Matkalla urheiluhulluun maahan

Matka Saksaan sujui varsin hyvin, eli ehdimme eilen torstaina Trelleborgissa jo aiemmin lähtevään lauttaan. Se tosin tarkoitti sitä, että ajomatkan aikana pysähdyttiin vain kerran pikaisesti tankkaamaan ja vessaan, ruokaa ei saatu lainkaan. Mellan kakkavaipatkin vaihdettiin vasta sataman lähellä, kun ehtiminen oli jo varmaa.

Helsinki-Tukholma-lautalla meillä oli luonnollisesti halvin mahdollinen hytti, mikä tarkoitti paperinohuita seiniä. Muutaman millin päässä naapuri huudatti radiota (siinä määrin kuin noita Ruotsin-laivojen hyttiradioita nyt voi huudattaa) hereillä ollessaan ja kuorsasi kuin sirkkeli nukkuessaan. Musiikista ei kuitenkaan kehdannut valittaa, kun muisteli omaa villiä nuoruuttaan ja opiskeluaikojen hyttibileitä. Niin kaksinaismoralistiseksi en ole vielä tullut, mutta eiköhän sekin päivä koita. Oli miten oli, kai tässä on tullut vanhaksi. Vauva kyllä nukkui täysin häiriöttä.

Toinen, tosin myönteisempi, merkki ajan kulumisesta saatiin sitten Ruotsin E20-motarilla. Yhdellä ylikulkusillalla parveili päiväkotiryhmä (eli joukko pikkulapsia oransseissa huomioliiveissä ja pari samoin liivitettyä aikuista), joka vilkutti ohikulkeville autoille. Siis meillekin! Minä vilkutin takapenkiltä takaisin, mutten usko kenenkään huomanneen.

Samalla muistelin niitä aikoja, kun mummo ja pappa isän puolelta vielä asuivat valtatie kolmentoista varrella Hietamalla. Serkkujen kanssa oli suurta hupia vilkutella ohi ajaville autoille, ja meillä oli oikein järjestelmä sitä varten. Pieniä ja fiksuja kun olimme, koimme terveellistä pelonsekaista kunnioitusta noita hevosvoimahirviöitä kohtaan. Niinpä emme uskaltaneetkaan mennä kovin lähelle tietä, varsinkaan isompien autojen huristellessa ohi. Maahan olikin piirretty kaksi viivaa: sen tienpuoleisen viivan taakse ryhmityimme vilkuttamaan henkilöautoille, kun taas kuorma-autoja ja rekkoja varten vetäydyimme ripeästi takimmaiselle viivalle.

Siinä sai tuntikausia kulumaan. Aina joku vilkutti takaisin. Ja nyt minä istuin sisällä autossa, jolle pienet lapset vilkuttavat! Ihanaa.

Viime yönä saavuimme perille Rothemühliin, ja tänään olemme jo käyneet ostamassa supermarketin tyhjäksi. Emme ole järin kiinnostuneita jalkapallosta, mutta osasimme odottaa törmäävämme lukuisiin lieveilmiöihin. Erikin isäkään ei onneksi ole aivan pahimmasta päästä urheiluhulluja, vaikka Saksan menoa kiinnostuneena seuraakin.

Tähän mennessä olemme syöneet aamiais-Nutellamme jalkapallon muotoisesta astiasta, levittäen sitä jalkapallokuvioidun leivän päälle. Kaupasta ostimme jalkapallon muotoisia suklaakarkkeja sekä Saksan lipulla koristellun superpallon. Ajellessamme huomasimme lukuisien kanssa-autoilijoidemme tunnustavan väriä pienellä ikkunaan asennetulla Saksan lipulla, ja Erikin isää kiusoitellaksemme ostimme moisen lipun itsekin ja asensimme sen tuoreen isoisän istuimen viereiselle ikkunalle.

