Keskustelemme ja kehitymme

Että on ihanaa olla töissä! Ja onneksi Mellakin alkaa olla niin hyvässä kunnossa, että Erik pääsee huomenna omiin töihinsä ja Mella päiväkotiin.

Minä olenkin nyt päässyt viimein käynnistämään Vantaankosken pääkallopaikalla kehityskeskustelut oman poppooni kanssa. Pitkään olenkin sitä jo odottanut, alun alkaen lörpöttelyt oli tarkoitus hoitaa jo helmikuussa. Aikataulu kuitenkin levisi käsiin samalla kun nilkka levisi jalkoihin (har har) ja jouduin sairaslomalle.

Ihmisten kanssa työskentely tässä hommassa onkin ehkä se paras puoli. Työhaastattelijana olen ehtinyt jo suorastaan rutinoitumaan, mutta eilen vedin elämäni ihka ensimmäisen kehityskeskustelun. Kun työporukka koostuu n. 20 eläväisestä ja monella taholla hääräävästä ihmisestä, on heidän menemistensä ja toiveidensa kartoitus aika vaikeaa ilman järjestelmällistä läpikäyntiä ja henkilökohtaisia keskusteluja. En tiedä, mitä arvon mediaseuraajat keskusteluilta odottavat, toivottavasti ne hyödyttävät heidän työtään edes melkein yhtä paljon kuin minun.

Nyt tuntuu suorastaan siltä, että kaikenmaailman lomia on liikaakin. Päivätkin hurahtavat niin nopeasti, ettei pääse kuin vähän alkuun kaikesta siitä mitä haluaisi töissä ehtiä tekemään. Ei voi valittaa.

Karhunpoika oksentaa

Mella-neidin sairastelu se vain jatkuu. Torstaina pipiys vaikutti vain perusflunssalta, mutta nyt tyttönen on oksennellut jo pari päivää eikä mikään ruoka pysy sisällä. Vettäkään ei voi antaa kuin 10-20 ml kerralla muutaman minuutin välein, jottei se tule heti ulos.

Vaatteita ja paperia on kulunut, yksi iso oksennus kun tuntuu vievän melkein puolet paperirullasta. Paitoja ja housuja taas on kertynyt likasankoon jo iso pino. Jotenkin sen pahemmilta tuhoilta olemme välttyneet, eli aikuisten vaatteet tai yksikään sängyistä ei ole saastunut, vaikka neiti tykkääkin uupumuksensa keskellä kiehnätä ja köllöttää vieressämme pehmeillä alustoilla.

Nyt oli sitten minun vuoroni jäädä kotiin hoitamaan pienokaista, näillä näkymin vielä huomennakin. No, onpa tämäkin sitten koettu, vaikken moista elämystä kyllä mitenkään innolla ole odottanut. Onneksi Mella on kuitenkin väsymyksestään ja pahasta olostaan huolimatta hurjan hyväntuulinen, joten tunnen oloni suorastaan tarpeelliseksi rapsuttaessani hymyilevänä makoilevan tytön selkää. Ihanaa, että on sentään mahdollista jäädä töistä kotiin hoitamaan lapsirassukkaa.

Karhunpoika sairastaa

Kyllä huomaa, että päiväkotiarki on alkanut: eilen Mella sairastui elämänsä ensimmäisen kerran. Koskaan pimulla ei ole ollut mitään tautia, mitä nyt joskus nenä vähän vuotanut. Eilen aamulla tytölle nousi elämänsä ensimmäinen kuume, jota vielä ryyditti mahdollisesti liiallisesta lehmänmaidon nauttimisesta aiheutunut ripuli. Erik on nyt sitten tänään toista päivää hoitamassa meidän pientä karhunpentuamme.

Oli kyllä aivan outoa nähdä tuo napero korkeassa kuumeessa (pahimmillaan 39,9 astetta). Yleensä niin eläväinen ja vaikeasti suitsittava ympäriinsäkipittäjä makasi nyt vain raukeana sylissä silmät lurpsahdellen. Saipa äiti nyt kerrankin tyydytettyä läheisyydentarpeensa, kun sai silitellä ja pusutella isoa vauvaansa yllin kyllin.

Mikään kamala hätä Mellalla ei kyllä ollut eikä ole, väsymyksestä huolimatta tyttö oli kuitenkin hyväntuulinen ja kikatteli aina kun vain jaksoi. Ja Panadol-suppo teki suoranaisia ihmeitä, sillä loppuillasta pimu olikin jo oma entinen itsensä (eli kirjahylly ja sanomalehdet olivat taas vaarassa).

Karu arki alkoi

Kommenteissa tuli kysymys päiväkotikuulumisista, ja onhan niistä ollut tarkoitus kirjoittaa jo jonkin aikaa. Jotenkin heti on muka olevinaan kiire, kun palasin töihin. En ehtinyt olla Vantaankoskella kuin viitisen tuntia, mutta mieli siirtyi jo hulinaan.

