessa päässä.

Järjestyslaki esimerkiksi velvoittaa, että koira on pidettävä yleisillä paikoilla kytkettynä. Koulutusta taas tarvitsevat kaikenrotuiset koirat kokoon katsomatta.

Koirat ovat myös laumaeläimiä. Joskus niiden välille voi syntyä kiista esimerkiksi samasta lelusta, vaikka koirat olisivat muuten hyvin käyttäytyviä. Olennaista on, miten omistajat tilanteeseen puuttuvat ja kuinka koirat on koulutettu niin, että myös tottelevat omistajiaan vastaavissa tilanteissa.

Koiranhankintaa suunnittelevien neuvonnassa Kennelliiton, rotuyhdistysten ja koirankasvattajien rooli on tärkeä, jotta sopiva rotu löytyy. Kaikille koira ei myöskään ole se sopivin lemmikki.

Rotukieltojen sijaan jokaisen koiranomistajan tulisikin ennen lemmikin hankintaa käydä mieluummin pakollinen kurssi koirankoulutuksen perusteista.

Exit-strategia

Turnauskestävyys alkaa rakoilla, mitä olenkin osannut itseni tuntien jo pelätä. Tässä vaiheessa on myönnettävä, että ampuminen kahden viikon välein ei välttämättä olekaan ihan helppo tavoite, tai ei ainakaan tavattoman intohimon täyttymys. Voi olla, että spontaanisti saattaisikin tulla räiskittyä, treenattua ja hiottua keskimäärin tuon verran vuodessa, mutta ylhäältä annettuna frekvenssinä se saa harrastuksen maistumaan hieman happamalta.

Päämäärä tekee kaikesta helpompaa. Jos minulla olisi selkeänä tavoitteena vain se ensimmäinen ikioma aselupa kahden vuoden säntillisen paukuttelun jälkeen, venyisin kyllä varmasti toivottuun suoritukseen. Mutta kun tiedossa on sama vaatimus vielä hankinnan jälkeenkin, jotta voisi todistaa aktiivisuutensa säilyttääkseen lupansa vielä määräajan jälkeenkin. Ja [aseta tähän suosikkiolentosi] vain tietää, kuinka pitkään arvon auktoriteetti aikookaan määräaikaisuuksia tulevaisuudessa ketjuttaa.

Minua ei vain huvita ylläpitää harrastusta, jota minun on sitouduttava hoitamaan vähintään kahdesti kuussa niin kauan kuin ylipäänsä haluan harrastaa. Maalaamista olen harrastanut tuolta 1990-luvun puolivälistä: ajoittain joka viikko, välillä taas on ollut useamman vuoden tauko. Olisi vallan kurjaa, jos olisin suvantovaiheissa joutunut luopumaan kokonaan mahdollisuudesta palata uudestaan harrastuksen pariin.

Älkää ymmärtäkö väärin, en minä rinnasta aselupia akryylimaalin hallussapitoon. Kyllä minä ymmärrän, että rajoituksia tarvitaan. En ole riittävän perillä asioista tietääkseni, kuinka tarpeellinen tämä kahdesti kuussa -sääntö on, joten en lähde sitäkään polkemaan.

Mutta henkilökohtaisesti tämä tietenkin korpeaa. Sillä ampuminen on edelleen kivaa, enkä minä haluaisi kokonaan sitä lopettaa. Niinpä olen päättänyt exit-strategiaksi (kiinnitäthän huomiota valitsemaani muotitermiin) epäsäännöllisen lainamutkakäytännön: harrastan mitä haluan niin paljon kuin haluan niin pitkälle kuin lainapyssyillä pääsen. Omaan mutkaan en nyt tähtää aktiivisesti, mutta pidän kyllä ampumapäiväkirjaa kaiken varalta. Jos jokin joskus muuttuu, palaan asiaan.

Harrastamisen vaikeudesta

Harrastaminen on joskus niin kovin vaivalloista, ja jotkin harrastukset ovat selvästi vaivalloisempia kuin toiset.

Otetaan nyt vaikka leipominen. Suurimmat esteet leivontaharrastukseni tiellä liittyvät tarvikkeiden saatavuuteen: vähänkin erikoisempaa tavaraa pitäisi lähteä hakemaan naapurikunnista asti, ellei halua sitten tilata tavaraa umpimähkäisesti netistä vailla hypistelymahdollisuutta.

