Olihan se, ja menikin

Joulu tuli, joulu oli ja joulu meni, mikä on ihan hyvä asia. Oli mukavaa olla ensimmäistä kertaa ihan kotona jouluna, ja erityisesti se oli mukavaa vieraiden takia. Tänään on ensimmäinen työpäivä ja vieraat jo istuvat lentokoneessa matkalla koti-Saksaan, mikä on sekin aika hyvä asia.
Sitä paljon puhuttua joulustressiä en kokenut, vaikka omatekoisia ruokia omassa kotona isommalla porukalla söimmekin. Ikävää oli lähinnä juuri joulunpyhiksi ajoittunut ja joulupäiväksi huipentunut flunssa, josta tällä hetkellä on jäljellä seulana vuotava nenä ja kuiva yskä. (Tai, no, aamuisin se yskä on kaikkea muuta kuin kuiva.)

Suurin hankaluus joulun aikana olikin se, että Mella nukkui meidän huoneessamme. Iso paksu tyttömme kun on jo oppinut nukkumaan yksin omassa huoneessaan, ja neiti saakin parhaat unet siellä omassa rauhassaan. Nyt Mellan huone kuitenkin luovutettiin pyhien ajaksi vieraiden käyttöön ja pimu siirrettiin meidän jalkopäähämme.

Rauhaan ja hiljaisuuteen tottunut vauva sitten tietenkin heräsi joka kerta, kun minä flunssainen yskin. Ja yskässä usein yskitään usein.

Odotankin nyt jo innolla sitä, että kohta pääsen rauhoittuneeseen kotiin. Voi vain lysähtää sohvalle ja heittää aivot narikkaan! Ehkä katsoa jonkun kivan leffan! Tai järjestää vaikka TV-sarjamaratonin! Erik taas on odottanut riemuissaan sitä, että Mella syö jälleen kiltisti. Jouluna tytön ympärillä hääri niin paljon setiä ja pappoja pelleilemässä ja rupattelemassa, ettei neiti malttanut moneen päivään syödä kunnolla. Nyt on kotona taas ruokarauha, kun edes minä en ole pärskimässä ja köhimässä. Sen sijaan pärskin ja köhin päivät Vantaankoskella, työrauhasta täällä avokonttorissa saa tosin muutenkin lähinnä haaveilla... jos siis sellaisesta on kiinnostunut, minä en ole.

Kohta koittaa uusi vuosi, mitäköhän silloin tekisi? Pienenä extreme-haaveena olisi viettää vuoden vaihtumista omalla mökillä erämaan rauhassa. Sähkötön ja lämmittämätön tupa saattaa olla aika haasteellinen, mutta kyllähän sen saa takalla lämpimäksi kun kärsivällisyyttä riittää. Minä voisin Mellan kanssa jättää lämmitysurakan suosiolla Erikille ja istua sillä aikaa mummolassa kahvilla...

Täytyy nyt katsoa, toteutuuko haave. Mikäli flunssani etenee Mellaan tai Erikiin tai Mella ei parane jouluhulluudesta ja -syömättömyydestään, täytynee jäädä koti-Helsinkiin rauhoittumaan ja kokeilla mökkiä jonain toisena talviviikonloppuna. Ehkä sitten pääsiäisenä... Onhan Keski-Suomessa talvi vielä pääsiäsenäkin, onhan?

Jouluflunssa

Se iski sitten, se jouluflunssa. En ihan ehtinyt edes kunnon työntekijäksi, kun jouduin jo tänään jäämään kotiin sairastamaan. Kuvittelin vielä eilen päivällä, että se orastava sairaus hiipisi vähän hitaammin ja tulisi vasta viikonloppuna.

No, nyt on onneksi kuitenkin hyvin aikaa levätä. Erikin isä ja veli tulivat eilen Saksasta, ja tänään Erik vei sukunsa Helsinki-turneelle. Onhan nyt ensimmäinen kerta, kun appiukko on Suomessa. Veli on toki jo vanha Helsingin-kävijä.

Ja kun Mellakin lähti kierrokselle mukaan, on minulla koko päivä aikaa vain lojua kotona. Kyllähän se hyvää tekee. Vieläkin parempaa tekisi, jos ei olisi kurkku kipeä. Vähäkuumeiset flunssat olisivat muuten ihan kivoja rentoutumishetkiä, mutta polttava kurkku pilaa aina senkin riemun. Pah. Onneksi joulun varalle on kuitenkin ostettu paljon suklaata, ja käskin Erikin vielä tänään kauppaan täydentämään varastoja. Lohtu se on laihakin lohtu, tai, no, tämän jälkeen ei niin kovin laiha.

Täytyy kohta lämmittää kuppi mustaherukkamehua. Tässähän voisi olla todella huono työntekijä ja yrittää peräti parantua vielä ennen jouluaattoa. Elämässä täytyy olla tavoitteita.

Mitä Mella osaa

Jos ei kerran kunnon proosaa ehdi kirjoittamaan, tyydytään sitten listoihin. Tämän listan teemana on "mitä Mella osaa".

Sormileikki. Mella harjoittelee ahkerasti pinsettiotetta, siis nostamista pieniä esineitä etusormen ja peukalon väliin. Sormien yhteistyö ei ole saumatonta, ja pääasiassa Mella vain hipelöi kaikkea vastaantulevaa pikkuriikkisellä etusormellaan. Koko kämmenellä tarttuminen on tosi passé, paitsi jos esineestä on erityisen tärkeää saada pitävä ote. Tällaisia esineitä ovat lähinnä äidin hiukset ja silmälasit.

Eteneminen. Mellan liikkumista ei voi hyvällä omallatunnolla kutsua ryömimiseksi, mutta kyllä se pimu saattaa jollain ihmeellisellä telekineesillä siirtyä lyhessäkin ajassa parin metrin matkan. Lähinnä kyse on epämääräisestä kierimisen ja pepun heiluttelun yhdistelmästä. Joskus taaksepäin ryömiminen näyttää suorastaan tarkoitukselliselta, mutta pääasiassa neiti osaa vain peruttaa ison takamuksensa jumiin sohvan alle.

Istuminen. Mella osaa jo istua paikallaan useita minuutteja, ellei jokin ylivoimaisen kiinnostava ääni tai liike saa pimua kääntämään painavaa päätään liian nopeasti. Ihan itse typykkä ei kuitenkaan osaa nousta istumaan, eikä istumisen lopettaminen suju vielä kunnolla. Niinpä istumaan laitetun Mellan ympärille pitääkin joko kasata paljon tyynyjä tai olla itse ottamassa kaatuva lapsi vastaan.