Tämän jälkeen isä ja poika keskustelivat hieman saksalaisesta traumasta ja sen mahdollisesta päättymisestä. Muutama päivä sitten Hesarin urheilusivujen kolumnissa pohdittiinkin tätä toisesta maailmansodasta periytynyttä haavaa, jonka vuoksi kaikenlainen kansallishurmos on Saksassa tabu. Nämä jalkapallon suurkisat ovat kolumnistin mukaan kuitenkin muuttaneet tilannetta, kun sadattuhannet saksalaiset uskaltavat kerrankin pukeutua maansa väreihin ja kokoontua julkisille paikoille ylpeilemään kansallisuudellaan. Vertailtiinpa kolumnissa myös edesmennyttä Itä- ja Länsi-Saksaa: idässä liput heiluivat jokaisissa kissanristiäisissä, kun taas lännessä kansallistunto oli kielletty. Tämän ovat kyllä Herrmannitkin huomanneet, kun ovat eläneet arkea niin entisessä idässä kuin nykyisessä lännen kulttuurin perineessä yhdistyneessä Saksassakin.

Saksa kutsuu

(Hetken aikaa harkitsin otsikoksi Erikin suosikkisitaattia Suomen kansan virtuoosiverbaalikolta Seppo Rädyltä: "Saksa on paska maa". Oma Saksa-aiheinen suosikkini taas on lentävä mattinykäsmi: "Itävalta-Saksa on mun toinen kotimaa". En sitten päätynyt kumpaankaan, jotten antaisi itsestäni vääränlaisia mielikuvia.)

Vasta sunnuntaina kotiuduttiin mökkireissulta, ja nyt pikkuneiti Herrmann pääsee jälleen matkaan. Tänään pieni perheemme nousee Katajanokan terminaalista viikinkilaivaan kohti Tukholmaa suunnistakseen sieltä autolla kohti eteläisen Ruotsin Trelleborgia ja laivaa Saksan Sassnitziin. Sassnitzista sitten ajetaan puolikuolleina ja rättiväsyneinä Rothemühliin esittelemään pientä neitokaista Saksan-papalle ja -sedälle.

Mellakin on nyt sitten virallisesti saksalainen, eilen nimittäin kävimme suurlähetystössä laittamassa neidin nimen Erikin passiin. Tarjoutuivat siinä samalla liittämään Mellan minunkin suomalaiseen passiini, mikä kuulosti jokseenkin oudolta: onko Saksan suurlähetystöllä todella valtuudet lisätä Suomen kansalaisten passeihin toisten Suomen kansalaisten nimiä? Kieltäydyimme tarjouksesta ja marssimme sen sijaan poliisiasemalle hoitamaan saman.

Poliisiasemalla sitten kävikin ilmi, ettei Suomessa lasten nimien lisääminen vanhempien passiin ollut aivan yhtä yksinkertaista kuin Saksassa: minun piti hakea kokonaan uusi passi itselleni. Ja sehän tietenkin kestää pari viikkoa. Onneksi tyttönen on nyt kuitenkin jo Erikin passissa, eli tyllerön matka ei tyssää heti ensimmäiselle rajalle. Ja onneksi emme antaneet suurlähetystön tehdä passilleni mitään, olisivat vain mokomat sorkkimisellaan tehneet siitä epävalidin. Olisin siinä sitten pahimmassa tapauksessa jäänyt lehdelle soittelemaan perheen saksalaisvahvistusten ylittäessä rajoja.

Kaikkia matkavalmisteluja ei ole vielä aivan hoidettu, pakkaamisesta nyt puhumattakaan. Jo aiemminkin olemme onnistuneet jättämään auton papereiden hankkimisen viime tinkaan, mutta tämä oli nyt ennätyksellisen myöhäinen herääminen. Ulkomaille lähdettäessä kun tarvitaan lappusia kahdesta paikasta, auton oikealta omistajalta (lue: lainanantaja eli pankki) sekä vakuutusyhtiöltä. Pankkiin soitin jo äsken saadakseni faksilla valtakirjan (normaalisti se lähetettäisiin postitse, mutta tässä tapauksessa, heh, ei), kohta pitäisi pakata Mella vaunuun jä lähteä vakuutusyhtiöön hakemaan green cardia. Voi tätä byrokratiaa! No, kahden paperin hankkiminen ei vielä ole ylivoimaista. Varsinkin, kun se olisi oikeasti tätä helpompaa. Jos olisin hoitanut ne asianmukaisesti ajallaan, olisin voinut vain tilata ne netistä kotiin.

