Viina ja aseet, elämänilomme

Aselainsäädännöstä kuuluu näemmä uutisia: nyt oltaisiin säätämässä 0,5 promillen raja aseiden käytölle, kun aiemmin laissa ei ilmeisesti sanottu viinan ja aseiden yhdistämisestä yhtään mitään. Ensireaktio uutiseen oli, että onpas kerrankin lakimuutos, jonka kanssa on äärimmäisen helppo olla samaa mieltä! Toinen reaktio sitten oli, että hetkinen, eikö tällaista tosiaan ole aiemmin ollut? Siis humalassa räiskiminen on ollut tähän asti sallittua?

Kolmas reaktio olikin jo se kyyninen: ollaanko tässä nyt taas "lähettämässä viestiä" ja laatimassa lakia, jolla ei ole mitään muuta kuin symbolista merkitystä? Tuhlataan veronmaksajien rahoja laatimalla kauniita julkilausumia, kun tosielämässä mikään ei muutu. Poliisi ei lähde valvomaan hirvimetsäläisiä ja pahvinrei'ittäjiä, ovathan ne metsästys- ja ampumaseurat tähänkin asti estäneet tissuttelijoiden ja ryypiskelijöiden osallistumisen tarkkuutta vaativiin aktiviteetteihin. Ovathan? Ainakin minun ampumaseurani on. Ja on niitä surkeita rattijuoppoja edelleen teiden varrella, vaikka autojen ja viinan yhdistäminen onkin eksplisiittisesti kielletty.

No, vaikea minun on kuvitella, millä perusteella joku tuollaista lakia oikeasti vastustaisi, ellei nyt rupea vaatimaan nollatoleranssia sen 0,5 promillen sijaan. Ei kai siitä laista nyt haittaakaan voi olla. Vai keksiikö joku vastalauseita?

Kulmakunnan kauhu

Minusta on tullut juuri sellainen pyöräilijä, joista olen aiemmin varoitellut. Muutos on ollut vaivihkaista, mutta tähän on nyt tultu.

Kotimatkallani on eräs oikein miellyttävä mäki, usean sadan metrin mittainen, joten siinä ehtii päästä mukavasti vauhdin hurmaan ennen äkillistä jarrutusta, 90 asteen käännöstä ja sukeltamista alikulkutunneliin. Eilen satuin olemaan liikkeellä tavallista myöhemmin eli ruuhka-aikaan, ja tämä mäkikin oli täynnä väkeä.

Kuvitelkaa tilanne: kaksi nuorehkoa miestä kävelee rinta rinnan mäkeä alas, minä näen heidät parinsadan metrin päässä lähtiessäni laskemaan samaista rinnettä. Samalla näen, että mäen puolivälissä pakertaa ylöspäin naama punaisena hikinen naispyöräilijä. Väylällä ei mahdu rinnakkain kahta kävelijää ja kahta pyöräilijää, joten mikäli ajoitus on oikein kelju, joutuu joku väistämään tai kärsimään.

En paina jarrua ennen kuin on aivan pakko, päätin - minun vauhtiani ette vie. Minulla on mieskaksikkoon vielä muutama kymmenen metriä kun puuskuttava naispyöräilijä alkaa jo olla heidän kohdallaan. Hah! Minä tein sen! En joutunut jarruttamaan!

Kovassa vauhdissa pyörä ei kuitenkaan letkeällä ajotyylilläni käänny kovinkaan nopeasti, vaan ajolinjat ovat hyvin sulavia ja loivia. Niinpä koukkasinkin mieskaksikon ja naispyöräilijän välistä hieman ennakoitua myöhemmin, ja livahdin suunnatonta vauhtiani toisen nuorukaisen olkapäätä hipoen takaisin tien oikealle laidalle.

Ajolinjani jatkui tietenkin yhtä sulavana, ja olin jo kaukana, kun tajusin, mitä oli tapahtunut. Kehenkään ei ollut sattunut, mutta mikäli korvani eivät olisi olleet mp3-soittimen huumaavan pauhun tukkimat, olisin varmasti kuullut likaisia herjauksia; jos olisin pystynyt vauhdissa kääntämään päätäni, olisin todennäköisesti nähnyt nyrkkiä puitavan. Sen sijaan jatkoin nokkavan näköisenä kulkuani synkkään tunneliin.

Siinä minä olin, hyväntahtoisena mutta vauhdin sokaisemana. Parhaatkin meistä lankeavat.

Kesäpusuja

Koska nukuin onnellisesti pommiin tänä aamuna mutta pelastin tilanteen tekemällä etätöitä kotona, sain polkea töihin tavallista myöhemmin ja siis lämpimämmässä ilmassa. Tänään kesä siis alkoi heti aamusta, kun mittari oli kerrankin kymmenen asteen paremmalla puolella.

Alla kaikkien iloksi kipale kesäpusuista imelällä kesäkuvituksella. Tuota minä kuuntelin 9-10-vuotiaana, muistaakseni tätini LP-levyltä sekä omalle C-kasetille kopioituna.

Dieter Bohlenilla oli selvästi jo 1980-luvulla taito puhutella pikkutyttöjä, sillä 7-vuotiaana seinälläni oli Modern Talkingin juliste; lisäksi osasin ulkoa You're My Heart, You're My Soul -viisun kielitaidon puutteesta huolimatta. Mukava nähdä, että jotkin instituutiot porskuttavat edelleen. Mutta palataan nyt vielä vanhaan:

Lämpötiloista

Onpa kivaa, kun on kesä ja lämpötilat alkavat viimein kakkosella. Jostain syystä tämä tarkoittaa sitä, että meidän toimistotalossamme keksitään taas ilmastoinnin olemassaolo. Siinä missä talvisin hipsin ympäriinsä lyhythihaisessa ja ehkä jopa paljain jaloin, olen jo nyt joutunut raahaamaan töihin villapaidan eikä sekään näytä riittävän: joudun näillä näkymin kantamaan paikalle myös viltin.

Busseissahan tilanne on tietenkin päinvastainen: aurinko paahtaa sisään ikkunoista, ihmiset istuvat hieltä haisten kylki kyljessä ja ilmastointi ulottuu tasan kuljettajan olkapäähän asti. Hyvänä päivänä kattoikkunat avataan muodon vuoksi, ja joku kertoo joskus tunteneensa tuulenvireen niiden ansiosta, tosin saattoi se olla myös se pysäkillä avautuva ovi tai vaikka paristoilla toimiva hiustenkuivaaja.

Autuaita ovat siis he, jotka kulkevat bussilla töihin toimistotaloomme - päivän keskimääräinen lämpötila on vallan mainio.