Syöminen. Kaikkialla varoitettiin antamasta pienelle vauvalle tuttipulloa, koska silloin se mokoma unohtaa miten tissiä syödään. Miksei kukaan varoittanut siitä, että jos vauva saa vain tissiä, se ei osaa enää syödä tuttipullosta? Minun työhönpaluuni nosti esiin tämän ongelman, eli Mella suostuu syömään ainoastaan suoraan rinnasta tai sitten lusikalla kulhosta. Ei tietenkään itse otettuna, vaan syötettynä. Mutta aika ripeässä tahdissa Mella ruokaansa sisään näinkin lappaa, joten ei siinä mitään. Mella ei ole myöskään nirso, eli oikeastaan kaikki toistaiseksi tyrkytetyt soseet ovat maistuneet ainakin jonkin verran. Neiti vaikuttaakin tavattoman uteliaalta, ja ottaa täysin luottavaisena vastaan ensimmäisen lusikallisen mitä tahansa, syötävää tai ei.

Juttelu. Usean tavun mittaisia jokelteluja ei olla vielä kuultu, lukuunottamatta taajaan toistuvaa huudahdusta "ÄPYH!". Siinäkin tuo ensimmäinen ä-tavu saattaa olla vain vahinko, valmistautumista varsinaiseen pyh-tuhahdukseen. Muihin suosikkiääniin lukeutuvat mm. liki ultraäänellä kiljuminen, maailmaa tuomitseva aggressiivinen "HÖH!"-tuhahdus sekä mielipuolisen hempeilevä huokailu. Myös kielen pärisyttely, käytännössä siis lähinnä pelkkä sylkeminen, lienee tapa kommunikoida.

Itsenäisyyspäivää

Tuli hyvään saumaan tämä itsenäisyyspäivä, tauko olikin paikallaan. Enpä minä nyt niin kovin pitkään ole töissä ollut, mutta pieni ajatustuokio tekee kuitenkin hyvää. Sen verran uudet tehtävät ovat innostaneet, että ne ovat pyörineet päässä aika paljon vapaa-ajallakin. Nyt yritän opetella pitämään työasiat töissä ja kotiasiat kotona. Se on vaatinut totaalista rauhoittumista, mikä tänään on tarkoittanut kotiin linnoittautumista. (Anteeksi siis Anna: puhelimeni on ollut koko päivän kiinni ja sähköposteihin en ole juuri koskenut. Suunnitelmia olen tehnyt korkeintaan puoleksi tunniksi eteen päin. Juuri muuhun aivot eivät näin vapaalla suostu.)

Aivan toimettomana en kyllä ole tänäänkään ollut, vaan käynnissä on Projekti Sämpylä & Kääretorttu. Loppuillaksi onkin sitten suunnitelmissa mahdollisimman vähä-älyistä toimintaa, joka sisältää ainakin syömistä ja mahdollisesti iltapukujen haukkumista. Niitä näkyy kuulemma tänään livenä jopa intternetissä.

Tiedättekö/muistatteko, mitä perheellemme kuului tasan vuosi sitten? Viime itsenäisyyspäivänä tunsin ensimmäisen kerran Mellan liikkeet vatsassa. Nyt pimu potkii jo aika paljon kovempaa, ja vaikkei varsinainen ryömiminen vielä kuulu repertuaariin, osaa Mella kierimällä jo karata vaikka minne. Yleensä olohuoneen pöydän alle, jossa rääpäle sitten pureskelee johtoja, pissaa matolle (jos on liikkeellä ilman vaippaa) ja lyö päänsä pöydänjalkoihin.

Pässinpäitä yliopistolla

Kävin äsken rankan työviikon päätteeksi kansantaloustieteen laitoksella tarkoituksenani kopioida makrotalousteorian luentokansiosta materiaalia viikonlopun opiskeluja varten. Tiistaiaamuna on nimittäin tentti, ja maanantait ovat niin tiukkoja työpäiviä etten välttämättä ehdi ja jaksa opiskella enää silloin.

Aikomukseksi tämä kuitenkin jäi, sillä kansio ei ollut paikallaan. Muutamissa viimeisissä laskuharjoituspapereissa onkin ollut vieno toive, että kansiota ei vietäisi pitkäksi aikaa pois paikaltaan, jotta kaikki pääsevät kopioimaan tenttimateriaalin. Pyynnölle on näköjään ollut tarvetta, mutta siitä ei ole ollut hyötyä.

Joten, sinä pässinpää joka veit makrotalousteorian luentokansion pois tenttiä edeltäväksi viikonlopuksi: voisitko ystävällisesti kuolla pois, tosin palauttaisitko sen kansion ennen harakiriäsi?

Aivan oma puhinansa olisi se, että miksi nykyisenä internetaikana vielä käytetään nuhjuisia luentokansioita. Tai miksi kopioitavaksi tarkoitettavaa materiaalia säilytetään kaksi kerrosta ylempänä kuin opiskelijoiden kopiokoneita. Vai opinko minä vain liian hyvään viimekeväisellä mikrotalousteorian kurssilla?

Töissä on, yllätys yllätys, kiire

Ei tullut mitenkään yllätyksenä, että töissä on täysi hulina päällä. Käynnissä on vahdinvaihdon lisäksi paljon rekrytointeja, ja minäkin olen päässyt istumaan työhaastatteluissa ja jo palkkaamaan yhden uuden ahertajan. Tiimin vastuun siirtyminen omille harteille lisää tietenkin hulinantunnetta: uudenlaiset tehtävät kiinnostava ja innostavat siinä määrin, että ne pyörivät vielä unissaankin mukana. No, mikäs siinä, kyllä se siitä tasaantuu.

Töissä on siis ollut kiva olla, ainakin ensijärkytyksen ja Mella-ikävän jälkeen. (En nyt väitä etteikö ikävä olisi yhä, mutta nyt se on siedettävää.) Vähän surettaa se, että kotona on ollut käynnistysvaikeuksia: Mella ei oikein opi juomaan pumpattua maitoa pullosta, neiti kun on tottunut täyteen luomupalveluun. Täytyy nyt vain valaa Erikiin uskoa, että kyllä se pimu lopulta suostuu syömään. Hyvähän se tietenkin on minun sanoa, kun imetys on ollut helppo ruokintatapa enkä nyt ole kotona näkemässä sotimista.

Ensimmäinen viikkokaan ei kuitenkaan ole vielä ohi, joten katsotaan tilanteen etenemistä.

Pikaraportti Vantaalta

Takana on nyt yksi työpäivä ja alkamaisillaan uusi. Ensimmäistä kertaa töissä äitinä ja esimiehenä, tosin ensimmäinen päivä oli maanantain tapaan tyypillisen kiireinen ettei siinä oikein ehtinyt tuntojaan paistatella tai uusiin työtehtäviin totutella. No, jo tänään pääsen haastattelemaan uusia työntekijäkandidaatteja. Siitä se lähtee.

Tänään raahasin työpöytäni kulmalle myös kaikennähneen viherkasvini (älkää kysykö mikä se on). Samainen kasvipolo on elänyt jo pari vuotta täällä avokonttorin keinovalossa, minkä jälkeen se vietti äitiyslomani aikana helteisen ja vedettömän kesän suorassa auringonpaisteessa parvekkeella sekä muutaman viikon ajan samaisella parvekkeella pakkasessa. Ja yhä se vain vihertää!

