Ikäkriisejä ja ympäristön odotuksia

Ilkka kirjoitti jo jokin aika sitten kolmenkympin kriisistä ja biologisen kellon tikityksestä. Että aikuistuminen ei ole oikein muodikasta eikä aina niin houkuttelevaakaan, mutta jossain vaiheessa se lapsenteko ja vakiintuminen on nostettava esiin jos yleensä sellaista suunnittelee. Ja olenpa minäkin päässyt todistamaan kaveripiirissä avioliitto- ja vauvavastaisen mielipiteen vaivihkaista pehmenemistä :).

Minusta olisi kauhean kiva osallistua tuohon keskusteluun, olenhan minä juuri siinä samaisessa iässä. Mutta mitä annettavaa minulla oikeasti olisi tähän puheenaiheeseen? Opintoni ovat päättyneet, minulla on kiva vakituinen työ ja toimiva vakituinen parisuhde, oikein avioliitto. Lapsikin pykättiin normi-iässä, 27-vuotiaana. Löytyy auto ja kesämökki, omistusasuntoa ei sentään ihan vielä. (Helsingin hinnoilla ei ehkä koskaan...)

Tyypillinen akateeminen nuori aikuinen kliseen mukaan herää 40-vuotiaana siihen, ettei enää olekaan nuorisoa muttei ole sitä perhettäkään vielä perustanut. Minä sitten kai herään näin 27-vuotiaana siihen, että miten onkin tullut tehtyä kaikki juuri niin kuin opaskirjassa käsketään. Naimisiin mennessänikin otin miehen sukunimen, enkä pitänyt omaani. Taidanpa olla yhteiskunnallisten vaatimusten orjallinen toteuttaja!

Paitsi etten ole, ihan totta. Kihloihin menimme hetken huumassa mutta huolellisen keskustelun tuloksena, ja onneksemme se huuma olikin pidempikestoinen. Naimisiin menimme pitkän harkinnan (ja rahankeruun) jälkeen, lapsikin oli syvästi pohdittu ja haluttu. Eikä harkinta tarkoittanut yhteiskunnallisten olojen kartoitusta vaan oman tunne-elämämme ja toiveidemme luotausta.

Hassua, miten vaikealta tuntuu perustella edes itselleen sitä, että voi haluta jotain niin hyväksyttyä kuin normielämä. Joka päivä lehdestä saa lukea pätkätöiden yleistymisestä, syntyvyyden laskusta, sitoutumispeloista ja kevytsuhteista. Ehkä uusi normi löytyykin jo noista? Voinko hyvällä omallatunnolla nauttia omista konservatiivisista valinnoistani? Kun en minä ihan oikeasti halua lähteä kiertämään Aasiaa reppu selässä, kerätä rahaa maalaamalla muotokuvia jonkin eurooppalaisen vanhankaupungin mukulakivikadulla, haalia irtosuhteita, vetää kännejä keskellä viikkoa (ainakaan kovin usein) tai kokoontua samanmielisten naisten kanssa haukkumaan nykyajan miestä nössöydestä / väkivaltaisuudesta / metroudesta / konservatiivisuudesta / mieheydestä. Oikeasti minusta on ihan kiva syödä perunamuusia ja perjantai-iltana Mellan nukkumaanmenon jälkeen katsoa vähän tositelevisiota tai Galacticaa.

Tarinoita sairasvuoteelta

Kiitoksia osanotoista, on tämä rampailu aika ankeaa. Kipu on kyllä onneksi vähän helpottanut: vielä eilen sunnuntaina aamulla itkin tuskasta mutta nyt nilkka on liikkumattomana aika siedettävä. Niin kauan kuin makaan paikallani jalka tyynypinon päällä, on kaikki melko hyvin. No, lukuunottamatta jatkuvasta makaamisesta puutuvaa takamusta. Mutta auta armias, kun pitäisi vessaan päästä: tuo paisunut nilkaksikin pilkattu pallo ei kestä yhtään veren pakkautumista, vaan koko sääri leimahtaa liekkeihin. Lääkärin mukaan minun pitäisi jo varata hieman painoa tälle kipeälle jalalle, mutta enhän minä edes voi laskea sitä napaa alemmas ilman kipukohtausta!