Demari?

Tämänaamuinen ideani oli valita kompromissi ja äänestää demareita. Tutustuin nimittäin paperi-Hesarin ystävällisesti laatimaan taulukkoon, jossa esiteltiin pähkinänkuoressa eri puolueiden EU-vaaliteemoja. Demareiden teemat eivät juuri ärsyttäneet, kun taas RKP:n julistukset aiheuttivat lähes oksennusreaktion. On varmasti toki kiva elää maailmassa, jossa ei ole ainuttakaan uhkaa mutta valtavasti mahdollisuuksia. Vai olisikohan sittenkin kyse vain retoriikasta?

Ruusukkaat ovat pitäneet hienoista etäisyyttä pahimpaan mokutuspuheeseen, eikä ylilyöntejä ole kai tehty toiseenkaan suuntaan. Sydämeni sykkii yhä tavallisen työläisen puolella, joten duunarin edunvalvonta lienee ihan hyväksyttävä ajatus. Viime aikoina demareita on julkisuudessa löyty lähinnä Jutta Urpilaisen verkkosukilla ja lääkeruiskuilla, ja jos puheenjohtajan esiintyminen pöhköissä kuvissa on puolueen suurin moka, minä pystyn elämään sen kanssa.

Mutta Lex Karpela on kyllä liki anteeksiantamaton synti. Lisäksi muistin kaksi muutakin vasta-argumenttia: Mitro Repo ja Jani Sievinen.

[huokaus]

Liian kovat vaatimukset?

Eurovaalikamppailuni tuntuu vain kiihtyvän: en edelleenkään voi oikein hyväksyä, että jättäisin ääneni käyttämättä. Kuitenkaan yksikään vaihtoehto ei vain sovi. Aina hetkeksi saatan harkita jotakin puoluetta ja ehdokasta, mutta sitten tulee esiin jotain, minkä vuoksi koko puolue on pannassa. Jokin puolueen edustaja, jolla on typeriä mielipiteitä, tai sitten puoluejohdon virallinen typeränympäripyöreä lässynlässynlausunto. Olen vastannut vaalikoneisiin monella tavalla ja saanut kärkikymmenikköön ehdokkaita lähes kaikista puolueista. Vain yksi asia on pysynyt vakiona: pahnanpohjimmaisena on aina ollut köyhiä ja kommunisteja. Mitä tämä nyt sanoo minusta?

Vaadinko minä sittenkin liikaa? Eikö ole aika naurettavaa olettaa, että jossakin puolueessa kaikki ihmiset olisivat järkeviä tai edes suunnilleen kanssani samaa mieltä asioista? Sellainen vaatimushan lamauttaisi edustuksellisen demokratian.

Olen minä havaitsevinani myös jonkinlaista elitismiä tässä äänestyspäätöksessäni: saatan sinänsä kannattaa joitain ajatuksia ja toivoa mahdollisimman monen äänestävän niiden puolesta, mutta koen oman ääneni aivan liian arvokkaaksi niin epävarmoihin kohteisiin tuhlattavaksi. Minusta olisi oikeasti aika hauska nähdä niin vihreät kuin persutkin vaalivoitossa, mutta en kai minä nyt omaa ääntäni kummallekaan antaisi! Kukkaislapset ja homofoobikot, ei kiitos.

En voi taipua äänestämään mitään Lex Nokia ja Lex Karpela -puoluetta. Vasemmistoliitto sen sijaan hetken aikaa oikeasti houkutteli, ja googlailinkin huhujen mukaan hirmuiseksi natsiksi leimatun vasuriehdokkaan nimeä. Sellainenhan ehdokas voisi sopia juuri minun dissonanssivaatimuksiini! Mutta Kansan Uutisista löytämäni mamuaiheinen keskustelunpätkä oli argumenteiltaan aika eltaantunutta, joten sisuunnuin pitämään ääneni kaukana siitä poppoosta. Vai mitä sanotte tällaisesta avarakatseisesta näkemyksestä:

Mielestäni "en ole rasisti mutta..." ihmiset eivät ole ensinkään kaikki samanlaisia.

Todella jyrkkä ero on moraalissa.

Osa on sellaisia, sanoisinko että heidän ainoa syntinsä on se että he ovat kasvaneet valtamedian vaikutuksen alla kykenemättä kyseenalaistamaan sitä mitä syötetään.
Ehkäpä toiseksi synniksi pitäisi lukea vielä se että he eivät ole kyenneet näkemään kriittisesti "Me ja He" henkeä jota viljellään mm. urheilun avulla.

Jos heille asiallisesti, mieluummin vieläpä ystävällisesti osoittaa asioiden luonteen, sanoma menee kyllä perille.

Kokonaan toinen luku ovat ne rasistit joka aloittavat puheensa "en ole rasisti" saadakseen enemmän uskottavuutta rasistisille näkemyksilleen.
Kun vika on moraalin vajavuudessa, mikään moraalinen perustelu ei mene perille, eikä kyllä mikään mukaan.

Tämä on vähän niin kuin psykoanalyysiä: joko tunnustat, että sinulla on ongelma, jolloin sinulla on ongelma, tai sitten kiistät ongelman, jolloin sinulla on selvästikin ongelma sekä siihen liittyvä voimakas defenssi. Rasismia ei siis saa kieltää, joskaan myöntämisestäkään ei varmasti seuraa mitään hyvää. Entä olenko minä naiivi vai moraaliton? Valinta ei ole helppo.

Ei, ei minulla sittenkään ole liian kovia vaatimuksia. Maailma vain on liian huono.

Kriisi.

Voiko joku vähän isompien lasten vanhempi kertoa, miten elämä tästä jatkuu? Tajusin, etten minä nykyään edes tunne kotikaupunkini keskustaa, kun käyn siellä korkeintaan kerran kuussa. Ja silloinkin lähinnä vain pikaisesti pisteessä B täsmäreissulla (luultavasti ostamassa puuteria tai läpikulkumatkalla kohti Albertinkadun ampumarataa) ennen paluutani pisteeseen A eli kotiin.

Kun silloin nuorena, lapsettomana ja opiskelijana tuli vietettyä jokseenkin kaikki aika siellä kantakaupungissa: rauhallista haahuilua ylioppilastalon, Unicafén ja Stockmannin välimaastossa. Herranen aika, Stockmann! Milloinkahan minä olen viimeksi edes käynyt Stockmannilla? Kun nykyään kaikki tulee ostettua kehätien varren automarketeista tai sitten Pikku Huopalahden lähikaupoista. Nyt kun talomme alakerrassa on kauan kaivattu kukkakauppakin.