Sermiini olen jo kiinnittänyt kolme valokuvaa Mellasta sekä hyviä Dilbert-strippejä. Näyttöni taustakuvan olen myös jo vaihtanut Mellaksi. Sermissä olisi kyllä vielä paljon tilaa, jonkinlaisia värikkäitä kuvia täytyy ryhtyä hamstraamaan. Kaikki mahdolliset piristävät väriläiskät ovat hyödyllisiä tänä pimeänä aikana.

Vatsasta kipristää

Hohhoh, onpas nyt paljon häslinkiä ja sekavia ajatuksia. Päivä on mennyt sämpylöiden tekemisessä ja laskuharjoitusten raapustamisessa, ja tietenkin Nick Caven keikalle valmistautumisessa. Tällä hetkellä taustalla soi No More Shall We Part (sekä se levy että sen nimibiisi) ja meikit on jo laitettu. Lapsenvahdit eli Jonna ja Robert ovat ihan kohta täällä.

Huolestuttaa niin paljon! Mella ei ole koskaan ennen ollut meistä kahdesta erossa yhtä aikaa. Mitä jos se saa ihan kamalan paniikkihätäraivokohtauksen eikä me vastata puhelimeen keikalla? Pimu ei ole vielä oppinut vierastamaan, mutta mitä jos se oppii kerralla tänään ja traumatisoituu? Ja jos Mella on tänään ihan kauhea, Jonna ja Robert traumatisoituvat eivätkä enää ikinä puhu meille tai Mellalle.

Huomenna sitten pitäisi mennä töihin. Sekin on herättänyt riemun lisäksi ahdistusta. Mellalla kaikki on varmasti hyvin, jäähän se yhä kotiin isin kanssa. Mutta miten minä osaan olla joka päivä kymmenen tuntia erossa rakkaimmastani? Kun tähän mennessä olen ollut pikkupimun kanssa joka paikassa, mitä nyt parin tunnin eroja on ollut. Voi olla, että itku tirahtaa toimiston vessassa. Ainakin olen jo vähän iltaisin kyynelehtinyt ennen nukkumaanmenoa.

No, kääretorttuterveiset on leivottu toimiston kahvihuoneeseen ja huominen vaatekerta valittu. Nyt se elämänmuutos on sitten taas edessä.

Mella vauvauinnissa

Pikapyrähdys Tallinnaan

Hääpäivä se sitten tuli ja meni, tällä kertaa yllätyksen merkeissä. Toisin sanoen yllätin Erikin varaamalla meille pienen Tallinnan-risteilyn juhlapäiväämme varten. Laivalla majoituimme lokoisasti sviittiin ja Tallinnassa kävimme syömässä venäläistä ruokaa (ks. valokuva) sekä tepastelemassa ympäriinsä. Muutamista sadepisaroista huolimatta päivä oli mukava, ja ruokaa tuli syötyä aivan liikaa. Erikkään ei ollut ollenkaan pahastunut yllätyksestä, vaikka vähän pelkäsin aluksi reaktiota. Kun nyt oltiin puhuttu ja sovittu, että vietetään hääpäivää ihan rauhassa kotosalla.

Yllätys pysyi mainiosti salassa vielä siinäkin vaiheessa, kun Robert oli odottamassa pihalla meidän pääsyämme vauvauinnista. Ajomatkan päätepysäkki paljastui vasta sitten, kun emme kääntyneetkään kotipihaan vaan jatkoimme kohti Katajanokkaa. Siinä vaiheessa oli pakko varmistaa, että olihan se Erikin passi mukana. Ja oli se.

Muutoksia blogissa

Saas nähdä mitä tästä tulee, vaihdoin nimittäin blogini juuri Bloggerin beta-versioon. Jo aivan alusta asti olen himoinnut luokituksia teksteilleni, mutta Blogger ei ole niitä tähän mennessä tarjonnut. Beta-versiossa tämäkin uusi kaunis piirre on ollut tyrkyllä, mutta toistaiseksi en ole uskaltanut betaan siirtyä. Suurimpana esteenä on ollut se, etteivät tyyliasetukset ole säilyneet uuteen versioon siirrettynä. Ja minä kun niin kovalla vaivalla olen saanut kaikki värit ja leveyden juuri oikeanlaisiksi!

No, mutta nyt Blogger sitten viimein lupasi sujuvan vaihdon tyyleineen päivineen. Tällainen tämä nyt sitten on. Jossain vaiheessa olisi tarkoitus käydä läpi vanhoja posteja ja läiskäistä niihin luokitteluja mukaan. Kyseessä on vain sen verran iso homma, etten ole ihan varma jaksamisestani...

Puhutaan taas hiustenleikkuusta

Eilen se viimein tapahtui: minä pääsin kampaajalle ja hiuksistani eroon. Tai no en nyt kaikista hiuksista, mutta aikamoisesta läjästä kuitenkin. Nyt päätäni koristaa söpön tyttömäinen pörrö, saa nähdä, miten tämä uusi imago vaikuttaa minuun. Ja saa nähdä, kuinka kauan jaksan pitää suoristusraudan erossa hiuksistani...

Taas kerran eilen kampaajalla tuli mietittyä puhumista ja vaikenemista. Eikös perinteisesti kampaajan tuolissa pitäisi turista niin että äänihuulet kipeytyvät, kertoa kaikki juorut ja viimeisimmät kuulumiset? Siinähän se värjäysten ja leikkausten aika menee joutuisasti, kun vähän rupattelee lämpimikseen.

Minusta ei oikein ole kuitenkaan ollut tuohon. Olen jo seitsemän vuotta käynyt samassa kampaamokoulussa, joten paikan opettajat kyllä ovat jo tuttuja mutta varsinaisen työn on tähän mennessä hoitanut joka kerta aivan uusi tyyppi. Pikaiset kuulumiset saatan vaihtaa opettajien kanssa ja jonkin verran alustaa elämäntilannetta oppilaallekin (eilen pääsin mm. päivittelemään äitiysloman aiheuttamaa rupsahdusta ja imetyksen myötä irtoilevia hiuksia), mutta pääasiassa minä haluan istua hiljaa. Luen joko omaa kirjaani tai vain istun ja rentoudun, saatanpa jopa torkahtaa. Joskus, kun oikein hömpätyttää, saatan lukea niitä vuoden vanhoja naistenlehtiä.

Tunnen kuitenkin välillä syyllisyyttä tästä hiljaisuudestani. Onkohan kampaajaoppilaasta kiusallista väkertää kolmekin tuntia niin lähellä toista ihmistä täydellisen hiljaisuuden vallitessa? Ehkä hän haluaisi jutella, mutta odottaa minulta aloitetta siihen? Yritän kyllä kovettaa mieleni ja muistaa, että olen ostamassa palvelua. Asiakas on aina oikeassa, ja minä haluan ostaa rauhaa ja hiljaisuutta hiustenleikkuun yhteydessä. Kai sen tilanteen on mentävä minun ehdoillani?

