Tulipa nähtyä taas yksi asunto

Käytiin tänään sitten viimein katsomassa sitä kaupungin kämppää Pikku Huopalahdessa. Alue oli aivan ihanaa, ja tämänpäiväinen aurinkoinen helle oli juuri oikeanlainen sää sen vehreän puutarhakaupungin läpi talsimiseen. Asunnon sijainti on siis työ- ja päiväkotimatkojen kannalta ihanteellinen.

Piha oli myös kiva, lapsia oli hirveästi ja leikkipaikkoja löytyi. Talossa oli vaunujen mentävä hissi. Itse asunnon pohja tiedettiin jo etukäteen oikein hyväksi, ja 95 neliötä oli kokona mainio. Saunaa ei ollut, mutta se ei ollut suuri miinus. Vastineeksi kämpästä löytyikin sitten oikein iso parveke, johon mahtuisi kaikenmoista huonekalua ruokapöydän lisäksi.

Ja ne maisemat! Okei, ehkä meidän nykyisiä 11. kerroksen merinäkymiämme ei helpolla peitota, mutta aika lähelle tämä asunto tuli: Viidennestä kerroksesta iso kulmaikkuna avasi silmien eteen puistonäkymät ja ennen kaikkea Pikku Huopalahden meren. Kaukana horisontissa lahden takana näkyi sitten korkeita talojakin, eli urbaania ja idylliä juuri sopivassa suhteessa. Mitä muuta voisi vaatia?

Niin, no, vaikkapa hyvää kuntoa. Talo on rakennettu vuonna 1996, se on siis vain kolme vuotta meidän nykyistä taloamme vanhempi. Vaikea uskoa, kun asuntoa katseli sisältä päin. Muovilattiat olivat hyvin tahraiset, seinät olivat lommoilla ja jopa katto oli likainen. Yksikään kaapinovi ei ollut kunnolla kiinni, monet kahvat olivat irronneet ja haljenneet tai ainakin tahmeita. Kylpyhuoneen peilikaappi oli täysin ruosteessa, ja keittiön kuivauskaappi niin saastainen ettei sinne voisi ikinä laittaa astioita.

Mitä ihmettä siinä talossa on tapahtunut? Miten reilussa kymmenessä vuodessa saa kämpän tuollaiseen kuntoon? Miten joka ikinen kaapinovi on voitu saada irti? Miten kylpyhuoneen peilikaapin ja astiakaapin voi saada tuossa ajassa ruostumaan? Miten joka ikisen huoneen seinä voi olla murentunut ja paikattu vain hätäisesti hieman alkuperäisestä poikkeavan sävyisellä maalilla?

Huomenna aionkin soittaa kaupungille ja sanoa, että ilman remonttia ja kaikkien kaappien vaihtoa me emme tuota asuntoa huoli. Kaupunki tuskin tekee ehdottamaamme remonttia, joten emme me nyt sitten olekaan muuttamassa Pikku Huopalahteen.

Ei tämä taas yhden mahdollisuuden menettäminen niin harmita, mutta yleisesti surettaa tuon asunnon puolesta. Kaikki puitteet olivat niin mainioita, alue niin ihana ja kämpän pohjaratkaisu niin hyvä. Tuntuu suoranaiselta turhuudelta rakentaa talo tuollaiseen paikkaan ja sitten päästää muuten miellyttävät asunnot repsahtamaan niin täysin. Vai onko talo alun perinkin rakennettu niin huonolaatuisista materiaaleista, ettei niiden voida odottaakaan kestävän yli kymmentä vuotta? Jokin mättää.

Asunnonetsintä tuottaa jälleen tuloksia?

Hihii, jännittävää: kaupunki on tarjonnut meille asuntoa Pikku Huopalahdesta. Onkohan se hyvä? Ainakin vuokra on kohtuullinen, kaupungin kämpästä kun on kyse. Raporttia tulee siinä vaiheessa, kun paikka on käyty katsastamassa.

Yksivuotiaana kaikki on toisin

Yksi kokonainen vuosi on mukavan pyöreä luku ajatella, senpä vuoksi varmaan lukuisissa lastenhoito-oppaissa tämä ikä on merkittävä vedenjakaja. Lukuisia uusia asioita saa tehdä maagisen vuoden tultua täyteen, ja joistakin vanhoista on luovuttava. Sitten on tietenkin kaikenlaista kehitykseen liittyvää muutosta, jotka kyllä heilahtelevat paljon lapsesta toiseen mutta ajoittuvat jokseenkin yksivuotissynttärien tienoille.