Ei tässä nyt oikeasti ole ollut niin kiire, mutta kai sitä pitää jotenkin priorisoida ajankäyttöään. Kun nyt jatkossa istuu taas sen kahdeksan tuntia koneen ääressä, ei tee mieli enää juuri komputoida kotona. Ei edes blogata. Mutta eihän tähänkään nyt oikeasti niin paljon aikaa mene, etteikö kuulumisista voisi kirjoitella.

Se niistä selityksistä. Ollaanpas nyt sitten vähän tehokkaampia ja yritetään päästä asiaan. Mella siis jäi torstaina ensimmäisen kerran yksinään päiväkotiin, kun taas minä painuin kampaajalle. Tyttö ei edes itkenyt jätettäessä, ja muutenkin päivä meni kuulemma todella hyvin. Samoin eilen perjantaina.

Hiljainen se pimu on kuulemma ollut, hyvin rauhallinen. Päivän aikana pakkautunut energia onkin sitten purkautunut iltaisin kotona, kun Mella on ollut todella hyväntuulinen ja riemusta hihkuen riehunut jo pari iltaa. No, eiköhän neiti jossain vaiheessa uskalla päästää itseään irti myös päiväkodissa.

Keskiviikon ja torstain välinen yö oli minun osaltani aika levoton, itkeskelin ja valvoin oikeastaan läpi yön. Tuntui niin pahalta viedä oma pieni lapsi pois! Jostain syystä torstaina päiväkodilta lähtiessäni en kuitenkaan purskahtanut itkuun, vaan olo oli suorastaan helpottunut. Olikin yhtäkkiä aika kivaa, että edessä oli muutama tunti omaa aikaa. En vielä ollut töissä, mutten enää hoitanut Mellaakaan.

Erik sitten haki Mellan torstaina hoidosta, ja ilmakin oli kaunis. Huojentunut ja tyytyväinen olo sen kuin jatkui, kun tyttö ei ollutkaan itkuinen vaan kovin iloinen. Siinä kaikessa riemussa tuli sitten avattua terassikausikin, kun Helsinginkadulla oli tyyntä ja aurinkoista eikä Mella ehtinyt kyllästyä ollenkaan koko tuopin aikana.

Seuraavaksi lähdemme Mellan herättyä tarkastamaan Karhupuiston meiningin. Aurinko paistaa edelleen, ja Pelle Miljoonan pitäisi esiintyä pian. Mikäs siinä on ollessa.

Kävelyä, mämmiä ja hoitopaikkoja

Alkuun pakollinen raportti, joka edellisestä tekstistä unohtui: Mella otti ensimmäiset askelensa ilman tukea mökillä viime maanantaina, siis viikko sitten. Jo aiemmin neiti oli ottanut yksittäisiä askelia pöydältä hyllylle ja sylistä sohvalle jne., mutta viikko sitten pimu otti kokonaista kolme tai neljä askelta (tarkasta määrästä on hieman epäselvyyttä) kohti takkatulta. Älkää huolestuko, takan edessä oli kyllä penkki, joka esti pimua pääsemästä lähelle liian kuumia paikkoja.

Sittemmin tuota tepastelua onkin harjoiteltu ahkerasti.

Seuraava teema. Reilu viikko sitten, pallogrillikauden avajaisissa, söin pikkuisen mämmiä ihan vain perinteiden pakosta. Joka vuosi minä sitä maistan, tai siis lähinnä sotken hieman mämmiä kerman ja sokerin joukkoon. Joka vuosi muistan taas, että enhän minä edes pidä mämmistä. Joka vuosi kuitenkin odotan, että ehkä tänä vuonna yhtäkkiä huomaankin nauttivani tuosta suuresta herkusta.

Arvatkaapas mitä. Tänä vuonna minä oikeasti sitten huomasin pitäväni mämmistä! En vielä sillä ensimmäisellä maistiaiskerralla, mutta sitten Keski-Suomessa mummolassa maistaessani. Mutta arvatkaapas mikä on vielä ihmeellisempää. Mella suorastaan rakastaa mämmiä! Eikä typykkä edes saanut joukkoon kermaa tai ainuttakaan sokerimurusta. Siitä se pimu vain pisteli menemään, suoraan lusikalla pakkauksesta. Söi vaikka kuinka paljon.

Niinpä meidän piti heti Helsinkiin palattuamme ostaa ihan itse kokonainen mämmilaatikko. Siinä sitten istuimme kolmestaan Mellan ja Erikin kanssa ja söimme koko boksin yhdellä istumalla. Jo on aikoihin eletty.

Sitten vielä yhteen asiaan, eli hoitoon. Mellan päiväkotiaika alkaa tällä viikolla, ja se kouristaa sydämestä. Keskiviikkona menen tytön kanssa joksikin aikaa katselemaan meininkiä, torstaina ja perjantaina pimu taas jätetään päiväkotiin jo muutamaksi tunniksi ihan yksinään. Tuntuu niin hurjalta, vaikka Mella onkin todella sopeutuvainen lapsi.