Joskus kyllä kohdalle sattuu iloisesti pälpättävä kampaajaoppilas, eikä se minua yhtään haittaa. Jutustelu kyllä tarttuu minuunkin, jos se lähtee ensin liikkeelle tuolin toiselta puolelta. Mutta yleensä tuntuvat nuoret oppilaat olevan varsin ujoja. Mitäköhän kampaamokouluissa opetetaan asiakkaan kanssa seurustelusta? Kehotetaanko keksimään tikusta asiaa, tulkitsemaan asiakkaan hienoisia signaaleja sosiaalisuuden asteesta vaiko vain keskittymään itse asiaan eli leikkaamiseen ja värjäämiseen?

No, oli miten oli, nyt minulla on uusi pää. Vajaa viikko töiden alkuun, vielä vähemmän Nick Caven konserttiin. Huomenna on hääpäivä, perjantaina laitetaan kavereiden kanssa yhdessä kotona ruokaa ja koeajetaan uusi ruokapöytä isommalla poppoolla. Tänään vauvauinnissa paikalla on videokuvaaja, ja Mellammekin pääsee oman 7-minuuttisen elokuvansa tähdeksi. Niin paljon mukavia asioita pakattuna niin lyhyeen aikaan!

Dramaattinen seitsemäs vuosi alkamassa

Tänään on kulunut kuusi vuotta siitä, kun menestyksekäs seurustelusuhteemme alkoi. Tätä juhlistaaksemme palloilimme päivän kaupoissa etsimässä istuinpehmustimia ja kaitaliinoja uutta ruokapöytää varten, hihii. Kivoja löytyi, mutta emme niitä vielä ostaneet. Mella sen sijaan sai suloisen juhlamekon.

Oikeasti päivämäärää piti mennä juhlistamaan minttukaakaolle ravintola Belgeen, sillä itse suhdekin alkoi sen kuusi vuotta sitten juuri silloisessa ravintola Kluuvissa minttukaakaon ääressä. Idea kariutui kuitenkin siihen, ettei Belgen alakerrassa ollut enää tilaa eikä yläkertaan päässyt lastenvaunuilla. Siispä kävimme Alkossa ostamassa Leffeä (edellisestä Leffe-pullostani on jo reippaasti yli vuosi!) ja tulimme kotiin syömään itsetehtyä pitsaa.

Which was nice. Ei yhtään harmittanut, että Belge-suunnitelma meni mönkään. Niin hauskaa kuin merkkipäivän juhlistaminen pääkallopaikalla onkin, on kotonakin oikein kivaa. Onhan meillä nyt se legendaarisen pelottava ja riskialtis seitsemäs yhdessäolon vuosi alkamassa, eli on tässä jo jotain sentään yhdessä koettukin. En nyt väitä meitä miksikään vanhaksi ja kokeneeksi pariksi, mutta vakiintuneeksi nyt kuitenkin. Onnelliselta tuntuikin istua oman kullan ja oman pikkuvauvan kanssa oman ruokapöydän ääressä syömässä omaa pitsaa ja juomassa namia olutta. Mitä muuta sitä voisi elämältä edes toivoa?

Olen ihana nainen!

Olen ottanut uuden askeleen Blogistania-ujouteni torjumisessa ja ryhtynyt kirjoittamaan ryhmäblogiin. Mitäs siihen sanotte? Nykyään kädenjälkeni koristaa siis tämän valtamedian ohessa myös Ihania naisia blogissa, ja suora linkki ensimmäiseen ryhmäblogitekstiini löytyy tästä. Myös sivubannerista pääsee perille. Tervemenoa naiseuden ihmeelliseen maailmaan!

Miksi en ole töissä yliopistolla

Meidän perheessämme minä olen töissä yksityisessä yrityksessä, kun taas Erik vääntää väitöskirjaansa yliopistolla tutkijanpestillä. Kaikkihan tietävät, ettei yliopistouraa ole kuorrutettu muhkeilla palkkioilla tai edes koulutukseen nähden kohtuullisella peruspalkalla, mutta kyse onkin lähinnä kutsumustyöstä. On varmasti palkitsevaa päästä tutkimaan syvällisesti omaa mielenkiinnon kohdettaan, kyllähän minäkin joskus pienempänä halusin tutkijankammioon lisäämään ihmiskunnan tietoa ympäristöstä ja olevaisesta. Se tutkijankutsumus sitten joskus heikkeni, eikä moinen homma enää oikein jaksakaan sytyttää. Erikiä se kyllä kiinnostaa.

Niin, en siis ole töissä yliopistolla, koska minulla ei ole siihen kutsumusta. Mikään muu ei siihen hommaan (pienen akateemisen vapauden lisäksi) sitten kyllä houkuttelekaan. Ymmärrän kyllä, ettei yliopistoilla ole käytettävissä kovinkaan muhkeita resursseja, eikä tarvitsekaan. Mutta sitä en ymmärrä, ettei niitä vähäisiä resurssejakaan osata aina käyttää niin ammattitaitoisesti.

Sehän on jo tuttua, että yliopisto ja valtio yleensäkin kuuluu merkittävimpiin pätkätöiden tarjoajiin. Myös pätkätöiden ketjutus vuosikausia, ellei vuosikymmeniä, on yliopiston arkea. Se kuitenkin tyydyttää tutkimisesta innostuneita, ja tuleehan mukana ainakin joillain aloilla mukava vapaus: kukaan ei valvo työaikojasi kellokortin kanssa, vaan saat vapaasti tehdä hommia silloin kun haluat. No, useimmiten tuo kyllä tarkoittaa palkatonta ylityötä, mutta tavallaan se kai on (ainakin usein) oma valinta.

Tuo mukava vapaa ilmapiiri kuitenkin tarkoittaa joskus sitä, ettei työsopimuksia erityisemmin harrasteta. Tämä puute on meidänkin perheessämme jo karvaasti koettu. Erik on suorittanut normaalin kuukausipalkkaisen tutkijantyönsä ohessa käytännössä vapaaehtoista opetus"velvollisuuttaan" opettamalla laboratoriokursseilla, mistä on saanut hieman ylimääräistä tuntipalkan muodossa. Opetus"velvollisuuden" vuoksi palkkaa on tosin saanut vain 50 % tunneista, mikä on kuitenkin ollut siedettävää n. 20 euron tuntipalkalla.

Ensimmäinen ikävä kokemus tuli, kun Erik pari vuotta sitten tiedusteli palkkaustaan opetusvelvollisuuden hoidon jälkeen. Toisin sanoen halusimme tietää, maksetaanko hänelle 100 % tunneista sen jälkeen, kun hän on jo suorittanut koko vuoden opetusvelvollisuutensa täysimääräisenä. Asioita hoitavan sihteerin mukaan kyllä, palkka tulee tällaisessa tapauksessa kokonaisena. Onpas kiva!

