Armeija

Armeija on aihe, josta voin vilpittömästi sanoa olevani täydellisen tietämätön ja asiantuntematon. Ehkä juuri siksi se nousee mielessäni suorastaan mystisen absurdeihin mittoihin. Kyseessä on absoluuttisen käsittämätön mysteeri.

Mutta minkäs teet, kun näitä tarinoita lukee. Sanokaa minulle, ettei kyseessä ole idioottien idiooteille tekemä idiootti systeemi?

Itsenäisyyden ensimmäisiä askelia

Viime yönä Neila nukkui ensimmäistä kertaa omassa huoneessaan. Tai, no, ei nyt omassa huoneessaan vaan vierashuoneessa, mutta siis eri huoneessa kuin vanhempansa. Mellahan siirrettiin omaan huoneeseensa jo nelikuisena, kun tuntui neiti kaipaavan rauhaa. Siellä typykkä muistaakseni nukkuikin paljon paremmin kuin viimeisinä aikoina meidän kammarissamme.

Neilaa on pidetty aikuisten huoneessa moninaisista syistä. Tarkoitus olisi jossain vaiheessa laittaa molemmat tytöt samaan huoneeseen, mutta Neilan kokoista, puolustuskyvytöntä rääpälettä ei vielä viitsi laittaa kovakouraisen Mellan kanssa samaan tilaan valvomatta moneksi tunniksi. Eihän Mella onneksi mitään pahaa tarkoita, mutta eipä tuota harkintakykyä ole vielä hirveästi alkanut kertyä.

Yksi syy Neilan lähellä pitämiseen on myös silkka sentimentalismi: siinä se on, se meidän viimeinen vauva. Mellan kasvaessa tiesimme koko ajan haluavamme mahdollisimman pian myös toisen lapsen, vaikkei sitä ääneen ulkopuolisille kerrottukaan. Mutta nyt on lapset tehty, eikä jatkoa ole suunnitelmissa. Se tuo kummasti painolastia Neilan kehityksen seuraamiseen!

Ajatelkaa nyt, meidän huoneessamme ei ole enää ollenkaan yöllä tuhisevia vauvoja. Enää koskaan me emme käytä niitä S-kokoisia vaippoja, emmekä niitä pikkuruisimpia vaatteita. Koko ajan neitimme kasvaa ulos tavaroista, jotka käyvät yhtäkkiä tarpeettomiksi. Ja se tuntuu välillä niin pahalta! Totta kai myös suloiselta ja jännittävältä, mutta myös kurkkua kuristavan pahalta. Minulla on ikävä sitä pikkuruista vauvaa, kumpaakin niistä. ovathan nuo kivoja nuo nykyisetkin pikkulapset, ei sillä. [huokaus]

Niin miten se ensimmäinen yö menikään? No, minä sain nukuttua paremmin. Neilahan ei ole varsinaisesti enää heräillyt öisin tai ainakaan saanut minkäänlaista ruokaa moneen kuukauteen, mutta silti minä nukun huonosti ja kevyesti siinä vieressä. Jokainen pieni uniäännähdys herättää minut, ja viime päivien yskä oli viimeinen pisara: en nukkunut sunnuntain ja maanantain välisenä yönä lähes silmäystäkään, kun itse kelvollisesti nukkunut vauva köhisi vieressä unissaan. Joten neiti jouti evakkoon.

Aluksi Neila protestoi kovaan ääneen joutumistaan aivan vieraaseen huoneeseen, vaikka sänky olikin toki ennestään tuttu. Sitten Erik tajusi antaa tytölle käteen unirievun (jota Neila ei normaalisti tarvitse), ja siihen pimu sitten kuukahtikin kertaheitolla. En ole aivan varma, metelöikö tyttönen jossain vaiheessa yöllä; minä en kuitenkaan siihen herännyt. Mella kylläkin kävi tavanomaisella aamuyön pottareissullaan, luulisin: Erik hoitaa nämä yövisiitit ja antaa minun nukkua työiltoina.

Laatuaikaa vauvauinnissa

Valitettavasti minulla ei ole tähän aiheeseen lähdeviitettä, kun en millään muista, mistä sanomalehdestä tämänkin uutisen menin lukemaan. Luin kumminkin, ja kummastuin. Jossain nimittäin kerrottiin, että nykyään järjestetään vauvauinteja myös yksittäisille perheille. Eli kovalla rahalla saat varata omalle vauvallesi koko uima-altaan ja ohjaajan jakamattoman huomion, ja tällä tavalla päästään sitten huomioimaan vauvan yksilölliset tarpeet ja etenemään hänen omalla tahdillaan. Tämä se vasta on sitä perheen laatuaikaa.

Öh? Voi miten nerokas idea! Seuraavaksi alankin vaatia, että myös leikkipuistoista voi varata hiekkalaatikkoaikoja ihan vain omille mukuloille, ja tietenkin meillä harkitaan myös kotikoulua ja yksityisopettajaa. Jos kakaramme päättävät ryhtyä harrastamaan liikuntaa, saavat sitten keskittyä yksilölajeihin. Vai joko löytyisi yksilöllistä jalkapallovalmennusta, jossa valmentajan jakamaton huomio saa lapsen kehittämään omia vahvuuksiaan omassa tahdissaan?

