lauantaina, marraskuuta 29, 2008

Vaikeita asioita ja valideja argumentteja

Jatketaan tällä metakeskustelulinjalla, kun jo olkiakoista päästiin aloittamaan. Ajattelin antaa herkkähipiäisille vielä yhden varoituksen: tämän blogin kirjoittaja ei ota huomioon läheskään kaikkia valideja argumentteja, vaan yrittää nauraa kuoliaaksi itselleen kiusalliset huomiot.

Jatkossakin aion ohittaa mm. seuraavanlaiset validit argumentit:

-Pasifistit ei vaan oo saaneet lapsena tarpeeks piiskaa, ja turha väittää muuta.
-Lesbot ei vaan oo ikinä saaneet Kunnon Miestä, ja turha väittää muuta.
-Postimerkkien keräily on säälittävien peräkammarin poikien puuhaa, ja turha väittää muuta.
-Kasvissyöjien aivot ei toimi lihan puutostilan vuoksi, ja turha väittää muuta.
-Jousiampujat ja miekkailijat haaveilevat salaa TosiMiesten pyssyistä, ja turha väittää muuta.
-Aseharrastajien äidit ei oo rakastanu niitä lapsena, ja turha väittää muuta.

Näistä asioista on nimittäin mielestäni aivan liian kivuliasta puhua. Voitaiisinko pitää edes nämä tabut ehjinä?

perjantaina, marraskuuta 28, 2008

Olkiukoista ja -akoista

Äidyin juuri äsken väittämään, ettei tarkoitukseni ole tässä blogissa rakennella olkiukkoja. Puhuin palturia: onpas. Tai tarkemmin ottaen pystytän tässä saamarin isoa olkiakkaa, joka tuikataan jokin joulu tuleen ja jonka tuhkasta nousee entistä ehompi Minä. Siihen voi kyllä mennä aika kauan.

Tämä on siis disclaimer: jos jokin täältä löytyvä syytös vihlaisee juuri sinua, voit onnitella itseäsi: olemme löytäneet sielujen yhteyttä ainakin yhdestä suunnasta. Tuskin kukaan kuitenkaan tunnistaa itseään ihan kaikesta tekstistä, sillä yritän olla mahdollisimman vähän samaa mieltä kenenkään yksittäisen ihmisen kanssa. Se on joskus kyllä melko vaikeaa, sillä olen vaikutuksille altis, ellen sinisilmäinen. Tätä voi torjua vain, juuri niin, aktiivisesti potkimalla sitä olkiakkaa nilkkaan.

Ja valitsemani tyylilaji on puskafarssi.

Ampumaan ja bailaamaan

Mellalla on ollut viime aikoina kaksi pakkomiellettä: hän haluaa ampumaan ja bailaamaan. Mitä se kertoo kasvatuksestamme ja äitiydestäni? Eihän tytöllä toki ole aavistustakaan, mitä nämä asiat tarkoittavat, mutta niihin neiti on kuitenkin mieltynyt. Ja luonnollisesti isänsä on valellut bensiiniä liekkeihin, alleviivaten vajaavaisuuttani ja turmiollisuuttani.

Eilen pikkusisko tuli vahtimaan muksuja meidän vanhempien kauppareissun ajaksi, ja Mellalle annettiin lupa bailata tätinsä seurassa. Ja kyllä siellä sitten bailattiinkin, ainakin olohuoneeseen ilmaantuneen sekamelskan perusteella. Mitä bailaaminen tarkalleen ottaen sisälsi, jäi meille kalkkiksille epäselväksi. Tytöt olivat kummallisen salamyhkäisiä.

Tämän lisäksi olemme kuulleet huhuja, että joulupukki olisi saattanut hankkia säkin pohjalle leikkirevolverin Mellaa varten. Tasapainon vuoksi pukki on kuulemma ostanut myös perhospinnejä ja hiuspompuloita. Nyt täytyy vain toivoa, ettei Mellan pasifistinen kummitäti ehdi leikata reikää säkkiin ennen jouluaattoa.

torstaina, marraskuuta 27, 2008

Haluatko ratkaisuja ongelmiisi?

Perustettiin kaverin kanssa firma:

--------------------

Onko sinun elämässäsi ongelmia, pieniä tai suuria? Ei hätää, apu on lähellä! Konsulttitoimisto Kokko & Herrmann Private Consulting on kehittänyt mullistavan ratkaisumallin elämän karikkoihin.

Olet luultavasti kuullut 12 askeleen ohjelmista? Nehän ovat silkkaa hölynpölyä! Kuka voisi kuvitella, että suorittamalla 12 rutiininomaista toimenpidettä voisit ratkaista mitään ongelmia tosielämässä? Kokko & Herrmann Private Consulting ei tarjoa tällaista yksinkertaistettua humpuukiratkaisua, vaan haluaa esitellä sinulle

räätälöidyn 14 askeleen ohjelman kohti parempaa elämää.

Ota yhteyttä Kokko & Herrmann Private Consultingiin (Chief Private Consultant Angina Herrmann tai Senior Brand Manager Aliisa Kokko), niin laadimme sinulle yhdessä juuri sinun ongelmiisi purevan ohjelman!

  • Jokaiselle ongelmalle laaditaan oma 14 askeleen ohjelma
  • Ohjelmia laaditaan joka toinen keskiviikko
  • Lisätaksasta osallistumme myös ohjelman varsinaiseen toteutukseen, ja taustaltamme löytyykin yllättäviä vaikuttajia sekä puhdasta joukkovoimaa.
  • Sopimuksen molempia osapuolia sitoo täydellinen vaitiolovelvollisuus; referenssitapauksista voidaan neuvotella erikseen.

Kuinka varustautua työmatkaan

Näinä jäisinä, lumisina ja loskaisina päivinä voi vaihtoehtoisesti joko nauraa tai sääliä katsellessaan kanssakulkijoita. Toimistotöihinsä kipittelevät naiset tarrautuvat kauhusta vapisten peilikirkkaan jään ympäröimän bussipysäkin seinään; sukupuolesta riippumatta kaikki tuntuvat olevan pulassa koko risteyksen kattavan, pohkeeseen asti ulottuvan sohjo-vesilammikon laidalla.

Yksi vinkki: vaihtokengät. Jos toimistotalon käytävillä on saatava sipsuttaa niillä siroilla pikkukengillä, ne voi vallan mainiosti pakata mukaan ja laittaa matkalle jotain järkevämpää jalkaan. Ehkä niitä siroja sipsuttimia voisi jopa säilyttää siellä työpaikalla? Tehkää niin kuin minä: kumisaappaat ja irrotettavat nastat. Sellaista yhdistelmää ei vain voi päihittää millään.

Minulla on mielipide jos toinenkin niistä "talvikengistä", jotka on tehty tekomokkanahasta (=ei kestä kosteutta) ja joiden pohjat ovat kovaa profiilitonta muovia (=pitoa vain kuivalla asvaltilla). "Talvikenkien" korkeista koroistakin voisi olla jotain mieltä, mutta ne ovat anteeksiannettavissa: korkokenkä nyt on kuitenkin korkokenkä.

Jos kehotuksista huolimatta jätät noudattamatta näitä ohjeita, menetät oikeutesi marmattaa säätilasta. Toisaalta, jos noudatat ohjeitani, ei sinulla enää ole syytä marmattaa säätilasta. Paitsi, jos tihkusade pilaa kampauksen: siihen minullakaan ei ole ratkaisua.

keskiviikkona, marraskuuta 26, 2008

Ympäristöpessimismiä

Jos haluan olla oikea punaviherfeministi, täytyy varmaan joskus myös ajatella vihreitä ajatuksia. Joskus taannoin taisinkin vihjaista ilmastonmuutoksen kyllä pyörivän minunkin mielessäni, mutta ei nyt kuitenkaan liioitella. Minun ilmastonäkemykseni eivät välttämättä pohjaudu viimeisimpään tutkimustietoon, vaan vankkaan uskoon ihmisen vajavaisuudesta.

HS Kuukausiliitteen hiilijalanjälki-juttua lukiessani sen tajusin: voi herranen aika tätä ilmastonmuutoshössötystä, ja nimenomaan tätä lässytystä vihreistä kulutusvalinnoista. Puhtaan subjektiivinen mielipiteeni on: jos maailman pelastuminen edellyttää sitä, ettei yksikään länsimainen Marko-Mielikki tarjouskampanjasta huolimatta enää koskaan lennä Thaimaaseen eikä Juha-Maija osta enää ainuttakaan muovipussia vaan kuljettaa kaikkialla mukanaan siististi viikattua kangaskassia, voimme valmistautua hyvästeihin.

Jos ilmastonmuutoksen pysäyttäminen edellyttää sitä, että kaikki suomalaiset (?) laskevat huonelämpötilansa 21 asteeseen ja ryhtyvät käyttämään villasukkia, sanokaa hei hei. Jos vielä vedotaan ihmisten omatuntoon ja uskotaan vakaasti maapallon selviytyvän, kunhan kaikki muistavat heittää ne kananmunankuoret bioroskikseen sekajätteen sijaan, saa viimeinen aika äkkiä sammuttaa valot.

Niinhän se oli, että yhden ihmisen teoilla ei ole niin suurta merkitystä, mutta kunhan kaikki/tarpeeksi moni tekevät saman, on maailma parempi paikka elää. Newsflash: Marko-Mielikki ja Juha-Maija eivät aio tehdä niin, vaikka kuinka polkisit maata jaloillasi. Eivät kaikki/tarpeeksi moni tee mitään kaunista ja vihreää, jos heidän ei ole pakko ja jos se aiheuttaa heille epämukavuutta. Se voi olla aivan yliylityhmää, mutta niin se vain on.