Tässäpä siis on lista muutamista asioista, jotka näyttävät muuttuvan yhden vuoden iässä.
Vauva. Rivien välistä lukiessa näyttää siltä, ettei yksivuotias ole enää vauva vaan pikkulapsi. Miksi muuten puhuttaisiin "vauvavuodesta" yksikössä? Meidän perheemme vauvojen lukumäärä romahtikin siis kerralla nollaan.

Päivähoito. Kelan vanhempainpäiväraha loppuu lapsen ollessa n. 10 kuukauden ikäinen, erilaisilla kesälomilla ja muilla järjestelyillä vauvan saa kohtuullisen helposti pidettyä kotona melkein vuoden vanhaksi asti. Mella meni päiväkotiin tasan 11 kuukauden ikäisenä.

Maito. Äidinmaidon saa vaihtaa lehmänmaitoon noin vuoden iässä, ja Mellastakin on jo tullut maitosyöppö. Imetys sinänsä on erittäin kuuma peruna, vähemmistö äideistä taitaa imettää lastaan enää vuoden ikäiseksi ja sitäkin pienempi (mutta varsin intohimoinen) vähemmistö jatkaa vielä taaperoikäisen lapsen imetystä. Minun päämääräni oli imettää vuoden vanhaksi asti, ja näin tein. Nyt se on ohi. Ehdottomasti haikeaa.

Ruoka. Vuoden ikäinen lapsi saa oppaiden mukaan jo syödä samaa ruokaa kuin muutkin perheenjäsenet, kunhan suolan ja mausteiden määrä on alhainen. Myös hunaja ja pinaatti ovat nyt sallittuja. No, mausteita Mella ei kyllä erityisemmin pelkää, pimuhan söisi esimerkiksi sinihomejuustoa paljaaltaan jos saisi. Suolaa pyrimme käyttämään mahdollisimman vähän. Kaikki syömämme ruoka tuntuu Mella-ahmatille maistuvan, yleensä tyttö yllättää meidät joka ilta valtaisalla ruokahalullaan. Päiväkodistakin kuuluu pelkkiä kehuja neidin syömätavoista.

Kävely. Lapset oppivat kävelemään hutarasti kai keskimäärin vuoden ikäisenä. Ainakin Mella tepastelee nyt jo oikein innokkaasti, kuten tekevät pari muutakin samanikäistä naperoa päiväkodissa.

Potta. Kuivaksi oppimiseen lienee vielä paljon aikaa, vaikka intohimoisimmat pottahurjastelijat ovatkin huhujen mukaan päässeet vaipoista jo hyvissä ajoin ennen ensimmäisen vuotensa päättymistä. Moni lapsi tuntuu kuitenkin potan varovaista harjoittelua varten juuri vuoden vanhana, näin myös Mella. Neiti onkin jo vääntänyt muutamat pisut keltaiseen pottaansa, toki täysin vahingossa.

Vauvauinti. Eilen oli Mellan viimeinen vauvauinti. Vuoden täytettyään naperot ovat valmiita uimareita, tai eivät ainakaan mahdu enää vauvauintiryhmään. Edessä onkin sitten visiitti oikeaan uimahalliin, oikeaan lastenaltaaseen. Haikeaa, mutta jännittävää.

Asunnonetsintä jatkuu kuumeisena

Vaikken ole aiheesta pitkään aikaan blogannutkaan, ei teema ole elämästämme mihinkään kadonnut: asunto on yhä hakusessa. Kävin tänään katsomassa ilmoituksen perusteella kiehtovaa vuokrakämppää. Ja miltäs kuulostaisi: 102 neliötä, 4 huonetta ja alkovi, avokeittiö ja iso ruokailutila, Sörnäisissä, vuonna 1910 rakennetussa mutta muutama vuosi sitten peruskorjatussa talossa, kohtuuhintaan. Sauna ja parveke siitä kyllä puuttuivat, vaikka pohja olikin aivan ihana. Talo vaikutti oikein yhteisölliseltä, ja välittäjä (tai siis ilmeisesti omistavan firman edustaja) kehui yhtiön pihabileitä.

No en toki ollut ainoa kämppää tutkaileva, eikä tuo asunto taida meille tulla. Siihen kun haluttaisiin asukkaat viimeistään kesäkuun alusta, kun taas meidän nykyisemme irtisanomisaika päästäisi meidät muuttamaan vasta heinäkuun alusta. Me emme ole niin epätoivoisia, että maksaisimme päällekkäin kahta vuokraa: onhan tässä vielä aikaa odottaa ja ihmetellä. Kyllä jotain vielä tulee vastaan.