Eikä se lääkäri tosiaan mitään särkylääkettä määrännyt. Kysäisi vain, että onko minulla kotona mitään. Kerroin kaapin perältä löytyvän vielä raskaudenaikaisia panadoleja, ja niillä pitäisi lääkärin mukaan sitten pärjätä. No, eipä niistä kyllä lauantaina ja sunnuntaina tuntunut juuri apua olevan, tai mistä minä tiedän kuinka kamalalta olisi tuntunut ilman niitäkään nappeja.

Typerää tämä nilkan varominen joka tapauksessa on. Eilen Erik ja Mella menivät pulkkamäkeen, ja minä jäin sohvalle makaamaan. Huomenna Erik ja Mella menevät vauvauintiin, minä jään sohvalle makaamaan.

Onneksi ei ihan toimettomana tarvitse olla. Kuin kaikkea tätä pahaa ennakoiden otin perjantaina hieman töitä kotiin, ja nyt olenkin sitten hoitanut hommia sohvalla maaten. Ja olenpa ehtinyt myös lukea muuten laiminlyötyjä blogejakin. Vaan enpä usko, että ihan viikkoa jaksan tätä menoa. Pitäisiköhän paneutua siihen kesken jääneeseen Dyyni-trilogiaan? Ensimmäisen kirjan luin äitiyslomalla ennen Mellan syntymää, mutta pimun tulon jälkeen ei kaunokirjallisuuteen oikein ole riittänyt aikaa. Jonkin verran aloittelin ensimmäistä jatko-osaa, mutta se ei vaikuta läheskään niin hyvältä kuin ensimmäinen teos. Innostus vähän lopahti.

Ja onneksi Mellastakin on seuraa. Ihana kiljuja! Miten voikaan noin pieni pakkaus ehtiä joka paikkaan. Erityisen hauskaa seurattavaa Mellan meno on, kun en itse pysty seuraamaan perässä. Lokoilen tässä sohvalla ja huudan Erikille aina, kun pimu lähestyy uhkaavasti levyhyllyä/sähköjohtoja/viherkasvia/sanomalehtiä. Kai sitä voisi aikansa kehnomminkin viettää.

"Tehtäisiinkö tänään jotain kivaa?"

Tänään oli aamulla ihan sellainen fiilis, että tekisi mieli tehdä jotain kivaa. Mennä jonnekin kivaan paikkaan. Lähdimme sitten kaupungille hoitamaan välttämättömiä ostoksia, ja vähän niitä turhiakin. Olihan mukava auringonpaistekin.

Päivä ei ollut ehtinytkään pitkälle, kun piipahdimme ruotsalaisen vaateketjun lastenvaateliikkeeseen Aleksilla. Olin ilmeisesti liian innoissani ruskeasta vauvapiposta, kun onnistuin horjahtamaan salakavalan vinon kynnyksen kohdalla ja taittamaan nilkkani.

Siinä lattialla istuskellessani ja kylmägeelia puristaessani en ajatellut, että olisi mitenkään kurjasti käynyt. Kohta tästä noustaan ja lähdetään kotiin. No, varmuuden vuoksi päätimme kuitenkin lähteä Marian sairaalaan esittelemään kovaa vauhtia lihaisaksi ilmapalloksi muuttuvaa jalkaani. Urheana neitokaisena nousin kolmosen ratikkaan vaihtaakseni Mariaan vievään kasiin Apollonkadulla, mutta eipä se kasi sitten kulkenutkaan juuri tänään. Onneksi bussi 8X korvasi viheiläisen raitiovaunun, tosin reippaasti myöhässä (minkä ansiosta kyydissä oli *todella* aggressiivisia töölöläissetiä ja -tätejä).

Eipä sille nilkalle kovin kummasti käynyt, mikään ei murtunut. Pieni nyrjähdys, lasta vain paikalleen ja kotiin viikoksi makoilemaan.

Mutta kun se sattuu! Aijaijai! Olen minä kaikenlaisia niveliä elämäni aikana nyrjäytellyt, muttei mikään ole näin paljon sattunut. Ja tämän sanon tietoisena siitä, että olen synnyttänyt. Supistustenkin välillä oli sentään taukoja, ja itse ponnistusvaihe kesti alle puoli tuntia. Tämä vain jatkuu ja jatkuu!

Meillä ei sitten tänä yönä nukuta. Huoh...

Hammas! (Tällä kertaa ihan oikeasti)

Jo melkein neljä kuukautta sitten julistin täällä, että Mellan ensimmäinen hammas olisi tulossa. No, silloin olin väärässä, mitä lie kuvittelin näkeväni. Mutta eilen Erik soitti juuri kun olin leikkaamassa leipää Amican lounasjonossa ja kertoi, että lusikka kalisee Mellan suussa.