Nämä ongelmat ovat kuitenkin ratkaistavissa satunnaisilla niskastatarttumissessioilla.

Mutta ajatella, jos marsipaanikakkujen leipominen edellyttäisi liittymistä Pääkaupunkiseudun Marsipaanileipojiin? Ja jos järjestöön liittyminen edellyttäisi kahden jäsenen suositukset, etkä satu tuntemaan ennestään ainuttakaan marsipaanileipojaa?

Ja siinä vaiheessa, kun olet Marsipaanileipojiin liittynyt, kuulet juustokakkuharrastuksen ihanuudesta. No mikäs siinä! Tosin juustokakkujen leipominen edellyttää Turvallisen Leipurin statusta, jonka saa käymällä Juustokakkuleipurikurssin. Kurssille pääsee, kunhan on jäsen vaikkapa Helsingin Juustokakkuleipureissa ja on hommannut Juustokakkuvakuutuksen maidon happanemisen varalta. Onneksi Juustokakkuleipureihin voi liittyä melko yksinkertaisella anomuksella ja henkilökohtaisella haastattelulla.

Vaan kuinkas suu pannaan siinä vaiheessa, kun juustokakutkin alkavat jo vähän tympiä ja tekisi mieli kokeilla kääretorttuja? Katsokaas kun kääretortuille on toki oma leivontakurssinsa, joka edellyttää omaa kääretorttuvuokaa, jonka taas saa vasta harjoiteltuaan kääretorttujen leipomista kahdesti kuussa kahden vuoden ajan. Jos edes silloin; todennäköisempää on, että lupa annetaan aluksi vain sokerikakkuvuokaan.

Mikäli jostain saa kuitenkin hommattua lainavuoan, edellyttää Kääretorttukurssille pääsy toki myös Suomen Kääretorttuleipojien Konfederaation alaisen yhdistyksen jäsenyyttä sekä Kääretorttulisenssiä. Eri yhdistyksillä on varsin kirjavia liittymistapoja: toiseen pääsevät vain ammattikoulun kondiittorilinjan hyväksytysti läpäisseet, toiseen pääsevät harrastelijatkin, mutta vain jäsenten suosituksesta. Yhteen pääsee, kyllä vain, suorittamalla yhdistyksen oman Kääretorttuleivonnan peruskurssin.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin: on ihan hyvä, ettei ihan ketä tahansa sunnuntaileipureita päästetä myrkyttämään sivullisia leivonnaisillaan. Niillä vuoilla voi todellakin saada paljon ikävää aikaan, jos niiden luovutusta ei mitenkään kontrolloida.

Mutta olisiko tämän kaiken pakko olla ihan näin vaikeaa ja sirpaleista?

Oma koti kullan kallis

Olenko muistanut vähään aikaan ylistää HSC:tä? Hieno paikka, kerta kaikkiaan. Puolentoista vuoden väsytystaistelun jälkeen sain viimein Pikkusiskon mukaan ampumaan, ja tyttöhän oli aivan myyty. Lähtee kuulemma uudestaankin.

Itselleni tämä kerta oli myös jännittävä kokeilu: millä tavalla vastaanotetaan hiljattain jäsenyytensä irtisanonut luopio? Vaihdetaanko merkittäviä katseita ja todetaan painokkaasti, että "ai niin sähän et enää olekaan jäsen, no sitten tää maksaakin vähän enemmän". Ehei - oli ihan yhtä tervetullut olo kuin aina ennenkin (ja jäsenalennuksetkin sain yhä kun olen niin kiva, mutta älkää kertoko sille tyypille, joka vastaa lafkan raha-asioista).

Tulipa puhetta siitäkin, että temppurata-ammunta on alkanut kiinnostaa ja siksi olen hankkiutunut uuteen järjestöön. Siitäpä vasta lähtikin käyntiin varsinainen myyntipuhe, jossa vakuuteltiin IPSC-tekniikoiden opettelun kyllä onnistuvan heilläkin ihan normaaleilla ratavuoroilla ja vuokrapyssyillä. Eihän sitä nyt ihan alussa mitään kamalan eksoottista agilityä olisikaan tarkoitus suorittaa, vaan opetella olennaiset liikeradat kuntoon sekä oppia ampumaan sekä nopeasti että tarkasti.