Rupeaakohan jossain vaiheessa kaduttamaan, kun päästää tämän käsistään? No, siinä ei kuitenkaan tosiaan ollut sitä parveketta eikä saunaa. Ja me kun vasta muutama päivä sitten ostimme sen terassilämmittimenkin.

Mella 1 vuotta ja äitienpäivä

Ei nyt ihan sama päivä, mutta sama viikonloppu sentään: juhlaan riittää aihetta. Eilen lauantaina juhlittiin Mellan 1-vuotispäivää ja tänään on sitten äitienpäivä. Mellan juhlissa oli mukavasti ihmisiä ja lahjoja tuli. Kuten yksivuotissynttäreillä on tavanomaista, juhlakalu nautti ennen kaikkea lahjapapereiden repimisestä ja yleisen kaaoksen aiheuttamisesta. Oheinen kuva yrittää kertoa juuri tätä: Mella sekalaisen sotkun keskellä.

Mitäpä juhlista muuta nyt osaisi raportoida, mitään erityistä ei tapahtunut vaan kaikki sujui mainiosti. Mella ei ollut edes pienin läsnäolija, paikalla kun oli myös kahdeksanviikkoinen Peter-poika. Tämä jälkimmäinen jäikin aikuisten kanssa vielä katsomaan euroviisuja siinä vaiheessa, kun väsähtänyt synttärisankari peiteltiin sänkyyn.

Ennen nukkumaanmenoaan Mella-neiti ehti kuitenkin mm. syödä Sacher-kakkua, joka olikin pimun synttärikakku. Naama mustana se rääpäle vain mussutti menemään, ja sama meno jatkui tänäänkin kakuntähteiden kanssa. Juustokakku ei sentään kelvannut aivan yhtä hyvin.

Äitienpäivä onkin sitten mennyt rauhallisemmin ja ihan perhepiirissä pienen kävelyretken ja synttärirääppiäisten merkeissä. Sainpa Mellalta pienen taimen ja kortin, joita lapsukaiset olivat päiväkodissa taiteilleet. Vaikka kortin suurin panostus lieneekin jonkun hoitajan, kyllä siinä on selvästi nähtävissä Mellankin sotkuinen kädenjälki.

Hyötyliikuntaa eskoahojen makuun

Tällä viikolla meidänkin perheemme on päässyt harrastamaan hyötyliikuntaa oikein olan takaa. Armaan tornitalomme hissi paukahti nimittäin rikki tiistaina ja on siitä lähtien ollut suljettuna. Ei sitä kuitenkaan kukaan korjaa, Koneen paku kävi naapurin mukaan kuulemma hetken aikaa seisomassa pihalla ja ihmettelemässä tilannetta. Huomenna perjantaina korjauksen on luvattu valmistuvan, odotamme jännityksellä milloin se sitten oikein alkaa.

Mikä lie eskoaho siellä istuukaan niiden varaosien tai ammattitaitoisten työmiesten päällä, selvältä ilkivallaltahan tämä viivyttely tuntuu. Saadaan läskit karistettua köyhälistön lanteilta ja huonokuntoiset vanhukset päästettyä pois päiviltä sydänkohtauksen turvin, vuokratalostahan on kuitenkin kysymys. Oletteko koskaan yrittäneet päästä yhdenteentoista kerrokseen vauvan, tarharepun, oman työkassin ja parin kauppakassin kanssa ilman hissiä? No, rehellisyyden nimissä en minäkään, Erik on nimittäin hoitanut tämän puolen hissirikon aikana. Minä tyydyn raahaamaan omaa maallista tomumajaani kohti pilviä, siinäkin on ihan riittävästi haastetta.

Sataa sataa ropisee, kele kele pum

Eilen oli aika hemmetin kurja ilma, ellette sattuneet huomaamaan. Kummasti se heijastui kaikkeen, vaikka työpäivä sinänsä meni (kai) ohi ihan kunnialla. Aamulla kyllä jo vähän ripsi matkalla sporapysäkille, ja tietenkin se sateenvarjo oli unohtunut kotiin.

Niin. Se sateenvarjo siis oli unohtunut kotiin. Eikä työpäivän päättyessä taivaalta enää ripsinytkään, vaan siellä satoi. Ei sentään rakeita, niin kuin aiemmin päivällä, mutta inhaa, märkää, kylmää vettä.