Paitsi ettei ollutkaan. Kun työt oli tehty ja palkkakuitti postitettu kotiin, oli summa odotettua pienempi. Itse asiassa tarkalleen 50 % odotettua pienempi: rahaa ei sittenkään maksettu kokonaismääräisenä. Tiedusteltaessa yliopistolta kerrottiin, ettei aiempiin kysymyksiin vastannut sihteeri näköjään ollut tiennyt asioiden oikeaa tolaa.

Erik siis etukäteen selvitti palkkansa määrän, mutta saikin sovittua pienemmän summan jo työn tehtyään. Inhimillinen virhe, niitähän sattuu. Miten mukavaa, että riski on yksin meidän perheemme kannettava.

No, tuosta on siis jo pari vuotta, ja katkeruus on jo hieman haihtunut. Mutta nyt tuli uusi paukku. Tänä syksynä Erik hoitaa labrakurssia tuttuun tapaansa, odottaen saavansa samat 50 % palkasta kuin aina ennenkin. Mutta minkäslainen viesti kurssin puolivälissä tuleekaan? Tuntipalkka on laskettu 20 eurosta 9 euroon! Ja tämä pätee tietenkin takautuvasti. Tai siis eihän kyse ole toki takautuvasta palkanmuutoksesta, sellainen taitaisi olla räikeän laitonta. Erik muisteli, että kurssin alussa oli yksi kokous, johon hän ei Mellan neuvolakäynnin takia päässyt. Siellä kokouksessa oli varmaan kerrottu tästä palkan puolituksesta.

Toisin sanoen jo siinä vaiheessa, kun kurssien vetäjät on jo valittu, heille kerrotaan yhdessä kokouksessa palkan laskevan puoleen. Missään vaiheessa tätä ennen tai tämän jälkeen asiasta ei puhuta. Kokouksesta puuttuville henkilöille tätä tietoa ei viedä.

Haloo?! Tuollaista asiaa ei pidetä viestimisen arvoisena? Palkan puolitus on aika ratkaiseva muutos työsuhteessa, eikä Erik olisi ottanut hommaa lainkaan vastaan jos olisi etukäteen tiennyt saavansa siitä bruttona 4,5 euroa tunnilta. Säntillisenä miehenä muruni päätti kuitenkin hoitaa kurssin loppuun, minä olisin kyllä jättänyt työn kesken sillä seisomalla.

Ei taida minulta sitä kutsumusta löytyä, ei tosiaan. Tsemiä vaan kaikille tutkijanuraa suunnitteleville, toivottavasti työn sisältö ja mukavat työkaverit tuottavat riittävästi tyydytystä. Mihinkään muuhun ei kannata luottaa, ei edes fysiikan kaltaisella rahoituksen suhteen etuoikeutetulla alalla.

Tulevaisuus mestariuimarina

Mellan vauvauinti on alkanut sujua jo vallan mainiosti. Mitenkään kielteisesti tyttö ei ole uimasessioihin koskaan suhtautunut, ja viime aikoina neiti on jopa näyttänyt nauttivan polskimisesta. Eilinen kerta oli kaikkein paras: Mella suorastaan hihkui innosta altaassa.

Neiti alkaa myös olla jo aika kelpo uimari. Heti alusta lähtien pinnan alla on ollut ihan kivaa, ja eilen Mella sukelsi ensimmäisen kerran ilman kiinnipitämistä. Eihän kyse nyt ole mistään pitkistä matkoista, toinen meistä vain päästää pimun irti pinnan alla ja toinen ottaa vastaan 10-20 sentin päästä. Mutta se on kuitenkin mainio alku!

Ensi viikolla Mella siirtyykin sitten jo vasta-alkajien ryhmästä hieman kokeneempien polskijoiden joukkoon. Saa nähdä, kuka meistä kolmesta on enemmän innoissaan uusista tempuista. Voittajaa en osaa vielä veikata ollenkaan, sen verran leveitä hymyjä altaassa näkyy kautta linjan.

Ruokapöytä!

Keväällä annoimme pikkusormen huonekalukaupoille, nyt se vei jo koko käden: meillä on nyt ruokapöytä! Kuten jo keväällä taisin selittää, olemme pyrkineet pitämään normaalin elämän lattiatasossa. Meillä ei pitkään ollut juurikaan tuoleja, vaan panostimme lattiatyynyihin. Normaalikorkuista pöytääkään ei ole ollut, vaan ruoka on syöty lattialla istumalla sohvapöydän ääressä. Leivontaa ja ruuanlaittoa helpottamaan meillä taas on ollut korkea baaripöytä ja sen ääressä pari baarituolia.

Sohva piti kuitenkin ostaa keväällä, kun ei iso vauvamaha enää sallinut lattialla löhöilyä. Vanhan sohvapöytämme lyhyet jalat korvasimme jo pidemmillä jaloilla kesäksi, jotta saimme kivan ruokailupöydän parvekkeelle. Mutta nyt alkoi olla aika saada Oikea Ruokapöytä.

Viimeinen sysäys ostospäätökseen tuli, kun Erik sai lopultakin suostuteltua isänsä ja veljensä meille jouluksi. Juhlapäiviksi tarvitaan siis kunnon puitteet, ja lähdimme lauantaina Kierrokselle. Kuin varkain kierrätyskeskuksesta löytyi Mellalle jatkettava sänky, josta tulee myös hyvä vierassänky. Mutta jymy-yllätys koettiin Sotkassa, josta löytyi kirpputorihintaan 2-laatuinen komea ruokapöytä. Tumma kuuden hengen puupöytä oli muuten toki hyvässä kunnossa, mutta pinnassa oli hieman kulumia. Nappasimme sitten pilkkahintaisen huonekalun mukaamme, päällystimme pöytälevyn uudestaan puuvahalla ja siinä se nyt seisoo. Meidän hieno ruokapöytämme.

Oi, käyn jo mielessäni läpi kaikenlaisia ihania joulukattauksia. Täytyy jossain vaiheessa lähteä kaitaliina- ja tablettiostoksille. Ja kunhan tuo kiljuva kakara tuosta oppii vielä kunnolla istumaan (any day now), täytyy ostaa syöttötuoli pöydän päähän. Yhteiset perheillalliset voivat alkaa.

Jos käyttäisin koko päivän...

Tässä hiljattain tuli mieleen pohtia, miten erilaisia vaikutuksia erilaisilla harrastuksilla ja ajanvietteillä on. Päivänsä voi kuluttaa monen monituisella tavalla, ja niistä jokaisella on erilainen vaikutus mielialaan ja fyysiseen oloon. Ihan hypoteettisesti, tosin menneeseen kokemukseen nojaten, arvioin nyt erilaisten ajantappokeinojen seurauksia. Hypoteettisen tästä tekstistä tekee se tosiasia, ettei pikkuvauvan äiti voi tuhlata kokonaista päivää yhtään mihinkään vauvattomaan.