Pääsin sitten itsekin kokeilemaan illalla, ja aivan hammasmainen kolinahan sieltä kuului. Mitään ei vielä näkynyt (eikä pimu kyllä suostu pitämään suutaan edes auki pyydettäessä), mutta kyllä siellä ohuen ikenen alla selvästikin tapahtuu jo kummia.

Sen ihmeemmin Mella ei kyllä ole hampailuaan oirehtinut, mitä nyt söi ruokansa erityisen hyvin ja kiltisti eilen. Ehkä se huuto tulee vasta myöhemmin.

Sunnuntai = pulkkapäivä

Eilen Mella pääsi elämänsä ensimmäistä kertaa pulkkamäkeen. Tai, no, se oli ihan vain tavallinen hiekkatienpätkä Viikissä kummipariskunnan kotipihassa, mutta mäki mikä mäki ja pulkalla sitä mentiin.

Valokuviakin otettiin, tosin vain huterasti istuvasta tytöstä. Jäi sitten räpsäisemättä todiste siitä hölmöäkin hölmömmän näköisestä asetelmasta, jossa Mella pötkötti sinisessä pulkassa selällään ketarat levällään. Asento ei ympäristöstään kiinnostunutta tyttöä nimittäin kovin pitkään miellyttänyt, ja naama oli aika hapan. Valokuvia ei kuitenkaan nyt tähän hätään ole käden ulottuvilla, eli joudutte tyytymään mielikuvitukseenne.

Vaan entäs se pienen pieni pätkä, jonka neiti pysyi istuallaan ja viiletti mäkeä alas! Voi sitä riemua tytön kasvoilla! Ennen seuraavaa viikonloppua täytyy käydä ostamassa ihan kunnon vauvapulkka, jossa pienempikin hurjapää voi selkänojan ja turvavöiden ansiosta istua tukevasti pystyssä.

Itsekin pääsin laskemaan hieman mäkeä matkalla bussipysäkille. Erik päätti kiskaista minut vauhtiin pitkin autotietä, ja tietenkin hiljaisella tiellä kulki juuri silloin yksi henkilöauto. Onneksi auton nopeus oli alhainen ja kuski päätti vielä varmuuden vuoksi kiertää minut mahdollisimman kaukaa. Kyytiläiset tuijottivat menoani kuitenkin pitkään, on kai aikuinen nainen pulkan kyydissä kohtalaisen harvinainen näky maantiellä.

Matkakuumetta

En tiedä oliko se Ilkka Malmbergin kirjoittama HS Kuukausiliitteen juttu rahtilaivamatkasta yli Atlantin vaiko vain Hesarin lauantain matkailusivujen juttu Portugalista, mutta minuun on nyt iskenyt matkakuume. Vielä reilu vuosi sitten se oli jokapäiväinen vaiva, mutta mahan kasvaessa ja varsinkin Mellan syntymän jälkeen matkustusinto on ajoittain suorastaan kuollut.

Mellan suunnitteluvaiheessa puhuimme kyllä kovasti Erikin kanssa, että emme anna perheenlisäyksen katkaista sujuvaa matkailuharrastustamme. Lapsen kanssa ei ehkä lähdetä ihan entisenlaisiin paikkoihin entisenlaisella varustuksella, mutta kyllähän lapsenkin kanssa nyt voi matkustaa! Eikä matkakohteen tarvitse olla mikään turistihotelli, vaan meidän keskiluokkaistunutta versiotamme reppumatkailusta voi harrastaa myös alaikäisten kanssa.

Niin, kai se teoriassa on näin, mutta ajatus jatkuvasti nälkäänsä tai märkää vaippaansa itkevästä vauvasta tien päällä on tuntunut lähinnä kammottavalta tässä viime kuukausien aikana. Vaan eipä enää! Nyt olen päättänyt, että matkalle pitäisi päästä. Jos tässä jämähtää vain kotioloihin pariksi vuodeksi, ei enää uskalla lainkaan lähteä liikkeelle lapsen kanssa. Pitäisi nyt vain avata se pää ja lähteä luottavaisin mielin liikkeelle. Pienen harjoittelun jälkeen se paras selviytymisasenne yleensä löytyy, kun muistaa odottaa lomamatkalta kaikenlaisia yllätyksiä. Eikös juuri niiden yllätysten takia matkalle lähdetäkin?