Ja oli myös kiire, piti hakea Mella päivähoidosta, tiputtaa matkan varrella Erikin hoitoon ja ehtiä vesijuoksuun Urheilutalolle. Aikataulu oli kyllä sinänsä kunnossa, lähdin töistä juuri sellaiseen aikaan että ehdin Urheilutalolle juuri sopivasti. En joutuisi odottamaan mutten olisi myöhässäkään.

Niin, se saamarin sade. Päiväkodissa ulkoillaan aina iltapäivisin siihen aikaan, kun lapsia tullaan hakemaan kotiin. Mella on toisin sanoen puettu ja tavarat pakattu siinä vaiheessa, kun minä tulen paikalle. Siitä sitten vain nostan tytön vaunuun ja lähden köpöttelemään kotiin. Helppoa ja nopeaa.

Mutta se hemmetin sade: eivätpä ne kakarat sitten olleetkaan ulkona, kun siellä satoi. Sen sijaan vilkkaat pikkupirpanat joutuivat jäämään kuiviin sisätiloihin, ja Mellan kiukkuinen huuto kuului jo ulko-ovelle. Juuri kun oli kiire, piti luopua omista märistä ulkovaatteista, napata suoraa kurkkua huutava vihainen tyttö kainaloon ja ryhtyä pukemaan rimpuilevalle äkäpussille ulkovaatteita päälle.

Onnistuin kuitenkin, jotenkin. Mella ei kuitenkaan ollut tyytyväinen yhtään mihinkään, vaan raivosi vaunuissa istuessaan. Liikkeellä ollessamme tyttö vajosi pahantuuliseen ja hiljaiseen apatiaan ja näytti vaunuissa rötköttäessään lähinnä hiekkasäkiltä. Mutta auta armias, jos piti pysähtyä vaikkapa liikennevaloihin: ei, sellainen ei pikkuprinsessalle sopinut. Siispä pitää huutaa.

Tässä vaiheessa sitä vettä tulikin sitten jo enemmän kuin aiemmin, ja olimme Mellan kanssa jo molemmat likomärkiä. Piti ottaa bussi loppumatkaksi, ettemme olisi myöhästyneet. Bussissahan joudutaan olemaan paikallaan, mikä ei Mellalle kelvannut. Piti huutaa. Onneksi bussista päästiin kuitenkin pian takaisin vesisateeseen.

Urheilutalon edessä nähtiin sitten isukki, kunhan Mella oli ensin jonkin aikaa raivonnut pysähtymisen vuoksi. Heti kun Erik oli näköpiirissä, tytön ryhti parani ja se pieni piru alkoi hymyillä ja käyttäytyä kuin enkeli.

Minä lähdin vesijuoksuun, Erik vei muodonmuutoksen kokeneen tytön kotiin. Urheilin, kävin suihkussa, föönasin hiukset kuivaksi. Astuin ulos vesisateeseen, se niistä kuivista hiuksista. Vaatteet sentään eivät olleet ehtineet kuivua pukukopissa mytyssä, joten niiden kastumisesta ei tarvinnut välittää. Hyinen viima piiskasi vettä naamaan vaakasuorasti, nilkat olivat jäisen vesikouran puristuksissa.

Kotona kuulin Erikiltä, että Mella oli syönyt oikein nätisti ja käyttäytynyt muutenkin esimerkillisesti. No, onneksi typykkä sentään tajusi äidin tulleen kotiin ja ryhtyi huutamaan ja kiukuttelemaan. Ei suostunut enää syömäänkään.

Uimakassi ei pysynyt jäätyneissä näpeissä, hiustenkuivaaja ei millään meinannut mahtua ulos pienen kassin suusta eikä töpseli suostunut asettumaan pistorasiaan ilman muutamaa kirousta. Hiukset eivät toisella kuivaamisella tietenkään asettunut yhtä hyvin kuin uimahallilla, eivätkä villasukat lämmittäneet tarpeeksi nopeasti. Mella jatkoi kiukutteluaan oven takana, onneksi kylpyhuoneen oven sentään sai lukkoon.

No, onneksi tänään on uusi päivä. Tosin täksikin päiväksi luvattiin vesisadetta. Ai niin, ja huomiseksi.

Kuinkakohan monta taksimatkaa Sörnäisistä Vantaankoskelle ehtii ajaa firman luottokortilla, ennen kuin joku kiinnittää asiaan huomiota?