Ja niinhän siinä kävi, että havainnollisin esimerkein ryyditetty myyntipuhe upposi. Sen verran laadukasta opetusta puljusta on tähänkin asti saanut, ettei välttämättä ole huonokaan idea hankkia peruspohja temppuammuntaan sieltä. Sitten kun osaa ampua nopeasti ja lippaanvaihto sujuu jouhevasti, voi lähteä maailmalle soveltamaan taitojaan. Tai mikä parasta, opetella ja soveltaa rinnakkain.

Pitäisi varmaan liittyä takaisin jäseneksi viimeistään siinä vaiheessa, kun nykyinen sarjakortti on käytetty loppuun. Nythän siellä pitää käydä Pikkusiskon seuranakin.

Ovat ne kyllä velikultia. Ostaisin sieltä varmaan pyramidejakin, jos vain kauppaisivat.

Oletko lakannut hakkaamasta vaimoasi?

Hesarin verkkoliitteen ajankohtainen päivän kysymys on muotoiltu poikkeuksellisen taidokkaasti: Kannatatko rajoituksia käsiaseiden hallussapitoon?

Vaikka Mutkaprojektini on edelleen hiljaa käynnissä, on pakko myöntää, että esimerkiksi pian kaksi vuotta täyttävälle kuopukselleni en mielelläni pyssyä antaisi, en edes lainaksi. Vastuuntuntoisena kansalaisena siis luonnollisesti äänestin kyllä.

Mitäs jännää seuraavaksi keksittäisiin kysyä? Jos puhe on vaikkapa eutanasiasta tai aborteista, voisi kysymys olla kiinnostavasti Pitäisikö murhaamisen olla kiellettyä? Maahanmuuttokriittisyyttä onkin jo ehditty tiedustella tyyliin Haluaisitko käännyttää rajalla kaikki vääränväriset? Näin bussilakon uhatessa voisi myös kysyä joko Tulisiko työstä maksaa kohtuullista palkkaa? tai vaihtoehtoisesti Pitäisikö maksetulla matkalipulla päästä perille asti aikataulun mukaisesti?

Uusi vuosi, uusi järjestö

Suomihan on tunnetusti järjestöjen luvattu maa, joten uuden vuoden kunniaksi minäkin lähetin liittymiskaavakkeen uuteen järjestöön. Pitääköhän minun opetella nyt ajattelemaan kuin reserviläinen, kun kerran kuulun reserviläisyhdistykseen? Ainakin kotiin aletaan kohta kantaa Reserviläinen-lehteä; jos ei siitä maine hippipiireissä mustene, niin ei sitten mistään.

SRA-kurssille ei minua vielä huolittu, siellä kun pitäisi osata ampua rynkylläkin. Rynkky ja minä, tiedän, ajatus naurattaa itseänikin. Mutta koska se kerran on niin ratkiriemukas mielikuva, täytyy sitä varmaan kokeillakin. Ennemmin tai myöhemmin Santahamina siis kutsuu märkäkorvaa.

Sitä odotellessa pitäisi yrittää vaikkapa selvittää, mitä eroa on harrastelisenssillä ja ampumaturvalla, joista jompikumpi pitäisi harrastukselle hankkia. Ensimmäinen on vähän halvempi, mitäköhän sillä saa vähemmän?

Olen kuitenkin vielä ikävämmänkin ongelman edessä: mitä tehdä juuri nyt katkolla olevalle HSC-jäsenyydelle? Uuden yhdistyksen jäsenmaksu on paljon pienempi, lisäksi ampuminen Töölöntorin pistooliradalla on paljon halvempaa kuin Albertinkadulla. Ja kun tarkoituksenani on osallistua jossain vaiheessa SRA-kurssille, on johonkin reserviläisyhdistykseen joka tapauksessa pakko kuulua. Rakas HSC alkaa siis käydä turhaksi.

Kuten naiselle sopii, olen luonnollisesti muodostanut vahvan tunnesiteen tuohon paikkaan, jossa olen ensimmäiset ampumakokemukseni hankkinut ja josta olen niin asiantuntevaa opastusta saanut. Miten sellaisen voisi vain kylmästi jättää taakse? Ja miten voisin enää käyttää sarjakorttini loppuun, jos en rohkene katsoa ratamestareita silmiin julman temppuni jälkeen?

