Päivän virallinen paheksunta

Kurkistin tänään mielenkiinnosta Blogilistan tilastoja, ja kielityöläinen / kukkahattutäti / keski-ikäistyvä kärttyisä eukko minussa alkoi paheksua. Kuuman listan blogeista kahdeksalla oli englanninkielinen nimi, yhdestä ei saa selkoa ja vain yksi oli suomenkielinen. Top-listalla pisteet menivät 7-3 englannin hyväksi, tilatuimpien joukossa taas oli seitsemän englanninkielistä, kaksi suomenkielistä ja yksi epäselvä tapaus. Ruotsia ei joukossa näkynyt.

Käsittääkseni ainakin valtaosa noista englanninkielisten nimien alla esiintyvistä blogeista on kuitenkin sisällöltään suomea.

Mitä ihmettä? Onko English jotenkin coolimpaa, internationalimpaa? Eikö fashion kuulosta yhtä hyvältä junttikielellä? Onko elämä todellakin laiffii?

Kaikkien blogikirjoitusten äiti

Koska minulla on pakonomainen tarve miellyttää mutta liian hajanainen mieli keksiäkseni sopivasti rajattua kohderyhmää miellyttämiselleni, yritän kovasti räpiköidä eri suuntiin. Seuraavassa pyrin huomioimaan kaikki mieleen tulevat kohderyhmät ja kirjoittamaan jotain heitä lämmittävää. Jos juuri Sinun viiteryhmäsi jäi puuttumaan, kerro ihmeessä, niin lisään senkin joukkoon.

Perheelliset, sukulaiset ja kummit

Muksujen tarhakuvat tulivat eilen! Jostain käsittämättömästä syystä kultainen aviomieheni ei kuitenkaan tajunnut kuvien merkittävyyttä hakiessaan lapsukaisia eilen päiväkodista, vaan unohti mainita niistä minun saapuessani kotiin virkistävän Oman Ajan jälkeen. Vasta tänä aamuna näppärä esikoiseni herättyään näytti avaamattomat kuoret, joita ehdin hätäisesti vilkaista ennen bussiin juoksemista.

Suloisiahan ne ovat, ja aivan itsensä näköisiä. No okei, Neila oli toisessa yksityiskuvassa kyllä omituisen vakava, mutta toisessa hymyä sitten löytyikin. Kaveri- ja sisaruskuvat tulevat valitettavasti vasta myöhemmin, joten vielä en päässyt havainnoimaan esikoisen ja hänen miespuolisen tarhakaverinsa välien sähköisyyttä saati siskosten tukkanuottaa.

Fasistit ja turkulaiset

Pääsin eilen ampumaan poikkeuksellisen fasistisessa seurassa, kun Turun pimeiden kujien paikallisjulkkis Jänö oli tutustumassa pääkaupunkiin. Oma zenini tietenkin hajoaa aina täysin yleisön läsnäollessa, joten ei enempää siitä omasta maalitaulustani.

Kanin piti tietenkin osoittelevasti ampua jatkuvasti oikealta ohi, ihan kuin asia ei olisi tullut jo aiemmin selväksi. Jossain vaiheessa surkea osumatarkkuus kuitenkin kävi korpeamaan miestä niin, että tämä ryhtyi säälittävästi urputtamaan jotain vinosta tähtäimestä. Ratamestareilla oli onneksi sen verran tilannetajua, että nyökyttelivät myötäilevästi ja ennaltaehkäisivät näin pahemmankin raivokohtauksen ja murjotuksen.

Eivät kuitenkaan ajatelleet mokomat minun loppuiltaani: sitä riemua ja uhoahan saatiin sitten kuunnella pikkutunneille asti liian monen Lagavulin-ryypyn ryydittämänä. Matkalainen saatiin kuitenkin illan päätteeksi nostettua bussin kyytiin ja bussikuskikin kuulemma heivasi sammahtaneen miehen päätepysäkillä ulos pakkaseen tokenemaan. Lienee turha sanoakaan, että jäivät sitten ne lasten tuliaiset turkulaiselta ostamatta.

Punavihreät ja maailmanparantajat

Postilaatikossani lilluu Veripalvelun sähköposti, jossa muistutetaan verenluovutuksen tärkeydestä juhlapyhinäkin. Veripalvelun kotisivuilta käy ilmi, että juuri minun verityyppiäni tarvittaisiin nyt kipeästi. Edellisestä luovutuksesta onkin jo riittävästi aikaa.