Vieläkö minä joku päivä lorvailen keskustassa, istuskelen kahvilassa ja piipahdan heräteostoksilla? Kävelen puistossa ja katselen ohikulkijoita? Tutkin näyteikkunoita ja ostan ylihintaisia täytettyjä patonkeja? Käyn elokuvissa ilman etukäteissuunnittelua? Tai ylipäänsä käyn elokuvissa?

Onko tämä taas mahdollista, kun lapset ovat kouluiässä? Vai olenko tuomittu lähiöelämään loppuiäkseni? Kunnes eläkeläisenä siirryn palvelutaloon?

Lapsiperheen olohuone

Ja minä siivosin juuri. No, ainakaan kuvassa ei näy suurempia villakoiria. Kohta nekin jo ilmaantuvat.

Euroahdistusta ilmassa, on siis lukijakilpailun aika

En kykene edelleenkään tekemään äänestyspäätöstä, niin kehnoja kaikki puolueet tuntuvat olevan. Ja minä kuitenkin yleensä äänestän juuri puoluetta, en niinkään ihmistä. Olin jo oikeastaan kallellaan vihreisiin, kunnes tuli tämä. En minä jumalauta mitä tahansa jaksa niellä, kun otan niinku kantaa ja siks tässä on tää kebab. Vaikken mä siis tietenkään syö mitään kebabeja, mut musta on ihan ok jos muut syö.

Kuka nyt voisi äänestää jotain keskustaa tai kokoomusta? Vasuripuolueet eivät ole oppositiosta käsin päässeet tekemään yhtä paljon typeryyksiä, mitä nyt hurskastelemaan ja heittelemään kaksinaismoralistisia piikkejä päättäjiä päin. Tai no onhan sieltäkin suunnalta jotain päätöksiä tehty. Ja persuthan tunnetaan, vaikka jo pelkkä vaaliliitto kristillisten kanssa olikin ihan nounou.

Vasemmistoliiton aikaansaannoksista tulee mieleen lähinnä tuo uusi graffitiseinä sekä myönteinen kanta mediamaksuun (joo joo, köyhille vapautus maksusta, sitten kaikki on hyvin). Oliko siellä vielä muita puolueita ehdolla? Jotain köyhiä, vanhoja ja kommareita?

Olen säntillinen äänestäjä, enkä suin surminkaan haluaisi jättää vaaleja väliin. Näillä näkymin olen sitten menossa äänestämään tyhjää, tai oikeammin ajattelin kirjoittaa lappuun pienen runon tai mietelauseen.

Siksipä käynnistänkin kirjoituskilpailun: keksi lyhyt tekstinpätkä, jonka voin käydä kirjoittamassa eurovaalien äänestyslappuun. Ehdotukset voi jättää kommenttilaatikkoon tai lähettää sähköpostitse osoitteeseen angina piste herrmann [miukuliini] gmail piste com. Voittaja saa glooriaa ja papukaijamerkin sekä yhteiskunnallista vaikutusvaltaa sen yhden äänen verran.

Internetin kurjuus

Voi nyyhkis, Sonyllä menee nyt vähän kurjasti ja mieli on musta. Sitähän minäkin olen pimeinä hetkinäni sanonut: internetti on pahasta. Ajatelkaa nyt, kaikki ne aiemmin peräkammareihinsa turvallisesti hautautuneet hullut hyppivät nyt virtuaalisesti silmille ja kansoittavat järkevien ihmisten verkkokeskustelut. Niin ja varastavat kaiken, mikä irti lähtee.

Minäkin täällä kirjoitan mitä sylki suuhun tuo. Turmiollista tällainen.

Käytännön pila pikkulasten tapaan

Kolmivuotiaan järjenjuoksua on joskus vaikea ymmärtää. Esikoisellamme on hellyyttävä tapa tulla viikonloppuaamuisin nallen ja tyynyn kanssa omasta huoneestaan meidän sänkyymme; viikko viikolta mukaan otettavien pehmolelujen määrä on ollut kasvussa. Nyt tytöllä on jo korvamerkityt nallet kutakin perheenjäsentä varten, lisäksi mukana tulee muutamia ylimääräisiä kappaleita siltä varalta, että pikkusisko tiputtaa omansa patterin taakse (kuten käy joka kerta).

Eilen Mellalla oli kuitenkin uudet jekut mielessään. Luulimme kyllä pitäneemme tyttöä silmällä koko päivän, mutta ilmeisesti pimun synttärijuhlien järjestelyihin meni sen verran aikaa ja huomiota, että neiti on voinut vaivihkaa toteuttaa suurta rikossuunnitelmaansa. Puolenyön maissa sänkyyn kömpiessämme havaitsimme nimittäin, että päiväpeiton alta löytyi suurin osa Mellan kirjahyllyn sisällöstä.

Kirjoja oli sen verran paljon, ettei neiti ole niitä kerralla saanut kannettua. Typykkä on siis päivän aikana vaivihkaa kantanut tavaraa asunnon äärilaidoilla sijaitsevien huoneiden välillä, emmekä me vanhemmat huomanneet mitään. Neiti oli osannut työntää päiväpeiton sivuun, levittää kirjat ympäri sänkyä ja vetää sitten päiväpeiton siististi takaisin käytännön pilansa päälle.

Haluaisin kovasti tietää, mihin tällä projektilla oikein pyrittiin. Veikkaanpa vain, etten saa kolmivuotiaastani irti kovinkaan ymmärrettävää sanallista selitystä, varsinkaan näin paljon itse tapahtuman jälkeen.

Kyltyyriä

"Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri!"
Tuo huuto on Suomessa syyri,
Mut mikä se on se kyltyyri?
Kas, siinäpä pulma on jyyri.

Se on yhdelle ooppera-kyyri,
taas toiselle Tukholma-tyyri,
Duncan, Forssellin figyyri
tai Parisin polityyri.

Tuhatkarvainen on kyltyyri -
se on Kiinassa Kiinaan myyri -
mut Suomessa Suomen kyltyyri
tuon kaiken on karrikatyyri.

(Eino Leino 1912)

Tuli nähtyä kyltyyriä, kun kävimme kotifasistin kanssa Kiasman kahden uuden näyttelyn avajaisissa. Jos edellinen visiitti olikin pettymys, oli tämä jo huomattavasti parempi. Itse asiassa hullaannuin vallan tuosta Horror Vacui -näyttelystä! Ihania isoja esineitä ja 1800-luvun scifitunnelmaa; puun tuoksua ja hydrauliikkaa; natisevia ruuveja ja raskaita ääniä; vilkkuvia valoja ja lapsuuden homeisen konehuoneen kaikua; Jules Verne ja Philip Pullman. Ja ne sukellus-avaruus-mitkälieroikkuvat puvut siellä ylimmässä kerroksessa olivat oikeasti todella pelottavia, mutta eivät sentään liikaa.