Mutta, pidemmittä puheitta, olisi aika lopetella ja ryhtyä hommiin. En malta odottaa, että pääsen maistelemaan Viikkarin Food Courtin alkupala- ja jälkiruokabuffettia!

Hieno tyttö, hyvä vauva

Edellisessä postauksessa kerroin edessä olevasta neuvolakäynnistä, ja jännitin terkkarin ja lääkärin tämänkertaisia tuomioita. Odotus palkittiin, Mella voi vallan hyvin. Lääkäri jopa erehtyi luulemaan alle 6-viikkoista päivänsädettämme peräti yli 7-viikkoiseksi, niin iso, jäntevä ja energinen tyttö meillä on. Aktiivinen lentoharjoittelu onkin lääkärin mukaan kehittänyt neidin vartaloa ikäistään vahvemmaksi. Hoitaja taas päivitteli kilttiä, iloista ja tarkkaavaista lastamme. Ja paino on noussut jo yli viiden kilon!

Yksi neuvolavisiittien kohokohdista on sanallisten arvioiden kirjoittaminen neuvolakorttiin. Muistan lukeneeni jostain tutkimuksesta, jonka mukaan terveydenhuoltohenkilökunnan sukupuolittuneet asenteet näkyvät juuri noissa teksteissä. Neuvolakortissahan on joka tarkastusta varten tarkemmin määriteltyjen slottien lisäksi yksi isompi avoin tila, johon tarkastaja voi kirjoittaa vapaamuotoisempia näkemyksiään lapsen tilasta. Tämän taannoisen tutkimuksen mukaan terkkarit ja lääkärit äityvätkin usein kuvailemaan tyttöjä kilteiksi ja suloisiksi, kun taas pojat ovat reippaita ja vahvoja. Lähinnä positiivisia asioita noihin kohtiin näytetään kirjoitettavan.

Aivan ensimmäisessä terveydenhoitajan tutkimuksessa neiti todetaan mm. jänteväksi, mikä sitten tuntuukin olevan punainen lanka myös muissa tarkastuksissa. Uskottava se on, meillä on jäntevä tyttö. Proosallisempien "napatynkä vielä kiinni, iho hyvänvärinen" -selitysten ohella terkkari kertoo, että kyseessä on "hyväkuntoinen tyttö".

Toisella tapaamisella saimmekin sitten kuulla neidin kasvaneen liian hitaasti, ja vapaamuotoinen tekstikin käsittelee vain faktatietoja hyvin kuivasti. Suositellaan tiheitä imetyksiä ja navan puhdistusta desinfiointiaineella sekä todetaan D-vitamiinitippojen käytön alkavan pian. Loppuun kuitenkin terkkari vielä kirjoitti "jäntevä vauva".

Kolmannella kerralla paino olikin jo lähtenyt kunnolla nousuun, minkä terkkari huomioikin kirjoittaessaan "paino noussut hienosti". Lisäksi saimme tietää, että meillä on "jäntevä hyvä vauva". Niin, luitte oikein. Hyvä vauva. No, hyvä tietää.

Neljännellä eli edellisellä kerralla nähtiin lastenlääkäri ensimmäistä kertaa sitten synnytyssairaalan. Lääkäri oli selvästi vähäsanaisempi kuin terveydenhoitajat, ja siteeraankin nyt hänen kirjoittamaansa tekstiä kokonaisuudessaan: "Hieno tyttö. Kasvaa hyvin, kaikki kunnossa."