Koska jos tämä ei olisi mahdollista, olisi olemassa vaara, että lapsi voisi vaikka tottua muihin ihmisiin ja saada kavereita.

Huomioita ympäröivästä todellisuudesta

• Aamukahvi aiheuttaa sitä suuremman euforian, mitä varhemmin sen nauttii.
• Työ ei lopu tekemällä, mutta joskus se voi vähän edes pitää taukoa.
• Aamubussi on luotettavan säännöllisesti 5-10 minuuttia myöhässä. Paitsi sinä yhtenä aamuna, kun itse olet kaksi minuuttia myöhässä.
• Kun syksyn tullen sandaalit vaihtuvat syyskenkiin, ei rakoilta voi välttyä. Mutta onneksi meillä on kiskurihintaiset ja jumalaisen hyvin toimivat rakkolaastarit.
• On olemassa tv-sarjoja, jotka kestävät ajan kulumisen kadottamatta loistoaan. Niin kuin nyt vaikka Villi Pohjola.
• Täytekakkua on mahdollista syödä liikaa. Tästäkin selviää kuitenkin nopeasti, ja voi jatkaa syömistä.

Neilan puolikas syntymäpäivä

Perheemme pienin, elämämme toinen valo, täyttää tänään merkittävät puoli vuotta. Tässä vaiheessa pitäisi sanoa, että kylläpäs se aika on kiitänyt, mutta oikeastihan puoli vuotta on hirveän vähän. Puolivuotias ihminen on vielä aika pieni, ellette satu tietämään. Neilan syntymä tuntuu olleen joskus edellisessä elämässä, ja tuntuukin hämmästyttävältä, että siitä olisi vain puoli vuotta.

Paksuhan se tyttö on, ehkä paksumpi kuin aikoinaan hyvin paksu isosiskonsakin. No, puolivuotiaat lapset kaiketi tuppaavat yleisesti ottaen olemaan paksuja. Neidin puolustukseksi on sanottava, että on pimu kyllä oppinut hyvin syömäänkin: Mella ei samanikäisenä syönyt lähellekään niin isoja määriä kaikkea mahdollista kiinteää ruokaa. Tähän mennessä olemme päivitelleet Mellan kaikki- ja suuriruokaisuutta, mutta ilmeisesti kuopus yrittää rikkoa ennätykset. Kaikki kelpaa, ja kulhot hupenevat silmissä. Unohtakaa ne videoidut ensikokeilut perunan kanssa, nyt puhutaan puuron kauhomisesta niin nopeaan tahtiin, että käsikin väsyy.

Tätä puolen vuoden rajapyykkiä tekisi mieli juhlistaa jotenkin. Olisikohan tässä hyvä tekosyy leipoa taas jokin kakku? Kotoa löytyisikin vähän ylimääräistä marsipaania. Tuttavapiiri on tosin tainnut jo saada marsipaaniyliannostuksen. Mutta minkäs teet, marsipaani nyt vain sattuu olemaan nerokas raaka-aine. Ja kaikkien näiden saksalaisten vaikutteiden jäljiltä olen alkanut rakastaa marsipaanin makuakin. Ihan totta. Voidaan jopa puhua jonkinasteisesta marsipaaniriippuvuudesta, nyt kun karpalovissyriippuvuuteni on ilmojen kylmettyä jo ohi.

Kolmas työpäivä toden sanoo

Kolmas työpäivä on nyt sitten nähty. Maanantai käynnistyi yllättävän tahmeasti, kun koti- ja lomamoodista olikin vaivalloista siirtyä työmoodiin. Kun vielä sijaistajani sattuu istumaan vajaan parin metrin päässä työpöytäni toisella puolella, on oma ajattelu ollut helppo heittää narikkaan ja nojata kaikessa ammatillisessa hänen parempaan muistiinsa ja ylipäänsä työtuntumaansa.

Vielä tiistainakin oli hidasta, vaikka suunta olikin jo parempi. Eilen illalla juuri ennen nukahtamista päätin kuitenkin, että keskiviikkona olen palannut! Keskiviikkona en enää arastele vetää tiukkoja linjauksia ja kirjoittaa napakoita tekstejä ennätysajassa. Tietenkin olen myös hauska ja huomioonottava enkä unohda katsekontaktia haukotellessanikaan.

No, ei se ehkä ihan niin tyylipuhtaasti ole vielä mennyt, mutta koko ajan tässä hiljalleen siirrytään isommalle vaihteelle. Nyt olen jo alkanut kotiutua vanhaan tuttuun työpisteeseeni: Neilan valokuva killuu näytön nurkassa, ja edellisen istujan sarjakuvastripit on pinottu siististi muovikuoreen pois tieltäni. Vielä en ole muistanut penkoa kotona vierashuonetta, josta epäilemättä löytyvät ne "varmaan talteen" laittamani sermikoristukset: siellä on sitten useampikin valokuva Mellasta, sekä elämää suuremmat Dilbert-sarjakuvat vuosien varrelta.

