Raketteja

-Äiti, mä haluun nähdä raketteja!
-No katso ulos tuolta ikkunasta, siellähän niitä näkyy.
-Mä katoin jo, enkä nähnyt.
-Kulta, sun pitäis katsoa pidempään kuin kaksi sekuntia.
-En mä jaksa. Mä haluun nähdä raketteja! Missä kaikki raketit on?!
-Ne on tuolla ulkona, kato, tossakin oli taas yksi.
-En mä nähnyt mitään!
-No kun et katsonu ikkunaa vaan minua.
-Katsoinpas, en nähnyt mitään! Äiti sammutetaan kaikki valot, että mä nään ne raketit.
-No voidaan me vähän sammuttaa, muttei kaikkia. Kyllä sä näet ihan tarpeeksi, vaikka tää yks lamppu täällä nurkassa palaisikin.
-Enkä! Mä en nää yhtään mitään! Mä haluun kaikki valot pois! Mä en nää yhtään rakettia!
-Kulta katso nyt edes sinne ikkunaan päin.

Ehkä me ensi vuonna ostamme sitten omat raketit. Hyvää uutta vuotta kaikille, olkoon se yhtä mainio kuin tämäkin on ollut!

Kehnoista rinnastuksista

Kuuntelin työpäivän käynnistämiseksi lumessa seisoskellessani ja bussia vartoessani Pohjannaulaa, kun mieleeni muistui kotifasistin varomaton heitto viime kesältä: mies tokaisi, että eikös Lauri Tähkä ole oikeastaan teinityttöjen versio Pohjannaulasta. Heitto oli luultavasti tarkoitettu viiltäväksi loukkaukseksi, sillä kotifasisti tietää kyllä, kuinka paljon inhoan Lauri Tähkää. Sen sijaan Pohjannaulan vanhemmasta tuotannosta mieskin pitää, ihan saman verran kuin minäkin.

Pohjannaula ei todellakaan ole mikään Lauri Tähkä. Pohjannaula on Aku Ankka, kun taas Lauri Tähkä on Hannu Hanhi. Pohjannaula on se Pässinpää-biisin pässinpää, kun taas Lauri Tähkä on se lipevä liehittelevä limanuljaska, joka kaataa bimbotytön pässinpään vasta harjoitellessa avausrepliikkiään järven selällä. Ja seuraavan bimbon heti perään.

Pohjannaula on se snägärijonossa vahingossa turpaansa saava laskuhumalainen jamppa, kun taas Lauri Tähkä on se mulkku, jolle se isku oli oikeasti tarkoitettu ja joka karkaa viholliseltaan etuilemalla taksijonossa. Pohjannaula on makkaraperunat, Lauri Tähkä on Chicken McNuggets.

No, on kyllä myönnettävä, että tässä videossa on aavistus lipevyyttä. Sallittakoon se nyt kuitenkin, pahempaakin kun on nähty.

Aika aikaansa kutakin

Aamiaislehdessäni oli tänään artikkeli erilaisista aikakäsityksistä, ja jutun kuvituksesta oli hauska huomata, että minunkin visuaalinen aikakäsitykseni oli päässyt esille. Katsokaapas kuvan vasenta ylänurkkaa, sitä jonkun 10-vuotiaan pojan piirtämää aikaympyrää. Juuri noin, tuolla tavalla minäkin näen ajan etenevän.

Minunkin aikani on siis ympyrä, jota kuljetaan vastapäivään. Talvi on ylhäällä ja kesä alhaalla; kevät vasemmalla ja syksy oikealla. Tosin lisäisin vielä tarkennukseksi, että kyseessä on oikeasti kaksiulotteisen ympyrän sijaan kolmiulotteinen rinkeli. Lisäksi rinkeliä ei suinkaan katsella etäältä, vaan käpöttelen omilla pikku jaloillani koko matkan sen pintaa pitkin. Rakennelmaa ei kuitenkaan missään nimessä voi tarkastella nurjalta puolelta, jolloin sitä kierrettäisiin myötäpäivää. Ehkä se on sitten ripustettu seinälle, pelkkää pimeää väärällä puolella kuitenkin on.

En osaa sanoa, mistä vuosi varsinaisesti alkaa, mutta lähdetään nyt liikkeelle vaikka tammikuusta eli keskeltä ylhäältä. Tai itse asiassa vähän oikealta ylänurkasta; varsinainen lakipiste on tammi-helmikuun vaihteessa, kun ulkona on kylmintä ja oikea talvi.

Painovoima vaikuttaa luonnollisesti myös aikarinkeliini, joten eteneminen alkaa rinkelin päältä ulkokehältä. Keväällä valo lisääntyy ja sielu kevenee, ja kesää kohden liu'utaan vaivattomasti. Siinä jossain huhti-toukokuussa kierretäänkin ulkokehältä sisäkehälle, jota pitkin tallustellaan kesän ajan. Juhannus on vähän ennen rinkelin pohjaa, joka sijaitseekin jossain kuumimmassa kesässä eli heinäkuussa.

Syksyllä, siinä syyskuun tienoilla, aletaan kavuta rinkeliä ylös ja hivuttaudutaan pois sisäkehältä. Joulukalenterin ensimmäisen luukun avaamisen aikaan saavutaan taas ulkokehälle, ja jouluna voi kurkistella tulevaa juhannusta rinkelin vastakkaisella puolella.