Toistaiseksi jäntevää vauvaamme ei ole vielä tekstissä kuvailtu suloiseksi ja kiltiksi. Mutta sitähän Mella tietenkin on! Kuten myös reipas, vahva ja rohkea. Ja älykäs. Lahjakas. Viisas. Hassu. Huumorintajuinen. Kantaaottava. Aurinkoinen.

Mökkielämää

Kuten ainakin miljoona muuta suomalaista, meidänkin perheemme suunnistaa juhannuksenviettoon mökille. Kohteena on iki-ihana suvun mökki Keski-Suomessa, ja Mella näkee sen nyt ensimmäistä kertaa. Otamme varaslähdön tänään iltapäivällä, ehkei Lahti-Heinola-moottoritie ole vielä silloin aivan tukossa. Paluu on tosin sunnuntaina, jolloin varmaan nähdään matkan varrella auto jos toinenkin.

Kuten odottaa saattoi, Jyväskylän seudullekin on luvattu jussiksi sateita. Ei ole mahdollista, että keskelle kesäkuuta osuva aurinkoinen jakso voisi mennä päällekkäin juhannuksen kanssa. No, lämpötilan on kuitenkin ennustettu pysyvän kahdenkympin paremmalla puolella, eli ei pidä valittaa. Sitä paitsi, torstaiksi on ennustettu ukkosta. Mikään ei ole ihanampaa kuin kunnon ukkosmyrsky, ja sähkötön järvenrantamökki keskellä erämaata on maailman paras paikka kokea ukkonen. Rakastan ukkosta! Äiti aina kielsi menemästä järveen ukkosmyrskyn aikaan, ja ilmeisesti juuri tämän takia kunnon jylinässä on niin mahtavaa käydä uimassa.

Samalla visiitillä Mellaa viedään näytille isomummolle ja -papalle, saapa nähdä kuinka innostuvat. Pitänee räpsiä valokuvia tästä sukupolvien kohtaamisesta, eikös sellainen kuulu asiaan? Itse en muista juuri mitään omista isoisovanhemmistani, mutta olen nähnyt itseni heidän sylissään valokuvissa. Pitäähän Mellalle suoda sama mahdollisuus.

Juuri ennen mökille lähtöä on vielä terveydenhoitajan tapaaminen sekä neuvolalääkärin vastaanotto. Jännittää, mitenkähän se tyttö on kasvanut? Saako äiti synninpäästön? Onko paino noussut käyrien mukaan? Voiko juhannusta viettää huojentunein mielin?

Tilastoissa parveketupakointi, fetajuusto raskaana oleville sekä synnytyslaitokselle pakattavaa

Blogin kävijätilastojen seuraaminen on suunnatonta hupia, ja erityisen hauskaa on nähdä hakukoneiden kautta sivulleni eksyneiden reittejä. Ehdottomaksi ykköshauksi on muodostunut sana parveketupakointi. Kirjoitin aiheesta merkinnän huhtikuussa, ja siitä lähtien olenkin ollut selvästi monen tietolähde. Tosin varsinaisen tiedon määrä ja laatu on saattanut tuoda pettymyksen, ellei lukija ole nimenomaisesti hakenut yksittäisten ihmisten henkilökohtaisia näkemyksiä.

Toinen, jo pidempään kestänyt hakuhitti on sanapari "raskaus" ja "fetajuusto". Suomi näyttääkin olevan pullollaan raskaana olevia naisia, jotka empivät fetajuuston syömistä. Valitettavasti blogini on joutunut tuottaman tämän tiedon metsästäjille pettymyksen, sillä sanat eivät edes esiinny samassa tekstissä. Raskaudesta olen talven mittaan kirjoittanut paljonkin, kun taas fetajuusto esiintyy kolmannella makuasioita-listalla yhtenä mieliasioistani.