Ihan oma pessimistinen näkemykseni on, että kuluttaja ei ole valistunut eikä hänen varaansa voi jättää mitään kovin tärkeää - ei ainakaan, mikäli sen tärkeän toteuttaminen edellyttäisi laiskuuden, mukavuudenhalun ja itsekkäiden motiivien torjumista. Jos maailma halutaan pelastaa, se pitää tehdä korkeammalla kansainvälisellä tasolla ja silkalla lainsäädännöllisellä pakottamisella. Minä en aio ryhtyä syömään pelkkää kasvisruokaa vain "kantaakseni oman korteni kekoon".

Sitten pari huomiota tähän julistukseeni:

1. Ymmärrän tietenkin, ettei ilmastonmuutos ole ainoa syy käyttäytyä vihreästi. Tuntuukin siltä, että ne tärkeämmät syyt ovat jotain aivan muuta: jätteitä kannattaa vähentää ja kierrättää, jotta Ämmässuon läheisyydessä voi edelleen asua. Itämereen ei kannata laskea moskaa, jos haluaa nauttia kesäisestä rantaelämästä. Energiankäyttöä kannattaa vähentää ja energiatehokkaita teknologioita kehittää jo ihan taloudellisista syistä ja poliittisesta riippumattomuudesta. Vihreät teot tuntuvatkin olevan järkeviä silloin, kun niiden avulla parannetaan elämänlaatua. Ikävimmät ilmastonmuutosfasistit sen sijaan tuntuvat haluavan vihreitä tekoja, jotka heikentävät elämänlaatua. Toki myönnän, ettei elämänlaatu ole sama kuin elintaso, mutta monesti ne ovat lähellä toisiaan.

2. Salaliittoteoriakin nostaa päätään: voisiko olla, että hypettämällä hiilijalanjäljistä ja muista ruohonjuuritason piiperryksistä pehmitetään ihmisten mielet niitä oikeita tekoja varten? Ehkä ihmiskunta ei kykene tekemään niitä maapallon pelastuksen edellyttämiä dramaattisia kansainvälisiä päätöksiä, ellei sitä ole ensin vuosikymmen(t)en ajan marinoitu ja indoktrinoitu kaiken läpi ulottuvaan, vaikkakin sinällään merkityksettömään, vihreään ajatteluun?

Salaliittoteoriaani en ehkä kuitenkaan usko, kun en keksi, kuka taho tällaisen suursuunnitelman takana olisi. Vai voisiko se olla alitajuista, suorastaan evolutiivista toimintaa? Välttämätön ryhmähurmos, joka kaikessa järjettömyydessäänkin johtaa lopulta Hyviin ja Oikeisiin asioihin?

3. Salaliittoteoriaa ja ryhmähurmosta sivunnee erään hippituttavani puolisalainen haave vihreän totalitaarisen uskonnon perustamisesta. Tämän tuttavani teorian mukaan kun ihmisiä ei tosiaan saada järkisyihin tai omatuntoon vedoten tekemään vihreitä tekoja, joten tarvitaan orjuuttava uskonto: kummasti ylhäältä tulevia ilmestyksiä totellaan kyseenalaistamatta.

No, itse suhtaudun kyllä tähänkin skeptisesti. Kotifastistin mukaan tällainen uskonto ei voisi ikinä lyödä itseään läpi, sillä kukaan ei haluaisi luopua nykyisestä, laiskuuden ja mukavuuden hyväksyvästä uskonnostaan. Sitäkään en kyllä osaa kommentoida.

maanantaina, marraskuuta 24, 2008

Tehtävä alkaa huonosti

Tässä taannoin minulle annettiin tehtäväksi hoitaa ymmärtäminen ja suvaitseminen, ja otin sen ilolla vastaan - ajattelinhan pääseväni käyttämään ydinosaamistani. Sittemmin törmäsin jo ensimmäiseen varsinaiseen tehtävänantoon, ja epäonnistuin surkeasti: menin täysin lukkoon, enkä kyennyt löytämään tietä kohti suurempaa ymmärrystä.

Itse tehtäväkin oli vaikea: aihe on minulle täysin tuntematon, ja kaikki hajanaiset tietoni ovat puolueellisista lähteistä. Epä-turkulaisena en juurikaan tunne Annika Lapintien ajatusmaailmaa, saati sitten hänen äänestäjiensä; laiskuuttani en ole hänen blogiaankaan lukenut. Olen viime aikoina kasvattanut yleissivistystäni ennemminkin sieltä toiselta laidalta. Englannista aseharrastajien inhokkivaltiona en tiennyt mitään ennen tätä syksyä, enkä juuri mitään vieläkään. Lisäksi aiheesta kehkeytynyt lyhyt mutta intensiivinen "kuka keksii ilkeimmän heiton" -keskustelu pelotti tällaisen herkemmän neitokaisen heikolla hetkellään kauemmas, mutta työnjakomme nimissä se heille suotakoon.

Vaikka aihealue ei olisi osoittautunut näin haastavaksi, olen tajunnut ymmärtämisen ylipäänsä vaativan aika paljon. Joskus on ollut tapana sanoa, että tuhmia ihmisiä pitää ymmärtää, vaan ei välttämättä hyväksyä ja suvaita. No, sellaisiakin erikoistapauksia lienee, mutta minulle on huomattavasti tavallisempaa kyetä suvaitsemaan vailla todellista ymmärrystä.

Toisin sanoen minulle tulee mieleen useitakin asioita, joita en mitenkään pysty ymmärtämään, mutta jotka uskon silti voivani suvaita. Koska minulla on jokseenkin kategorinen pyrkimys suvaita kaikkia yksittäisten ihmisten omaa elämäänsä koskevia ja muille harmittomia valintoja, löytyy tältä saralta monia hyviä esimerkkejä.

Minä en esimerkiksi pysty ymmärtämään, millä tavalla ajattelee ihminen, joka

-ei halua parisuhdetta
-ei halua lapsia
-vastustaa avioliittoa käsitteenä
-etsii työstään vain rahaa eikä edes haaveile henkisestä tyydytyksestä
-harrastaa intohimoisesti postimerkkeilyä
-antaa vain yhden tähden Blade-elokuvalle (siis sille ensimmäiselle, ne loput ovatkin pelkkää huttua)
-nauttii viikkojen mittaisesta vaellusretkestä keskellä korpea

Joissain tapauksissa voin hahmotella sitä loogista päättelyketjua, jolla kyseiseen mielipiteeseen on päästy; todelliseen ymmärtämiseen siitä on kuitenkin vielä pitkä matka. Joten: voisiko sen ymmärtämisen ainakin toistaiseksi tiputtaa pois tehtävälistaltani?

Haircuttia, haircuttia!

Kävin kampaajalla, uskokaa tai älkää. Se on aika harvinaista.

Minun kampaamoreissuni ovat aina jotenkin väkisin väännettyjä, viimeisessä pakossa järjestettyjä. Kun ei enää kehtaa käydä töissä ilman paperipussia päässä. Jotenkin en vain ole onnistunut löytämään kampaajaa, jonka luona viihtyisi. Minulla ei ole koskaan ollut vakiokampaajaa, jonka kanssa vaihtaa juoruja, vaan joka kerta olen kärvistellyt sen pari tuntia kiusallisen hiljaisuuden ja väkinäisen smalltalkin välillä. Tätä ongelmaahan minä käsittelin jo pari vuotta sitten.

Mutta nyt oli toisin: oi miten puhelias ja iloinen lörpöttelijä! Ei haitannut yhtään, vaikken aina jaksanut keksiä mitään kevyttä takaisin: tunnelma ei muuttunut painostavaksi. Miten jotkut vain osaavat sen?

Varsinaisella kampauksella ei ole väliä, tuonne menen toistekin ihan vain hyväntahtoisia juttuja kuuntelemaan. Se tekee niin kovin, kovin hyvää tämän kylmän internettodellisuuden lomassa.

Ajattelu ulkoistettu hetkiseksi

Tämä on taas niitä päiviä, kun ajattelu tuntuu liian raskaalta. Onnekseni senkin voi ulkoistaa. Joten: tässä, ja tuossa.

lauantaina, marraskuuta 22, 2008

Analyyttinen ajattelu ei tarpeen seuraavilla aloilla

Minulla on taipumusta tiedefasismiin, olenhan sentään opiskellut tieteenfilosofiaa ja graduanikin myöten pohtinut kriteerejä oikealle tieteelle. Teoreettisen tarkastelun ja humanistisen tiedekunnan filosofian lisäksi olen opiskellut hieman fysiikkaa ja matematiikkaa (matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa) sekä kansantaloustiedettä ja viestintää (valtiotieteellisessä tiedekunnassa). Minulla on tässä vuosien saatossa tullut erinäisiä subjektiivisia mielipiteitä siitä, kuinka analyyttistä tiedettä missäkin tehdään. Mutta ei nyt mennä siihen.

En kuitenkaan ole ainoa, jolla on näkemyksiä eri tieteenalojen vaatimista ja kehittämistä taidoista. Olen saanut mm. lukea (ks. kommenti 61), ettei eläinlääketieteen akateeminen loppututkinto edellytä analyyttistä ajattelua, toisin kuin sosiaalipolitiikan.

Ugh.

perjantaina, marraskuuta 21, 2008

Neila, moniosaaja

Kotitaloutemme yhteenlasketut taidot ovat lisääntymässä huimaa vauhtia (jos oletetaan, ehkä aiheettomasti, etteivät taidot puolestaan vanhempien päässä ole vähenemässä). Tänään pienimmäisemme, 9-kuinen Neilamme, nousi ihan omin avuin istumaan. Ja ilman tukea mistään sängyn reunasta.