Jos ovat monet aatteet sekoittaneet pääni ja menettäneet uskottavuutensa, verenluovutuksen merkitykseen pystyn yhä uskomaan. Hyvä on, siihenkin liittyy epäilyttäviä piirteitä, kun vaikkapa homomiesten veri ei kelpaa. Verta kuitenkin tarvitaan yksiselitteisesti, joten sen luovuttaminen on niitä viimeisiä asioita, joissa tunnen tekeväni jotain oikein.

Joten nyt olkapäälläni istuu koko ajan pieni nalkuttava omatunto, kun en saa aikaiseksi lähteä luovuttamaan. Eilen olisi ollut tilaisuus vuodattaa jopa turkulaista verta pääkaupungin tantereella, mutta ajatus pulpahti mieleeni vasta kun veri oli jo saastunut mallastuotteella.

Työkaverit

On taas se aika vuodesta, kun tuntee olonsa vähän typeräksi työpöydän äärellä hepeneissä ja korsetissa istuessaan. Mutta kun pikkujoulut kerran alkavat heti työpäivän päätyttyä, ei ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin pynttäytyä jo aamusta. Tietenkin olisi voinut tulla töihin tavallista aikaisemmin, roudata kassissa vaihtovaatteet ja meikit ja valmistautua työpäivän lopuksi täällä Vantaankoskella. Mutta kuka sellaista nyt jaksaisi? Etenkin, kun huomioidaan kappaleessa Fasistit ja turkulaiset kuvaillut tapahtumat edellisenä iltana.

Kilpailuhenkiset kanssabloggaajat

Olen menettämässä otettani: kriisini junnaa paikallaan eikä mitään tuoretta kerrottavaa enää oikein ole. Kuinka kauan blogosfääri voi sietää naista, joka vain jauhaa sitä samaa eikä edisty lainkaan? Eihän sellaista jaksa kukaan lukea, saati kommentoida. Yli neljän vuoden bloggaamisen jälkeen olisi tietenkin ihan kunniallista vetäytyä eläkkeelle tai ainakin pitää taukoa, mutta rehellisyyden nimissä en pysty sellaiseen ainakaan nyt, vaikka yön pimeinä tunteina moista harkitsenkin. Väännän täällä varmaan vielä silloinkin, kun ainoa lukijani olen minä itse ja koko kommenttifunktio on poistettu tarpeettomana.

Blogipersoonasta

Turistin kommentointiopas sai miettimään blogitekstien ja persoonan suhdetta. Voin ymmärtää tarvetta muistuttaa pahimpia puupäitä siitä, ettei maailman ihaninkaan bloggaaja välttämättä ole paras ystäväsi, vaikka tuntuisikin kirjoittavan juuri Sinulle.

"Kirjoitusteni tarkoituksena ei ole herättää keskustelua, tai tarkoituksella provosoida ketään. Ne ovat vain kirjoituksia, omia kannanottojani, omia ajatuksiani ja hetkittäisiä tunteitani. Ne eivät kerro minusta ihmisenä oikeastaan mitään. Persoonani ei juurikaan niistä heijastu, eikä niitä lukemalla pääse pääni sisälle, saati osalliseksi elämääni. Ellet tunne minua jo muuten, et takuuvarmasti opi minua kirjoitusteni perusteellakaan tuntemaan."

Ehkä kyse on identiteettikriisistäni, minä en nimittäin osaa irrottaa itseäni ja blogitekstejäni toisistaan oikeastaan ollenkaan. Tässähän minä olen, kaikessa nerokkuudessani. Kasvotusten saatan tietenkin olla ihan erilainen, kukas sen tietää, mutta mitä sitten? Ehkä kasvotusten olenkin viheliäinen teeskentelijä ja täällä blogissa hersyvän vilpitön.

Onneni on se, etten ole edelleenkään joutunut puupäähyökkäysten kohteeksi vaan saan mellastaa täällä aika huolettomasti ja kritiikittä. Niinpä ajatus siitä, että joku, jota en ole koskaan tavannut ja josta en ole kuullutkaan, voisi kokea tuntevansa minut tämän blogin kautta, on suorastaan hurmaava. Mikä ettei! Blogisti on paras ystäväsi, juuri Sinun paras ystäväsi.

Anteeksi, että tuppaudun

[Tiedossa omaan napaan tuijottelevaa metabloggausta, joten sellaista karsastavat voivat suosiolla jättää lukematta.]