Taisin olla jo aikuinen, kun tajusin, etteivät kaikki suinkaan pidä tällaista maailmaa itsestäänselvyytenä. Vieläkään en kyllä ymmärrä, mikseivät pitäisi. Kaikki muut tavat hahmottaa vuoden kulku ovat niin epäintuitiivisia ja tympeitä.

Paras joululahjamme

Kaikki kolme lukijaani ovat luultavasti nähneet tämän jo naamakirjassakin, mutta mielestäni ilmestys ansaitsee laajempaakin julkisuutta.

Näyttää siltä, että tänä jouluna lahjoja kantoi talouteemme Joulupukin lisäksi myös paha Nuuttipukki. Toisaalta esikoinen rakastaa leluaan, joten lahjan kärki lienee tarkoitettu meille vanhemmille.

Joulurauhaa

Terveisiä täältä joululomalta oman hellan lämmöstä. Maanantaina olisi paluu töihin, joten kai tässä pitää orientoitua taas palaamaan maailmaan. Kovin montaa kertaa ei ole viikon aikana tullut nenäänsä ovesta ulos työnnettyä, vaikka säät olisivat sallineet vaikkapa luistelun tai muun tervehenkisen reippailun päiväsaikaan.

Eipä ole tullut pahemmin blogissakaan piipahdettua, sillä mitäpä tästä jouluidyllistä edes kertoisi. Loman aikana ei ole mielessä häivähtänyt minkäänlainen huumorin kukkanen, ei kritiikin siemen eikä sarkasmin häivähdys. Emotionaalisesti joulu on paluuta lapsuuden turvaan ja onneen, vaikken toki muulloinkaan tunne oloani turvattomaksi tai onnettomaksi. Joulu on vain... jotain aivan muuta.

Ja sen jälkeen on aina vähän tyhjä olo. Tai olisi, jos ei olisi kokonainen uusi vuosi ajateltavana.

Tästä pitää nyt vähän vielä toipua. Onneksi huomisen voi vielä viettää sohvannurkassa kirjan kanssa.

EDIT: Melkein unohdin mainita, että jouluaattona kuopus sanoi maito. Siitä hyvästä pukki toi ryökäleelle ison pinon lahjoja.

Elämän realiteeteista

Olen seurannut huvittuneena tätä Citymarkettien seksilelukohua ja naureskellut avuttomille vanhemmille: Suomessakin näkyy olevan hämmästyttävän paljon aikuisia, jotka oikeasti hätääntyvät, jos pelkäävät joutuvansa selittämään lapselle jotain seksiin liittyvää. Kylläpäs siinä tehdään elämän realiteeteista kumman vaikeaa.

Mutta täytyy sanoa, että tänään meni meidänkin perheemme kasvattajilla sormi suuhun elämän realiteetteja käsiteltäessä. Esikoinen tietää, että isin äiti ja äidin äiti ovat molemmat kuolleet. Esikoinen tietää myös, että papan koira on kuollut, ja ettei koiravanhusta sen vuoksi enää koskaan voi nähdä.

Iloisen itsevarmasti esikoinen kuitenkin totesi, että "minä en koskaan kuole!".

Mitä siihen voi sanoa? Ei kai lapsen illuusiota ikuisesta elämästä voi vielä kolmivuotiaana rikkoa, se olisi jo turhan julmaa ja tarpeetonta. Mutta missä vaiheessa sitten? Milloin vanhemman pitää pakottaa itsestään ne sanat ja ennen kaikkea se ajatus, että kyllä oma lapsikin joskus kuolee?

Tämä on niitä hetkiä, jolloin olisi helpompaa uskoa johonkin satuun.

Joululahjaideoita

Alkaako joululahjapaniikki iskeä? Jotain henkilökohtaista olisi kiva hankkia tärkeälle ystävälle, mutta mieleen tulee vain latteuksia?

Onko ystävä kenties lapsirakas? Jos näin on, mitä jos hankkisit lahjaksi leasing-lapsen! Tarjolla olisi kahta kokoa: suurempi on noin metrin mittainen, ikää sillä on kolme vuotta ja seitsemän kuukautta; pienempi on suunnilleen 80-senttinen sekä vuoden ja kymmenen kuukauden ikäinen.

Leasing-lapsi tuo kotiin todellista joulutunnelmaa, käärepaperin rapinaa, pikkujalkojen töminää ja suloista napinaa! Leasing-lapsi pitää varmasti huolen siitä, ettei hänen olemassaolonsa unohdu keskellä joulukiireitäkään. Leasing-lapsi on todellinen lapsuuden ja perhearvojen ylistys!

Ja mikä parasta, leasing-lapsen voi palauttaa joulunpyhien jälkeen tavalliseen rauhalliseen arkeensa!

Räiskäle

Vaikka väitin, ettei ampuminen enää huvita, raahauduin silkkaa sinnikkyyttäni taas radalle nakuttamaan niitä tuttuja piskuisia reikiä siihen tuttuun pahviin. Mitä siitäkin nyt tulisi, jos harrastaisi vain sellaisia asioita, jotka huvittavat?