Jo tovin ajan Neila on myös imitoinut konttaamista, jättäen vain varsinaisen teknisen suorituksen toteuttamatta, mutta osoittanut silti poikkeuksellista potentiaalia korkean ja vakaan konttausasennon muodossa. Tyttö osaa myös ryömiä todella nopeasti, jos näkee suojaamattoman kohdan kirjahyllyssä. Jostain syystä juuri H.P. Lovecraftin novellikokoelma vetää neitiä puoleensa kuukaudesta toiseen. Aina joudun kuitenkin takavarikoimaan kirjan, sillä se ei mielestäni sovi alle vuoden ikäisille.

Potentiaalia osoittaa myös se, että tyttö on kovan marinan ja kiukuttelun siivittämänä puskenut kauan odotetun kolmannen hampaan ulos ikenestään: nyt yläleuassa kimaltelee vasen etuhammas.

torstaina, marraskuuta 20, 2008

Varastaisitko lapsellesi?

Yhdessä aiemmassa kommenttiketjussa Reijo kysyi, olisinko valmis vaikka varastamaan leivän toisen ihmisen suusta ruokkiakseni lapseni. Vastaus oli, että jos sillä pelastaisin lapseni hengen, niin tottahan toki.

Hyvin pian ensimmäisen lapseni syntymän jälkeen tajusin, että olisin oikeasti valmis tekemään aivan mitä hyvänsä lastani suojellakseni. Jos vaihtoehtoina olisivat oman lapseni kuolema tai kaikkien muiden ihmisten kuolema ikuisella kadotuksella höystettynä, päättäisin pelastaa lapseni. Enkä harkitsisi hetkeäkään.

En minä sitä voi järjellä selittää; lienee hormonaalista. Jokin hyvin voimakas pakko kuitenkin tämän yhden tietyn ihmissuhteen kohdalla tuntuu peittävän kaiken moraalisen ajattelun alleen: en usko, että toimisin yhtä sokeasti muiden minulle tärkeiden ihmisten kohdalla. Tai ainakaan en ole yhtä varma asiasta. Katsotaan, jos sellainen valintatilanne tulisi vastaan.

Nyt pitää kuitenkin tarkentaa, ettei kaiken muun edelle ajava lapsen suojelun tarve tarkoita sitä, että hiekkalaatikolla varastaisin kaikkien muiden lasten lelut tai muutenkin torjuisin kaiken lapsiini kohdistuvan kritiikin. Lienee varsin tavallista olettaa, ettei lapsesta kasva optimaalisen onnellista ja tasapainoista ihmistä, ellei hän opi ottamaan muita ihmisiä huomioon. Käsitykseni lapsen oikeaoppisesta suojelemisesta ei sisällä lapsen kasvattamista despootiksi.

Älkää siis pelästykö, en ole lapseni perässä hiipivä aikapommi. Mutta jos vakavasti uhkaat lastani, ei kannata luottaa korkeaan moraaliini.

Lausuntoasi ei ole sivuutettu

Perustuslakivaliokunta antoi sitten siunauksensa Lex Nokialle. Yritetään olla menemättä itse asiaan, ja keskitytään lautakunnan haastattelemien asiantuntijoiden sekä lautakunnan puheenjohtajan Kimmo Sasin lausuntoihin.

Asiantuntijat marisevat Hesarissa, että heidän näkemyksensä on sivuutettu. Yksikään Hesarin haastattelema asiantuntija ei ainakaan Pravdan mukaan kannata lakiehdotusta sellaisenaan.

Kimmo Sasin mielestä näin ei ole (sori, linkki maksulliseen digilehteen). Lausuntoja ei siis ole sivuutettu, vaan ratkaisu sattuu muuten vain olemaan päinvastainen kuin asiantuntijalausunnot. Tämä toimii toki muissakin yhteyksissä:

-kun Mella ilmoittaa haluavansa syödä kakkua ja lukea kirjaa illalla nukkumaanmenon sijaan, emme sivuuta Mellan lausuntoa ohjatessamme hänet sänkyyn. Päätämme vain tehdä toisin.

-kun vuokranantajani vastustuksestani huolimatta korottaa vuokraani satasella, hän ei sivuuta lausuntoani. Hän vain päättää tehdä toisin.

-kun pankki korottaa prime-korkoaan vastoin nurinaani, se ei sivuuta lausuntoani. Se vain päättää tehdä toisin.

-kun viheliäinen varas puhaltaa polkupyöräni vastoin toiveitani, hän ei sivuuta lausuntoani. Hän vain päättää tehdä toisin.

Eihän Kimmo Sasi toki pelkästään näin heikkoihin perusteluihin tukeudu. Kun häneltä kysyttiin, onko asiantuntijoiden lausunnot sivuutettu, vastasi hän näin:

"Ei ole. Useat asiantuntijat ovat rinnastaneet työnantajan viranomaiseen. Me olemme tulkinneet asian eri tavalla, koska työnantaja ei ole viranomainen vaan rinnakkainen kansalainen. "

Eli työnantajille voidaan antaa viranomaisia suuremmat valtuudet, koska työnantaja on rinnakkainen kansalainen. Ihan niin kuin sinä tai minä! Onneksi en ole lainoppinut, enkä joudu kommentoimaan asiaa sen tarkemmin.

keskiviikkona, marraskuuta 19, 2008

Istit ruokapöydässä

Voikohan ihmisen ruokapöytäkäyttäytymistä päätellä jotain hänen ajatusmaailmastaan? Toivottavasti ei.

Mitä sanoisitte vaikkapa uhmaikäisestämme, joka pyrkii mahdollisimman huolellisesti asettamaan lusikkaansa vain yhtä ruokaa kerrallaan? Jos ruokana on makaronilaatikkoa, pitää joukosta poimia huolellisesti ne makaronit, sitten sipulit ja lopuksi jauhelihat. Samaan aikaan niitä ainesosia ei yksinkertaisesti saa laittaa suuhun.

Samalla tavalla käyttäydytään kastikkeen kanssa: perunat pidetään mahdollisimman kaukana kastikelammikosta ja syödään kuivina. Tosin aluksi kastike lusikoidaan lautaselta suoraan suuhun. Koska neidille kuitenkin maistuvat kaikki ruuat, en syyttäisi rasismista. Meidän tyttö on separatisti.

Entäs minä itse sitten? Minä puolestani yritän rakentaa jokaisesta lusikallisesta täydellisen kokonaisuuden: vähän kastiketta, vähän perunaa, vähän lihaa, kaikkea oikeassa suhteessa. Ja työpaikkaruokalassa, jossa tapana lienee kasata salaatti erilliselle pienelle lautaselle, minä mätän salaatin samalle lautaselle pääruuan kanssa. Haluan nimittäin ne salaatinriekaleetkin osaksi täydellistä lusikallista.

Usein näistä lusikallisista tuleekin sitten liian täysiä, ja syöminen muuttuu monimutkaiseksi akrobatiaksi. Saatan myös tipautella kastiketta rinnuksilleni. Mikä minä olen? Sairaalloinen monikulttuurisuusfani?

tiistaina, marraskuuta 18, 2008

Kenestä pitää välittää?

Nyt kun suvaitseminen ja välittäminen on annettu hoidettavikseni, täytyy yrittää käynnistää tätäkin projektia. Suvaitsevaisuus on kuitenkin sen verran vaikea pala, etten saa siitä vielä otetta; keskittykäämme siis näin aluksi välittämiseen.

Mutta kenestä oikein pitäisi välittää? Pysytään ihan tehtävää helpottaaksemme vain ihmiskunnan rajoissa, muuten tulee ihan liikaa pohdittavaa. Eli sori, eläinaktivistit: vuoronne on joskus muulloin.

Minä olen huono löytämään kovin selkeitä rajoja, ja helpoimmalta tuntuisikin joko välittää pelkästään omasta navastaan tai sitten kaikista ihmisistä. Nämä kaksi vaihtoehtoa eivät kuitenkaan tunnu olevan ainoat käytössä olevat, joten millä perusteella ihmiset päättävät, keistä välittää, huolehtia ja kantaa vastuuta?

Ihan biologisista ja psykologisista syistä suurin osa taitaa venyttää välittämisen koskemaan ainakin perhettään, suurin osa vielä ystäviäänkin. Olisiko henkilökohtainen kontakti jotenkin luonteva raja? Onko minkä tahansa laajemman välittämisen vaatiminen liian paljon pyydetty? Kuka voisi edes verrata perheestään huolehtimista kehitysmaista huolehtimiseen? Ainakin sellainen kuulostaisi kovin tekopyhältä. Minun silmissäni ihminen, joka väittää välittävänsä tuhansien kilometrien päässä kärsivistä tuntemattomista yhtä paljon kuin omasta perheestään, näyttää aivan yhtä häiriintyneeltä kuin pelkästään itsestään välittävä tuleva koulusurmaaja.

Sitten esimerkiksi paljon kohkattu Jussi Halla-aho on määritellyt Suomen valtion "osakkaidensa edunvalvontakoneistoksi, jolla ei ole oikeutta harrastaa osakkaidensa etujen vastaista politiikkaa". Tästä ei tietenkään suoraan seuraa sitä, etteikö suomalaisilla yksilöinä voisi olla myös maansa rajojen ulkopuolelle ulottuvia velvollisuuksia, mutta sellainenkin näkemys voisi olla ihan realistinen ja varmaan jossain käytössä. Onko siis mielekästä vetää yhteisvastuun rajaa valtion rajojen mukaisesti?