Saa nähdä, miten illan ammunta menee, kun mielessä hautuvat näin synkät aatteet.

Aseista, itsemurhista ja tutkimuksista

Hesarin mukaan aseiden määrä vaikuttaa itsemurhien määriin. Hesari ei ole kaiketi keksinyt väitettään itse, vaan huomauttaa "tutkimusten" kertovan näin. Lisäksi Hesari on siteerannut professoria, jonka mielestä on selvää, että jalankulkijoiden määrä vaikuttaa jalankulkijoille sattuvien onnettomuuksien määrään. Tai siis jotain sinne päin kuitenkin.

Minulla ei ole vielä tässäkään vaihetta Mutkaprojektiani mitään syytä torjua tuollaisia uutisia suoralta kädeltä; päinvastoin, olen melko kiinnostunut aiheesta ja haluaisin nähdä asiallisia kriittisiä argumentteja. Vielä ei ole liian myöhäistä muuttaa mieltään mutkahankinnan suhteen, jos käytäntö tai periaatteet osoittavatkin projektin huonoksi ideaksi. Minut on todella helppo ympäripuhua, kokeilkaa vaikka!

Mutta ihan oikeasti nyt kaverit. Mitä ne tutkimukset olivat? Kuka ne teki? Mitä tutkittiin, missä ja milloin? Ainakaan ei ole voitu vertailla nyky-Suomea aseettomana ja aseellisena, joten onko vertailtu eri maita keskenään? Miksei sitä voi kertoa?

Ja onko tuo faktana esitetty väitelause nyt Hesarin vai professorin näkemys? Kertoisitteko edes sen verran?

Räiskäle

Vaikka väitin, ettei ampuminen enää huvita, raahauduin silkkaa sinnikkyyttäni taas radalle nakuttamaan niitä tuttuja piskuisia reikiä siihen tuttuun pahviin. Mitä siitäkin nyt tulisi, jos harrastaisi vain sellaisia asioita, jotka huvittavat?

Ehkä edellisen kerran shokkiterapiasta oli hyötyä tai sitten nämä menevät muuten vain aalloissa, mutta nythän se alkoi taas luistaa. Jo ensimmäisellä kierroksella olin ihan vedossa (no joo joo, omien keskinkertaisten neitistandardieni mukaisesti, naamat umpeen ruudun sillä puolen).

Niin olin toisellakin. Ja kolmannella. Ja neljännellä.

Vedossa oleminen alkoi nopeasti maistua puulta.

Jos kerran olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei agilityammuntaa ja temppuratoja kannata vielä ottaa repertuaariin liian kovien kaliiberivaatimusten vuoksi enkä toisaalta halua heittää hanskoja tiskiinkään, on keksittävä jotain muuta kiinnostavaa aikansa kuluksi. Niin kuin nyt vaikka päätöntä räiskimistä.

Päätin kokeilla, millaista tulosta syntyisi, jos tyhjentäisin koko lippaan aina samassa ajassa kuin muut kiskaisevat puolikkaan. Jos en pääse temppuradalle, voin edes kuivaharjoitella nopeutta. Reisillehän se pääasiassa meni, mutta olipa hemmetti edes hauskaa. Paukut ehtivät tietenkin loppua kesken, mutta onneksi paikalla on aulista palveluskuntaa kantamassa lisää pökköä pesään. Ja lohdutuksekseni muistutan, että jopa kehnosti räiskitty maalitaulu on nykyään sievempi kuin huolella tähdätty vielä vuosi sitten.

Keskittyminen, rauhallinen hengittäminen ja zen saavat nyt kyllä pitää taukoa, minä haluan oppia ampumaan nopeasti.

Nuhteettomasta maineesta

Koska Mutkaprojektissa on nyt edetty rutiininomaiseen suvantovaiheeseen eli ahkeraan harrastamiseen ja kuukausien kulumisen odottamiseen, unohtuu jalo päämäärä herkästi. On vaikea muistaa, kuinka siivosti tulisikaan elää ja käyttäytyä, jotta säilyttäisi nuhteettoman maineensa.