Jos käyttäisin koko päivän...

...netissä surffailuun, olisin suunnattoman pahantuulinen illalla. Jos olen ammoisina aikoina vaikka säätänyt blogini kanssa tai etsinyt netistä tietoa työpäivän verran (pidempiä jaksoja en kai ole pystynyt pitämään itseäni näytön ääressä), pinna on ollut kireänä koko loppuillan. Jostain syystä tietokone saa minut vihaiseksi. Älkää kysykö miksi. Kaikki tietokoneelle uhrattu aika tuntuu hukkaan heitetyltä, vaikka tekisi jotain hyödyllistäkin. Leipätyötä koneen ääressä ei tosin lasketa, ks. myöhempi kohta työnteosta.

...television katseluun, en tajuaisi mennä ollenkaan nukkumaan. Ei televisiosta kyllä tule reaaliaikaisesti riittävästi katsottavaa, mutta erilaiset elokuva- ja tv-sarjamaratonit dvd:ltä tai kovalevyltä voivat liimata ruudun ääreen pidemmäksikin aikaa. Toisin kuin tietokoneen näyttö, tv-ruutu tuntuu jotenkin addiktiiviselta. Vielä kolmelta yöllä huomaan ajattelevani, että josko nyt vielä yhden jakson katsoisi sitä Lostia/Salaisia Kansioita/jotain muuta. Ja se yksi on todellisuudessa ainakin kolme. Uni ei vain jotenkin tule mieleen, mutta kyllä se sitten hyökyy päälle kun lopulta pakottaa itsensä sänkyyn.

...shoppailuun, heittäytyisin illalla sänkyyn fyysisesti väsyneenä mutta henkisesti tavattoman riemastuneena. En ole perinteisesti pitänyt ostosreissuista (vaikka viime aikoina olen alkanut löytää sellaisistakin iloa), mutta uusien tavaroiden omistaminen nyt vain on niin ihanaa. Ei ole väliä, onko kassiin poimittu vaatteita vaiko pyyhekoukkuja, riemu on yhtä suuri. Vain kipeät jalat estävät uusien vaatteiden jatkuvan sovittamisen tai uuden huonekalun ympärillä pomppimisen yömyöhään.

...ulkoiluun, löhöilisin koko illan sohvalla hyvällä omallatunnolla ja mieli tyhjänä. Fyysinen olo olisi luultavasti sama kuin päivän ostosreissun jälkeen, mutta tavaran omistamisen riemu olisi vaihtunut seesteisempään tyytyväisyyteen.

...työntekoon, olisin illalla itseoikeutetun väsynyt ja suorastaan omahyväisen tyytyväinen itseeni. "Koko päivä" ei nyt tässä yhteydessä tarkoita normaalia 8 tunnin työpäivää, vaan merkittävää ylityörupeamaa, esim. 12 tunnin päivää. Tuollaisen päivän jälkeen aivot käyvät vieläkin ylikierroksilla, ikään kuin kofeiinin yliannostuksessa. Marttyyrin tavoin selitän kovalla ja värisevällä äänellä uhrautuvaisuuttani, vaikka todellisuudessa olen vain täynnä itseäni. Kyllä minä vain olen niin aikaansaava.

...taulun maalaamiseen, olisin illalla fyysisesti ja henkisesti väsynyt mutta myös suunnattoman tyytyväinen ja ylpeä itsestäni. Vastavalmistunut taulu, tai keskeneräinenkin, on heti tuoreeltaan mielestäni hienointa mitä on ikinä tehty. Vasta muutaman päivän jälkeen tökeröt virheet alkavat nousta esiin. No, oli taulu sitten hyvä tai ei, lihakset ovat yleensä kipeinä. Isojen teosten maalaaminen on oikeasti fyysisesti rankkaa, ja ehkä se keskittyminen sitten tuo sen henkisen väsymyksen. Uni tulee äkkiä maalaamisen jälkeen, vaikka sitä omaa taulua haluaisikin katsella pidempään.

...opiskeluun, olisin illalla itkuinen ja väsynyt niin fyysisesti kuin henkisestikin. En ole enää muutamaan vuoteen opiskellut päätoimisesti, mutta joskus tenttien alla täytyy lohkaista kokonaisia päiviä kirjojen lukemiseen. Vaikka aihe olisi kuinka kiinnostava, ei mitään oppikirjaa jaksaisi tankata kovin montaa tuntia päivässä. Tällaiset tenttipyrähdykset aiheuttavatkin aina hermojen kiristymistä ja lievää ahdistusta, mikä tosin kompensoituu riehakkaalla helpotuksella ja itsetyytyväisyydellä tentin jälkeen.

...lehtien lukemiseen, olisin pahantuulinen loppuillan. Joskus sunnuntaihesariin saattaa lohjeta useita tunteja, jonka jälkeen pitää ehkä lukea vielä aikakauslehtiä (no, Nyt-liite, Kuukausiliite ja Ylioppilaslehti ovat ne ainoat, ellei työpaikan minulle tilaamaa Vauva-lehteä lasketa...). Yhtäkkiä huomaakin istuvansa yhä aamiaispöydässä, vaikka ulkona alkaa jo hämärtää. Sellaisessa tilanteessa tulen tavattoman kiukkuiseksi, kun minulta on huijattu kokonainen päivä. Minähän vain luin aamulehteäni, ei päivä saa mennä ohi siinä sivussa.

...kirjan lukemiseen, olisin palannut nuoruuteeni. En ole varmaan ainakaan kymmeneen vuoteen käyttänyt koko päivää romaanin lukemiseen, vaikka edelleen väitän lukemista harrastuksekseni. Haluan kyllä aloittaessani lukea kirjaa ainakin pari tuntia, mutta kokonaista päivää ei ole tullut uhrattua. En jotenkin osaa keskittyä kirjaan, kun taas sanoma- ja aikakauslehdissä on riittävän vaihtelevaa sisältöä minua viihdyttämään. Maalaaminen onkin ehkä ainoa harrastukseni, johon oikeasti voin helposti käyttää jopa useita päiviä putkeen.

...nukkumiseen, olisi jotain pahasti vialla. Minä olen aamuihminen, ja tarvitsen päivittäisen annokseni päivänvaloa. En muista, että olisin koskaan nukkunut koko päivää. En pysty siihen, valoisan aikaan on päästävä ylös talvellakin vaikka olisi kuinka valvonut koko yön.

Suuri tosi-tv-katsaus

Erinäisissä Makuasioita-kirjoituksissa olen tunnustanut pitäväni joistakin tosi-tv-ohjelmista, niin noloa kuin se tiedostavana itseään pitävälle ihmiselle onkin. Nyt olen päättänyt, että nolostelun aika on ohi: tulen kaapista tosi-tv-harrastuksineni ja myönnän kaiken. Nimeni on Angina ja minä katson televisiosta mielelläni reality-ohjelmia.