Näinä EU-aikoina se lienee kuitenkin käytännössä mahdotonta. Entä sitten EU:n rajojen mukaan? Siinä vasta teennäinen raja olisikin. Ehkä kulttuurien välinen raja voisi olla toimivampi?

Mitä kauemmas maantieteellisesti mennään, sitä vaikeampi jokaista minnameikäläistä on motivoida aidosti välittämään. Kuitenkin yhteiskunnastamme löytyy paljonkin ihmisiä, jotka välittävät edes jossain määrin myös niistä kaukaisimmista. Sitten on niitä, jotka eivät. Ilmeisesti välittäminen ei siis ole pelkästään evolutiivinen ilmiö, vaikka iso osa varmaan biologista onkin. Jollain tavalla ihmiset ovat kehittäneet moraalisia eroja välilleen. Mutta miten? Mihin te vedätte rajan ja miksi?

Lehti tuli

Postiluukusta tipahti viimeinkin Aikakaus-Lehti. Kyllä siinä kestikin, saamarin räpeltäjät.

maanantaina, marraskuuta 17, 2008

Ensimmäinen välierä fasisteille

Pikaisen eksistentiaalikriisin jälkeen palaan taas asiaan, eli Totuuden etsintään. Tai itse asiassa Totuuden tarjontaan.

Nyt näyttäisi nimittäin siltä, että fasistit ovat saaneet jo näyttävän kaulan sosialisteihin, kun tarkkaillaan sieluni sijaintia. Alun perinhän minä hakeuduin epämääräiseen seuraan hankkiakseni suvaitsevaispopulistiselle hegemonialle hieman vastapainoa, mutta pöydät ovat sittemmin niin sanotusti kääntyneet ja fasismi ottanut ylivallan tässäkin blogissa.

Tänään pyysin radikaali-, ellei peräti aggressiivisvasemmistolaisena tunnettua työtoveriani jakamaan hieman sosialistista propagandaa mieleni täytteeksi. Tilaisuuden luulisi miellyttävän vaahtosuista agitaatiotakin harrastavaa ex-partasuuta, mutta mitä virtuaalikorvani kuulivatkaan: viimeinen toivoni äärivasemmistolaisesta painostuksesta valui tyhjiin epämääräisten "just nyt ei olisi aikaa" ja "joo, sitten jossain vaiheessa" -lausahdusten myötä. Arvatenkin tieto MBC:n suojelusta on jo levinnyt laajalle, ja vahvimmatkin näkevät parhaaksi vetäytyä varjoihin.

Täytyy siis todeta, että fasistit johtavat taistoa jos ei nyt aivan 6-0 niin kuitenkin 1-0.

Ja lisäksi on myönnettävä, että olen hieman pettynyt vasemmistotovereideni saamattomuuteen. Näköjään sota ei tosiaan yhtä naista kaipaa, mutta mitä tämä tekee joukkojen moraalille? Olenko minä vain yksittäistapaus, joka kannattaa amputoida mahdollisimman ripeästi ja huomiota herättämättä, vai alkaako rintama murentua?

Eksistentiaalikriisiä ja maailmantuskaa

Jottei blogista katoaisi henkilökohtainen sävy (ikään kuin siitä olisi vaaraa), pyhitän tämän merkinnän henkilökohtaiseen kriiseilyyn. Olen nimittäin ensimmäistä kertaa koskaan ryhtynyt harkitsemaan bloggaamisen lopettamista. Mikä on sinänsä nurinkurista, kun koen päässeeni vasta vauhtiin, kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Logiikkani on tämä: kun kerran muut hoitavat jo homman älykkäämmin, hauskemmin, huomionarvoisemmin tai ainakin täyttäen selvän funktion, on suorastaan moraalitonta syytää eetteriin näinkin turhanpäiväistä tuubaa. Ehkä nämä minun pikkubittini eivät aivan yksinään synnytä ilmastonmuutosta, mutta ajatushan se on tärkein.

Älkää riemuitko, en minä oikeasti lähde täältä kulumallakaan. Jokunen ystävä on joskus pitänyt tarkoituksellista taukoa bloggaamisesta, mutta minä en usko pystyväni edes siihen. Jokin ihmeellinen, sairaalloinen virta ajaa minut kerta toisensa jälkeen painamaan sitä "julkaise"-nappulaa, ja lopputulos on hyvin usein juuri tällainen.

Tällaiseksiko vanhempani minut kasvattivat? Tähänkö on koulutus minut tuonut? Aikuisen ihmisen tulisi jo pystyä tuottavampaan toimintaan. Eikö tähän ikään mennessä pitäisi olla jo puolue, uskonto ja harrastukset valittuina?

Nääh. Ajattelin kokeilla seuraavaksi laitesukellusta.

sunnuntaina, marraskuuta 16, 2008

Anarkiasta totalitarismiin

Filosofian opinnoistani on selvästi liikaa aikaa, tai sitten luin täysin vääriä asioita (no niitähän minä, tieteenfilosofiaa yhteiskuntafilosofian sijaan): kaikenlaiset ajattelun ja ideologioiden perusteet ovat minulle edelleen vähän hämärän peitossa. Otetaan nyt sitten vaikka sellaiset äärimmäiset yhteiskuntamallit kuin anarkia ja totalitarismi: kukaan järkevä ihminen ei kai halua ajautua ääripäähän, mutta kultaisen keskitien sijainnista voidaankin sitten sotia sotimasta päästyä.

Asia tuli mieleen, kun luin Osmo Soininvaaran raflaavan ehdotuksen: otetaan kaikilta maahamme asumaan tulevilta geeninäyte, jonka avulla ulkomaalaisten tekemät puskaraiskaudet saadaan jatkossa aina selvitettyä. Tämän Soininvaara uskoo vähentävän rasismia ja irrationaalista pelkoa, kun viattomia ulkomaalaisia ei enää suotta syyllistettäisi ratkaisemattomista rikoksista.

Tukeakin ehdotus toki sai, mutta aika hyviä torjuntojakin. Valtaosa raiskauksista kun taitaa olla jotain aivan muuta kuin tuntemattomien tekemiä puskaraiskauksia, joten kovin suureen osaan rikoksista ei tällä tavalla löytyisi ratkaisua. Lisäksi minunkin on hieman vaikea uskoa yhteiskunnallisen tunnelman toimivan niin, että perustamalla tietyn kansanosan käsittävä biorekisteri vähennettäisiin tähän kansanosaan kohdistuvia ennakkoluuloja. Lisäksi ainakin minulle jäi epäselväksi, kuinka epätodennäköistä olisi mm. kondomien käyttö puskaraiskauksien yhteydessä tällaisen rekisterin perustamisen jälkeen.

Mutta nämä argumentit eivät olleet kuitenkaan itse asian kannalta olennaisia: valistunut ihminenhän tuomitsee moisen rekisterin riippumatta sen tuomista lyhytaikaisista ja -näköisistä hyödyistä. Ja tuomita ehdotus pitää siinäkin tapauksessa, että se ulotettaisiin koskemaan kaikkia yhteiskunnan jäseniä. Sellainenhan olisi orwellilaista!

Jokainen valistunut ihminen on myös jo oppinut tuhahtamaan sillekin argumentille, ettei viattomilla ja lainkuuliaisilla kansalaisilla ole mitään pelättävää valvontayhteiskunnassakaan. Tuhahdin minäkin. Mutta olen ehtinyt jo indoktrinaationi varrella unohtaa, miksi näin on.

Tuossa Soininvaara-pätkässä sen sijaan ammutaan alas tyypillinen diktaattoriargumentti ("vaikka nykyajan hallintomme olisikin luotettavaa, joskus valtaan saattaisi päästä tietoja väärinkäyttävä diktaattori"): jos sellainen diktaattori joskus nousisi valtaan, kyllä hän perustaisi sitten itse sen rekisterin, jos sellaiselle näkisi tarvetta, ja monta muuta yhtä kivaa rekisteriä. Ja levittäisi ne valvontakamerat joka niemen notkoon ja asentaisi vaikka mikrosirut meihin kaikkiin ja... Onko näin?

Siis: ylenpalttista valvontaa tulee vastustaa yksilönvapauden ja yksityisyyden suojan nimissä. Mutta mikä on ylenpalttista? Kaikki valvontakeinot tulisi ottaa käyttöön vain, jos niistä on todistetusti enemmän hyötyä kuin haittaa. Mutta miten nämä mitataan? Kuinka suuri yksityisyyden suojan loukkaus vastaa yhtä pankkiryöstöä? Yhtä puskaraiskausta? Yhtä kännitappoa? Yhtä poliittista murhaa? Kuka sen päättää?

Eihän kasvavaa valvontaa sentään vastusteta pelkästään sillä perusteella, että jokunen kirjailija on keksinyt valvontaan perustuvan dystopian? Onhan vastustajilla myös ei-fiktiivisiä perusteita? Älkää nyt ymmärtäkö väärin, inhottaa se ajatus orwellilaisesta yhteiskunnasta minuakin, tunnepohjalta.

Onko edes nykyisistä valvontakameroista kenellekään mitään hyötyä? Tietääkö joku, onko asiasta tilastoja? Kuinka monta ja kuinka vakavia rikoksia vaikka viime vuonna on ratkaistu yksinomaan valvontakameroiden ansiosta? Puhelinkuuntelu ja sormenjälkirekisteri puolestaan taitavat nykyisellään kohdistua vain vakavasti epäiltyihin tai jo tunnettuihin rikollisiin, joten niistä ei liene tilastollisessa mielessä esimerkiksi hyvin toimivasta kattavasta valvonnasta.