Nyt olen näköjään blogannut jo neljä vuotta ja tämäkin on jo 618. merkintä, mutta edelleen tunnen itseni aikamoiseksi untuvikoksi. En minä mielestäni ole mitenkään arka ihminen, mutta blogimaailmassa olenkin suorastaan ujo. Taustalla lienee ristiriita siitä, että tietenkin haluaisin paljon lukijoita, mutten sitten kuitenkaan yhtään liikaa. Enkä varsinkaan sellaisia ikäviä, jotka kommentoivat rumasti ja pahoittavat mieleni. Toisaalta tylsäksihän se kävisi, jos kaikki olisivat koko ajan vain samaa mieltä ja kehuisivat.

Niinpä en ole erityisemmin pyrkinyt mainostamaan blogiani ja bloggaamistani. Vaikka luen melko paljon muitakin blogeja, kommentoin niitä aniharvoin enkä juuri koskaan ainakaan kerro kommentin yhteydessä linkkiä omaan blogiini. Sitä jotenkin ajattelee, että sellainen olisi vain oman hännän nostoa ja itsensä markkinoimista. Että se veisi jotenkin huomion pois itse kommentista ja saisi ihmiset epäilemään kommentoinnin motiiveja.

Tätä tilannetta ei muuta se tieto, etten luonnollisestikaan ajattele omista kommentoijistani noin. Päin vastoin; mukavinta on, jos joku käyttää anonyymin nimimerkin sijaan oikein linkillistä aliasta. Että joku kehtaa ihan noin puolijulkisesti tunnustaa lukeneensa ja vaivautuneensa jopa kommentoimaan sanomisiani. Mutta kaikki muuthan ovatkin tietenkin ulkomaailmassa kuin kotonaan; ansioituneita, itsevarmoja ja kiinnostavia kirjoittajia. Itse on aina se uusi tungettelija, jolla ei oikeastaan ole mitään sanottavaa ja joka voisikin tästä nyt sitten heihei...

Tämä siis pätee vain muiden ihmisten blogeihin, omassani nyt tietenkin voin leikkiä vaikka kukkulan kuningatarta. Kun en astu kenenkään muun tontille. Pitäisi kuitenkin ehkä rohkaistua.

[/metabloggaus päätty]

Pieni, suuri maailma

Törmäsin taas pitkästä aikaa jostain käsittämättömästä syystä ihmisiä houkuttelevaan Facebook-ryhmään "Six Degrees of Separation", joka pyrkii minulle toistaiseksi tuntemattomaksi jääneen metodin avulla todistamaan nimeään kantavan hypoteesin todeksi. Kyseessä on siis se klassinen olettamus, että jokainen ihminen on vain korkeintaan kuuden tuttavuuden päässä kenestä tahansa muusta ihmisestä.

Tämä voi tai voi olla olematta kiinnostavaa, mutta siitä ajatukseni lensi varsin eri suuntaan, nimittäin polveilevaan tiedonkulkuun. Kuinka monesti tuleekin kuultua vaikkapa ystäviään tai sukulaisiaan koskevat uutiset jostain aivan muualta kuin näiltä ystäviltä tai sukulaisilta itseltään, vaikka kuinka olisi heidän kanssaan yhteydessä? Vieläkin monimutkaisempaa voi tiedonvälitys olla, tässäpä esimerkki muutaman kuukauden takaa:

Myrskytuuli kaatoi Helsingin Töölön kirkon katolla seisseen ristin. Tuntemattomaksi jäänyt taho kertoi tästä Helsingin Sanomien uutisdeskiin, josta lähtikin pikapikaa paikalle toimittaja ja valokuvaaja. Toimittaja kirjoitti asiasta uutisen ja valokuvaaja räpsäisi kuvatodisteen, ja he saattoivat uutisen online-toimitukseen Sanomataloon joko itse fyysisesti tai käyttämällä sähköisiä apuvälineitä.

Hesarin online-toimitus laittoi uutisen verkkosivulle, josta sen luki uutisnälkäinen turkulainen bloggaaja. Uutinen huvitti turkulaista bloggaajaa, joka kirjoittikin aiheesta blogimerkinnän. Länsihelsinkiläinen lukija ei ollut lukenut muutamaan tuntiin uutissivuja, mutta turkulaista blogia hän sen sijaan vilkaisi tuoreeltaan syötteenlukijan ansiosta. Länsihelsinkiläinen lukija arveli töölöläisen ateistiystävänsä mahdollisesti arvostavan tekstin näkökulmaa ja käytti suosittua sosiaalista mediaa Facebookia lähettääkseen töölöläiselle ateistille linkin turkulaiseen blogiin.

