Huudattamisesta

Olen päässyt ensimmäistä kertaa maistamaan uhmaikäisen vanhemman häpeää, syyllisyyttä ja ketutusta. Joku lukijoista saattaa osata kuvitella tai peräti tietää omakohtaisesti, millaista on saapua kotiin useamman uhmaikäisen lapsen kanssa väsyneenä työ- ja päiväkotipäivän jälkeen. Talvella muksuja alkaa suututtaa heti rappukäytävään päästyä, toppavaatteissa kun on kamalan kuuma. Lisäksi äiti ja isi ovat vielä kiusallaan keksineet, että kengät on otettava pois jo rappukäytävässä, ettei eteiseen pääse lunta.

Kun tällaisessa tilanteessa naapurin ovi yhtäkkiä aukeaa ja silminnähden raivostunut naisihminen tiuskaisee "onko niitä lapsia ihan pakko huudattaa?!", on lasten äiti luonnollisesti vastaanottavaisimmillaan. Lakoninen toteamus "sellaista se uhmaikä on" ei hirmulle vastaukseksi riitä, sillä "joka ikinen päivä samaan aikaan sama juttu! Ettekö te voi mennä huutamaan omaan kotiinne siitä!"

Rakas naapuri, sinne me juuri olemme menossa, ellet huomannut. Tervetuloa mukaan savottaan, ylimääräinen käsipari voisikin nopeuttaa rimpuilevien kakaroiden siirtämistä hissistä asuntoon. Samalla voi myös miettiä, olisiko toimivampiakin tapoja saada tahtonsa läpi kuin äyskiminen ilmiselvästi päivän stressaavimpaa hetkeään kokevalle pikkulasten huoltajalle.

Vaikka päällimmäinen reaktio tästä viehättävästä kanssakäymisestä on aggressio tympeää naapuria kohtaan, en tietenkään voi välttyä syyllisyydeltä. Ne kakarat oikeasti huutavat kovaa, ja niiden siirtyminen oman asunnon suljetun oven taakse kestää oikeasti tuskallisen kauan. Jos ei itsellä ole lapsia, niin kyllä se joka päivä samaan aikaan toistuva älämölö varmasti ottaa erityisen paljon päähän.

Koska en kuitenkaan voi tehdä asialle juuri mitään, vietän nyt sitten tulevat vuodet ahdistuneen tietoisena siitä, että toimintaani tälläkin hetkellä paheksutaan jossain ovisilmän takana. Sillä välin pohdin, yritänkö jatkossa synnyttää aikuismaisempaa keskusteluyhteyttä pahantuuliseen naapuriin vai huudatanko jatkossa lapsia vielä lujempaa ja pidempään kuin aiemmin. En ehkä saa kakaroita hiljennettyä, mutta aivan varmasti keksin keinot nostaa volyymiä entisestään.

Hyvästä mausta

Olen aina tiennyt, että minulla on hyvä maku, mutta että se on oikein terveellinenkin vielä! Onnellinen vanhuus odottaa.

Lähtisikö joku kaljalle? Alkoi tehdä mieli.

Sosiaalisen median kielletyt puheenaiheet ja hienohelmat

Suurin osa Facebookin ja muiden sosiaalisten medioiden käyttäjistä varmaan tunnistaa ne rasittaviksi todetut ihmiset, jotka kertovat ainoastaan lapsistaan/koiristaan/trendikkäistä harrastuksistaan/ihanista koti-illoistaan, kunnes kuulijat nukahtavat tai kaikkoavat. Monet ovat lukeneet artikkeleja, joissa listataan asioita, joita sosiaalisessa mediassa ei kannata tehdä. Ihan kaikkien yhteisen viihtyvyyden vuoksi.

Kyllä sitä blogimaailmassakin varmaan esiintyy; moni lienee saanut kommentteja, joissa blogin aihepiiriä ja/tai ilmaisua moititaan. Mutta koska blogeja luetaan lähinnä viihteeksi ja oman kiinnostuksen mukaan, ei ilmiö liene yhtä merkittävä kuin naamakirjassa. Siellä kun kaverien päivitykset tulevat uutissyötteeseen pyytämättä, ellei niitä erikseen suodata pois.