Tämä matkakuume ja suuri ilmestykseni ei kuitenkaan toistaiseksi vielä johda toimenpiteisiin kahdesta syystä: a) työt, b) raha. Mutta mielennurkassa se siemen itää. Jos nyt pääsisimme sinne Färsaarille, minne meinasimme mennä ennen kuin päädyimmekin Kuubaan. Vai pitäisikö aloittaa huokeammasta, tutummasta ja helpommasta autoajelusta Saksaan Ruotsin kautta ja takaisin Baltian läpi? Vai jaksaisiko sitä körötellä ihan Portugaliin tai Italiaan asti? Entä jos viimeinkin viipyisi Sloveniassa paria tuntia pidemmänkin ajan? Nyt kun siellä voi maksaa euroillakin, heh.

Uusi harrastus?

Kävin eilen kokeilemassa vesijuoksua, kuka tietää, ehkä olen löytänyt uuden harrastuksen. Koomisen näköistä puuhaahan se on, mutta sen monimutkaisuus yllätti. Vaikkei maailma olekaan menettänyt minussa loistavaa tanssijaa, olen aina pitänyt koordinaatiokykyäni kohtuullisena. Silti oli varsin kinkkistä muistaa yhtä aikaa pitää vartaloa suorana ja leukaa pystyssä, potkia juuri oikealla tavalla ja vielä kauhoa käsillä vettä oikeassa rytmissä. Ja sehän tuntui ihan oikealta liikunnalta!

Niin hauskaa kuin juoksu olikin, enpä taida onnistua raahaamaan Erikiä koskaan mukaan. Aivan sosiaalisista syistä voi olla vaikea suostutella hieman alle 30-vuotiasta miestä n. 30-50-vuotiaista naisista koostuvaan liikuntaryhmään. No, onhan se hyvä, että Mellalle on hoitaja minun juoksujeni aikana.

Aamun hyvä uutinen

Joskus se Kauppalehti osaa yllättää myönteisestikin, niin kuin tänä aamuna. Mitä mieltä sitten poliittisista asioista ja EK:sta yleensä voikin olla, tänään tämä uutinen ilahdutti.

Ympäristöteknologian osaajana Suomi voi olla kokoaan suurempi
vaikuttaja

Keskiviikko 10.1.2007, Kauppalehti, Uutiset, sivu 9

Suomen osuus maailman kasvihuonepäästöistä on alle 0,3 prosenttia. Suomalaiset yritykset ovat jo huippuluokkaa energiatehokkuudessaan ja vähäpäästöisyydessään.
Kovin paljon enempää ei maailman mittakaavassa voida tehdä.

Suomella voi kuitenkin EK:n mukaan olla kokoaan suurempi rooli
ympäristöteknologian kehittäjänä. Järjestön mukaan Suomen tulisi tähdätä
ilmasto- ja energiateknologian huippuosaajaksi.

Saman toiveen esitti viime viikolla uusi ympäristöministeri Stefan Wallin.

- Suomen on nyt tartuttava tilaisuuteen ja panostettava vahvoihin osaamisalueisiinsa. Niitä ovat
esimerkiksi energiatehokkuus, yhdistetty sähkön ja lämmön tuotanto, bioenergia ja jätehuolto, sanoi EK:n johtava asiantuntija Riitta Larnimaa.

Riskirahaa vain alkuvaiheeseen

Ympäristöteknologian yritykset kärsivät samoista ongelmista kuin muutkin pk-yritykset. Riskirahaa ei ole alkuvaiheen jälkeen. Maailmalle pitäisi ponnistaa suoraan ja se on vaikeaa, jos Suomessa tehdyt pilottihankkeet puuttuvat.

EK:n mukaan valtion tiede- ja teknologianeuvoston esille nostama energia- ja ympäristöalan strateginen osaamiskeskittymä tulisi saada nopeasti liikkeelle. Toimitusjohtaja Leif Fagernäsin mukaan seuraava looginen askel on Tekesin ympäristöteknologiaan suuntaamien tuotekehityssatsausten kasvattaminen.

- Ilmastonäkökulma tulee kytkeä osaksi muuta innovaatiotoimintaa. Ilmastopolitiikka on yhä selvemmin energia- ja elinkeinopolitiikkaa, muistutti Riitta Larnimaa.