Ehkä edellisen kerran shokkiterapiasta oli hyötyä tai sitten nämä menevät muuten vain aalloissa, mutta nythän se alkoi taas luistaa. Jo ensimmäisellä kierroksella olin ihan vedossa (no joo joo, omien keskinkertaisten neitistandardieni mukaisesti, naamat umpeen ruudun sillä puolen).

Niin olin toisellakin. Ja kolmannella. Ja neljännellä.

Vedossa oleminen alkoi nopeasti maistua puulta.

Jos kerran olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei agilityammuntaa ja temppuratoja kannata vielä ottaa repertuaariin liian kovien kaliiberivaatimusten vuoksi enkä toisaalta halua heittää hanskoja tiskiinkään, on keksittävä jotain muuta kiinnostavaa aikansa kuluksi. Niin kuin nyt vaikka päätöntä räiskimistä.

Päätin kokeilla, millaista tulosta syntyisi, jos tyhjentäisin koko lippaan aina samassa ajassa kuin muut kiskaisevat puolikkaan. Jos en pääse temppuradalle, voin edes kuivaharjoitella nopeutta. Reisillehän se pääasiassa meni, mutta olipa hemmetti edes hauskaa. Paukut ehtivät tietenkin loppua kesken, mutta onneksi paikalla on aulista palveluskuntaa kantamassa lisää pökköä pesään. Ja lohdutuksekseni muistutan, että jopa kehnosti räiskitty maalitaulu on nykyään sievempi kuin huolella tähdätty vielä vuosi sitten.

Keskittyminen, rauhallinen hengittäminen ja zen saavat nyt kyllä pitää taukoa, minä haluan oppia ampumaan nopeasti.

Henkilökohtaisia ongelmia? Osallistu työpajaan!

Kokko & Herrmann Private Consulting on laajentanut toimintaansa perinteisistä 14 askeleen ohjelmista myös työpajoihin, joiden fokus on kuitenkin tuttuun tapaan henkilökohtaisten ongelmien tehokkaassa ja tuloksellisessa ratkaisemisessa. KHPC:n työpajojen kouluttajat ovat pitkän linjan ammattilaisia, joilla on vuosikymmenten mittainen kokemus henkilökohtaisesta elämästä. Corporate Approach -yksikön konsulttimme ovat tämän lisäksi työskennelleet vuosien ajan yritysmaailmassa.

Valikoimastamme löytyy valmispajoja yksityishenkilöille ja yrityksille, minkä lisäksi toteutamme myös räätälöityjä workshoppeja yrityksille ja muille yhteisöille. Alla lista kevään 2010 tarjonnastamme.


Yrityksille ja yhteisöille:

Virkistysiltojen jatkotoimenpiteet

Kuinka selviytyä pikkujoulujen jälkeisestä arjesta, jos jatkoilla tuli lipsuttua yhteisön omaksumista käytösnormeista? Työpajassa harjoitellaan post-firaalisia kohtaamisia vertaistukiryhmän kesken turvallisen kouluttajan johdolla.

Häiriintynyt pomo - uhka vai mahdollisuus?

Miten säilyttää motivaatio ja panostaa eheään työsuoritukseen sekä palkitsevaan urakehitykseen, jos työpaikkaa terrorisoi keskinkertainen ja katkeroitunut pomo? Workshopin ote on terapeuttis-taiteellinen, ja omat pehmolelut saa ottaa mukaan.


Yksityishenkilöille:

Avioelämän kohtaanto-ongelmat

Miten ratkaista aviopuolisoiden tavoitetilojen epäsuhta makuuhuoneessa? Työpajassa harjoitellaan toimivia lähestymiskeinoja sekä opetellaan tunnistamaan se piste, jonka jälkeen ongelma on voitettavissa ainoastaan henkilöstöuudistuksilla.

Kannustimien uudelleenallokointi

Miksi naapurilla on kalliimpi auto? Opi tunnistamaan kateus energisoivana voimana ja kääntämään se voitoksesi. Työpajaan osallistuminen edellyttää erillisen vastuuvakuutuksen voimassaoloa.

Kolmenkympin kriisi - uhka vai mahdollisuus?

Onko elämäsi saavuttanut jo lakipisteensä? Vertaistuen lisäksi workshopissa pääsee tutustumaan mm. kuntosalien, hedelmöitysklinikoiden, työnvälitystoimistojen ja eläkeyhtiöiden palveluihin.

M-A-I-T-O

Kuopus ei vielä puhu kokonaisia lauseita, mutta osaa paljon yksittäisiä sanoja niin suomeksi kuin saksaksikin. Itse asiassa tyttö taitaa puhua hieman enemmän saksaa kuin suomea, mutta osaa sanoa suomeksi esimerkiksi niinkin vaikean sanan kuin kalenteri. Jostain syystä sana maito on kuitenkin ylivoimainen, tai sellaiseksi neiti on sen tehnyt.

-Neila, sano maito.
-Milch!
-Sano MAI - TO.
-Milch!
-Sano mai-mai-mai.
-Mai-mai-mai!
-Sano to-to-to.
-To-to-to!
-Sano mai.
-Mai!
-Sano to.
-To!
-Sano maito.
-Milch!