Siinä 8-minuuttisessa lyhytelokuvassakin oli ihan mukaansatempaava klassinen kauhuleffakuvasto, mutta pätkän sanoma jäi toki minulle vähän hämäräksi. Ja jo siinä vaiheessa, kun laatikosta kuoriutui se revolveri, osasin arvata, että tuskin nielen kakistelematta taideteoksen opetusta. Aseet ovat turmiollisia? Aseet tappavat ihmisiä? Aseet kääntyvät lopulta käyttäjäänsä vastaan? No joo, kyllähän te osaatte kuvitella. Tosin saatan olla vähän turhan hanakka tulkitsemaan asioita vetävällä tavalla; ehkä ase siinä symboloikin vain ihmisen sisäsyntyistä aggressiivisuutta.

Toinen näyttely, Luontoa ja luonnotonta, ei sitten ollut yhtä vetoava, vaikka ihan mukiinmenevä sekin joiltain osiltaan oli. Valkoisen enemmistön edustajana on tietenkin törkeää sanoa, että onhan näitä nyt nähty, mutta sanonpa silti. Homojen ja muiden vähemmistöjen elämä ei ole ollut helppoa kautta aikojen ympäri maailman, mutta kyseiset taiteilija eivät olleet aivan ensimmäisiä, jotka tämän älynväläyksen ovat saaneet. Ihan hienoja kuvia sielläkin kyllä välillä oli, ei siinä mitään.

Minulla on toivoa!

Ei mitään uutta auringon alla

Miten tämä nyt ei juurikaan yllätä minua: tiettävästi maailman vanhin ihmistä kuvaava veistos esittää, yllätys yllätys, isoja tissejä.

Herkässä tilassa

Vanhemmuus on tehnyt tepposet tunne-elämälleni: tiedossahan on, etten pysty katsomaan nykyään enää minkäänlaisia kauhuelokuvia (elinikäiset traumat + painajaiset + hysteeriset mökkiyöt) enkä pahintakaan saippuaa, jossa jotain ikävää tapahtuu vähänkään aikuista pienemmille ihmisille.

Tilanne oli luonnollinen raskausaikoina, mutta kuvittelin palaavani entiselleni hormoniryöpytyksen tasaannuttua. Joko olen siirtynyt suoraan seuraavaan hormoniaallokkoon (vaihdevuodet?) tai sitten yliherkkyydestäni on tullut pysyvä olotila. Tämän kanssa on nyt sitten kai vain elettävä.

Jonkinlainen pohjanoteeraus tapahtui kuitenkin eilen, kun pyöräilin kuulokkeet päässä kotiin. Pitkästä aikaa kuuntelin Rammsteinia, ja sainkin huomata saksankielen kuullunymmärtämiseni nousseen jo sille tasolle, etten enää voi olla ymmärtämättä saksankielistä musisointiakaan, vaikka kuinka yrittäisin keskittyä polkemiseen ja pään nytkyttämiseen.

Jo Mein Hertz Brennt herätti ikävän tunteen: siinähän mainittiin kuollut lapsi! Miten en ollut tuohonkaan kiinnittänyt aiemmin huomiota? Ja sydäntä riipaisi suunnattomasti, kun Mutter-kipaleessa äidittä syntynyt laboratoriofriikki suree katkerana tuntemattomaksi jäänyttä äidinrakkautta.

Jättipotti tuli kuitenkin Spieluhrin käynnistyessä: kokonainen kappale maan kylmässä povessa yksinään makaavasta lapsesta. Miten kukaan voi kuunnella mitään sellaista? Taisi kyynelkin tirahtaa, ja loppumatkalla olikin sitten lähes masentunut olo.

Olisi voinut luulla, että reteänperverssi Zwitter itseensä rakastuneine kaksineuvoisine päähenkilöineen olisi tuonut hymyn kasvoille. Aluksi biisi toki vähän kevensikin tunnelmaa, kunnes tajusin, että näennäisen itseriittoisuuden ja itsevarmuuden alla on kuitenkin yhteisönsä hyljeksimä poloinen, joka vastoin puheitaan varmasti kaipaa toisen ihmisen lämpöä ja kosketusta. Jotakuta, joka hyväksyisi kummajaisen sellaisena kuin hän on syntynyt.

Onnekseni pyörämatka päättyikin jo ennen levyn lopetusbiisin Nebel alkua: vuosikymmeniä sitten kuollutta kumppaniaan ja viimeistä suudelmaansa muisteleva vanhus olisi todennäköisesti käynnistänyt suoranaisen tulvan.

Kulutusvalintoja ja tarpeita

Se sama vanha virsi: kuinka paljon merkitystä yksittäisen ihmisen kulutusvalinnoilla lopulta on? En selvästikään ole laimeassa pessimismissäni yksin, vaan peräti kaksi kolmasosaa ei näyttäisi uskovan eettisten valintojen globaaliin autuuteen. Kuten kyseisen uutisen kommenteissakin todetaan, uutisen kirjoittaja näkyy selvästi tietävän Oikean Vastauksen. Merkitystä on, ja vain kolmasosa tietää sen, onneksi sentään tilanne on valoisampi kotimaan asioiden osalta.

Intouduin sitten tekemään uutisen promoaman kampanjan testin omasta kulutuskäyttäytymisestäni, ja kävi ilmi, että minä olen jahkailija:

Olet oikeastaan aika tyytyväinen siihen, mitä sinulla jo on. Sinun on vaikea tehdä päätöksiä silloin, kun todella tarvitset jotakin. Sinusta tuntuu, että miettimisaikaa on vain aina liian vähän.

Ostaminen ei ole mielipuuhaasi. Jonkin pienenkin asian hankkimiseen saattaa sinulta kulua viikkoja, jopa kuukausia. Kulutat tavarat lähes käyttökelvottomiksi ennen uuden hankkimista.

Mikä tahansa hankinta on sinulle aina Projekti, jota punnitaan hartaasti ystävien ja sukulaisten kanssa. Välillä tarjoukset tekevät sinut kuitenkin levottomaksi, ja saatat toimia pikaisesti. Jälkeenpäin sinua yleensä kaduttaa.