Töölöläinen ateisti seurasi länsihelsinkiläiseltä lukijalta saamaansa linkkiä, luki tekstin ja juoksi ulko-ovelleen: ja katso, risti kadun toisella puolella oli todella kaatunut! Töölöläistä ateistia nauratti.

Töölöläinen ateisti olisi jäänyt kokonaan vaille iltanauruja ilman seuraavia elementtejä:

a) myrskytuuli
b) ilmiantaja
c) Helsingin Sanomien verkkotoimitus
d) turkulainen bloggaaja
e) syötteenlukija
f) länsihelsinkiläinen lukija
g) Facebook

Tarinalla ei ole varsinaisesti mitään opetusta.

Turhaa, aivan turhaa

Nyt on iskenyt jokin ihmeellinen blogiyliannostus, tai ainakin yleinen kyllästymisärsyyntyminen. Niin muiden blogit kuin omanikin ovat jotenkin tylsiä ja turhia. Jokainen blogi tuntuu todellisuudesta täysin irralliselta mikrouniversumilta, joka kerää yhteen samanmielisiä (virtuaali-)ihmisiä taputtelemaan toisiaan selkään. Oli blogin tyylilaji mikä hyvänsä, kaikki tuntuvat aina olevan pohjimmiltaan samaa mieltä vähintään siitä, että blogin kirjoittaja on tosi hyvä tyyppi. Tietenkin, miksi muuten he kyseistä blogia lukisivatkaan.

Ja sitten tästä valittaminen tuntuu niin idiootilta, sillä vaikka ajatus olisi hauska, en minä oikeasti haluaisi anonyymejä herjaajia omaan(kaan) blogiini. Totta kai minä haluan, että olen kaikkien mielestä tosi hyvä tyyppi, ja jos jonkun mielestä en ole, pitäköön virtuaaliturpansa kiinni minun reviirilläni. Voin sitten vaikka mököttää yksin siellä reviirilläni, jos ainuttakaan samanmielistä ei löydy.

Myönnettäköön, että joissain asiakeskeisemmissä blogeissa saatetaan oikeasti olla asioista eri mieltä ja käydä rakentavaa keskustelua eri näkökannoista; Osmo Soininvaaran nyt vaikkapa esimerkiksi. Mutta ei niitä pelkkiä asioitakaan aina jaksa: minä haluan rakentavaa keskustelua haircutista! Minä en halua ajatella kovinkaan usein parkkipaikkoja, kaavamuutoksia tai energiantuotantoa, en ainakaan kovin pitkään kerrallaan.

Äh. Ehkä ulkoilma ei vain sovi minulle, pää tulee täyteen ihan vääränlaisia ajatuksia tai ehkä ennemminkin tyhjenee niistä oikeanlaisista. Arvelen olevani oma itseni, kunhan tuo päivänvalo tuosta alkaa vähentyä juhannuksen jälkeen.

Se on merkintä, ei mikään blogi

Ärsyttää eräs blogeissa levinnyt kielikukkanen: etenkin Uuden Suomen keski-ikäisten bloggaajien keskuudessa on villiintynyt tapa kutsua blogimerkintöjä blogeiksi. Ei.

Ei teillä ole useita blogeja viikossa, ettekä te voi viitata yhdestä blogistanne aiempaan blogiinne. Ette voi kehottaa ihmisiä lukemaan erästä toista blogianne. Teillä on tietääkseni vain yksi blogi, saamari. Ne ovat merkintöjä, tai postauksia, tai lastuja, tai mitä tahansa muuta, mutta ei blogeja.

Tuliko selväksi?

Ajattelu ulkoistettu hetkiseksi

Tämä on taas niitä päiviä, kun ajattelu tuntuu liian raskaalta. Onnekseni senkin voi ulkoistaa. Joten: tässä, ja tuossa.

Lehti tuli

Postiluukusta tipahti viimeinkin Aikakaus-Lehti. Kyllä siinä kestikin, saamarin räpeltäjät.

Eksistentiaalikriisiä ja maailmantuskaa

Jottei blogista katoaisi henkilökohtainen sävy (ikään kuin siitä olisi vaaraa), pyhitän tämän merkinnän henkilökohtaiseen kriiseilyyn. Olen nimittäin ensimmäistä kertaa koskaan ryhtynyt harkitsemaan bloggaamisen lopettamista. Mikä on sinänsä nurinkurista, kun koen päässeeni vasta vauhtiin, kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Logiikkani on tämä: kun kerran muut hoitavat jo homman älykkäämmin, hauskemmin, huomionarvoisemmin tai ainakin täyttäen selvän funktion, on suorastaan moraalitonta syytää eetteriin näinkin turhanpäiväistä tuubaa. Ehkä nämä minun pikkubittini eivät aivan yksinään synnytä ilmastonmuutosta, mutta ajatushan se on tärkein.