Mitäköhän se siivoojakin ajatteli siitä jonkun koiranleuan minun nimelläni tilaamasta Brownells-katalogista olohuoneen lehtikorissa? Ja ne makuuhuoneen hyllyssä möllöttävät suojalasit ja kuulosuojaimet olisivat sinänsä voineet olla ihan viattomiakin, mutta hitto kun piti kotifasistin mennä ja teipata vaatehuoneen ovi umpeen; asettipa vielä oveen ison kyltin "NOT HERE", jottei siivoojaneiti vain koskisi hänen LP-levykokoelmaansa. Selitä siinä sitten, että ei siellä ihan varmana ollut muuta kuin vinyyliä, ei takuulla mitään laitonta tai epäilyttävää. Nuo levykeräilijät nyt vain ovat tuollaisia, ymmärrätte kai?

Lisäksi olen pitkin päivää yrittänyt saada HSC:n reippaita nuoria miehiä langan päähän, mutta eivät ne vietävät ole vaivautuneet vastaamaan puhelimeen kertaakaan. Vitsailtiinpa sitten työkaverin kanssa tässä kovaan ääneen avokonttorissa, että siellä on varmaan tilanne päällä.

Ja seuraavaksi piti tietenkin suuna päänä käydä katsomassa, mitä Wikipedia ja Hikipedia kertovat Sanna Sillanpäästä.

Rakas työnantajani, ethän seuraa työkoneeni nettiliikennettä? Ethän ainakaan raportoi siitä viranomaisille? Ja jos satut kuulemaan jotain levotonta puhetta kahvitauolla, jätäthän sen omaan arvoonsa?

Minulla on vielä niin paljon opittavaa.

Minä ja tuttavani 9mm

Koska viimeksi ei taulu rei'ittynyt ysimillisellä kunnolla, piti tänään kokeilla uudelleen. Ei se voi saamari niin vaikeaa olla, kyllähän minä nyt tiedän, miten pistoolilla ammutaan. Eivät ne niksit ihan vielä selkärangassa ole, mutta tuoreessa muistissa kuitenkin. Vähän erimuotoinen piippu ja pikkaisen messevämpiä patruunoita, mutta ihan sama toimintaperiaate, eikö totta? Pistooli mikä pistooli.

Ei, ei, ei. Mitä sinnikkäämmin minä yritin vetää liipaisinsormea suoraan kohti tähtäävää silmää ja mitä hitaampaan liikkeeseen ikinä pyrin, sitä turhempaa se kaikki oli. Levisivät kuin varpusparvi.

Luonnostelin siinä hiljaa mielessäni kiroillen alkua runolle nimeltä "Mä ja 9mm ei olla kavereita". Siitä oli tuleman hauskakin blogimerkintä, kun minä julistan lähestymiskiellon kaikille ysimillisille esineille, jotenkin sillä tavalla verbaaliakrobaattisesti, tiedättehän. Tästä ei nyt vain ollut tulossa mitään, eikä mikään ollut enää millään tavalla hauskaa.

Mutta sitten tuli pikkiriikkinen toivon pilkahdus: hienoinen korjaus ampuma-asentoon, tarpeeksi hidas veto, ja pam! Yhtäkkiä yksi laukaus tuntuikin ihan erilaiselta kuin ennen. Siitä sitten muutama samanlainen; ei liian monta, mutta jokunen kuitenkin. Reiät alkoivatkin hilautua kohti oikeaa paikkaa, vaikka toki vain satunnaisesti.

Se tunne! Muistan vielä vallan hyvin, miltä tuntui, kun kaksikakkonen alkoi ensimmäistä kertaa käyttäytyä kädessä niin kuin sen pitäisi. Miten rekyyli tuntuu ihan erilaiselta, kun ote on oikealla tavalla rento. Miten siihen asti laukaisu oli ollut jotenkin monotonista ja nytkähtelevää, mutta yhtäkkiä tuntuu kuin koko käsi olisikin vapautunut.

Sen eron tajuaa vasta, kun on edes kerran onnistunut laukaisemaan pistoolin oikein. Tauluun ei tarvitse vilkuilla, kyllä sen tietää, että ainakin lähestulkoon siedettäviin lukemiin on nyt päästy. Pari tuollaista onnistunutta laukausta tämäniltaisen session loppupuolella, ja päästin kesken kierroksen hihkaisun. Sehän oli sittenkin hauskaa! Minä edistyn sittenkin!