Kaapista tuleminen täytyy tehdä kunnolla, eli tässä tuleekin laaja katsaus suhteestani erinäisiin genren edustajiin. Seuraavassa jaan titteleitä muutamille enemmän tai vähemmän ansioituneille tositelevisiosarjoille.


Legendaarisin tosi-tv-ohjelma: Miljonääri-Jussi. Tämä kotimainen versio Joe the Millionairesta peittoaa jenkkioriginaalin mennen tullen. Jenkeissä vitsi ilmeisesti toimi vielä uudestaan, käsittääkseni ohjelmasta nimittäin tehtiin enemmänkin kausia. Suomen kokoisessa maassa huijausta ei voida toistaa ainakaan lähitulevaisuudessa, joten Loposen pojalla lienee kunnia jäädä suomalaisen tositelevision historiaan ainoana Miljonääri-Jussina.

Idea tuntui ihan hauskalta ensin esitetyssä jenkkiversiossa, mutta suomalaisittain aidommalta tuntuvat ihmiset tekivät Miljonääri-Jussista huomattavasti ratkiriemukkaamman ja absurdimman. Ja mitä ihmettä se Erja Häkkinen oikein teki siinä sarjassa?

Koko sarjan unohtumattomin kohtaus oli, kun Ville laittoi ranskalaislinnassa ruokaa jonkun turkulaistypsyn kanssa. Tyttö oli käynyt ruokaostoksilla ja yllättynyt löytäessään sinihomejuustoa. Myös Ville oli ihmeissään ja totesi: "Kyllä turkulaistyttö näköjään löytää Aura-juustoa vaikka Ranskasta asti!"


Viihdyttävin tosi-tv-ohjelma: The Amazing Race. Jenkit matkustavat kilpaa ympäri maailman. Koko sarjan idea ainakin näin suomalaisesta katsojasta kiteytyy kohtaukseen, jossa keski-ikäinen, kielitaidoton ja valkoihoinen yhdysvaltalaispariskunta seisoo vihaisena keskellä italialaista toria ja huutaa: "Doesn't anybody speak English here?!" Joka kaudelta löytyy se yksi useimmiten nuori naispuolinen henkilö, jonka mielestä kaikki paikat ovat ikäviä, fyysiset tehtävät liian raskaita, ruuat pahanmakuisia, ihmiset tyhmiä ja matkakumppani itsekäs. Joka tehtävässä tämä henkilö uhkaa itkua tuhertaen lopettaa kesken, kunnes hänen uhrautuva parinsa jostain käsittämättömästä syystä uurastaa heidät vielä kerran jatkoon.


Suurin pettymys: Amerikan prinsessa. Jostain syystä tämä ohjelma on saanut jatkoa, kun haussa on myös Australian prinsessa. Taas kerran idea tuntui absurdilta, ja ensimmäisessä jaksossa esitellyt psykoottiset white trash -prinsessaehdokkaat vaikuttivat erittäin herkulliselta materiaalilta. Vaaleanpunaisista unelmista ei kuitenkaan osattu repiä irti kaikkea potentiaalia, ja ohjelman päätösjakso lunastanee paikkansa tositelevision suurimpana antikliimaksina. Ai joko se voitti? En minä huomannutkaan. Ai nuo kaikki hävinneetkin kilpailijat tulivat tänne tanssiaisiin, vaikka juuri tanssiaisiin pääsyn piti olla iso juttu ja tavoittelemisen arvoinen tapaus.


Tylsin tosi-tv-ohjelma: Unelmien poikamies ja Unelmien poikamiestyttö. Aloittelevana suomenopiskelijana Erikillä oli suuria vaikeuksia uskoa, että poikamiestyttö todella on oikea sana. Tämän suomalaisen erikoisuuden lisäksi ohjelmalla ei sitten olekaan juuri mitään viihdearvoa. Totaalisen kliinistä ja mielikuvituksetonta romanssihöttöä, amerikkalaisia pepsodent-hymyjä ja punaisia ruusuja. En ole muistaakseni kyennyt katsomaan ainuttakaan jaksoa kokonaan.


Sitten katsaus muihin, tittelittä jääneisiin sarjoihin.


Diili. Toisin kuin Miljonääri-Jussin kohdalla, suomalainen Diili oli aika kehno verrattuna amerikkalaiseen esikuvaansa. Jari Sarasvuon huuhaaopit nyt eivät vain ole mitään Donald Trumpin new money -öykkärifilosofian rinnalla. Siis pliis? "Vapautan sinut"? Kyllä "You're fired!" tehoaa aika paljon paremmin. Suomessa Diilin vaatima verinen kilpailu työelämässä ei kai tunnu oikein uskottavalta. Ja mikä oli pointti siinä, että melkein kaikki Suomi-Diilissä pidemmälle päässeet saivat Sarasvuolta työpaikan? Me vaadimme päiden katkomista, emme kimppakivaa työelämässä! Trump hoitaa homman kotiin.


Muotidiili. Tommy Hilfiger ei ole Donald Trumpin kaltainen persoona, mutta kyllä tätäkin ohjelmaa ihan huvikseen katsoi. Omalta osaltani ohjelman kiinnostavuutta lisäsi se, että kaikki tehtävät liittyivät jotenkin kuvataiteelliseen osaamiseen. Oman maalausharrastukseni vuoksi minua siis ihan aidosti kiinnosti nähdä, mitä kilpailijat saivat kussakin tehtävässä aikaan. Ilman tällaista harrastenäkökulmaa ohjelma tuskin olisi yhtä jännittävä.


Muodin huipulla. Tämä vasta hiljattain Suomessa alkanut, muotisuunnittelijaa etsivä sarja ei ole oikein vielä vakuuttanut. Toisin kuin samaan tähtäävä Hilfigerin Muotidiili, ei Muodin huipulla ole ainakaan toistaiseksi sisältänyt minkäänlaisia ryhmätöitä. Sarjassa siis eksentriset muotisuunnittelija-wannabet keskittyvät omaan kolttuunsa oman pöytänsä ääressä, ja lopuksi mekot esitellään ja rankataan. Boring. Ja jos Tommy Hilfiger ei vedä vertoja Donald Trumpille, mitä sanotte Heidi Klumista? Auf Wiedersehen.


Huippumalli haussa. Erik kiteytti hyvin jenkkiversion ja suomiversion erot: Siinä missä jenkkioriginaalissa on pääasia tehdä televisioviihdettä, suomalaissarjassa päätehtävänä on löytää oikea malli. Siksi suomalaissarjaa ei millään jaksa seurata, kun taas jenkkiversion kissatappelut ja Tyra Banksin äitihahmoilu tekevät ohjelmasta mainiota ajanvietettä.