Filosofian harjoittamisesta

Myönnän, että saatan tunnistaa tästä omia piirteitäni niiltä ajoilta, kun olin vielä nuori ja vetreä filosofianopiskelija. Nykyäänhän vanhemmuuden ja tavallisen arjen hapertamat aivoni eivät kykene enää minkäänlaiseen (pseudo-)älylliseen ilotteluun.

Ilmoja pidellen

Tästä tulee hyvä viikko. Luntakin on jo. Pulinat pois.

Mieliteoista

Minun on jo pidemmän aikaa tehnyt kovasti mieli tätä, ja himo sen kun vain yltyy. Rahatilanne ei kuitenkaan ole kohentunut kotifasistin sisustusinnosta puhumattakaan, joten ostin sitten lohdutukseksi tämän.

Hyvä mieli siitäkin tuli.

Vihreästä

Vihreä on yksi ehdottomista lempiväreistäni, tapaan sanoa, mutta todellisuudessa näin lavea määritelmä on ylettömän yksinkertaistava. Parasta maailmassa ovat luultavasti sitruunankeltainen ja limenvihreä, kunhan kumpaakaan ei ole vesitetty turhan hailakaksi.

Sen sijaan mintunvihreä pitäisi kieltää kokonaan. En ole kuunaan törmännyt mintunvihreään, joka olisi sopinut paikalleen, ellei tarkoitus ole ollut herättää inhonväristyksiä. Mintunvihreässä ei ole mitään hyvää.

Onkin oikeastaan mielenkiintoista, miten pienillä sävyvaihteluilla voi saada aikaan niin suuria eroja. Kuten sanottu, limenvihreä on parasta ja mintunvihreä pahinta, mitä tiedän. Keltaiseen taittuva keväinen vihreä on myös aika kiva, joskin tietenkin jo aika lähellä sitä limenvihreää. Puhtaampi vaaleanvihreä taas alkaa olla jo niillä rajoilla: riippuu asiayhteydestä ja ympäröivistä väreistä. Metsänvihreä on aina turvallinen, mutta vähän tylsä. Kovin tumma sinivihreä voi olla jo aika ruma, vaikkei herätäkään yhtä voimakasta oksennusrefleksiä kuin mintunvihreä.

Toisaalta turkoosi on aivan hyväksyttävä ja jopa piristävä väri, kunhan taas muistetaan riittävä pigmentointi. Mutta turkoosihan on jo vähän aiheen vierestä, moni ihminen kun tuntuu pitävän turkoosia sinisenä. Mikä on kyllä aivan pöyristyttävää.

Ruutu numero kaksi, osa kaksi

Räpeltämisen jälkeen taulu piti saada valmiiksi, joten tässä on trilogiani vaihtoehtoinen toinen osa. Edellinen toinen osahan oli täällä. Enää ykkösosasta puuttuu toinen versio, jostain harmoniasyystä sellainenkin on kai väkerrettävä, jotta voin ainakin sanoa kertoneeni saman tarinan nyt varmasti kahteen kertaan. Joko tätä voisi nimittää rautalangasta vääntämiseksi? No, ehkä ei.

Haaveena olisi saada trilogian varjoversio valmiiksi jouluksi. Voi tehdä tiukkaa, kun ykkösosasta ei ole vielä mitään hajua.

Ruuanlaittotaidoista

Tavallinen arki-ilta kotitaloudessamme. Isi on juuri laittamassa kalaa uuniin saatuaan äidiltä kehuja tulevan aterian houkuttelevasta ulkomuodosta.

Mella: [iloisesti] "Se maistuu pahalta!"
Isi: [mutinaa saksaksi]
Mella: "Se maistuu pahalta meidän kaikkien mielestä!"
Isi: [mutinaa saksaksi]
Mella: "Se maistuu pahalta mun mielestä, se maistuu pahalta Neilan mielestä ja se maistuu pahalta äidin mielestä. Se maistuu pahalta meidän kaikkien mielestä!"
Isi: [mutinaa saksaksi]
Mella: "Mä en syö sitä, Neila ei syö sitä ja äiti ei syö sitä. Se maistuu pahalta meidän kaikkien mielestä!"

Minkä ikäisenä lapsilla pitäisi olla se vaihe, että omat vanhemmat ovat kaikkitietäviä ja -osaavia?

Wanted: Onnistumisen elämyksiä

Viime aikoina yksi jos toinenkin tekeminen on alkanut maistua puulta ihan siitä syystä, etten vain osaa. Tapanani ei ole nykertää pitkään taulujen yksityiskohtien parissa, mutta nyt maalaushuoneessa nököttää tekele, joka ei vain millään tule valmiiksi. Siinä on pielessä oikeastaan ihan kaikki: värit, sommitelma ja yksityiskohdat. Lisäksi eri elementit eivät sovi tyylillisesti lainkaan yhteen, ja koko taulun ideakin on aika kökkö.

Viime vuosina maalausharrastukseni onkin tuottanut lähinnä pettymyksiä. Viimeisin taulu(sarja), johon olen ollut tyytyväinen, on neljä vuotta sitten maalaamani triptyykki. Sen jälkeen on tullut pelkkää keskinkertaista kuraa omalla keskinkertaisella asteikollanikin mitattuna.