Hyllyn päällä on edelleen ruma mutta sitkeä viherkasvini: kukaan ei liene kastellut sitä lomani aikana, mutta eipä tuo risu tarvitsekaan kuin pari kastelua vuodessa kituuttaakseen edelleen muutaman vihreän haituvan muodossa.

Kahvikupin muistin tuoda jo eilen: juuri oikein mitoitettu kippo, johon menee kaksi annosta lomani aikana selvästi parantunutta automaattikahvia. (Ja ei, tämä ei ole vain hupsu niksahdus ajattelussani, se automaattikahvi on oikeasti parantunut: nyt masiina jauhaa pavut aina tilauksen yhteydessä ja litku on aina tuoretta.)

Luultavasti jo ensi viikolla työpöytääni peittää paperikaaos ja värikkäät PostIT-laput täplittävät hyllynreunaa, jolloin kaikki on taas niin kuin aina ennenkin.

Kesän loppuhuipennus

Saksan-matka tuli ja meni, ja oli kaikin puolin ihastuttava. Mökillä oli ollut pohjimmiltaan niin stressaavaa, etten uskaltanut odottaa ulkomaanreissulta kummia. Ehkä juuri siksi puolitoistaviikkoisemme olikin niin rentouttava ja virkistävä.

Suurin osa ajasta vietettiin Rothemühlissä Erikin isän luona, toisin sanoen siis keskellä ei mitään tekemällä ei mitään. Mella vietti jokseenkin kaiken valveillaoloaikansa pappansa kanssa ulkosalla puutarhassa ja missä lie, joten meidän piti Erikin kanssa vain pitää huolta itsestämme ja tyytyväisestä Neilasta. Ja voitteko oikeasti kuvitella mitään suloisempaa kuin riemusta hihkuva kaksivuotias pellavapää keinumassa ilta-auringossa ison kastanjapuun oksaan ripustetussa vanhassa lankkukeinussa? Siinä se Erikkin lapsena keinui.

Rothemühlin päiviin sisältyi myös vierailu Ueckermünden eläintarhaan, joka osoittautui mainioksi paikaksi. Milloinkahan olen viimeksi ollut eläintarhassa? En varmaan ainakaan viiteentoista vuoteen, ehken pariinkymmeneen. Vaihtoehtona olisi ollut myös Berliinin eläintarha, mutta päädyimme pienempään. Ueckermünde olikin juuri oikean kokoinen piskuiselle uhmaikäiselle: ehdimme kiertää läpi koko eläinpuiston muutamassa tunnissa, eikä Mella ehtinyt innoltaan kiukuttelemaan ollenkaan. Neila tietenkin on kantoliinassa tyytyväinen ihan missä tahansa, kuten oli isosiskonsakin vauvana.

Loma päättyi pariin shoppailupäivään Berliinissä, ja ennakkopelot osoittautuivat sielläkin vääriksi: hyvinhän se kaupungilla kiertely onnistuu pikkulastenkin kanssa, jos vain jaksaa ottaa rauhassa ja pitää paljon rentouttavia taukoja huokean oluen ja erikoiskahvien äärellä. Turneen pääkohde oli kirjakauppa Hugendubel, josta hankittiin tytöille iso pino saksankielisiä lastenkirjoja nykyisyyttä ja tulevaisuutta silmälläpitäen. Nyt neidit saavat mm. iltarunonsa vuoroiltoina kummallakin äidinkielellään.

Itse kirjakauppa oli, kuten tämän merkinnän tyyliin sopii, aivan ihana. Minä olen aivan lapsesta asti rakastanut kirjastojen ja kirjakauppojen tunnelmaa, ja sitä oikeaa tunnelmaa riitti tuossakin kaupassa. Tilat olivat avarat, ja jokaisessa kerroksessa oli keskellä erillinen pehmeillä penkeillä sisustettu lukutila. Yhdessä kerroksessa oli luonnollisesti kahvila, ja lastenosastolla oli tavallisen lukusopen lisäksi mukavia lattiatyynyjä ja laatikoittain paikan päällä luettaviksi ja katseltaviksi tarkoitettuja kirjoja. Kyllä siinä jäi Akateeminen aika kauas taakse... Mutta tietenkin kirjat olivat saksankielisiä, enkä tullut edes kurkistaneeksi vieraskielisten kirjojen osastoa, joten en osaa sanoa valikoiman laajuudesta. Ainakin vieraskielisiä (=englanninkielisiä) lastenkirjoja ei ollut kuin yksi piskuinen hyllyllinen, mutta eipä se meitä kiinnostanutkaan.

Lastenkirjojen lisäksi kotiin kannettiin hieman leivontatarvikkeita kakkujen luvatusta maasta (silikonivuoka irtosi mukavan edullisesti) ja paikallisia nameja töihin vietäväksi. Niin, töihin...

Huomisaamuna menen takaisin töihin, mikä on aika hurjaa.

Vielä lopuksi pahoittelu: tulihan tästä vähän tällaista pusipusihalihalia. Mutta minkäs teet, kun oli kivaa. Jatkossa lupaan tuottaa kriittisempää sisältöä.