Raskauden ja fetajuuston yhdistämistä pohtiville tuleekin nyt tietoisku, jonka olen itse saanut neuvolasta: suomalaista fetajuustoa (lue: Valio) saa syödä raskaana ollessa, sillä se on tehty pastöroidusta maidosta ja on jatkuvan laaduntarkkailun kohteena. Muihin fetoihin kannattaa suhtautua varauksellisesti, turvallisinta on välttää niitä tai ainakin vähintään varmistaa niidenkin pohjautuvan pastöroituun maitoon. En ole kaupallinen blogi, mutta pitihän tämä nyt tiedonjanoisille kertoa.

Näiden lisäksi Suomen googlaavaa kansaa tuntuu kiinnostavan synnytyslaitoksella tarvittava tavaramäärä, sillä "synnytyslaitokselle mukaan" on kiinnostanut yhtä jos toistakin surffaajaa. Jälleen kerran he ovat joutuneet pettymään, sillä mainitsin joskus vain jo alkaneeni pakata synnytyslaitokselle mukaan tulevaa kassia. Kassin sisällöstä en sitten sanonut halaistua sanaa.

Korjataan tämäkin epäkohta nyt, ja kerrotaan mitä otin mukaan (ja mitä olisi pitänyt ottaa mukaan). Laitokselle otin mukaan mm. omat yö- ja alusvaatteet (kannatti, pahimman verenvuodon laannuttua oli ihanaa pukeutua omiin vaatteisiin), villasukat (olen lämminjalkainen, olivat turhat), normaalisuuruiset vaatteet paluumatkaa varten (housut olivat turhat, maha oli synnytyksen jälkeenkin vielä niin isohko etteivät vanhat vaatteet sopineet vaan tulin kotiinkin raskausajan vaatteissa). Imetysrintaliivit olin ostanut etukäteen, mutta nehän jäivät toivottoman pieniksi kun rinnat paisuivat kaksi kuppikokoa maidon noustessa. Jonkinlaiset liivit olisi kuitenkin hyvä olla mukana, maidon nousu kun tekee aika kipeää ja tuki on tarpeen... Ehkä jonkinlaiset venyvästä materiaalista tehdyt toppimaiset liivit?

Vauvalle otin mukaan äitiyspakkauksesta kietaisupaidan, potkuhousut, pipon, sukat (tarpeettomat kesällä kärjellisten potkuhousujen ohella) sekä lahjaksi saadun ulkohaalarin (äitiyspakkauksen haalarit kun olivat niin isoja). Valokuvia varten otettiin mukaan myös pääkallobody, mutta ei niitä pääkallovalokuvia sitten saatu aikaiseksi vielä siellä laitoksella.

Viihdykkeeksi mukana oli läppäri ja sen kovalevylle siirrettyjä tv-sarjoja. Sarjoja ei sitten tullut katsottua, mutta läppärillä kirjoitin hieman blogitekstejä varastoon vaikken verkkoon päässytkään. Lisäksi mukana oli kirja, joka oli tarpeellinen. Sairaalassa kun saattaa käydä aika jopa pitkäksi, jos vauva malttaa nukkua välillä. Kamera akkuineen oli tietenkin mukana, ja ensimmäiset kuvat räpsittiin heti synnytyksen jälkeen. Inhorealistisimmat voivat toki ikuistaa jo itse synnytystäkin, tosin itse ainakin tarvitsin tulevan isukin kaiken huomion oman oloni parantamiseen.

Mukana oli myös pullo shampanjaa, joka korkattiin vuodeosastolla pahimman väsymyksen ja tärinän laannuttua. Omat lasit tulivat tietenkin myös mukaan, kuka nyt hienoa samppakaljaa haluaisi sairaalan mehulaseista lipittää. Vasta synnytyksestä toipuvalle pariskunnalle kokonainen pullo oli kyllä aivan liikaa, joten sitä tarjottiin tuoreelle kummipariskunnallekin näiden vierailun aikana. Kuubalaisia sikareitakin otettiin mukaan, mutta eipä isukki sitten saanutkaan niitä poltettua (eikä ole polttanut vieläkään, taitavat jäädä nimiäisjuhlaan). Pahin sikari-into onkin Erikiltä laantunut jo, kun syyskuisesta Kuuban-matkasta on kulunut riittävästi aikaa.