Ilmeisesti uusi pyssy pitää opetella kokonaan uusiksi, koko polku siitä jäykistelystä oikeaan rentoon otteeseen. Olin toivonut oikotietä. Sinänsä on tietenkin hyvä uutinen, että näköjään voin kuin voinkin oppia ampumaan myös isomman kaliiberin pistoolilla; toisaalta on turhauttavaa, että se vaatii juurikin sitä opettelua. En minä jaksa opetella, minä haluan osata!

Voipi olla, että nyt menee seuraavat kerrat kaksikakkosella ihan vain hermoloman merkeissä. Ja jos nyt haudattaisiin kuitenkin ne haihattelut siitä ysimillisestä ensimmäisenä omana aseena.

Äh.

Ammuin sitten ensimmäistä kertaa HSC:llä ysimillisellä. No, eipä tarvinnut lähteä kovin omahyväisenä ulos - reisillehän se meni. Tai no kyllähän minä tauluun osuin ja mustallekin aina välillä, mutta taisi reilut puolet mennä pikkupisteille. Ihan sama mitä temppuja tein ja mitä neuvoja noudatin, aina ne reiät ilmestyivät vasemmalle alaviistoon. Todella rumasti vasemmalle alaviistoon.

Joojoo, vedä siitä liipaisimesta hitaasti, älä ennakoi pauketta äläkä varsinkaan kiihdytä loppuvaiheessa. Ja joojoo, vedä kohti tähtäävää silmää äläkä kaaressa. Hei kyllä minä tiedän, sanokaa se näille tottelemattomille käsilleni.

Näköjään minulla ei myöskään ole mitään tuntumaa siihen, miten osumat onnistuvat. Kaksikakkosella sentään tiedän heti laukauksen jälkeen tauluun katsomatta, menikö hyvin vai ei. Tuolla ysimillisellä taulu oli yllätyksiä täynnä joka kerta.

Jos olo ei vielä tämän session jälkeen ollut tarpeeksi tympeä, tuli yhden paikallisen ohjaajan kanssa puhe practicalista ja aseluvista. Kovasti hän oli sitä mieltä, ettei minun kannata nyt säntäillä sen ysimillisen hakemuksen kanssa, vaan hankkia ihan kiltisti vain ensin se kaksikakkonen ja siirtyä isompaan vasta sen jälkeen. Practicalistakin saa tietenkin enemmän irti, jos osaisi ensin ampua sillä ysimillisellä.

Minä ja minun kärsivällisyyteni tunnetaan. Juuri nyt ei ole yhtään kivaa.

Omistavan luokan kärsimyksistä

Mutkaprojekti on tässä kuumeessa kotona maatessa alkanut hieman hirvittää. Ei sillä, etteikö oma mutka todellakin olisi harrastuksen kannalta kiva. Mutta minä olen aika huono omistaja; liittynee väitettyyn punikkiuteeni. En omista asuntoa, enkä edes hirmuisesti kaipaisi sellaista ristikseni. Vaikka viihdyn mainiosti nykyisessä vuokrakämpässäni, on mukava tietää, että tarvittaessa voi vaihtaa asumusta nopeasti ja vaivattomasti.

Kesämökki kyllä löytyy, mutta sekin ostettiin pakkoraossa: mörskä tuli pitää suvussa, joten veriside oli omistuskammoa vahvempi. Autokin on, koska muuten mökille ei pääsisi mitenkään. Onneksi se on kuitenkin halpa ja pieni. Siis se auto. No, niin kyllä on mökkikin.

Ei minulla mitään omistamista vastaan sinänsä ole, ei materiaan sitoutuminen mitenkään hirvitä. Mutta laiskana ihmisenä en millään jaksaisi pitää huolta omastani. Kesämökillä on pakko aina tehdä jotain remppaa, ja vaikka kotifasisti pääasiassa hoitaakin sen puolen, rassaa se minua silti. Minä lokoilisin mieluiten vain laiturilla ja antaisin muiden huolehtia käytännön asioista ja niistä lapsista. Onneksi paikka on kuitenkin niin rakas, että omistussuhde päätyy voiton puolelle.

Autoonhan minä en juuri koskekaan, paitsi hansikaslokeron karttoihin ja pelkääjän puolen penkkiin. Kotifasisti hoitaa renkaanvaihdot, tankkaamiset, pesemiset, vuosihuoltoon viennit ja sen sellaiset. No, minä sentään maksan vakuutusmaksut.