Jos katselen vanhempia tauluja vaikka tuolta 90-luvulta asti, ovat ne toki teknisesti kömpelöitä, mutta niissä on jotain vilpitöntä ja raikasta. Nykyisistä tauluistani puuttuu se sielu, jonka vielä nuorena osasin vangita kuvaksi.

Ampuminenkin alkaa käydä turhauttavaksi. Osaanhan minä toki paljon enemmän kuin vuosi sitten, ja silloin tällöin tulee sessioita, joihin olen itse varsin tyytyväinen. Mutta kehitys on kovin hidasta ja onnistuminen liian haurasta. Ei ole kovin kestävää, jos hyvät osumat ja iloinen mieli edellyttävät harmonista ympäristöä ja häiriötekijöiden täydellistä poissaoloa. Minkäänlaiseen agilityammuntaan ei ole mahdollisuuksia tällä tupeloinnilla, ja jos pienikin päänaukominen huonoista osumista vie maun koko touhusta pitkäksi aikaa, ei minulla ole mitään asiaa talvisotaäijien keskelle.

Kaiken kukkuraksi osallistuin tänä aamuna kohtaukseen, josta varmaan taas kirjoitetaan lehdissä otsikolla "suomalaiset tylyjä toisilleen bussissa". Aamubussiini oli tyrkyllä äiti kaksosrattaiden kanssa ja hän kysyi minulta, pääsisikö tällä bussilla hänen määränpäähänsä. Sönkötin unenpöppörössä jotain epämääräistä bussin reitistä, eikä vinkistä ollut äitipololle mitään apua.

Seuraavaksi hän tiedusteli kovaan ääneen bussin ovenraosta, josko joku muu osaisi auttaa. Vastaukseksi hän sai vain jonkun teinitytön haistattelut siitä, miten hänellä on kiire kouluun ja naikkosen pitäisi nyt joko nousta bussiin tai antaa sen mennä. Äiti nousi bussiin ja ryhtyi itku kurkussa soittamaan ohjeita kännykällään.

Tragedia tässä on se, että minä oikeasti tiesin, missä hänen olisi kannattanut jäädä pois löytääkseen määränpäähänsä. Sen keksiminen vain kesti jonkin aikaa, minkä jälkeen pähkäilin vielä olisiko minulla karttaa ja, koska ei ollut, miten selittää reitti äitipololle käsiä huitomalla. Tämä kaikki kesti kuitenkin niin kauan aikaa, että äiti oli jo ehtinyt pettyä ihmiskuntaan ja poistua kyydistä väärällä pysäkillä.

Niin että ei tässä ihan kamalan hyviä ihmisiä olla.

Vastuun jakamisesta

Jos jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, onko jaettu vastuukin sitten kaksinkertainen vastuu? Näin monesti tunnutaan väitettävän. Usein, kun huudetaan sosiaalisen vastuun perään, muistetaan kuitenkin vakuuttaa, ettei tällainen mitenkään vähennä yksilön vastuuta. Minusta sellainen kuulostaa sanahelinältä.

Viime aikoina lehdissä on ollut kiinnostavia esimerkkejä asiasta. Itsenäisyyspäivänä Hesarin mielipidepalstalla oli nimimerkin "Uskotonta vaimoaan edelleen rakastava aviomies" kirjoitus, jossa tämä toivoi, ettei kukaan iskisi naimisissa olevia ja kotona asuvien lasten vanhempia. Näiden kolmansien osapuolien toivottiin kantavan vastuunsa perheiden eheydestä.

Samalla Kauhajoen tapauksessa käydään oikeutta siitä, kuinka paljon vastuuta kouluampujan aseluvan säilyttäneen komisarion tulisi ottaa. Jos todetaan, että komisario toimi väärin eikä kantanut vastuutaan, ei edesmenneen kouluampujan vastuu kuitenkaan muka yhtään pienene.

Ikuisuuskysymys on myös naisten vastuu siitä, etteivät vaeltele ympäripäissään vähäpukeisina keskellä yötä tunnetusti vaarallisilla alueilla. Tietenkin haluan elää yhteiskunnassa, jossa naiset voivat halutessaan tehdä näinkin, toisaalta varautumisesta puhuminen ei tietenkään vähennä raiskaajan vastuuta teostaan, vai mitä? Ja näyttäkää minulle vanhempi, joka ei aio opettaa tyttärelleen tällaista varovaisuutta.

Näistä kaikista vastuunjaon esimerkeistä minulla on luonnollisesti aivan erilaiset ja jossain määrin ristiriitaisetkin mielipiteet. Parisuhde-esimerkki on niistä oikeastaan yksinkertaisin: minun mielestäni jokainen ihminen vastaa täysin oman suhteensa ylläpidosta, eikä vastuuta voi millään tavalla ulkoistaa kolmansille osapuolille. Perheenrikkoja saattaa toki tuntea syyllisyyttä, se kun on ihmisille aika tyypillinen tunne. Vastuuta hänellä ei kuitenkaan toisen ihmisen perheestä ole. Jokainen hoitakoon oman tonttinsa parhaaksi katsomallaan tavalla.