Hämmentyneelle lukijalle annan pienen tulkintavihjeen: olisiko minulla kenties ilmakehäfyysikon vaimona oma lehmä ojassa? Onhan varsin mukavaa kuulla valtakunnallisten vaikuttajien toivovan lisäpanostuksia oman miehen alalle...

Pieniä ja vieläkin pienempiä

Alkuun pakollinen Mella-raportti, meillä kun ei vauvakirjaa kirjoitella vaan päivämäärien pitäisi löytyä täältä blogista: viime perjantaina, siis 5.1.2007, Mella nousi Erikin mukaan ensimmäistä kertaa itse istumaan. Aikuisen nostamana pimu on toki pysynyt istuma-asennossa jo pidemmän aikaa, mutta nyt kullanmurumme sai siis ensimmäisen kerran kangettua itsensä makuuasennosta ylös aivan ilman apua.

Aivan selvää ei ole, kuinka tämä tapahtui. Erikin kuvailun mukaan Mella oli kaikessa rauhassa (no, niin rauhassa kuin se hyperaktiivinen pyörijä nyt voi olla) lattialla mahallaan, ja seuraavan kerran vilkaistessaan isukki näkikin typykän istuallaan.

Niin se vain kasvaa, se mötkäle. Erityisen hyvin huomasimme tämän eilen sunnuntaina, kun kävimme katsomassa työkaverin vauvaa (terveisiä vain Marielle). Äitinsä mielestä tuo hieman alimittaisena syntynyt ja nyt neliviikkoisena häthätää kolmen kilon painon saavuttanut nyytti oli muka "iso tyttö". Samaan aikaan Mella yritti kaikin voimin vängätä itseään sylistä pois / hakata pöytää / hakata tuolinselkää / vetää äidin hiuksista / syödä äidin nenää / tiputtaa puurolusikan isän kädestä / potkaista kahvikuppia / syöksyä pää edellä lattiaan. Ei, ei se pikkuinen neliviikkoinen olento ollut "iso tyttö", jos nyt ei ehkä Mellakaan.

Ovatko kaikki kahdeksankuiset vauvat yhtä energisiä kuin meidän neiti? Mummo pelkäsi kesällä, että Mellasta kasvaa liian vaativa isän vauhdikkaissa leikeissä. Että tyttöä pitää olla koko ajan heittämässä ilmaan ja roikottamassa jaloista ylösalaisin, kun se on siihen jo alusta asti tottunut. Mutta sehän on niin kivaa! Mikään ei ole ihanampaa kuin riemusta kiljuva vauva.

Eksynyt Blogistaniassa

Haparoivat askeleeni blogiyhteisössä seisahtuivat taas hetkiseksi, kun Ihanat naiset blogissa haudattiin liiallisen uneliaisuuden ja hitauden vääjäämättömänä loppupisteenä. Jotenkin niin tyypillistä, aina kun keksii jotain kivaa onkin jo aika luopua siitä... (Luopumisen vaikeuteen törmäsin tänä aamunakin, kun ennen töihin lähtöä imetin maailman suloisinta ja iloisinta pikkuvauvaa. Miten mukavaa olisi ollut vain jäädä siihen viereen köllöttämään ja kuuntelemaan Mellan höpötystä!)

Toisaalta ehkä blogiyhteisöön hakeutuminen on hieman hätiköityä, kun ihan vain omankin blogin päivittäminen tuntuu näin perhe- ja työelämän puristuksessa jäävän luvattoman harvinaiseksi tapahtumaksi. Kirjoitettavia asioita kyllä pulpahtelee mieleen vähän väliä, mutta jotenkin ne ehtivät väljähtyä ja vanhentua siihen mennessä, kun löydän omaa aikaa. Miten ne ahkerat ihmiset oikein tekevät sen? Miten ne käyvät töissä, hoitavat monilapsista perhettään ja ihmissuhdettaan, harrastavat ja kirjoittavat vieläpä blogeihinsa?

Nyt enää pitäisi tietää, keitä nämä ne ovat. Enhän minä oikeasti ole edes ehtinyt lukea toisten blogeja! Odotankohan minä joskus vähän liikaa itseltäni? Mutta kun on niin kiva olla työteliäs, silloin kun se onnistuu. Sehän on oikeasti vain järjestelykysymys, vai mitä?

Kyllä minä vielä täällä pysyn, älkää luulkokaan pääsevänne minusta eroon.