Lisäksi kulutukseni on kuulemma niukkaa:

Herää kysymys, onko sinulla lainkaan tavaraa, nukutko pelkällä patjalla ja valmistatko kaiken ruokasi kaurapuurosta kahviveteen samassa mummolta perityssä emalipannussa. Jos tämä on oma valintasi, hyvä. Jos elät askeettista elämää vasten tahtoasi, voisit marssia lähimarkettiin ja kysyä myyjältä aluksi vaikka teflonin ihmeellisistä ominaisuuksista.

Jos nyt ei kuitenkaan liioiteltaisi. Niitä kattiloita kuitenkin löytyi yli kymmenen, ja en, en nuku pelkällä patjalla. Saatoin tosin aliarvioida käyttämäni veden määrän, ja toisaalta polkupyöräily näin kesällä vääristänee tilastoja.

No, oli miten oli, en minä ole mitenkään eettinen. Ei vain tee kovinkaan usein mieli juttuja, eikä kyllä koskaan ole rahaakaan; kesämökki, auto ja lapset vievät kaiken liikenevän likviditeetin, eivätkä mitkään mainituista taida olla ekologisen elämän ja kestävän kulutuksen kulmakiviä.

Olen edelleen taipuvainen uskomaan valistuksen ja yksittäisten valintojen korostamisen olevan höpönpöpöä ja vain lainsäädännön toimivan. Miten vasemmistolaista. Miksi ihmeessä yhteiskunnalliseen kontrolliin uskova vasemmisto tuntuu ympäristöasioissa vannovan henkilökohtaisten valintojen nimeen? Mitä minä nyt en ole ymmärtänyt?

Pohjimmiltani olen toki laiska, ja vasemmistolainen ideologia antaa minulle jossain määrin luvan olla sellainen. Vihreät taas vaativat niin paljon, kun olisi ihan tarpeeksi pohdittavaa tässä omassakin elämässä. Oikeistolaiset voisivat antaa tarpeeksi vapautta elää elämääni niin kuin haluan, mutta ehkä ne ruojat samalla nakertavat huomaamattani kaikki turvaverkot itseltäni ja läheisiltäni.

Kuten näkyy, ei vaalien lähestyminen ainakaan helpota asioita yhtään. Tällä hetkellä pallottelen sillä ajatuksella, että hajautan perheemme äänet. Kotifasisti kuitenkin äänestää jotain persuja, joten ehkä minun pitäisi äänestää kukkahattuja.

Kolme, mikä ihana luku

Päivänpaisteemme ja oma pieni einsteinimme täyttää tänään kolme vuotta. Jos yksivuotissyntymäpäivä merkitsi valtavia muutoksia elämään, ei kolmivuotispäiväkään jää paljon jälkeen. Kyseessä on selvästi standardi-ikä, niin paljon uusia mahdollisuuksia kolmivuotiaalla on.

Tästä päivästä lähtien voin halutessani viedä Mellan uimakouluun, laskettelukouluun, tanssikouluun, aiempaa useampiin teatteriesityksiin sekä ostaa leluja, jotka sisältävät pieniä osia. Jos Mella olisi kotihoidossa, laskisi kotihoidontuki nyt (muistelisin, mutta mitäs minä näistä tiedän); päiväkodissa Mellan pitäisi periaatteessa siirtyä isompien lasten ryhmään. Siirto päätettiin kuitenkin toteuttaa vasta syksyllä, tyttö kun tuli vasta niin hiljattain tähän nykyiseenkin ryhmäänsä.

Opinpa muuten verkosta, tuosta kaiken tiedon tyyssijasta, että kolmivuotiaille on myös omia taekwondo-kursseja. Ennakkoluuloinen kun olen, tuntuu ajatus aika kummalliselta. Itsepuolustuslajit ovat mielestäni aikuisille vallan sopivaa liikuntaa ja ajanvietettä, he kun osaavat asettaa harjoitukset kontekstiinsa. Mutta mitäköhän siitä seuraa, kun uhmaikäiselle opetetaan mahdollisimman tehokkaita lyöntejä ja potkuja? Totta kai siellä varmasti nätisti ja/tai vähemmän nätisti kerrotaan, ettei näitä taitoja sitten saa soveltaa hiekkalaatikolla; minulla on kuitenkin omat epäilykseni siitä, kuinka tottelevaisia kolmivuotiaat ovat.

No, kuten sanottu, ei minulla ole oikeasti käsitystä siitä, mitä niillä kursseilla opetetaan. Onko jollakulla muulla kokemusta? Varmuuden vuoksi taidan kuitenkin pitäytyä niissä tanssi- ja laskettelutunneissa. Tai jos ihan totuudenmukaisia ollaan, luultavasti pitäydymme hiekkalaatikossa, polkupyöräilyssä, kuivien makaronien syönnissä sekä siskon kanssa tappelussa.

Toiset kaksi asiaa

Vienojen pyyntöjen sarjani jatkuu.

Ensinnäkin, avokonttorissa älköön käytettäkö enää ikinä kännykän soittoäänenä minkäänsorttista monofonista melodiantekelettä. Ja jos käytetään, niin ainakin luuri pidetään hiljaisella ja mieluiten kassin pohjalla. Nokiatune, Säkkijärven polkka ja muumilaakson paapapapaapapaapaapapaapa ovat ehdottoman kiellettyjä.

Toiseksi: kaikki kaupat lakatkoon heti myymästä pahanmakuisia karkkeja houkuttelevissa käärepapereissa. Kenenkään ihmisen ei tulisi joutua kokemaan sitä hirvittävää romahdusta, kun riemukkaasti ja suurin odotuksin kotoa työpäivän piristeeksi kannetusta iloisesta kääreestä suuhun hyppää elintarvikkeeksi naamioitunut paholainen. Jos makuvivahteet on kerätty saippuasta, suitsukkeista, huussinperältä sekä mökkikattilan pohjasta, saattavat pahaa-aavistamattoman makeanhimoisen päivät olla luetut.

Jos tämä enkeliksi naamioitunut demoni ei suoraan vie henkeä, tekee syöjä sen itse. Vaaditaan vain pari molekyyliä kielen takaosan nystyröissä, ja kaikki muu syötäväksi tarkoitettu on sen jälkeen kontaminoitu päiväkausiksi. Kun vettä voi juoda kuin vatsaanammuttu, mutta mikään ei vie sitä korvennusta pois. Kun hyvät karkit, pikimusta kahvi ja limakalvoja poltteleva purukumikaan eivät auta, vaan kukin omalla pikantilla tavallaan vain vahvistaa tämän loisen dominanssia makuhermostossa.