Mitä Kauhajokeen tulee, on vastuunjaosta päätetty jo lakia säädettäessä, joten moraaliongelmasta sinänsä ei ole kyse. On jo selvää, että viranomaisella on jotain vastuuta yksilöiden käytöksestä, ja nyt ratkotaan vain sitä, toimiko viranomainen hänelle säädetyn vastuun mukaisesti. Ja kyllä, kun viranomaiselle annetaan vastuuta yksilöstä, on se vastuu minun mielestäni pois yksilöltä itseltään. Siinä ei ole mitään periaatteellisesti väärää; kyllä minä kannatan sosiaalista vastuuta meidän alati erehtyvien ja heikkojen ihmisten tueksi. Koska viranomaisen ottama vastuu kuitenkin on teesini mukaan pois yksilön harteilta, on haastavaa löytää se sopiva tasapaino näiden kahden vastuunkantajan välillä.

Viheliäisin tapaus on sitten tämä puskaraiskaus ja sen ennaltaehkäiseminen. Sen verran feministiä tai yksinkertaisesti vain naista minussa on, etten suin surminkaan suostuisi millään tavalla keventämään raiskaajan vastuuta jakamalla sitä uhrille - korkeintaan jollekin abstraktille yhteiskunnalle. Kuitenkin tuntuu silmien sulkemiselta väittää, etteikö uhriksi joutumisen riskiä voisi järkevin toimenpitein pienentää. Järkeviä toimenpiteitä taas kai tavataan nimittää vastuunkantamiseksi.

Kertokaapa, oi viisaat, millä tavalla saan yhdistettyä nämä ristiriitaiset uskomukseni:

a) vastuun jakaminen pienentää yksittäisen vastuunkantajan taakkaa;
b) naisten ei ole järkevä käyskennellä pimeissä puistoissa yksin humalassa;
c) puskaraiskaajan vastuuta ei voi pienimmässäkään määrin vähentää uhrin kustannuksella?

Viikon alun väriskaalasta

Tänään maanantaina minut tunnistaa siitä, että olen se synkänpuhuva näppäimistönsä äärelle kyyristynyt hiljainen hahmo, joka sulkee maailman ulkopuolelleen kuulokkeillaan ja välttelee katsekontaktia. Minusta ei ole kenellekään mitään harmia, jos vain ymmärrätte olla ryttyilemättä. Kunhan tämä työpäivä on saatu hoidettua kunnialla pulkkaan ja lapset haettu tarhasta, lupaan kyllä vetäytyä ihmiskunnasta maalaushuoneeni hämärään.

Tänään mennään näissä väreissä.

Isänmaallisuudesta

Itsenäisyyspäivän merkeissä olen yrittänyt viritellä itsestäni esiin jonkinlaista isänmaallisuuden tunnetta, mutta ei se helpolla irtoa. Kuten olen moneen otteeseen todennut, en ole kovin isänmaallinen. Identiteetissäni selvästi korkeammalla sijalla ovat vaikkapa äitiys, naiseus, akateemisuus, työnteko ja jopa helsinkiläisyys, vaikka olenkin junantuoma.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että minulla olisi jotain Suomea ja suomalaisia vastaan tai että jollain tavalla häpeäisin suomalaisuuttani. Se on vain jäänyt jotenkin etäiseksi ja vähäpätöiseksi ominaisuudeksi itsessäni; viiteryhmäksi, jonka kanssa en tunne kovinkaan merkittävää yhteenkuuluvuutta. Tiedostan olevani juridisesti osa Suomea, ja olen ihan tyytyväinen siihen, millaisessa yhteiskunnassa elän. Arvostan sitä, että saan käydä töissä, laittaa lapseni turvalliseen julkiseen päiväkotiin ja kulkea pimeilläkin kaduilla pelkäämättä. On hienoa voida harrastaa bloggaamista, maalaamista, pyöräilyä ja ampumista sekä juoda kaljaa ja syödä lihaa. On myös ihan mukavaa, että kasvissyöntiä harjoittaville ystävillenikin löytyy riittävästi murua rinnan alle.

Tämä kaikki on kuitenkin ennemminkin osa länsimaalaisuutta kuin jotain erityistä suomalaisuutta, ja länsimaalaiseksi identifioinkin itseni mielelläni. Mitä sellaista Suomessa on, mitä en mistään muualta lännestä saisi? En ole kova saunomaan, ja kyllähän niitä löylyhuoneita muistakin maista löytyy. Salmiakki ei kuulu herkkuihini, sataprosenttinen ruisleipä kylläkin. Sitäkin kuitenkin kuulemma löytyy muualta. Ja voisiko identiteettini lopulta ripustautua jonkin niin triviaalin asian kuin ruisleivän varaan? Pidän kuitenkin myös belgialaisista oluista, mutten koe sielunyhteyttä belgialaisiin tämän vuoksi.

Olen alkanut uskoa, että isänmaallisuudessa on kyse nimenomaan tunteesta, joka ylittää kaikki lueteltavissa olevat syyt ja argumentit. Kaiken hyvän suomalaisen listaaminen ei riitä, jos en vain saa otetta siitä tunnetilasta. Minulle kaikki ne suomalaisen yhteiskunnan hyvät piirteet ovat toisistaan irrallisia mukavia asioita, koska en vain kykene yhdistämään niitä keskenään joksikin abstraktiksi suomalaisuudeksi.