Älkää riemuitko, en minä oikeasti lähde täältä kulumallakaan. Jokunen ystävä on joskus pitänyt tarkoituksellista taukoa bloggaamisesta, mutta minä en usko pystyväni edes siihen. Jokin ihmeellinen, sairaalloinen virta ajaa minut kerta toisensa jälkeen painamaan sitä "julkaise"-nappulaa, ja lopputulos on hyvin usein juuri tällainen.

Tällaiseksiko vanhempani minut kasvattivat? Tähänkö on koulutus minut tuonut? Aikuisen ihmisen tulisi jo pystyä tuottavampaan toimintaan. Eikö tähän ikään mennessä pitäisi olla jo puolue, uskonto ja harrastukset valittuina?

Nääh. Ajattelin kokeilla seuraavaksi laitesukellusta.

Sormenjäljet ja kansalaisvaikuttaminen

Kaikki kohkaavat nyt kovasti siitä, että poliisipamppu (ehheheh) haluaa kaikkien suomalaisten sormenjäljet rekisteriin. Bloggaaja kun olen, pitää minunkin tietenkin osallistua tähän kansalaiskeskusteluun vimmaisesti.

Mutta ei minun kannata sanoa mitään, kun kaikki on jo sanottu paljon paremmin jossain muualla. Kyseinen blogi onkin noussut viime aikoina erääksi suosikeistani, taidan tarvita kaikkien näiden äitiyshormonien vastapainoksi hieman enemmän testosteronia ja vähemmän päänsilittelyä.

Viihdettä ja kaiken maailman hömpötyksiä

Minäkin olen näköjään vedettävissä mukaan kaikenlaisiin blogimaailman hömpötyksiin, kun ei näin kotiäitinä ole fiksumpaakaan ajateltavaa.

Kiitos Pintaliitoblogin, sekä tietenkin Helsingin Sanomien. Tämä ei ole kuitenkaan minkäänlainen kannanotto mihinkään suuntaan, tietenkään.

Eksynyt Blogistaniassa

Haparoivat askeleeni blogiyhteisössä seisahtuivat taas hetkiseksi, kun Ihanat naiset blogissa haudattiin liiallisen uneliaisuuden ja hitauden vääjäämättömänä loppupisteenä. Jotenkin niin tyypillistä, aina kun keksii jotain kivaa onkin jo aika luopua siitä... (Luopumisen vaikeuteen törmäsin tänä aamunakin, kun ennen töihin lähtöä imetin maailman suloisinta ja iloisinta pikkuvauvaa. Miten mukavaa olisi ollut vain jäädä siihen viereen köllöttämään ja kuuntelemaan Mellan höpötystä!)

Toisaalta ehkä blogiyhteisöön hakeutuminen on hieman hätiköityä, kun ihan vain omankin blogin päivittäminen tuntuu näin perhe- ja työelämän puristuksessa jäävän luvattoman harvinaiseksi tapahtumaksi. Kirjoitettavia asioita kyllä pulpahtelee mieleen vähän väliä, mutta jotenkin ne ehtivät väljähtyä ja vanhentua siihen mennessä, kun löydän omaa aikaa. Miten ne ahkerat ihmiset oikein tekevät sen? Miten ne käyvät töissä, hoitavat monilapsista perhettään ja ihmissuhdettaan, harrastavat ja kirjoittavat vieläpä blogeihinsa?

Nyt enää pitäisi tietää, keitä nämä ne ovat. Enhän minä oikeasti ole edes ehtinyt lukea toisten blogeja! Odotankohan minä joskus vähän liikaa itseltäni? Mutta kun on niin kiva olla työteliäs, silloin kun se onnistuu. Sehän on oikeasti vain järjestelykysymys, vai mitä?

Kyllä minä vielä täällä pysyn, älkää luulkokaan pääsevänne minusta eroon.

Olen ihana nainen!

Olen ottanut uuden askeleen Blogistania-ujouteni torjumisessa ja ryhtynyt kirjoittamaan ryhmäblogiin. Mitäs siihen sanotte? Nykyään kädenjälkeni koristaa siis tämän valtamedian ohessa myös Ihania naisia blogissa, ja suora linkki ensimmäiseen ryhmäblogitekstiini löytyy tästä. Myös sivubannerista pääsee perille. Tervemenoa naiseuden ihmeelliseen maailmaan!