Lopulta se varsinainen kysymykseni: jos anarkia ja totalitarismi ovat molemmat huonoja, miksi lähtökohdaksi on valittu anarkia, jolloin jokainen rajoitus tulee perustella? Miksei saman tien lähdettäisi liikkeelle totalitarismista, ja vähennettäisi valvontaa sitten aina perustelluissa tapauksissa?

lauantaina, marraskuuta 15, 2008

Viisi vuotta takana, 50 edessä

Oheinen kuva on otettu tasan viisi vuotta sitten, tovia ennen vihkimistä backstagella. Kyllä, se on kuin onkin joulukuusi, ja kyllä, me istumme tavarahississä. Muualla oli niin paljon häslinkiä, että hissi vaikutti rauhallisimmalta paikalta hengähtää. Tuolloin olimme vielä nuoria ja kauniita, nyt enää kauniita. Osa meistähän on nykyään jo yli 30.

Tänään on siis 5-vuotishääpäivämme, jota juhlimme viettämällä lapsivapaata vuorokautta hotelli Kalastajatorpalla. Saa alkaa kadehtia.

Huomiseen.

Epäilyttävä uni

Näin viime yönä painostavaa unta, jos nyt en ihan painajaista sentään. Olin HSC:n ampumaradalla, vihdoin viimein, riemuissani ryhtymässä ampumaan. Mutta siitä ei tullut mitään: vapisevin käsin yritin tunkea patruunoita lippaaseen, mutta ne eivät vain millään suostuneet menemään oikein päin tai ainakaan pysymään sisällä. Lisäksi jossain vaiheessa huomasin, että patruunoiden sijaan olinkin yrittänyt täyttää lipasta ompeluneuloilla. Olivat turhan pitkiä.

Koko operaation ajan kaikki muut joutuivat tietenkin odottamaan minua, ja tunsin syyttävien katseiden painon niskassani. Lopulta sain kai lippaan jotenkin täytettyä ja peräti vähäisten ongelmien saattamana työnnettyä paikalleenkin. Voi sitä iloa, nyt pääsisi ampumaan! Mutta tietenkin unohdin kiskaista lukosta, joten muiden paukutellessa minä jäin nykimään liipasintani ihmeissäni ja turhaan.

Tässä vaiheessa heräsin suureksi helpotuksekseni ja sain uskotella itselleni, että aivan noin kädetön en ollut edes ensimmäisellä kerralla. Ja jos nyt jotain positiivista haluaa unesta löytää, niin en minä edes rikkonut sitä asetta, puhumattakaan siitä, että olisin vahingossa satuttanut jotakuta. Teinpähän vain itsestäni täyden idiootin.

No, mitäs tämä nyt sitten merkitsee?

perjantaina, marraskuuta 14, 2008

Turha metamerkintä bloggaamisen vaikeudesta

On tämä ihme tasapainoilua tämä bloggaaminen. Etsimisen ja säätämisen jälkeen luulin löytäväni edes puolityydyttävän scriptin, jonka avulla saisin kivasti nostettua viimeisimmät kommentit tuohon sivupalkkiin. Mutta mikä ihme siinä on, että aina joskus ne kommentit näkyvät, toisinaan sitten taas ei? Ihme venkoilua.

Jos joku tietää toimivamman scriptin kommenttisyötteen esittämistä varten, antakaa vinkkejä. Ja ei, ne kivat ja helponhauskat Blogger Betan widgetit ei käy, minä kun käytän klassista mallia eli epätoivoisesti räpellän hötömölön ja Bloggerin oman sekakielen puuroutuneessa suossa vaikken edes osaa koodata.

Piti vain kertoa, kun, no, piti vain. Ettette ihmettele tuota itsekseen sekoilevaa sivupalkkia. Tää on nyt niin tätä.

Rikosilmoituksista ja hyvän maun rajoista

Mitäköhän tästä nyt sitten sanoisi? Inhottava aihe, johon ei tekisi mieli koskea pitkällä tikullakaan - loikkaanpa siis sen kimppuun pää edellä. Noin niin kuin yhteenvetona voisi sanoa, että uutinen ahdistaa ja nolottaa.

Kyllähän minä olen nuo lausunnot mösjöö H-a:lta lukenut jo aiemmin, enkä voi pitää heittoa osoituksena hyvästä mausta ja sivistyneestä keskustelusta. Olenhan minäkin vihervasemmistolainen maailmanparantaja, että kiitti vain. Ahdistaa.

Mutta onko tämä nyt tosiaan ensimmäinen kerta, kun joku sanoo jotain typerää ja ehkä loukkaavaakin poliittisviritteisesti jossain päin nettiä? Ja että kyse olisi rikokseen yllyttämisestä, älkää nyt viitsikö. (Oma kotifasistini vielä huomautti, että eihän oletetun yllytyksen kohderyhmä edes osaa lukea kyseistä tekstiä alkuperäiskielellä... hmm.) Ja tekstin julkaisusta tosiaan on jo aikaa se reilut pari vuotta: hassu sattuma, että juuri nyt rupesi rikosilmoituttamaan. Vai oliko tämä nyt sitä "viestin lähettämistä"? Nolottaa.

Politiikka on kyllä vaikeaa, ja käy päivä päivältä vaikeammaksi.

torstaina, marraskuuta 13, 2008

Aina ei oikein jaksaisi

Nyt on taas tullut aika, jolloin kaikki negatiivinen alkaa painaa hartioita jo liikaa; lähinnä nyt kaikki virtuaalinen kurjuus. Aina ei vain jaksaisi lukea ikäviä asioita ja ikäviä kommentteja, toisiaan haukkuvia, vaahtosuisia tai vähintäänkin happamia ihmisiä. Pahaa mieltä ja pahantahtoisuutta. Miten sitä aina tuntuukin riittävän? No, onneksi tämä minun leikkikenttäni on sentään säästynyt vihanpurkauksilta, olkoon se laiha lohtuni.

Aina ei jaksa olla näppärän ilkeä, sarkastisen välinpitämätön tai edes ironisen skeptinen. Pidettäisiinkö vaikkapa vain muutaman tunnin tauko? Olen varmasti entiselläni jo illalla.

keskiviikkona, marraskuuta 12, 2008

Suuri tasa-arvokeskustelu

Tiesin, että tähänkin on joskus tultava. Saadakseni jonkin verran aikaa kasata ajatuksiani olen sitä vältellyt, mutta nyt en enää malta. Toisilla ihmisillä on kuitenkin paremmat valmiudet puhua näistäkin asioista, joten tyydyn vain peesaamaan asian vierestä.

Minun parisuhteessani epätasa-arvoinen työnjako menee näin (Erik voi korjata, jos ja kun unohdan kuitenkin jotain tärkeää):

Angina:
-imurointi, lattioiden pesu ja pölyjen pyyhkiminen
-vessojen puunaaminen
-vaatteiden korjaaminen ja silitys ehkä kerran vuodessa
-leipominen
-raha-asioiden ja viranomaisyhteyksien hoito
-tiskaaminen mökillä

Erik:
-tiskaaminen kotona
-keittiön siivoaminen
-autolla ajaminen ja kaikki muukin autoon liittyvä
-roskien vieminen
-reikien poraaminen ja muut remonttihommat
-polttopuiden hakkaaminen mökillä

Lisäksi molemmat teemme näitä, Erik näin kotona ollessaan huomattavasti minua enemmän:
-ruuanlaitto
-kaupassa käynti
-lasten ulkoiluttaminen
-vauvan syöttäminen
-vaipanvaihto
-pyykinpesu

Ja jos raha-asioista puhutaan, voin todeta rahojemme oleva iloisessa symbioosissa. Ei, ei symbioosissa, koska siihenhän tarvitaan kaksi osapuolta. Ei, meidän rahamme eivät missään vaiheessa ole kenenkään henkilökohtaista omaisuutta eivätkä kenenkään menot yksityisiä. Itse asiassa jo ensimmäisestä seurustelupäivästä lähtien kaikki on ollut vain "meidän", eikä mikään minun tai sinun. Silloin ei ole tarvinnut surra sitä, kuka kompensoi kenenkin menoja. Tämä lienee kohtalaisen perverssi tapa hoitaa asiat, mutta sitäkin toimivampi.

Me olemme epätasa-arvoisia ihan siitä syystä, että minä olen laiska, mukavuudenhaluinen ja täysin sietämätön pahantuulisena. Erik taas on huomattavasti tehokkaampi ja vaikeampi suistaa raiteiltaan. Työnjaossamme ei ole mitään eksplisiittistä tai tiedostettua matematiikkaa, mutta sitäkin enemmän implisiittistä ja automaattisesti aivosoluissamme tapahtuvaa kalkylointia: se, joka haluaa enemmän jotain, saa sen. Sanotaan nyt vaikka sitten sen vapaa-ajan. Jos joku haluaa koko ajan enemmän jotain, saa se joku koko ajan enemmän jotain.

Jos kohta minä käyn enemmän baarissa, saa Erik isomman palan suklaakakkua. Toki näitä ei ole millään tavalla koplattu toisiinsa, koska sitten kummastakin menisi ilo. Lisäksi jos olemme molemmat poissa lasten luota, ryntää Mella palattuamme ensin isänsä syliin ja vasta sen jälkeen minun luokseni. Vihlaiseehan se vähän, mutta sellaista se vain on. Kaikkea ei voi saada, mutta täytyy yrittää saada mahdollisimman paljon juuri sitä mitä haluaa.

Erikillä on autolla-ajo ihan saksalaisissa geeneissään, minä taas näytän Erikiä paremmalta korkokengissä. Toisaalta essu päällä sämpylöitä leipoessani koen sanatonta yhteyttä sukuni nykyisiin ja menneisiin matriarkkoihin.