Diabolinen vierasmaku on kuin hapanjuuri, kuin itsestäänsikiävä paiserutto, joka osaa ratsastaa millä tahansa muulla maulla ja nousta kerta toisensa jälkeen voitolle koko ruuansulatuskanavan pituudelta. Kuin isien synnit, jotka mädättävät sukupolven toisensa jälkeen. Lopulta hulluuden rajoja hipova makeanhimoinen ei voi muuta raastaa makunystyränsä ulos hiekkapaperin avulla, ja silloinkin piskuinen mutta voitollinen vierasmaku vain nauraa hysteerisen kimeällä äänellään viuluaan soitellen juuri siinä nielurisojen edessä. Veri, kuten kahvikin, vain vahvistaa vierasainetta.

Siteeratakseni Bob Dylania, Jimi Hendrixiä ja Kara "Star-Fracking-Buck" Thracea: There must be some kind of way out of here.

Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa

Saatatte muistaa koko perhettämme vaivanneen mahatautiepisodin muutaman viikon takaa. Mahatauti, oksennustauti, millä nimellä sitä kutsutaankaan - mielestäni kyseessä on yksi vihoviimeisimmistä taudeista päällä maan. Ei vaarallinen, mutta oireiltaan erittäin tuskallinen. Muistaakseni kuvailin sitä synkimpinä hetkinään pahemmaksi kuin synnytys, ja se on jo jotain.

Jostain syystä lapsilla näyttää olevan taito muistella kaikkea hyvällä, tai ainakin oppia kurjistakin kokemuksista käteviä niksejä. Jos minulla on vielä lieviä traumoja siitä taannoisesta viikonlopusta, ottaa Mella puolestaan ilon irti muistoistaan.

Rakkaalla esikoisellamme oli taudin ajan iso saavi sängyn vieressä, ja kulkipa saavi neidin mukana myös päiväsaikaan sohvan ja ruokapöydän viereenkin. Nykyäänkin tyttö keksii välillä kaivaa saavin esiin ja raahata sen tuolinsa viereen, mikäli ei jostain syystä haluaisi syödä lautastaan tyhjäksi tai istua nätisti paikallaan loppuruokailun ajan. Siinä uhmaikäisemme sitten roikkuu, pää 50 litran ämpärissä epätoivoisesti kakisten, josko sieltä vaikka tulisi oksennus. Jostain syystä sitä oksua ei koskaan kuitenkaan kuulu, ja jälkiruokakin kyllä kysyttäessä maittaisi.

Jos tämä ei vielä naurata ruokailijoita riittävästi, ei pikkusisko näemmä halua jäädä pekkaa pahemmaksi. Viikkojen ajan isosiskonsa puuhia seurattuaan Neilikkamme raahasi eilen itse esiin samaisen saavin, joka on lähes yhtä korkea kuin tyttökin. Juuri parhaaseen hampaidenpesuaikaan taapero työnsi päänsä siihen samaan oksuämpäriin ja yritti aivan isosiskoaan matkien itsekin kakistella jotain ulos.

Ei sieltä tullut räkää kummempaa, ja hampaat piti silti pestä. Mutta luulen näytelmän toistuvan siitä huolimatta useampana iltana tästä eteenpäin, sen verran kippurassa äiti ja isä nauroivat ja tytön silmät loistivat aina yökkäilyjen välillä.

Osuvasti meillä onkin nyt viikonloppuna pienimuotoinen juhlaillallinen. Tervetuloa vieraat!

Tikulla silmään

Mellan syntymäpäivä lähestyy, ja meillä vanhemmilla oli suunnattomia vaikeuksia keksiä typylle syntymäpäivälahjaa. Eihän tuo mokoma mitään tarvitse, kun vanhempansa huolehtivat kaikesta päivittäisestä eikä leluista ole puutetta. Ja miksi ihmeessä sitä pitäisi aina antaa lahjoja, eivätkö nuo nyt pärjäisi ilmankin? Olisivat tyytyväisiä elämän lahjasta, kyllä niitä sen verran punnerrettiinkin.

Kunnes sitten pääsimme leluosastolle ja tajusimme kesäkauden käynnistyneen. Uimapatjoja! Rantapalloja! Kellukkeita! Mökkipelejä! Kaikkea halpaa ja muovista! Eikä sitten ollutkaan enää yhtään vaikeaa löytää kärryntäytettä, vaan lähinnä rajata lahjojen määrä johonkin mielekkääseen.

Ihan vain viimekertaisesta opittumme menimme ostamaan vesipyssyn; onhan se paukkurevolveri vähän bore kesällä. Lukijani saavatkin sitten päättää, olemmeko koulimassa lapsukaisistamme väkivaltaisia moniongelmaisia (seuraavaksi varmaan lähetämme heidät paintballia pelaamaan, sussiunakkoon!) vaiko kenties akateemisia salamurhaajia. Pyssy on nimittäin halpa, värikäs ja HYS-akkredoitu.

Voi tosin olla, että tätä ostosta kadumme puristellessamme liikoja vesiä mökin tekstiileistä.

Ryppyjä

Minusta on aivan mahtavaa, että kotifasistin hiukset ovat jo varsin harmaat. Lisäksi naisten rypyt ovat aina olleet mielestäni varsin kauniita, enkä ole odottanut omaa kurtistumistani mitenkään pelokkaasti. Syvät juovat silmien ympärillähän vain kertovat eletystä elämästä, ja muita pesuainemainoslauseita.

Juuri äsken huomasin, että minulla on nyt selvästi enemmän ryppyjä silmien ympärillä kuin vielä eilen. Mutta kun ne eivät ole sellaisia selkeänsyviä naurujuovia, vaan lähinnä laajoja alueita pilaantunutta ihoa. Sellaista ohutta, pesukoneessa lingotun kuittipaperin näköistä. Ei siinä ole mitään ilmeikästä.

En minä tilannut tällaista.

Kaksi asiaa

Olisi kaksi vienoa pyyntöä.

Ensinnäkin: Vaikka kylttien lukeminen on kieltämättä kovin kurjaa ja ehkä haastavaakin, onko se nyt niin halvatun vaikeaa olla laittamatta niitä tavallisia ostoskärryjä niiden vauvankaukalo- ja tuplakärryjen paikalle? Katsokaas kun te neropatit tukitte ne harvat tuplakärryille varatut paikat niillä tavisvaunuillanne, joudumme me vauvakärryjen käyttäjät kaivamaan kolikkoja taskustamme, irrottamaan teidän kärrynne, viemään ne oikeaan paikkaan, ottamaan kolikot takaisin, palaamaan oman kärrymme luo ja viimein kiinnittämään sen paikalleen.