Harkinnan alla: Blogistanian kansallisuus

Olen kirjoitellut tähän blogiin nyt reilun vuoden verran, ja aika hataralla pohjalla blogielämäni vieläkin on. Kovasti empien koko kirjoittelu lähti liikkelle, kun pohdin oikeuttani ja motiivejani raapustaa julkisia merkintöjä. Eniten taisi kiusata se, että lähdin mukaan trendin aallonharjalla: kaikillahan oli blogi jo vuosia sitten, vai mitä?

En missään vaiheessa oikein tiennyt, mistä aion tänne kirjoittaa. Ajattelin tematiikan kyllä löytyvän ajan myötä. Mutta ei teemoja ole vieläkään löytynyt! Tämähän on ihan silkkaa sillisalaattia! No, kirjoitustyyli on hieman muuttunut ihan ensimmäisistä merkinnöistä. Nyt en enää yritä kirjoittaa auki kaikkia mahdollisia henkilökohtaisuuksia, vaan jätän yksityiskohtien selvittelyn lukijan harteille. (Esimerkki: ensimmäisessä postauksessani käytän ei-sarkastisesti termiä "aviomieheni". Siis pliis? Onpas jäykkää, kyllä se on nykyään ihan vain Erik.)

Ensimmäinen ratkaistava kysymys tuolloin oli: nimimerkillä vai omalla nimellä? En kadu oman nimen valintaa, mutta olen huomaavani tällaisten läpinäkyvien blogien jäävän mielenkiintoisuudessa tappiolle. Aika harva omalla nimellä kirjoitettu blogi kiinnostaa muita kuin kavereita, ellei kyseessä ole poliitikon tai toimittajan raapustelu. Mikä siinä on? Eikö omalla nimellä tosiaan voi kommentoida asioita riittävän purevasti? Ehkä ei, en minäkään tietenkään ihan mitä tahansa täällä sano.

Vuoden kirjoittelun jälkeen tuntuu kyllä yhä siltä, ettei Blogistanian kansallisuutta ole vielä ansaittu. Olen nimittäin toivottoman laiska verkottumaan muiden bloggaajien kanssa. Luen lähinnä vain kavereideni blogeja, enkä ole linkittänyt omalla sivullani ainoaankaan tuntemattomaan blogiin. Turha siinä on sitten toivoa, että ketään muutakaan sitten kiinnostaisi oma, hyvin tavallinen elämäni.

Aivan täysin ei kyllä pidä paikkansa se, ettenkö lukisi muita kuin tuttujen blogeja. Mutta niistä erinäisistä kokeilusta en ole jostain syystä uskaltanut mainita. Mitä jos ne Paljon Minua Suositumpien Blogien kirjoittajat nauravat pilkallisesti, jos saavat jostain tietää minunkin lukevan tekstejään tai peräti linkkaavan omalla säälittävällä sivullani? Entä mitä minusta kertoo se, mitä muuta luen? Tai ennemminkin: mitä minusta kertoo se, että luen niin vähän muuta? Listaamalla sen mitä luen tunnustan samalla, etten ole löytänyt mitään näiden lisäksi. Ja mikä bloggaaja se sellainen on, joka ei tunne ainakin kotimaista blogosfääriä jokseenkin läpikotaisin? Pitäisi tuntea ne kaikki tämän hetken kuumimmat blogit, mutta samalla dissata ne liian trendikkäinä ja ennemminkin lukea pienempiä mutta sitäkin kuumempia blogeja.

Tästä huolimatta kerron nyt, mitä muita blogeja olen vähemmän satunnaisesti silmäillyt, ja miksi.

Blogilistan suosikeissani on Lehti, jota taitaa seurata aika moni muukin. Tätä rupesin lukemaan säännöllisesti äitiyslomani alkaessa, vaikka olin jostain sinne päätynyt jo aiemminkin. Kun työni pääosin koostuu sanomalehtien selailusta ja uutisten analysoinnista, on tämä satiirinen tiedotusväline oiva lomakorvike.