Pidän silti kiinni oikeudestani kutsua itseäni feministiksi. Miksi? Koska minä haluan, haluan vain. Se kuulostaa vinkeältä. No ei, kyllä minulla on edelleen joitain yhteiskunnallisia, ei-parisuhteellisia, feministisiä ambitioita, oli se sitten ihan epätrendikästä tai ei. Ne kyllä perustuvat toistaiseksi pelkkään mutuun (tyyliin musta tuntuu jännältä, että kuulemma keskimääräistä useammin naisilla esiintyvistä taidoista maksetaan huonompaa palkkaa kuin keskimääräistä useammin miehillä esiintyvistä taidoista - kun nyt kerran nämä keskimääräiset erot myönnetään), eikä minulla ole kovin valmista ohjelmaa tästä aiheesta.

Odotan kuitenkin ensimmäistä houkuttelevaa tilaisuutta lähteä barrikadille jonkin asian puolesta tai jotain vastaan, miksei sitten vaikka jonkin feministisenkin teeman ympäriltä. Tosin myös melkein mikä tahansa muu aihepiiri riittää, kunhan vain saan psyykattua itseni sen myötä apinan raivoon.

Kirkasotsaisuudesta ja käytännön kokemuksista

Yksi perustavanlaatuinen syy sille, miksi en voisi koskaan kuvitella ryhtyväni poliitikoksi, on seuraava: ihanteiden ja käytännön kokemusten yhteensovittaminen tuntuu lähes mahdottomalta. Jo täällä blogissa ajatusten verbaalinen setviminen tuntuu hankalalta, ja leukojen louskuttelu on kuitenkin vielä helppoa verrattuna Todellisten Poliittisten Päätösten tekemiseen.

Sillä faktahan on, että minulla on varsin heppoiset kokemukset Todellisesta Elämästä. Kun yhtään seuraa polveilevaa keskustelua vaikkapa työttömyydestä, maahanmuutosta ja erinäisestä näihin liittyvistä tukitoimista, tuntuu jakolinja välillä liiankin selvältä: toisessa päässä ovat ne kirjoituspöydän äärellä istuvat idealistit, toisessa päässä sitten ne yksittäisiin ikäviin kokemuksiin ajatuksensa pohjaavat ihmiset. Ne idealistit keksivät arvomaailmaansa pohjautuvia keinoja yhteiskunnallisten ongelmien poistamiseksi, ja ne tosimaailmassa näihin keinoihin törmäävät ihmiset toteavat ongelmien pahenevan tai parhaimmillaankin vain muuttavan muotoa.

Jotenkin kumpikaan lähestymistapa ei tunnu riittävältä. Lienee selvä, ettei henkilökohtaisiin kokemuksiin, hyviin tai huonoihin, voi perustaa minkäänlaisia mittavampia yhteiskunnallisia ratkaisuja. Toisaalta kirkasotsainen idealismi tuntuu ihan aidosti johtavan usein vain katastrofeihin. Älkää kysykö esimerkkejä, siltä nyt vain *tuntuu*.

Tämä on ihan kauhean lapsellista pohdintaa, mutta onpa edes omaani. Voiko idealismia ja käytännön kokemuksia mitenkään yhdistää politiikassa? Miten ihmeessä täysipäiväinen poliitikko voi olla perillä päätöstensä reaalisista seurauksista, kun hänen aikansa menee johonkin aivan muuhun? En silti haluaisi luopua kokonaan yleisistä ylevistä tavoitteista ja moraalisen arvopohjan mukaan toimimisesta. Pelkkien teknisten yksityiskohtien käsittely ei sytytä minussa mielenkiintoa politiikkaa kohtaan.

Onko joku todistetusti onnistunut tekemään arvoihinsa pohjautuvan, merkittävän poliittisen ratkaisun, josta on ollut kiistatta hyötyä myös todellisuudessa? Voisiko joku antaa esimerkkejä, etten vallan vaivu epätoivoon?

tiistaina, marraskuuta 11, 2008

Criminal mastermind

Meidän 2,5-vuotias uhmaikäisemme, armas Mellamme, osoittaa jo aikamoisia huijarin lahjoja. Täydellisellä pokerinaamalla tehty fuskaus on erityisen hämmentävä sellaisen lapsen kohdalla, joka ei osaa vielä edes kunnolla puhua. Mella harrastaa mm. tällaisia rikollisen yksityiskohtaisesti suunniteltuja operaatioita:

- Tyttö väittää jälkiruuan toivossa, että ruokalautanen on tyhjä. Näin siis silloinkin, kun lautanen on kaikkea muuta kuin tyhjä. Tuolloin meistä vanhemmista useimmiten tuntuu, että neiti pitää meitä aika tyhminä: lautasen todellinen olotila kuitenkin selviää nopealla vilkaisulla. Tässä on siis vielä vähän hiottavaa.
Joskus Mella osaakin jalostaa tätä huijausta niin, että hän levittää ruuan lautasen reunoille ja saa näin kaivettua keskeltä esiin pienen läntin lautasen pohjaa. Tuota länttiä hän osoittaa ja väittää lautasen olevan tyhjä.

- Hyvää ruokaa, esim. mandariinia, syötäessä suu pitäisi saada tyhjäksi, ennen kuin ruokaa annetaan lisää. Aina neiti ei malttaisi odottaa, joten hän liiskaa kaiken ruuan kitalakeaan vasten. Muussattu mandariini on saatu näin kätkettyä maastoon ja uusi mandariinipala sisään vanhempien huolimattoman tarkastuksen vuoksi. Koko kauheus paljastuu siinä vaiheessa, kun pimu kakistelee liian isoksi äityneen mandariinimassan pöydälle.

- Iltaisin typykkää ei useimmiten kiinnosta jäädä sänkyyn nukkumaan, vaikka hänet on sinne nätisti peitelty ja iltaruno luettu. Noin minuutin sisällä iskee kauhea tarve juoda vielä vähän vettä, vaikka vielä kaksi minuuttia sitten neiti vakuutti saaneensa tarpeeksi.
Kun vettä ei sitten kiivaista vaatimuksista huolimatta anneta, vetäytyy Mella huoneeseensa harkitsemaan seuraavaa siirtoa. Parin minuutin päästä hän onkin yleensä ovella vaatimassa kosteusvoidetta jalkoihinsa. Jostain syystä juuri silloin on aivan ehdottoman välttämätöntä saada sitä voidetta; tilanne on eskaloitunut näiden parin minuutin aikana sietämättömäksi ja jalat murenevat, ellei voidetta anneta heti.
Sama kuvio ja ehdoton tarve toteutuu illan aikana mm. pottailun, uuden vedenjuontireissun sekä yksinkertaisesti sylissä istumisen muodossa. Osa näistä tarpeista toteutetaan vastoin vanhempien parempaa ymmärrystä, koska niitä ei yksinkertaisesti voi olla toteuttamatta joutumatta syytteeseen lapsen heitteillejätöstä. Tämän asian Mella on jo varhaisella iällä ymmärtänyt pirullisen selvästi. Kierrettä ei saada koskaan katkaistua.

- Mella on oppinut, ettei pikkusiskolta saa ottaa leluja pois, ei ainakaan ilman vaihtokauppoja. Uhmaikäisessä näkyy olevan sen verran bisnesnaisen vikaa, että tappiolle hän ei näytä näissä vaihtokaupoissa jäävän. Yleensä pikkusisko joutuu luopumaan jostain isosta, värikkäästä, välkkyvästä ja kilisevästä lelusta, kun hänen käteensä lykätään pikkuinen ja tahmainen duplopalikka. Onneksemme Neila on vielä vilpittömän onnellinen kaikista hänelle tarjotuista esineistä.

Odotamme kauhuissamme esikoisemme ajattelun kehittymistä ja juonien monimutkaistumista. Pelkään, että muutaman vuoden päästä jäämme jo auttamattomasti tappiolle Mellan vaivihkaisen psykologisen vedätyksen edessä.

maanantaina, marraskuuta 10, 2008

Päiväkotipaikka!

Päiväkodista soitettiin juuri: molemmat typykkämme ovat päässeet ensisijaisesti toivomaamme päiväkotiin, siihen samaan, jossa Mella oli ennen Neilan syntymää. Valtava huojennus! Ehdin jo hieman ahdistua, kun Erikin töihinpaluupäivä lähestyy eikä kaupungilta kuulunut vielä mitään. Tai ei ainakaan mitään hyvää: viimeksi kun sinne olimme yhteydessä, olivat he kirjanneet hakemuksemme väärin.

Nyt pitää sitten ryhtyä asennoitumaan siihen, että tuo pienen männynkävyn kokoinen, ei edes kunnolla ryömivä piskuinen rääpäle on tammikuun alussa päiväkotilapsi. Mella nyt on jo ihan vanha tekijä. Sääli vain, etteivät tytöt päässeet samaan ryhmään, mutta eihän kaikkea voi saada.

Kohta ne menevät jo yläasteelle, sitten ne muuttavat kotoa. No, lapsenlapset olisivatkin tervetulleita, olisin todella hyvä mummo.

Suosittu harrastus

Kun yhdistää ilmeisen suositun sisäampumaradan, pikkuporvarilliset työajat sekä kalenteriinsa aivan liikaa harrastuksia tunkeneen, toistaiseksi nimettömäksi jäävän rikostoverin (ei, kyse ei ole luopiopikkusiskostani), luodaan seuraavanlainen tilanne: sain varattua itselleni ja rikostoverille ajan ampumaradalta vasta joulukuun alkuun. Yritä siinä nyt sitten harrastaa ja indoktrinoitua, vaikeaksi menee.