Koin pienen hoitoherätyksen tuossa pääsiäisen alla, kun kävimme isäni luona. Isä toisti jo aiemmin tekemänsä ehdotuksen, että voisimme joskus jättää Mellan heille hoitoon ja vaikka yöksikin. Ajatus tuntui tuolloin suorastaan järkyttävältä, eiväthän nyt kunnolliset vanhemmat voi lähteä hurvittelemaan keskenään ja jättää lastaan hoitoon ihan vieraaseen paikkaan.

Kunnes sitten vasta kotimatkalla tuli mieleen, että ehkä Mellan mummola (pappala?) ei sittenkään ole ihan vieras paikka. Jos nyt tarkemmin ajattelen, niin kyllä tässä maailmassa varmaan lapset ovat ennenkin olleet mummolassa hoidossa, jopa ihan yötä. Ehkä se ei olekaan niin luonnotonta. Ehkäpä on jopa Mellan oikeus käydä välillä vähän papankin luona, olla jopa yötä. Ehkä vanhemmuutemme ja suhteemme lapseemme kestää sen, että tytöllä voi olla hyvä suhde myös muihin sukulaisiin.

Tästä riemastuneena ryhdyin jo suunnittelemaan kaikkea, mitä joskus kesällä ehtisikään Keski-Suomessa tehdä kun Mella on papan luona kylässä. Voisi esimerkiksi, öö, syödä yhden aterian keskeytyksettä. Muulloinkin kuin päiväuniaikaan. Tai olisikohan ensi kesänä jossain hyvää kesäteatteri-puskafarssia?

Kaupungin syke ja kaukolämpö

On harvinaisen miellyttävää olla taas kotona. Viime yönä palasimme muutaman päivän mökkireissultamme, emmekä hetkäkään liian aikaisin. Olihan se kiva nähdä taas mökkipahasta talven jälkeen, tai no, talven "jälkeen", sanoisinko ennemminkin talvella. Avotakka ei juurikaan lämpöä pitänyt ja kun yhtenä yönä mittari valahti -10 asteeseen, ei peiton alla hytistessä juuri naurattanut. Mella saatiin pidettyä lämpimänä toppahaalarin avulla, mutta kiukkuinenhan se tyttö oli ison osan ajasta kun haalarissa on aika vaikea liikkua.

Jatkossa ei sitten tarvitsekaan lähteä ekstremeilemään tuonne erämaahan ainakaan Mellan ollessa kovin pieni. Odotan kuitenkin jo innolla vähän kesäisempiä ilmoja, tämänviikkoisen jälkeen mökillä osaakin arvostaa Suomen kesälle tyypillisiä +10 asteen lämpötiloja. Plussan puolella sentään! Ehkä Mellallekin riittäisi villapaita, muistaakseni kesäisin ei joka ilta edes tarvitse lämmittää takkaa.

Näillä näkymin seuraava mökkivisiitti onkin sitten kesäkuussa, jolloin Erik ja pappani, Mellan isopappa, uusivat tönön peltikaton. Juhannukseksi pitäisi remontin valmistua, jotta yöttömästä yöstä voidaan nauttia rauhassa. Uusi laiturikin taitaa siinä vaiheessa jo maata paikoillaan, mutta pihamaan myllerrys laajempaa nurmikenttää varten lienee vielä kesken.

Se takatalvi tuli Helsinkiinkin, mutta jotenkin se ei osaa nyt haitata ollenkaan. Sisällä kun on joka tapauksessa lämmintä!

Pakkasmaille

Eilen alkoi kesä, sillä kokoonnuimme porukalla Latokartanoon grillailemaan vartaita, kanafileitä ja makkaroita. Eihän se tuuli nyt ollut aivan lämpimämmästä päästä, mutta takki päällä oli silti ihan mukava istuskella Service-Loimiston takapihalla auringossa.

Lämpimille ilmoille voi nyt kuitenkin sanoa hyvästit, sillä kohta lähdemme köröttelemään kohti Saarijärveä ja ikiomaa mökkiämme. Alkavalle viikolle onkin luvattu kylmenevää ilmaa koko Suomeen, ja Keski-Suomessa onkin odotettavissa pakkasta ympäri vuorokauden. Takkapuuta menee varmaan paljon.

Ensimmäistä kertaa olemme vastuussa mökkeröisen kevätsiivouksesta, joka onkin puheiden mukaan aika iso urakka. Talvisaikaan talopahanen toimii paikallisen hiirikannan kotina, joten kevään ensimmäisellä vierailulla pitää siivota kaikki papanat pois, pestä kaikki lattiat ja kaappien hyllyt sekä kiehauttaa astiat. Ennen tätä projektia ei Mellaa uskalla viedä taloon ollenkaan, mikäli myyräkuumeelta haluaa välttyä. Näin on ainakin mummo teroittanut, emmekä me kai ryhdy riskinottoon tässä asiassa.

Tämä taitaa valitettavasti tarkoittaa sitä, että Erik joutuu yksinään siivoamaan mökin kuntoon minun vahtiessani Mellaa mummolassa. Saas nähdä, mitä siitäkin tulee. Ensimmäinen yö vietetään nyt kuitenkin mummolan lämmitettyjen seinien suojassa, ja varsinainen mökkivierailu alkaa vasta huomenna maanantaina.