Jään nyt jännityksellä odottamaan, löytävätkö ahkerat googlaajat tämän postauksen. Toivottavasti tästä olisi jotain hyötyäkin!

Elämä onkin normaalia

Synnytyksen jälkeinen hormoniryöpytys on tainnut hieman tasoittua, joskaan ei täysin vielä olekaan kadonnut. Alun kauhistus ja pelko omasta selviytymisestä on muuttunut yksinkertaiseksi ja omalla painollaan eteneväksi arjeksi. Eihän tässä olekaan mitään vaikeaa! Voi toki olla, että meidän kohdallemme on vain osunut kiltti ja helppo lapsi.

Aluksi tuntui jotenkin stressaavalta ja fyysisestikin vaativalta olla koko ajan imettämässä. Nykyään sekin on kovin helppoa: kun lapsi kitisee, otan sen rinnalle ja jatkan lehden lukua, nettisurffailua tai television katselemista. Mikään ei ole helpompaa kuin imettäminen, vaikka se näin kuumalla kesäilmalla on aika hikistä puuhaa meidän auringonpaisteisessa asunnossamme. Pikkulapset ovat aikamoisia lämpöpattereita, huomaan.

Vaipanvaihto ja muut rutiinihoidot ovat myös niin kovin yksinkertaisia. Olemme siirtyneet entistä enemmän pois kertakäyttövaipoista kohti kestovaippoja, ja pyykinpesuhan on aina ollut mielestäni kotitöistä vaivattomimpia.

Kauhean paljon muuta tuo lapsi ei vielä vaadikaan. Kyllä Mella nykyään valvoo jo vähän enemmän ja kaipaa seuraa, mutta ainakin toistaiseksi tytön kanssa on vain mukava vähän temppuilla ja jutella. Saa nähdä, käykö leikittäminen rasittavaksi pirpanan kasvaessa isommaksi ja vaativammaksi.

Ainoa asia, mikä vielä aiheuttaa tunnekuohuja, on ajatus töihinpaluusta. Joskus ensi syksyn aikana olin ajatellut palata, jotta Erik pääsisi vuorostaan kotiin. Ja kyllähän itseäkin kiinnostaa aikuisseura ja jonkinlainen oma, itsenäinen elämä.

Hormonit ja perinteinen naisen rooli kuitenkin nostattavat valtavan syyllisyyden tunteen aina, kun ajattelenkin töitä. Eihän hyvä äiti voi jättää lasta ennen kuin se täyttää vuoden! Eikä ikinä, ei missään nimessä koskaan ennen kuin se on ainakin kuusi kuukautta vanha. Imetyksen vähentäminen ennen sitä on vain merkki itsekkyydestä ja kyvyttömyydestä huolehtia lapsesta. Vai mitä? Siltä ainakin tuntuu.

No, tiedän kyllä järjellä ajatellen, että Erik on mitä mainioin isä ja vallan kykeneväinen huolehtimaan Mellasta minun käydessäni töissä. Tässä vaiheessa ahdistaakin jo ajatus päivähoitoon viemisestä. Vanhempainrahakausi kun päättyy jo ennen vauvan täyttäessä yhtä vuotta, joten äidin ja isän palatessa työelämään pitää vasta konttaamaan oppinut pirpana jo viedä vieraan hoidettavaksi. Hoitovapaaseen kun ei meidän perheessä ole varaa, ei ainakaan ilman muuttoa Helsingin ulkopuolelle.

Kesä, syntymäpäivä ja tutti

Vieressä komeilee tänään kuukauden vanha Mella-neiti, joka sai kuukausisynttärilahjakseen kuvassa näkyvän tutin. Tähän mennessä olemme ajatelleet, ettei noissa tuteissa taida oikein järkeä olla. Jossain vaiheessa tulee vain kauheita ongelmia, kun lapsi pitäisi vierottaa mokomasta lelusta. Miksi sellainen pitäisi ottaa käyttöön alun alkaenkaan?