Toiseksi: ÄLKÄÄ JUMALAUTA RIKKOKO NIITÄ SAAMARIN PULLOJA ENÄÄ YHTÄÄN MINNEKÄÄN PIHA-ALUEELLE! Ei tällaisesta asiasta voi edes kirjoittaa, kuka idari nyt oikeasti edes tekee sellaista? Söisivät sitten vaikka keltaista lunta, jos on pakko ryhtyä jotenkin vammailemaan. Pakkoko niitä kaljapulloja on räiskiä lasten leikkipaikoille ja autojen kulkureiteille? Nimimerkeillä "kato äiti, saanko mä ottaa tän sisälle mukaan?" ja "mikä tosta auton renkaasta oikein törröttää?".

Ei muuta juuri nyt.

Itku pitkästä ilosta

Pitikin mennä sirkuttamaan, tietäähän sen, ettei mitään iloa pitkään kestä. Jos nyt vaikka lähdetään liikkeelle siitä, että pari kertaa männävuosina sijoiltaan mennyt polveni ei ole yhtä ihastunut pyöräilyyn kuin minä itse: koko päivä on mennyt ontuessa, kun aamulla piti tuskastakin huutaen päästä pyörällä töihin. Onneksi sentään työterveyshoitaja on empaattinen ja varasi ajan huolehtivalle työterveyslääkärille, toivottavasti lekuri osaa tehdä taikatemppuja jo toistakymmentä vuotta elämääni kurjistaneelle nivelelle.

Jotta tämä ei olisi tarpeeksi kurjaa, tuli sitten tällainenkin uutinen. Huhujahan noista yyteistä oli jo kuulunut, mutta on se aina erityisen rumaa virallisesta lähteestä luettuna. Pitäisi varmaan olla iloinen, ettei kukaan ole toistaiseksi irtisanomassa ja lomauttamassa, mutta kyllä niillä lomarahoillakin on joka vuosi ollut aika akuuttia käyttöä. Että kivat vaan.

Ja kirsikkana kermavaahdossani kuulin vielä, että firman jokavuotinen reipashenkinen kevätretki järjestetään tänä vuonna vasta kesälomani jo alettua. Tiedän kyllä, että kyyniset lukijani korkeintaan sylkäisevät firmojen yhteishengenkohotustapahtumia päin, mutta minä olen oikeasti pitänyt näistä retkistä. Varsinkin silloin kerran, kun päästiin melomaan. Ja nytkin olisi päästy merelle.

Onkin osuvaa, että juuri tänään lähden töiden jälkeen pitkästä aikaa (?) hukuttamaan murheeni erääseen itäisen kantakaupungin ravitsemusliikkeeseen. Tosin ihan pienesti vain, huomennahan on kukonlaulun aikaan päiväkodin äitienpäiväaamiainen.

Kriisi kotiseudulla

Vanhan kotikaupungin tapahtumista on aina hauska lukea valtakunnanmediasta, semminkin, kun kotikotikaupunki on niinkin vilkas kuin Saarijärvi. Minusta tämä on aika söpistä:

Saarijärvellä luoteisessa Keski-Suomessa syntyi keskiviikkoaamuna uhkaava tilanne, kun 15-vuotias oppilas kiipesi koulukeskuksessa sijaitsevan savupiipun päähän.
---
Pitkällisten neuvottelujen jälkeen oppilas kuitenkin myöntyi ja kipusi alas.
---
Poliisi harkitsi koulun evakuointia, mutta välikohtaus ei aiheuttanut vaaraa muille ihmisille.

Ollapa taas viisitoista ja voidapa murjottaa piipunnokassa. Ei minun teinivuosinani tosin olisi harkittu koulun evakuointia, joten ehkä kaikki tosiaan oli Ennen paremmin kuin Nyt.

Sokea, kuuro ja nopea

Olen lähtökohtaisesti pitänyt vaarallisena musiikin kuuntelua pyöräilyn aikana, ainakin, jos kuulokkeet ovat tulppamallia eli sulkevat kaikki äänet ympäristöstä. Minun kuulokkeeni ovat juuri tällaiset.

Olen kuitenkin jo kyllästynyt pelkästään katselemaan noita Hämeenlinnanväylän maisemia aamuin illoin, joten tänään päätin uhmata itsesuojeluvaistoani ja soittaa Grindermania polkemisen taustaksi. Onhan reitti kaikkine kuoppineen ja yllättävine risteyksineen minulle jo hyvin tuttu; sitä paitsi koska kuljen aamuisin epäinhimillisen varhain ja vieläpä ruuhkaa vastaan, ei tielleni koskaan satu ketään.

Lisäksi tänä aamuna oli kylmää, harmaata ja sateista - piristys oli välttämätön.

Vaan ehkä ajankohta ei sittenkään ollut oikea. Kylmän, harmaan ja sateisen vuoksi nimittäin silmälasini olivat matkan alkuvaiheilta asti huurussa ja vesipisaroiden peitossa, minkä vuoksi jouduin jatkuvasti arpomaan, katsoisinko maailmaa tämän sokaisevan huurun läpi vaiko pelkillä puolisokeilla likinäköisillä luomusilmilläni. Molempi parempi, tai siis huonompi.

Tänä aamuna olin siis pyöräteillä niin sokea, kuuro kuin nopeakin. Onkohan se ihan viisasta? Toivottavasti paluumatkalla ei enää sada.

Pieni, suuri maailma

Törmäsin taas pitkästä aikaa jostain käsittämättömästä syystä ihmisiä houkuttelevaan Facebook-ryhmään "Six Degrees of Separation", joka pyrkii minulle toistaiseksi tuntemattomaksi jääneen metodin avulla todistamaan nimeään kantavan hypoteesin todeksi. Kyseessä on siis se klassinen olettamus, että jokainen ihminen on vain korkeintaan kuuden tuttavuuden päässä kenestä tahansa muusta ihmisestä.

Tämä voi tai voi olla olematta kiinnostavaa, mutta siitä ajatukseni lensi varsin eri suuntaan, nimittäin polveilevaan tiedonkulkuun. Kuinka monesti tuleekin kuultua vaikkapa ystäviään tai sukulaisiaan koskevat uutiset jostain aivan muualta kuin näiltä ystäviltä tai sukulaisilta itseltään, vaikka kuinka olisi heidän kanssaan yhteydessä? Vieläkin monimutkaisempaa voi tiedonvälitys olla, tässäpä esimerkki muutaman kuukauden takaa:

Myrskytuuli kaatoi Helsingin Töölön kirkon katolla seisseen ristin. Tuntemattomaksi jäänyt taho kertoi tästä Helsingin Sanomien uutisdeskiin, josta lähtikin pikapikaa paikalle toimittaja ja valokuvaaja. Toimittaja kirjoitti asiasta uutisen ja valokuvaaja räpsäisi kuvatodisteen, ja he saattoivat uutisen online-toimitukseen Sanomataloon joko itse fyysisesti tai käyttämällä sähköisiä apuvälineitä.