Mutta ihan oikeasti, minä en pidä huolta edes polkupyörästäni! Kotifasistihan se oli, joka viime viikonloppuna vaihtoi alleni nastarenkaat. Joskus sentään pumppaan renkaisiin ilmaa ihan omin pikku kätösin, mutta kotifasisti taitaa tehdä sitäkin minua useammin. Onneni on, että nyt talvella fillarini on yhteiskäytössä päiväkotimatkalla, joten kotifasisti kyllä pitää sen hyvässä kunnossa.

Eksyin jollekin epämääräiselle asetarvikesivustolle, ja tajusin, mihin olen ryhtymässä. Aseöljyä! Aserasvaa! Puhdistusnarua! Puhdistuspyyhkeitä! Pistoolikoteloita! Lipaskoteloita! Tämähän on vähän kuin jos ostaisi viattomasti lipun hyvään leffaan, mutta joutuisi paikan päällä väkisin ostamaan vielä paukkumaissia (inhoan), spritea (inhoan), salmiakkia (inhoan) ja kirpeitä hedelmäkarkkeja (rajansa kaikella).

Toivottavasti kotifasisti innostuu näpertämisestä.

Havainnollisesta oppimisesta

Olen jokaisen innokkaan pedagogin inhokkioppilas: en ole havainnollinen oppija. Minä olin kyllä vielä peruskoulussa se kiltti tyttö, joka viittasi aina ja istui opettajan määräämällä paikalla. Lukiossa aloinkin sitten olla se tyttö, joka väärensi huoltajan nimen poissaololappuun ja nukahti saksan tunnilla verhon taakse. Englannin ja ruotsin kursseilta sain vapautuksen, kun lupasin kirjoittaa kullakin kielellä esitelmän. Kun vaihteli opettajaa tarpeeksi paljon, saattoi kierrättää vanhoja esitelmiä eri kursseilla.

Yliopistolla olin se, joka kävi ensimmäisellä luennolla ilmoittautumassa ja seuraavan kerran näytti naamaansa tentissä. Läsnäolopakollisilla luennoilla kävin täsmälleen sen vaaditun määrän, istuin takarivissä ja joko nukuin, luin tenttikirjaa tai piirsin.

olen oppinut asiat aina parhaiten lukemalla ne kirjasta kaikessa rauhassa. Luennot ovat tavatonta ajanhukkaa, niillä kun jankataan asioita, jotka omaksun huomattavasti nopeammin lukemalla. Tai vaihtoehtoisesti en ymmärrä luennolla mitään, vaan tajuan vasta etsittyäni saman tiedon tenttikirjasta. Erinäiset kuvat ja arkielämän esimerkit taas ovat parhaimmillaan turhaa rautalankaa ja pahimmillaan myötähäpeää herättävän kömpelöitä.

Tämä päivä on mennyt flunssaillessa kotona, joten kerrankin on ollut aikaa tehdä kaikkea sitä, mitä muulloin ei ehdi. Koska en millään kyennyt ymmärtämään, mitä se IPSC/Practical nyt oikeasti on, vietin pari tuntia katsellen YouTubesta asiaa käsitteleviä videoita. Niiden perusteella totesin, että kyllä se nyt ainakin hauskalta näyttää. Tosin mikä tahansa hosuminen ja huitominen vaikuttaa ajatuksen tasolla hauskalta, kun joutuu de facto vain makaamaan sohvalla potemassa.

Mutta sitten luin tämän (pdf) ja tämän (pdf), ja aloin ensimmäisen kerran tajuta, mitä niissä videoissa oikein tapahtuu. Ei, tämä ei ole vitsi, luin todellakin ne säännöt läpi. Kyllä, ihan kokonaan. Ja kyllä, nyt minä todellakin haluan kokeilla tuota.

Nyt sitten vain ihmetyttää, että mitä minä sillä nakskakkosella teen, practicaliin kun vaadittaisiin ysimillinen. Sellaista taas ei kuitenkaan taida ensimmäiseksi aseeksi saada. Ja kallistakin sillä ampuminen on verrattuna proletariaatiin puoli-ilmaisiin 22-patruunoihin.

No, huominen päivä menee näillä näkymin vielä sairastellessa. Ehkä kaikki ratkeaa silloin.