Mutta viimeiset kaksi päivää neiti on ollut niin levoton ja itkuinen, että tutti on tullut harkintaan. Etenkin eilen tyttöpolo itki niin kovasti, että epäilimme jo koliikkiakin. Hetkittäin itkua vähensi mahdollisuus imeä isin etusormea.

Tänään sitten yritin selviytyä ripeästi ruokaostoksista, kun tyttö marisi taas vaunuissa. Kassajonossa tarjosin oman etusormeni imettäväksi, ja siitäkös neiti tuli kovin onnelliseksi. Niinpä peruutin vaunut pois jonosta ja marssin vauvantavarahyllylle nostamaan koriin yhden tutin. Sitten vain äkkiä kotiin kiehauttamaan tutti käyttökuntoon, ja loppupäivä onkin sujunut kuin leikiten.

Saatiinkin sitten upea päivä, voi herranen aika. Nyt on tullut oikea kesä, juuri kätevästi pikkuneidin syntymäpäivää ja uutta tutillista elämää juhlistamaan.

Ilta aikuisten kesken

Eilen vietin ensimmäisen kerran iltaa ilman vauvaa, ja olihan se aika hurjaa. Kyllä piti itkeä tirauttaa pari kyyneltä, kun jätin neidin isänsä huostaan muutamaksi tunniksi. Nykyisten ja entisten työkavereiden kesken kokoonnuttiin nimittäin pienelle piknikille vaihtamaan kuulumisia. Mella sai jäädä kotiin äidinmaidonkorvikkeen voimin, mikä kieltämättä kolotti kovasti äitinsä omaatuntoa. Yöllä kolotus siirtyi omastatunnosta rintoihin, jotka imetyksen puuttuessa olivat paisuneet giganttisiin mittoihin ja tuntuivat räjähtävän hetkenä minä hyvänsä.

Kaipauksesta huolimatta oli mukavaa viettää hieman iltaa pelkässä aikuisporukassa, ja oli erityisen hauskaa nähdä pitkästä aikaa työväkeä. Kotiin palattuani Mella näytti kuitenkin söpömmältä kuin koskaan ennen, eikä lumous ole vieläkään särkynyt. Ehkä itseensä panostaminen todellakin parantaa myös suhdetta lapseen. Ainakin tänään on harvinaisen hyvä olla. Mellakin vaikuttaa varsin tyytyväiseltä, vaikka korvike taisikin sopia polon vatsalle huonosti (eli tyttö oksensi koko vatsalaukkunsa tyhjäksi minun päälleni).

Ilma vaikuttaa ainakin parvekkeelta katsoen varsin upealta, ja olemmekin pikapuoliin lähdössä romanttiselle perhekävelylle. Ajattelimme suunnata Kaivopuistoon ja meren rantaan, jos kävisi vaikka kahvillakin. Viikonloppu tuntuu taas oikeasti erilaiselta kuin arki, kun Erik on palannut töihin. Lauantaissa on jo ihan uudenlainen tenho.

Vastuullista aikuisuutta

Tänään tunnen vastuun kasvavan kertarysäyksellä: Erik palasi töihin isyyslomaltaan. Tähän mennessä en olekaan vielä hoitanut Mellaa yksinäni kuin pieniä kauppareissun mittaisia pätkiä. Nyt pitäisi sitten opetella olemaan kotona kahdestaan vauvan kanssa.

Tällä hetkellä ajatus ei tunnu mitenkään kurjalta. Mella on ollut harvinaisen kiltti tyttö, nukkui koko yön nätisti. No tietenkin aina välillä herättiin syömään, mutta silloinkin aina aikataulun mukaan eikä herättely ollut vaikeaa. Isi sai siis nukuttua vähän paremmin työpäiväänsä edeltävänä yönä.