Voi olla, että asuminen ulkomailla toisi tämän tunteen esiin: koti-ikävä on helposti havaittavissa, ja ehkä se voisi kohdistua kokonaiseen valtioon, jos olisin riittävän pitkään poissa. Mutta ainakaan toistaiseksi en ole sellaista kokenut.

Joka tapauksessa aion katsoa tänään Yle Areenalta kättelyä, tai ainakin laittaa mekkogaalan pyörimään taustalle tätä tavallista lapsiperheen elämää pyörittäessäni. Tänä vuonna yritän painaa kaiken kyynisyyden taustalle ja kuunnella, sanoisiko joku jotain oikeasti liikuttavaa vastaukseksi kysymykseen "mitä itsenäisyys merkitsee Teille". Jollakulla täytyy olla siihen rehellinen ja valaiseva vastaus. Jonkun täytyy oikeasti uskoa siihen ja löytää sen kuvailemiseen sanat, joita minäkin ymmärrän.

Viikonlopun pornopostaus

Keski-Suomessa kuohuu.

- Aika kova paikka huomata, että tällaista tapahtuu omassa työyhteisössä. Tapaus herätti minut ja pitkään olin tästä hirveän pahalla mielellä, Mikkonen sanoo.

Saankohan minäkään enää ensi yönä unta? Oikein virkamies, joka päivä, tunnin ajan! Ja melkein työajalla, kun kerran niitä työaikoja ei varsinaisesti ole.

Uutisen kärki ei tosiaan edes näytä olevan se ainoa aavistuksen verran kiinnostava asia, että puljun virustorjunta on tuolla tasolla.

Kaikkien blogikirjoitusten äiti

Koska minulla on pakonomainen tarve miellyttää mutta liian hajanainen mieli keksiäkseni sopivasti rajattua kohderyhmää miellyttämiselleni, yritän kovasti räpiköidä eri suuntiin. Seuraavassa pyrin huomioimaan kaikki mieleen tulevat kohderyhmät ja kirjoittamaan jotain heitä lämmittävää. Jos juuri Sinun viiteryhmäsi jäi puuttumaan, kerro ihmeessä, niin lisään senkin joukkoon.

Perheelliset, sukulaiset ja kummit

Muksujen tarhakuvat tulivat eilen! Jostain käsittämättömästä syystä kultainen aviomieheni ei kuitenkaan tajunnut kuvien merkittävyyttä hakiessaan lapsukaisia eilen päiväkodista, vaan unohti mainita niistä minun saapuessani kotiin virkistävän Oman Ajan jälkeen. Vasta tänä aamuna näppärä esikoiseni herättyään näytti avaamattomat kuoret, joita ehdin hätäisesti vilkaista ennen bussiin juoksemista.

Suloisiahan ne ovat, ja aivan itsensä näköisiä. No okei, Neila oli toisessa yksityiskuvassa kyllä omituisen vakava, mutta toisessa hymyä sitten löytyikin. Kaveri- ja sisaruskuvat tulevat valitettavasti vasta myöhemmin, joten vielä en päässyt havainnoimaan esikoisen ja hänen miespuolisen tarhakaverinsa välien sähköisyyttä saati siskosten tukkanuottaa.

Fasistit ja turkulaiset

Pääsin eilen ampumaan poikkeuksellisen fasistisessa seurassa, kun Turun pimeiden kujien paikallisjulkkis Jänö oli tutustumassa pääkaupunkiin. Oma zenini tietenkin hajoaa aina täysin yleisön läsnäollessa, joten ei enempää siitä omasta maalitaulustani.

Kanin piti tietenkin osoittelevasti ampua jatkuvasti oikealta ohi, ihan kuin asia ei olisi tullut jo aiemmin selväksi. Jossain vaiheessa surkea osumatarkkuus kuitenkin kävi korpeamaan miestä niin, että tämä ryhtyi säälittävästi urputtamaan jotain vinosta tähtäimestä. Ratamestareilla oli onneksi sen verran tilannetajua, että nyökyttelivät myötäilevästi ja ennaltaehkäisivät näin pahemmankin raivokohtauksen ja murjotuksen.

Eivät kuitenkaan ajatelleet mokomat minun loppuiltaani: sitä riemua ja uhoahan saatiin sitten kuunnella pikkutunneille asti liian monen Lagavulin-ryypyn ryydittämänä. Matkalainen saatiin kuitenkin illan päätteeksi nostettua bussin kyytiin ja bussikuskikin kuulemma heivasi sammahtaneen miehen päätepysäkillä ulos pakkaseen tokenemaan. Lienee turha sanoakaan, että jäivät sitten ne lasten tuliaiset turkulaiselta ostamatta.

Punavihreät ja maailmanparantajat

Postilaatikossani lilluu Veripalvelun sähköposti, jossa muistutetaan verenluovutuksen tärkeydestä juhlapyhinäkin. Veripalvelun kotisivuilta käy ilmi, että juuri minun verityyppiäni tarvittaisiin nyt kipeästi. Edellisestä luovutuksesta onkin jo riittävästi aikaa.