Suosikeistani löytyy myös niinikään äitiysloman alkutienoilla bongattu Tylsyyden Multihuipennus. Vaikka itse sittemmin päädyinkin koulutukseltani lähinnä humanistiksi, on oululaisen matemaatikkonörtin ajatusmaailmaan jotenkin kamalan helppo päästä sisälle. Siitäkin huolimatta, että blogissa miespuolinen henkilö käsittelee monien muiden teemojen ohella tyttöystävän puutetta. No, kaikki kaverini ovatkin nörttejä (älkää väittäkö vastaan). Enkä minäkään pidä penkkiurheilusta.

Eilen vietin pitkän päivän netissä Mellan nukkuessa, ja blogiuutuuksien listalta silmään pisti Salakuunneltua.fi. Upouusi blogi kertoo hauskoja keskustelunpätkiä, joita vakoojat ovat poimineet tosielämästä. Sellainenhan kiinnostaa kaikkia! Suomalaissivusto on vielä uutuutensa vuoksi varsin tynkä, mutta sen ruotsalainen esikuva Tjuvlyssnat tarjoaa jo valtavan liudan herkullisia juttuja.

Mutta siinäpä ne sitten ovatkin. Muut kokemukset ovat olleet liian lyhyitä muistettavaksi tai mainittavaksi, jotenkin minun tuntuu olevan vaikea löytää itselleni sopivia blogeja. Sinänsä esim. vauva- ja lapsiteemaiset blogit voisivat olla kova juttu tuoreelle kokemattomalle äidille, mutta siinä on myös se ongelma: olen tuore ja kokematon äiti. En minä osaa samaistua taaperoiden tai monilapsisten perheiden vanhempiin, kun en ole sellaista itse kokenut. Minulla on vain tuo yksi pienenpieni, kiltti vauva. Ehkä voisin ryhtyä lukemaan ensimmäistä kertaa raskaana olevien naisten blogeja ja kommenttilaatikoissa päällepäsmäröidä omalla kokemuksellani?

No, kerrottakoon uusin oma panostukseni: kävin juuri perustamassa Blogilistalle uuden kategorian OmallaNimellä, kun en sen henkistä oikein onnistunut valmiina löytämään. Toistaiseksi luokka ei taida näkyä olemassaolevana muualla kuin oman blogini tiedoissa, siellä kun ei tietenkään vielä ole omani lisäksi muita blogeja. Toivottavasti sinne tulee jatkossa lisääkin blogeja, haluaisin nimittäin saada jonkinlaisen leikkauksen omalla nimellä kirjoitettaviin nettipäiväkirjoihin ja selvittää, onko niillä jotain yhteistä. Tai ennemminkin, voiko omalla nimellä tehdä hyvinkin erilaisia ja mielenkiintoisia tekstejä vai olemmeko tuomittuja varovaiseen ja laskelmoituun ilmaisuun.

Tilastoissa parveketupakointi, fetajuusto raskaana oleville sekä synnytyslaitokselle pakattavaa

Blogin kävijätilastojen seuraaminen on suunnatonta hupia, ja erityisen hauskaa on nähdä hakukoneiden kautta sivulleni eksyneiden reittejä. Ehdottomaksi ykköshauksi on muodostunut sana parveketupakointi. Kirjoitin aiheesta merkinnän huhtikuussa, ja siitä lähtien olenkin ollut selvästi monen tietolähde. Tosin varsinaisen tiedon määrä ja laatu on saattanut tuoda pettymyksen, ellei lukija ole nimenomaisesti hakenut yksittäisten ihmisten henkilökohtaisia näkemyksiä.

Toinen, jo pidempään kestänyt hakuhitti on sanapari "raskaus" ja "fetajuusto". Suomi näyttääkin olevan pullollaan raskaana olevia naisia, jotka empivät fetajuuston syömistä. Valitettavasti blogini on joutunut tuottaman tämän tiedon metsästäjille pettymyksen, sillä sanat eivät edes esiinny samassa tekstissä. Raskaudesta olen talven mittaan kirjoittanut paljonkin, kun taas fetajuusto esiintyy kolmannella makuasioita-listalla yhtenä mieliasioistani.

Raskauden ja fetajuuston yhdistämistä pohtiville tuleekin nyt tietoisku, jonka olen itse saanut neuvolasta: suomalaista fetajuustoa (lue: Valio) saa syödä raskaana ollessa, sillä se on tehty pastöroidusta maidosta ja on jatkuvan laaduntarkkailun kohteena. Muihin fetoihin kannattaa suhtautua varauksellisesti, turvallisinta on välttää niitä tai ainakin vähintään varmistaa niidenkin pohjautuvan pastöroituun maitoon. En ole kaupallinen blogi, mutta pitihän tämä nyt tiedonjanoisille kertoa.