Nytkin neiti vetelee vielä sikeitä, vaikka äidillä olisi oikeastaan jo ikävä. Kunpa napero vain heräisi, niin pääsisin pitämään sitä sylissä ja juttelemaan hempeitä... Voisi ehkä laulaa lastenlauluja. Haluaisin lauleskella Mellalle koko ajan Sinistä yötä, mutta se pitäisi varmaan säästää nukkumaanmenolauluksi. Tähän mennessä viisu ei vain ole toiminut halutulla tavalla, eli tytölle ei ole tullut uni silmään heti tuutulaulun kuullessaan.

Asiasta toiseen: sattui sitten hassu päivämäärä tälle kesäkuiselle tiistaille. Lehdetkin tuntuvat odottavan nälkäisenä uusia tuhopolttoja ja muita pedon päivän pikku sattumuksia, ja Norjassakin on laitettu kirkot tehovalvontaan. Pienet metallistit taitavat olla innoissaan, ilmeisen moni metallibändi julkaisee tänään jonkinlaista materiaalia. Jäämme odottamaan, mitä kaikkea jännää turhautunut nuoriso tänään keksiikään.

Oma päivän kohokohtani taitaa olla lounastunti Kumpulassa. Niin, luuliko joku tosiaan, että viettäisin päivän ihan ilman Erikiä? On ollut sellaista puhetta, että Erik kävisi työpäivinä aina kotona lounaalla. Vaihtoehtoisesti me menemme Mellan kanssa päiväkävelylle Kumpulan kampukselle. Siispä: kaikki te Kumpulassa päiviänne viettävät, tavataan joskus lounaalla.

Toinen mahdollinen kohokohta voisi olla Mellan tulevan kummipariskunnan vierailu illalla. Nimiäisjuhlien suunnittelu olisi hyvä jo käynnistää, sukulaisille lähetettäviä kutsukortteja olemmekin jo suunnitelleet. Kaverit joutuvat tyytymään sähköpostikutsuihin. Toivottavasti juhlat saavat mahdollisimman paljon ihmisiä liikkeelle, vaikka ne vietetäänkin kuumimpana lomakautena ja ihan vain arkisesti kotosalla.

Kesäkuu on syystäkin kesäkuu

Eilen Erik pääsi jälleen kerran naureskelemaan käsityksilleni vuodenajoista, kun riemuitsin kesän alkavan tänään torstaina. Mies ei ottanut tosissaan näkemystäni maaliskuusta kevätkuuna, mutta kesäkuuhan nyt on virallisestikin kesäkuu. Eikö totta? Kesäkuussa alkaa tietenkin kesä, sitähän todistaa jo koulujen päättyminen. No joo, nykyään koulut päättyvät kaiketi aina kesäkuun ensimmäisenä lauantaina eivätkä suinkaan kesäkuun ensimmäisenä päivänä, mutta se nyt on vain saivartelua.

Itse asiassa tänä vuonna on ollut aiempaa vaikeampaa muistaa toukokuussa, ettei vielä olekaan kesä. Minähän olen ollut lomalla koko toukokuun! (Kuten myös koko huhtikuun, mutta kuka sitä nyt kesäksi luulisi.) Tähänastisen elämäni aikana olen viettänyt pidempiä lomia ainoastaan kesällä tai vaihtoehtoisesti joulu-tammikuussa. Jos ulkona ei ole lunta eikä minun tarvitse pitkään aikaan mennä kouluun tai töihin, täytyy olla kesä. Eikö totta?

Myönnetään, reilun kymmenen asteen lämpötila ei ole mitenkään kliseisen kesäinen. Mutta puut ja pensaat ovat jo aivan vihreitä! Erikin mielestä nyt on tietenkin vain kevät, mutta minusta moinen väheksyntä osoittaa vain keskieurooppalaista arroganssia: kai nyt saksalaisen mielestä keväälläkin voi olla aurinkoista ja vihreää. Mutta Suomessa tällaisetkin kelit täytyy vastaanottaa kiitollisina, ja myöntää niille kesän status. Ei niitä hellerajoja heinäkuussakaan itsestäänselvästi ylitetä!