Jos ovat monet aatteet sekoittaneet pääni ja menettäneet uskottavuutensa, verenluovutuksen merkitykseen pystyn yhä uskomaan. Hyvä on, siihenkin liittyy epäilyttäviä piirteitä, kun vaikkapa homomiesten veri ei kelpaa. Verta kuitenkin tarvitaan yksiselitteisesti, joten sen luovuttaminen on niitä viimeisiä asioita, joissa tunnen tekeväni jotain oikein.

Joten nyt olkapäälläni istuu koko ajan pieni nalkuttava omatunto, kun en saa aikaiseksi lähteä luovuttamaan. Eilen olisi ollut tilaisuus vuodattaa jopa turkulaista verta pääkaupungin tantereella, mutta ajatus pulpahti mieleeni vasta kun veri oli jo saastunut mallastuotteella.

Työkaverit

On taas se aika vuodesta, kun tuntee olonsa vähän typeräksi työpöydän äärellä hepeneissä ja korsetissa istuessaan. Mutta kun pikkujoulut kerran alkavat heti työpäivän päätyttyä, ei ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin pynttäytyä jo aamusta. Tietenkin olisi voinut tulla töihin tavallista aikaisemmin, roudata kassissa vaihtovaatteet ja meikit ja valmistautua työpäivän lopuksi täällä Vantaankoskella. Mutta kuka sellaista nyt jaksaisi? Etenkin, kun huomioidaan kappaleessa Fasistit ja turkulaiset kuvaillut tapahtumat edellisenä iltana.

Kilpailuhenkiset kanssabloggaajat

Olen menettämässä otettani: kriisini junnaa paikallaan eikä mitään tuoretta kerrottavaa enää oikein ole. Kuinka kauan blogosfääri voi sietää naista, joka vain jauhaa sitä samaa eikä edisty lainkaan? Eihän sellaista jaksa kukaan lukea, saati kommentoida. Yli neljän vuoden bloggaamisen jälkeen olisi tietenkin ihan kunniallista vetäytyä eläkkeelle tai ainakin pitää taukoa, mutta rehellisyyden nimissä en pysty sellaiseen ainakaan nyt, vaikka yön pimeinä tunteina moista harkitsenkin. Väännän täällä varmaan vielä silloinkin, kun ainoa lukijani olen minä itse ja koko kommenttifunktio on poistettu tarpeettomana.

Tytöstä polvi paranee

Olen niin tavattoman ylpeä: esikoiseni on oppinut sarkasmin jalon taidon.

Kolmivuotias leikki bonuskortillani ja sai taitettua sen kahtia. Tämän huomattuaan tyttö totesi isälleen ovela ilme kasvoillaan, että "äiti varmaan tykkää!"

Väkivaltakulttuurista

Älkää luulko, että työntäisin lusikkaani Sofi-soppaan, pois se minusta. Mutta jos ihan vähän vain hipaisisi tuota Johanna Korhosen tulkintaa aiheesta.

Pomo kylläkin tervehti aamulla töihin tullessaan, mutta on se joskus ajatuksissaan tainnut posottaa ohi ottamatta katsekontaktia. Eilen joku nainen (!) livahti juna-asemalla edestäni ovesta ja melkein paukautti sen naamalleni. Ja entä minä itse sitten? Auon päätäni täällä pahamaineisessa netissä ja yritän hartiavoimin hiljentää kaikki idiootit toisinajattelijat.

Elämme väkivaltaisessa maailmassa.

Korhosen lista oli tietenkin epätäydellinen, koska kolumnilla on ymmärrettävästi rajattu pituus. Vaikka netti on paha, käytän sitä nyt hyväkseni mainitakseni muutamia puuttumaan jääneitä väkivaltakulttuurin ilmentymiä.

-Kuopukseni tönäisi eilen päiväkodissa tarhakaverinsa kumoon ja purskahti manipuloivasti itkuun, kun hänen käskettiin pyytää anteeksi.

-Työpaikan Amican hinnat ovat nousseet ikävän korkeiksi samaan aikaan, kun laatu on pudonnut keittiöpäällikön vaihtuessa tiuhaan tahtiin.

-Lunta ei vain näy, vaikka on olevinaan talvi.

-Toimistossa on tänään jostain syystä poikkeuksellisen kylmä.

-Aamulla jouduin vaivalloisesti nousemaan pyörän satulasta, avaamaan jalankulkuportin ja taluttamaan pyörän työpaikan sisäpihalle, kun en saapunut tällä kertaa kätevästi yhtä aikaa postiauton kanssa ja päässyt siten livahtamaan sisälle leveämmästä autoportista.

-Joulu-tammikuussa ei aurinkoa pääse näkemään, kun riistäjän kahleissa työpaikalla kuluu päivän ainoa valoisa aika.


Lukijat voivat vapaasti kertoa omista väkivaltaisista kokemuksistaan, josko se vähän helpottaisi murjottua mieltä.

Alueellisista, ellei geneettisistä piirteistä

Hesarissa kerrottiin eilen, että karjalaiset ovat puheliasta sakkia. Tänään soitin sanomalehti Karjalaisen asiakaspalveluun, ja ai että oli reipas ja mukava mies puhelimessa.

M.O.T.