No, mutta sentään tämän vuoden puolella. Ja vieläpä joulukuun alussa. Ja voinhan minä vaikka piirrellä pyssyjen kuvia sitä odotellessa.

sunnuntaina, marraskuuta 09, 2008

Noloja tunnustuksia sähköisen viestinnän maailmasta

Tuli tässä hiljattain kehotus liittyä keskusteluun IRCissä (tai, no, kehottajan narsistisuuden vuoksi luultavasti kyse oli lähinnä kutsusta seurata lennokasta keskustelua siivosti sivusta ja aploodeerata lopussa), minkä yhteydessä tajusin, että kyse on jälleen kerran itselleni tuntemattomasta maailmasta. Uskokaa tai älkää: minä en ole koskaan irkannut.

En kyllä edes tiedä, onko se kovinkin poikkeuksellista. Luulisin, koska kyllähän kaikki muut ovat Sitä Tehneet, ainakin kultaisella 1990-luvulla, eikö? Sinänsä minullakin, entisellä (no jos tarkkoja ollaan ja pureudutaan yliopiston opiskelijarekistereihin ja elinikäisiin opinto-oikeuksiin, nykyisellä) fysiikan opiskelijalla olisi ollut siihen hyvät mahdollisuudet, sen verran nörtähtävä ympäristö oli 1990-luvun lopun fysiikan laitos. Ja kävinhän minä säätämässä ne pari tietojenkäsittelytieteen kurssiakin. Lisäksi taisin olla viimeistä vuosikurssia, joka sai unix-käyttötunnukset ilman eri anomusta.

Ainoa ihminen, jonka tiedän varmasti olevan yhtä kokematon IRC-asioissa, on siippani. Mutta Erik sai ensimmäisen sähköpostiosoitteensakin vasta yliopistossa vuonna 1997, kun taas minun ensimmäinen teini-hotmail-osoitteeni oli muistaakseni jostain 1995-1996 tienoilta. Lisäksi Saksa nyt on Saksa, ja Suomi on Suomi, ja muita tautologioita.

Voi olla, että epävarmana pikkufyysikkona, vieläpä vähemmistösukupuolen edustajana, pyrin kovasti välttelemään kaikkea nörtähtävää. Tämä teoria ei kuitenkaan pidä paikkansa, sillä kyllähän minä roikuin kaikissa mahdollisissa opiskelijajärjestöissä, mikä on kuitenkin varsin nörttiä? Jotenkin minä ja IRC vain kävelimme toistemme ohi hyvin läheltä, mutta kuitenkin toisiamme huomaamatta, ja olemme sittemmin etääntyneet lähes peruuttamattoman kauas toisistamme.

Eihän enää tässä iässä, kahden lapsen äitinä ja humanistisen koulutuksen saaneena, voi tuollaisia uusvanhoja asioita opetella. Sitä paitsi tässä välissä on tullut jo kokonainen sukupolvi, jolle IRC tarkoittaa vain IRC-Galleriaa. Onkohan minun IRC-etsikkoaikani jo auttamattomasti ohi?

Minulle IRC on vähän sama asia kuin mummolleni internet (olen joskus yrittänyt selittää mummolle internetin toimintaa, mutta ymmärtävistä nyökkäilyistä huolimatta en usko siinä syvällisesti onnistuneeni): se on jokin sellainen paikka, jossa ihmisillä on kauhean kivaa keskenään, ja jossa naureskellaan meille ulkopuolisille. Vähän niin kuin Facebook.

Isänpäivätervehdys

Hyvää isänpäivää vain kaikille isille! Erityisesti tietenkin tälle täällä olevalle sekä sille omalleni, joka kuitenkin on täällä taas kulmat kurtussa huolissaan lukemassa, mitä se tyttö on taas Tasaa kaikkikeksinyt.

Ohessa kuva pöydälläni odottavasta isänpäiväkakusta. Toiveiden mukaisesti marsipaanihunnun alta löytyy mm. suklaakreemiä, suklaamoussea sekä vähän sitruunatahnaa. Kömpelön lapsellisesta ulkomuodostaan huolimatta, tai ehkä sen ansiosta, kakku on luonnollisesti hyvää. Siispä kaikkien isien, isäksi haluavien ja kakuista pitävien kannattaa alkaa kadehtia än-yy-tee-nyt.

Kakkua ei kuitenkaan ole tarjolla muille kuin erälle saksalaisviritteiselle mutta sittemmin helsinkiläistyneelle isälle. Tai kyllähän tuota maistaa saa, jos vain raahautuu Pikku Huopalahteen mahdollisimman pian - ei sitä pitkään riitä.

lauantaina, marraskuuta 08, 2008

Turhuuden roviolla

Ilmeisesti äitiyslomailua ja resuisessa teepaidassa tukka pystyssä haahuilua on tullut viimeisen kolmen vuoden aikana harrastettua aivan tarpeeksi, sillä nyt on iskenyt äkillinen himo ostaa valtavasti kaikkea naisellista turhuutta. Kaikenlainen rationaalinen ajattelu saa väistyä, kun silmieni edessä vilisevät kangastukset mitä mielikuvituksellisemmista esineistä, joilla Nainen voi osoittaa tuntevansa Paikkansa.

Suorastaan pakonomainen materiantarpeeni käsittää ainakin seuraavia asioita:

Kenkiä. Avokkaita ja nilkkureita, mutta ennen kaikkea pitkävartisia, laadukkaita nahkasaappaita. Ja tietenkin piikkikorolla! Vaikken sellaisella varmasti osaakaan kävellä: olen tähän asti ollut tolppakorkonainen.

Hameita. Tiukempia ja löysempiä, pidempiä ja lyhyempiä. Aivan kaikenlaisia, joita voi sitten saappaiden kanssa käyttää.

Paitoja. Avokaulaisia, tietenkin. Tosin ehkä jokunen säädyllisempi kauluspaita voisi mahtua joukkoon, että olisi jotain siistiä töihin.

Meikkejä. Kyllä, sen iänikuisen mustan sekä töihin soveltuvamman ruskean luomivärin lisäksi haluaisin valtavasti kaikkea uutta sateenkaaren kaikissa väreissä. Ajatelkaapa, miten paljon erilaisia huulipunia on olemassa!

Hajuvettä. Olen käyttänyt sitä samaa merkkiä jo niin monta vuotta, että kokisin itseni varmasti täysin uudeksi ihmiseksi erituoksuisena.

Lisäksi haluan ehdottomasti päästä kampaajalle. Ja milloinkahan minä olen edes viimeksi käyttänyt korsettia? Pari sellaistakin lojuu laatikossa, kutsuvasti nimeäni huudellen. Niiden käyttö ei edes maksaisi mitään ylimääräistä.

Vähän tätä kuviota sotkee se, että esim. sarjalippu ampumaradalle maksaa palttiarallaa saman verran kuin kelvolliset nahkasaappaat. Joudunko minä tosiaan valitsemaan näiden väliltä? Onko tämä nyt se hetki, kun todella määritän identiteettini?

Erik tosin arvelee, että loppujen lopuksi suljen silmäni ja korvani sekä huudan kovaan ääneen laalaalaata juostessani äkkiä ostamaan molemmat ennen kuin ajattelukykyni saa minut kiinni. Mutta enhän minä niin vastuuton ole, enhän?

perjantaina, marraskuuta 07, 2008

Varoitus: kukkahatut saattavat vaarantaa mielenterveytesi

Jos olisin 15-vuotias ja seuraisin jo liki viikon vellonutta keskustelua sen ikäisille sopivasta taidekasvatuksesta, päättäisin luultavasti parhaani mukaan jättäytyä moisen yhteiskunnan ulkopuolelle. Niin, teineillä tosiaan voi olla aika rankkojakin tapoja ilmaista itseään, kun annetaan käteen nalle, sakset ja maaleja.

Sitten kun se teini tekee jotain kukkahatun näkökulmasta rankkaa, niin juurikin oikea tapa reagoida asiaan on huutaa virtuaalinaama punaisena kaupungin johto apuun ja vaatia moisen toiminnan kieltämistä. Koska jos teini ei saa tehdä nallelle mitään pahaa, teini ei koskaan ajattele mitään pahaa. Teini ei myöskään ikinä törmää pahoihin uutisiin, ja jos törmää, nehän voidaan vaikka käsitellä silittämällä nallekarhua korvan takaa ja kuiskailemalla sulosti.

Sillä kuten Hesarin mielipidepalstaltakin olemme oppineet, pehmolelut ovat transitionaaliobjekteja, joihin on sitoutunut turvallisuutta tuottavia tunteita. Kun tällaiseen objektiin käsketään kajota, järkkyy 15-vuotiaan lapsen turvallisuudentunne ja hän vaurioituu loppuelämäkseen.

Lisäys 8.11.: Kukkahattu todellakin taitaa kiristää päätä vähän vaarallisesti. Vai onko tämä nyt sitten sitä tervettä kansalaistottelemattomuutta? Kiva, että joku ajattelee lapsiakin ja on valmis tekemään heidän eteensä lähes mitä hyvänsä.

torstaina, marraskuuta 06, 2008

Pienin askelin kohti täydellisyyttä

Tiedän, tiedän: se taannoin julkistamani taulu oli aika kehno esitys. Tänään ryhdyinkin vähän viilailemaan sitä, ja lopputulos on, jos nyt ei maailman hienointa taidetta, niin kuitenkin selvästi aiempaa parempi. Myöntäkää pois!

Kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu.

Ikäkriisi

Kolmenkympin kriisiä en ole hyvistä yrityksistäni huolimatta saanut käynnistettyä, vai olisiko tässä nyt kyse siitä? Yksinkertaistettuna minulla on seuraavanlainen ongelma:

En lähes kolmikymppisenä voi enää uskottavasti käyttää itsestäni määritelmää vihainen nuori nainen, mutta kärttyisään eukkoonkin on vielä matkaa. Mikä hitto minä sitten oikein olen?

keskiviikkona, marraskuuta 05, 2008

Rotat jättävät uppoavan laivan?