Tämä valitus kuitenkin kummastuttaa. Porukkaa siis oikeasti kismittää se, että joku pikkulasten äiti kirjoittaa koko ajan vain niistä lapsistaan ja reikihoitoon hurahtanut voimauttavista kokemuksistaan - eikö sillä ole mitään muuta elämää? No, ei välttämättä ole. Ja jos onkin, kyseisellä äidillä tai hurahtaneella voi olla lukemattomia syitä olla kertomatta siitä julkisesti. Miksi ihmisten on niin vaikea hyväksyä sitä, että toisten ihmisten elämät voivat tosiaankin koostua hyvin erilaisista asioista kuin heidän omansa?

Erityisen kornilta se tuntuu sosiaalisessa mediassa, jossa kyse pitäisi olla kavereista, englanniksi peräti ystävistä. Jos toisen ihmisen elämästä lukeminen ei kiinnosta, miksi sitten vaivaudutaan teeskentelemään ystävyyttä? Ja jos pitää hankkia tuhat naamakirjakaveria, joiden jutut sitten osoittautuvatkin todella typeriksi, niin olisiko se kuitenkin oma moka?

Onko tässä nyt kyse siitä, että osa pitää Facebookia ja muita sosiaalisia medioita ensisijaisesti keinona viihdyttää muita, kun taas toisille kyse on enemmän itseilmaisusta ja oman elämän jakamisesta? Sitten niitä viihdyttäjiä suututtaa, kun kaikki muut eivät yritäkään viihdyttää heitä? Ehkä ne listat kielletyistä puheenaiheista ovat hyödyllisiä niille, jotka haluavat nimenomaan maksimoida kaverimääränsä ja jäädä ihmisten mieliin kiinnostavina hahmoina. Kaikki eivät kuitenkaan taida tavoitella tätä.

Toinen, oikeastaan päinvastainen valituksen aihe, on oman elämän vääristely ja hienostelu naamakirjassa. Asiaa päiviteltiin muistaakseni viimesyksyisessä Hesarin Kuukausiliitteen mittavassa FB-jutussakin: ihmiset harvemmin kertovat valmistavansa makaronilaatikkoa, kun taas sushikokemukset paljastetaan herkästi. Siispä ihmiset esittävät verkossa jännittävämpää ja eksoottisempaa kuin ovatkaan.

Anteeksi nyt vain, mutta en minä työpaikan lounastauollakaan yleensä kerro, että söinpä taas tänäkin aamuna niitä samoja muroja kuin joka jumalan aamu viimeisen parin vuoden ajan. Sen sijaan saatan hyvinkin mainita, että kokeilinpa muuten eilen elämäni ensimmäistä kertaa pikeerikoristeiden tekemistä. Ehkä minä olen sitten paatunut teeskentelijä ja hienohelma, kun edes oikea katsekontakti ei saa minua paljastamaan todellista, arkista ydintäni.

Lumienkeleitä Punavuoressa

Muistatte varmaan vielä nämä punavuorelaiset? Seurue on ylittänyt uutiskynnyksen jälleen, kun Facebookissa alkoi kiertää viesti, jonka tiedotusvälineetkin saivat ajallaan poimittua. Pienen mittakaavan kaupunginosatoiminta pyörii näemmä edelleen, ja poppoo on keksinyt ajankohtaisen aiheenkin lumen sekoittamassa Helsingissä.

Toistan aiemman näkemykseni asiasta: kävi tuossa tempauksessa miten hyvänsä, mitä haittaa siitä voisi edes olla, että joku ainakin yrittää tehdä jotain hyvää? Toisaalta en epäile hetkeäkään, etteivätkö kriitikot poimi tästä mainiota lyömäasetta haihattelua vastaan, mikäli lumitöihin osallistuu heidän mielestään liian pieni osuus turvapaikanhakijoista. Nyt nähtiin, etteivät ne mitään töitä halua tehdä, vaikka lapio annettaisiin suoraan käteen!