Hesarin online-toimitus laittoi uutisen verkkosivulle, josta sen luki uutisnälkäinen turkulainen bloggaaja. Uutinen huvitti turkulaista bloggaajaa, joka kirjoittikin aiheesta blogimerkinnän. Länsihelsinkiläinen lukija ei ollut lukenut muutamaan tuntiin uutissivuja, mutta turkulaista blogia hän sen sijaan vilkaisi tuoreeltaan syötteenlukijan ansiosta. Länsihelsinkiläinen lukija arveli töölöläisen ateistiystävänsä mahdollisesti arvostavan tekstin näkökulmaa ja käytti suosittua sosiaalista mediaa Facebookia lähettääkseen töölöläiselle ateistille linkin turkulaiseen blogiin.

Töölöläinen ateisti seurasi länsihelsinkiläiseltä lukijalta saamaansa linkkiä, luki tekstin ja juoksi ulko-ovelleen: ja katso, risti kadun toisella puolella oli todella kaatunut! Töölöläistä ateistia nauratti.

Töölöläinen ateisti olisi jäänyt kokonaan vaille iltanauruja ilman seuraavia elementtejä:

a) myrskytuuli
b) ilmiantaja
c) Helsingin Sanomien verkkotoimitus
d) turkulainen bloggaaja
e) syötteenlukija
f) länsihelsinkiläinen lukija
g) Facebook

Tarinalla ei ole varsinaisesti mitään opetusta.

Kokko & Herrmann Private Consulting: Osavuosikatsaus tammi-maaliskuu 2009

Liikevaihdon kehitys

Vuoden 2008 viimeinen kvartaali oli toimeksiantojen ja liikevaihdon kannalta poikkeuksellisen vilkas, sillä joulusesonki ja uuden yrityksen avajaistarjoukset houkuttelivat useita asiakkaita ratkomaan henkilökohtaisia ongelmiaan konsulttiemme avustuksella. Vuoden 2009 ensimmäinen kvartaali ei tästä syystä päässytkään liikevaihdollisesti aivan edellisen neljänneksen tasolle; toisaalta kannattavuus kuitenkin parani onnistuneiden tehostamistoimien ansiosta.

Tilauskanta ja maksuvarmuus

Yrityksen tilauskanta jaksolla Q1/09 oli Q4/08:n myynnin ansiosta vielä kiitettävällä tasolla, joskin hiljenevä markkinatilanne alkoi näkyä myös KHPC:n tilauskirjassa kvartaalin loppupuolella. Asiakkailla esiintyi jonkin verran maksuhäiriöitä, mutta pahemmilta viivästyksiltä on kuitenkin vältytty ennakoivan asiakaskarsinnan ja asiantuntevan hinnoittelun avulla.

Henkilöstö

KPHC rekrytoi aktiivisesti lisää henkilöstöä, ja yritykseen onkin palkattu vakituisesti osakkaiden rinnalle myös Junior Sales Manager. Tämän lisäksi yhtiössä työskentelee freelance-sopimuksella yksi Private Coach.

Yhteistyösopimukset

KHPC on solminut aiesopimuksen alihankinnasta yhtiön kanssa, joka toistaiseksi haluaa esiintyä nimellä Yritys X. Yritys X on keskittynyt erityisesti kaikenlaisten ongelmien ratkaisemiseen, ja KHPC on luvannut tuottaa Yritys X:lle tämän tarvitsevat palvelut henkilökohtaisten ongelmien toimialalla.

Yhtiön ja markkinoiden näkymät

Yhtiön näkymät ovat erittäin valoisat, sillä toimialamme on erittäin defensiivinen. Moni pitää henkilökohtaisten ongelmien toimialaa suorastaan antisyklisenä, mutta lähempi tarkastelu osoittaa, että vaikka ongelmat median mielestä lisääntyvät juuri taantumassa, on ihmisillä henkilökohtaisia ongelmia kaikenlaisissa taloustilanteissa. Konsulttivalikoimastamme löytyykin ammattitaitoa niin rahan puutteesta kuin vaikkapa nousukauden ylikierroksista johtuvien ongelmien ratkomiseen, joten yritykselle voi ennakoida ripeää orgaanista kasvua loppuvuodelle.

Ongelmien aatelia

Minulla on ongelma: elämäni vaikuttaa juuri nyt ongelmattomalta. Siitä taas syntyy huonosti tekstiä, mikä puolestaan on turhauttavaa. Tämän luulisi olevan siis itsestään ratkeava ongelma, mutta todellisuudessa tekstittömyydestä johtuva turhautuneisuus on hyvin lievää ja ohimenevää eikä siten varsinaiseksi ongelmaksi soveltuvaa. Sitä paitsi valkoisen paperin kammosta kirjoittaminen on ehkä vielä tylsempää kuin pusipusihalihali-bloggaaminen.

Olen edelleen sitä mieltä, että tämä kaikki johtuu polkupyöräilystä. Olen hurahtanut jo niin pahasti, että päätin jättää bussikortin ostamatta ja sotkea lihasvoimin töihin ja takaisin joka päivä. Tänä aamuna se 11 kilometrin pätkä ei edes tuntunut enää liikunnalta, mitä nyt maisemat alkavat olla jo vähän tylsiä.

Pyöräily nostaa kuntoa ja raitis ilma virkistää, lisäksi lapset ovat innoissaan ja kaiken kaikkiaan elämä on sujuvampaa ja hyväntuulisempaa. Työpäivätkin hurahtavat ihan huomaamatta ohi eikä näyttöruudun tuijottaminen tunnu yhtään rasittavalta. Lähestyvä kesä riemastuttaa, eikä mökillä ollut viikonloppuna edes yhtä paljon hiirenjätöksiä kuin yleensä.

Mikä pahinta, olen innostanut työkavereita seuraamaan esimerkkiäni: nyt meitä on useita aamuvirkkuja jonottamassa suihkuun aamuisin reippaan pyöräilyn jälkeen. Tosin minä olen aina aamuvirkuin enkä joudu siksi jonottamaan.

Oikeastaan alan jo huolestua. Aivoni alkavat selvästi surkastua samaan tahtiin kuin reisilihakseni paisuvat.