Viimeaikainen... öh, sanotaan nyt vaikka itsetutkiskeluni, on selvästikin herättänyt närää tietyissä piireissä. Tämän voi todeta Blogilistalta: aiempi ruhtinaallinen 17:n tilaajan saldoni on viime viikkojen aikana kutistunut peräti kahdella yksilöllä.

Tähän on luonnollisesti olemassa useita uskottavia selityksiä: he ovat voineet kuolla pois, ja perikunta on siten lakkauttanut heidän Blogilistan tunnuksensa. Tai sitten he ovat saattaneet huolimattomalla ranneliikkeellä poistaa minut vahingossa seurantalistaltaan ja ihmettelevät epätoivoisena, miksei minusta enää kuulu mitään.

Yksi mahdollinen vaihtoehto on myös, että he ovat pahaisia, silmänsä todellisuudelta ummistavia hippejä, joiden maailmankuva ei enää kestänyt näitä toistuvia maanjäristyksiä: missä viipyvät ennen niin tutuksi tulleet kestovaippa- ja tosi-tv-arvostelut? Entä valokuvat viimeisimmistä leipomuksista? (Itse asiassa isänpäiväksi pitäisi kyllä leipoa kakku, ja jos se onnistuu, leveilen asialla blogissanikin.)

Kaikkein todennäköisin vaihtoehto on kuitenkin se, että punavihreä hegemonia on jäljittänyt nämä uskolliset lukijani ja väkivalloin pakottaneet heidät luopumaan minusta. Jos siis seuraat tätä blogia Blogilistan kautta, varoitus: he saattavat olla sinunkin jäljilläsi.

Sillä ei pidä unohtaa, mihin hegemoniaan Blogilistakin on kuluvan vuoden aikana siirtynyt. Siellä ollaan tarkkoja omista, uskokaa minua.

tiistaina, marraskuuta 04, 2008

Toivon punainen kajastus

Joko kaikki meni taas kertaheitolla monimutkaisemmaksi, tai sitten voidaan sanovan minulla olevan vielä toivoa!

Hah, mitäs tähän sanotte, fasistit?

Päivän uutiskatsaus

Tämä maailma on käymässä yhä vaikeammaksi ymmärtää. Voisiko joku selittää minulle tämän?

"Joukko Tanskan ja Ruotsin johtavia aids-asiantuntijoita katsoo, että hiv-positiivisilla on oltava oikeus suojaamattomaan seksiin. Tutkijat vaativat, että hi-viruksen levittämisestä ei enää langetettaisi rikostuomioita.
---
SMI:n aluejohta Jan Albert tähdensi, että jokaisen henkilökohtaisena vastuuna on ymmärtää suojaamattomaan seksiin sisältyvät tartuntariskit."
Niin, jokaisen, paitsi sen positiivisen? Niin, no, minähän olen jo osoittautunut käsittämättömän konservatiiviseksi ja suvaitsemattomaksi, joten tämä tuohtumukseni on vain linjakasta.

Kaunista päivää teillekin

Olin tilannut flunssan puolentoista viikon päähän, mutta se tuli uhkailemaan jo nyt. Puolentoista viikon päästä olisi tämänhetkinen ylityörupeama ohi, ja minulla on tapana reagoida vähän stressaavampiin työjaksoihin sairastumalla pikkulenssuun sitten heti tilanteen rauhoituttua.

Eilen nenä kuitenkin vuoti ja koko kroppaa kolotti sen verran, että olin jo kovaa vauhtia jäämässä kotiin täksi päiväksi. Vaan ei, ihmeparantuminen toi minut työpöydän äärelle tänäänkin. No, onhan sitä hommaa kyllä tehtävänä, mutta kun ehdin jo niin asennoitua sairastamiseen. Ajatelkaapa, mitä kaikkea voisinkin tällä hetkellä tehdä, ellen olisi töissä:

-nukkua
-maata sängyssä ja tuijottaa onnellisena kattoon
-maata sängyssä ja tuijottaa onnellisena ikkunasta ulos
-lukea lehteä sängyssä tai sohvalla
-surffailla tyhjänpäiväisillä nettisivuilla
-blogata (...hetkinen...?)
-syödä epäterveellisesti
-katsella Pasila-sarjaa
-nukkua

Orastavan flunssan tuoma väsymys ei kuitenkaan riitä, vaan jotta tämä työpäivä olisi mahdollisimman... no, tällainen, meni yö miten meni. Niihin 6,5 nukkumiseen varattuun tuntiin mahtuu seuraavanlaisia tapahtumia jokseenkin kronologisessa järjestyksessä:

-unta
-Mella haluaa potalle
-unta
-Mella haluaa lasin vettä
-unta
-Mella on nähnyt pahaa unta ja haluaa syliin
-unta
-Noin klo 3 paikallinen liikennelaitos päättää hioa raitiovaunukiskoja juuri ikkunamme alla. En tiedä, kumpi on ihanampaa: se korvia viiltävä kirskunta vaiko se rasittuneen metallin löyhkä. No, työ on onneksi ohi jo aamuneljältä.
-unta
-Mella haluaa potalle
-unta
-kello soi klo 5.30.

Rehellisyyden nimissä on kerrottava, että Erik toteutti kaikki nämä Mellan toiveet minun sijastani. Mutta toki minä heräsin jokaiseen tapahtumaan. Jos tuosta jotakin myönteistä haluaa löytää, niin hyvin monta unijaksoahan viime yöhön sisältyi. Joku voisi peräti väittää, että meni pelkäksi nukkumiseksi koko yö. Se voisi kuitenkin olla liioiteltua.

lauantaina, marraskuuta 01, 2008

Pitikö se maanpuolustuskin sitten nostaa esiin

Ei jumalauta nyt riittää. Vastahan minä olen päässyt pohdiskelemaan ampumaharrastusta, maahanmuuttoa ja globaalia oikeudenmukaisuutta, kun pitäisi sitten jo ryhtyä muodostamaan mielipidettä maanpuolustuksesta. En minä ole edellisiinkään löytänyt ratkaisuja, paitsi että ampuminen on kivaa ja maahanmuuttopolitiikasta pitää voida puhua.

Fasistisena siedätyshoitonani käyttävä sivusto (muitakin alkaa löytyä, täytyykin täydentää linkkilistaa) on ollut eittämättä hyvä lähtökohta tällaisen punaviherfeministin maailmankuvan perinpohjaiselle ravistelulle, mutta eihän tässä tahdissa nyt pysy mukana kun pitäisi tuota tavallista arkeakin ehtiä pyörittämään. Mutta ratkaiskaapas nyt sitten tämäkin: millaista maanpuolustusta Suomi oikein tarvitsee?

Sillä lähtökohtaisestihan minä olen pasifisti, kukkien ja saippuakuplien kanssa. En minä halua, että kukaan hyökkää yhtään kenenkään kimppuun tai edes uhittelee. Kaikilla pitäisi olla kivaa keskenään, mmmkay?

Yritän myös olla olematta ihan täydellisen tyhmä, joten myönnän, ettei kukkaketo taida ihan vielä olla todellisuutta. Haluaisin silti, että sitä voitaisiin pitää edes tavoitteena. Voiko päämääräksi valita jotain, jonka toteutuminen näyttää erittäin epätodennäköiseltä? Koska tänään paistaa aurinko, haluan uskoa niin.

Mutta miten tämä kukkaketo sitten edes teoriassa saavutetaan? Miten taas käytännössä vältytään pahimmilta vahingoilta nykyisessä todellisuudessa? Aseistariisunta on punavihreän hegemonian mukaan huomattavasti tavallisempaa muualla lännessä, mutta meillä onkin se paljon kohkattu pitkä Venäjän-raja. Olemmeko vainoharhaisia tarratessamme sotahistoriaamme vai vaarallisen naiiveja sulkiessamme silmämme nykypäivänkin naapuriliikehdinnältä? Kummasta on vakavammat seuraukset?

Ja sitten tähän kaikkeen pitäisi vielä yhdistää mielipide siitä, onko miesten yleinen asevelvollisuus hyvä vai huono juttu. Sillä ei kai jostain rypälepommeista ja aseistariisunnasta yleensäkään voi puhua ilman yhteyttä armeijan kokoon ja valmiuteen. Mutta eihän, pliis, vielä yritetä puhua tasa-arvosta?

Ei saakeli teidän kanssanne. Päätä alkaa särkeä.

Pieni sentimentaalinen tunnelmapala

Aina välillä tästä perhe-elämästäkin kumpuaa suorastaan sentimentaalisia, rauhallisia hetkiä. Niin kuin vaikka tämä: parin tunnin ulkoilun jälkeen lapset on saatu sisälle, isi on laittamassa keittiössä lounasta ja äiti tapansa mukaan laiskottelee lukien lehteä.

Olohuoneessa soi taustalla omituinen huriseva musiikki, aurinko valaisee koko huoneen. Tytöt ovat repineet kahtia postilaatikosta tippuneen mainoslehtisen ja makaavat kumpikin selällään olohuoneen vastakkaisissa nurkissa keskittyen omaan paperinpalaseensa: Mella etsii siitä o-kirjaimia, Neila taas yrittää repiä siitä mahdollisimman pieniä palasia suuhun laitettavaksi. Kumpikin höpisee hiljaa itsekseen jotain omalla kielellään.

Eihän sitä montaa minuuttia kestä, mutta edes hetken ajan tässäkin huushollissa on seesteistä.