Näiden kriitikoiden päätä nyt ei kuitenkaan onnistuneellakaan paikallistoiminnalla käännettäisi, joten ehkä riski ei ole kohtuuton. Pitäkäähän kivaa siellä nietoksissa.

Muita sairauksia

Posliinidemonit ovat totisesti ottaneet minut silmätikukseen, sen verran uhriutunut olo tässä nyt on. Lapseutumisessa on ollut sekin ilo, että kaikki lapsuudesta tutut nostalgiset taudit ovat jälleen osa elämääni; niin kuin nyt vaikka tämä mahatauti.

Mutta sen sijaan, että seuraisin loppuperheen esimerkkiä ja nätisti tyhjentäisin vatsalaukkuni pariin kertaan yhden yön aikana muuten makoisten unien välissä, kutittelee minun vatsalaukkuni ikeniäni vuorokauden verran. Eikä sen vuorokauden aikana sitten nukuta, vaan vapistaan horkassa ja pelätään, ettei elämä päätykään ihan vielä.

Ja sillä välin sen tartunnan perheeseen kantanut kuopus hyppii tasajalkaa vatsan päällä ja vaatii viihdytystä. Neitihän on toki itse parantunut ja piristynyt jo kauan sitten, muttei sitä vielä voi toipilaana päiväkotiinkaan lykätä.

Välineurheilua

Salaiset oravat ovat saaneet tiedonnälkänsä tyydytettyä ja minä olen nyt virallisesti reserviläinen. Kotiin on jo saapunut ensimmäinen kirje, joka alkaa sanoin "Hyvä reserviläinen". Reserviläisen ampumaturva on vetämässä ja reserviläisammunnan peruskurssille ilmoittauduttu.

Joitain olennaisuuksia kuitenkin vielä puuttuu. Pitäisi hommata ampujanlasit voimakkuuksilla. Maihareitakaan ei ole, eikä mitään maastokuvioista päällepantavaa. Koska olen hyvin värirajoitteinen eikä kokomustia maastoasuja liene saatavilla (vai saisikohan materiaalivalinnoilla luotua vaikutelman mustasta mustalla?), täytyy yrittää löytää jokin camo-asuste. Luulen, että tulisin hyvin onnelliseksi, jos löytäisin maastokuvioidut sukkahousut ja maastokuvioidun kravatin. Mitä muuta nainen voisi edes kaivata?

Rasti seinään

Tiedän, että tämä saattaa kuulostaa monesta uskomattomalta, mutta se on totisinta totta: olen menossa tänään elokuviin. Tiedättehän, niitä isolla valkoisella kankaalla liikkuvia ja ääntelehtiviä kuvia, jotka parhaassa tapauksessa kertovat jonkinlaisen tarinan? Isossa salissa, joka on täynnä punaisia pehmeitä istuimia? Sellaisessa isossa rakennuskompleksissa, jossa paukkumaissi löyhkää ja teinilaumat parveilevat?

Eikä tässä vielä kaikki: tiettävästi mukaan on tulossa myös kotifasisti. Tiedättehän, se itäsaksalainen heebo, jonka kanssa olen naimisissa? Jolla on kanssani parikin mukulaa, jotka vastoin vakiintunutta näkemystä eivät kasvakaan kiinni hänessä tai minussa? Toisin kuin arkielämästä voisi päätellä, perheemme saattaa sittenkin muodostaa modulaarisen kokonaisuuden, joka on tarvittaessa pilkottavissa palasiksi; palaset on lisäksi yllätyksekseni ryhmiteltävissä niin, että isojen ja pienten osasten välillä on jopa kilometrien etäisyys. Tähän toimenpiteeseen tosin tarvitaan lisäosa nimeltä Pikkusisko.

Nyt pitää vain toivoa, ettei epävarmuuteni ole turhan läpinäkyvää: entä, jos kaupungin ja mahdollisesti koko maan suurimman elokuvasalin koko yleisö tajuaa ensivilkaisulta, ettemme todellisuudessa kuulukaan joukkoon? Sitten pitää vain luikkia karkuun häntä koipien välissä keskellä naurunremakkaa.