Näiden lisäksi Suomen googlaavaa kansaa tuntuu kiinnostavan synnytyslaitoksella tarvittava tavaramäärä, sillä "synnytyslaitokselle mukaan" on kiinnostanut yhtä jos toistakin surffaajaa. Jälleen kerran he ovat joutuneet pettymään, sillä mainitsin joskus vain jo alkaneeni pakata synnytyslaitokselle mukaan tulevaa kassia. Kassin sisällöstä en sitten sanonut halaistua sanaa.

Korjataan tämäkin epäkohta nyt, ja kerrotaan mitä otin mukaan (ja mitä olisi pitänyt ottaa mukaan). Laitokselle otin mukaan mm. omat yö- ja alusvaatteet (kannatti, pahimman verenvuodon laannuttua oli ihanaa pukeutua omiin vaatteisiin), villasukat (olen lämminjalkainen, olivat turhat), normaalisuuruiset vaatteet paluumatkaa varten (housut olivat turhat, maha oli synnytyksen jälkeenkin vielä niin isohko etteivät vanhat vaatteet sopineet vaan tulin kotiinkin raskausajan vaatteissa). Imetysrintaliivit olin ostanut etukäteen, mutta nehän jäivät toivottoman pieniksi kun rinnat paisuivat kaksi kuppikokoa maidon noustessa. Jonkinlaiset liivit olisi kuitenkin hyvä olla mukana, maidon nousu kun tekee aika kipeää ja tuki on tarpeen... Ehkä jonkinlaiset venyvästä materiaalista tehdyt toppimaiset liivit?

Vauvalle otin mukaan äitiyspakkauksesta kietaisupaidan, potkuhousut, pipon, sukat (tarpeettomat kesällä kärjellisten potkuhousujen ohella) sekä lahjaksi saadun ulkohaalarin (äitiyspakkauksen haalarit kun olivat niin isoja). Valokuvia varten otettiin mukaan myös pääkallobody, mutta ei niitä pääkallovalokuvia sitten saatu aikaiseksi vielä siellä laitoksella.

Viihdykkeeksi mukana oli läppäri ja sen kovalevylle siirrettyjä tv-sarjoja. Sarjoja ei sitten tullut katsottua, mutta läppärillä kirjoitin hieman blogitekstejä varastoon vaikken verkkoon päässytkään. Lisäksi mukana oli kirja, joka oli tarpeellinen. Sairaalassa kun saattaa käydä aika jopa pitkäksi, jos vauva malttaa nukkua välillä. Kamera akkuineen oli tietenkin mukana, ja ensimmäiset kuvat räpsittiin heti synnytyksen jälkeen. Inhorealistisimmat voivat toki ikuistaa jo itse synnytystäkin, tosin itse ainakin tarvitsin tulevan isukin kaiken huomion oman oloni parantamiseen.

Mukana oli myös pullo shampanjaa, joka korkattiin vuodeosastolla pahimman väsymyksen ja tärinän laannuttua. Omat lasit tulivat tietenkin myös mukaan, kuka nyt hienoa samppakaljaa haluaisi sairaalan mehulaseista lipittää. Vasta synnytyksestä toipuvalle pariskunnalle kokonainen pullo oli kyllä aivan liikaa, joten sitä tarjottiin tuoreelle kummipariskunnallekin näiden vierailun aikana. Kuubalaisia sikareitakin otettiin mukaan, mutta eipä isukki sitten saanutkaan niitä poltettua (eikä ole polttanut vieläkään, taitavat jäädä nimiäisjuhlaan). Pahin sikari-into onkin Erikiltä laantunut jo, kun syyskuisesta Kuuban-matkasta on kulunut riittävästi aikaa.

Jään nyt jännityksellä odottamaan, löytävätkö ahkerat googlaajat tämän postauksen. Toivottavasti tästä olisi jotain hyötyäkin!

Herrmannin perheen blogiedustus paranee

Herrmannin perheen Suomen-pesäkkeen blogiedustus tuplaantui kerralla, kun siippani Erik on viimein saanut aikaiseksi tuottaa sisältöä jo pidemmänkin aikaa mietintämyssyssä muhinoineeseen blogiinsa. Erik pitää Blackest Metal –bloginsa kuitenkin selkeällä asialinjalla, eikä lähde jutustelemaan mitään hölmöjä kuulumisia. Erik ei myöskään pidä julkisuudesta, ainakaan vääränlaisesta sellaisesta, joten ei sitten kerrota kenellekään.