Big Brother. Kun brittiversio pyöri jokunen vuosi sitten Subtv:llä, ei meillä vielä näkynyt kyseistä kanavaa. Kaveripiirissä ohjelmasta tuli kuitenkin pieni kulttihitti, ja pari jaksoa taisimme itsekin nähdä tuolloin. Mutta eipä niin pienestä oikein päässyt innostumaan.

Suomalaisversiot jättävät vähän epäilevän fiiliksen. Eihän siellä talossa oikeasti tapahdu yhtään mitään, ellei väkisin laiteta tapahtumaan. Joo joku harrasti joskus seksiä, no onpas erikoista. Tällaiset joka päivä televisiossa esitettävät sarjat vähän ärsyttävät, ei sitä nyt oikeasti jaksa joka päivä kiinnostua jostain tällaisesta. Ja ainakin päivittäinen tunti jollekin reality-ohjelmalle on hukkaan heitettyä aikaa, 24/7-seuraamisesta puhumattakaan. Tästä huolimatta katson koostejakson usein, sillä Mella viettää aikaa kiinteästi tissin ääressä juuri siihen aikaan eikä minulla ole parempaakaan tekemistä siinä sohvalla istuessani. Ei herätä suuria viboja.


Baari. Big Brotherin tapaan (lähes) päivittäin pyörinyt suomalainen reality-kummajainen. Ei ollut vaikea arvata, että taustalla pyöri Sedu Koskinen. Hieman diilimäisiä piirteitä siinä mielessä, että seurattiin ihmisiä mukamas oikeaa työelämää simuloivassa tilanteessa. Päivittäin pyörivä ohjelma on yksinkertaisesti aivan liikaa. Tässä ohjelmassa vietiin myös alkoholin tuputus äärirajoilleen: jos ei niillä parilla häiskällä ollut alkoholiongelmaa ennen ohjelmaan tuloa, oli niillä sellainen ainakin lähtiessään. Tulisiko tässä jo tuotantoyhtiön vastuu vastaan?


The Survivor/Suomen Robinson. Kunnioitettavan pitkään pyörinyt, alun alkaen ruotsalaista perua oleva sarja herättää minussa jonkin verran mielenkiintoa. Jenkkiversiossa vain on käyty läpi jo niin monta kautta, ettei niitä enää kukaan jaksa katsoa. Yhden suomalaiskauden voisi ehkä vielä vilkuilla läpi, onhan sitä hauska nähdä ihmisiä ääriolosuhteissa. Jostain syystä nämä kotikutoiset Suuret Seikkailut eivät kuitenkaan ole jaksaneet kiinnostaa edes alkuvaiheessa. Suomen metsässä rämpimisessä ei ole mitään eksoottista tai yllättävää. Kukin voi kokeilla sitä omassa lähimetsässään.


Unelmakämppä. Oliko se nyt australialainen se alkuperäisversio vai mikä, no, en ole sitä kuitenkaan katsonut. Suomalaisen remonttiohjelman ensimmäistä kautta vähän katselin, ja varsinkin kisan surkea päätös herätti vahingoniloa: vai että eivät oikein kämpät käyneet kaupaksi. Hehe. Toisesta kaudesta en sitten tiedä senkään vertaa, ei jaksanut kiinnostaa. Joka jaksossa ainoa edes vähän mielenkiintoa herättänyt kohta oli se viisi minuuttia lopusta, kun esiteltiin kilpailijoiden aikaansaannoksia. Senkään takia sarjaa ei varmaan kannata seurata, veikkaan asuntojen esittelyjen löytyneen myös ohjelman kotisivuilta.

Parveke, mikä ihana keksintö!

Sen lisäksi, että parvekkeella on kivaa keväisin ja kesäisin, on ulkolisäkkeellä myös kiistämättömiä lastenhoidollisia etuja. Olen tietoinen yleisestä totuudesta, jonka mukaan vauvat nukkuvat parhaiten vaunuissa ulkona. Olen vain ajatellut, ettei se päde meidän perheeseen. Kaiketi joskus alkuvaiheessa kokeilin pakata Mellan parvekkeelle nukkumaan, eikä siitä tullut mitään. Pimu vain jatkoi marisemistaan.

Tähän mennessä Mellan vähäiset kotona nukutut päiväunet ovatkin joko tapahtuneet parisängyssämme tai minun sylissäni, kuitenkin aina vain imetyksen jälkeen ja aina vain korkeintaan puolen tunnin ajan. Ulkona liikkuessa Mella on toki aina nukahtanut vaunuihin ja kantoliinaan, mutta vain liikkeellä ollessa.

Eilen neiti oli hieman hermona aamuneuvolan rokotuksen vuoksi, ja vaati jatkuvaa seuranpitoa. Tyttö ei suostunut istumaan hetkeäkään turvaistuimessaan tai leikkimään lattialla, vaan halusi olla ainoastaan sylissä hellittävänä. Koska ruokaa oli kuitenkin laitettava eikä tyttöä juuri silloin voinut laittaa kantoliinaan rokotuksen jälkeisen reisikivun vuoksi, oli jotain keksittävä.

Siispä pakkasin Mellan makuupussiin ja vaunuihin ja tyrkkäsin parvekkeelle. Vähän aikaa seisoskelin vieressä ja katselin menoa, ja aika pian pimu sitten nukahtikin.

Ja mitkä päiväunenlahjat sieltä paljastuivatkaan! Ehdin eilen leipoa ison sämpylätaikinan ja pyöritellä sämpylät kohotusajan jälkeen kuudelle pellille. Tämän lisäksi ehdin kuoria ja paloitella vihanneksia, paistaa jauhelihaa ja keittää lopulta kymmenen litran kattilallisen jauhelihakeittoa. Kaikki keskeytyksettä, kun Mella veti sikeitä partsilla.

Tänään päätin kokeilla samaa lääkettä. Nyt olen jo ehtinyt imuroida ja pestä kaikki lattiat, pyyhkiä pölyt olohuoneesta ja eteisestä sekä lueskella blogeja ja vain istuskella rauhassa. Tytön unet ne vain jatkuvat.

Tämähän on aivan mahdotonta! Onko meidän tyttö oppinut nukkumaan päiväunia? Pitkien yöunien lisäksi?

Hyinen Keski-Suomi odottaa

Kohta pieni Fiatimme suuntaa viikonlopuksi Keski-Suomeen ja omalle mökille. Nyt ensimmäistä kertaa mökinomistajina lähdemme katsastamaan paikat talvikuntoon. Kovin paljoa siellä ei tarvitse tehdä, sillä mökin lähistöllä asuvat isovanhempani (mökin alkuperäiset rakentajat ja omistajat) haluavat yhä väen vängällä tehdä osan töistä. Esimerkiksi kaivon pumpun poistamisen ja savupiipun hatun asentamisen jätämme suosiolla papan tehtäväksi, eihän se edes suostunut kertomaan mistä piipun hattu löytyisi.

Kylmää siellä metsän keskellä varmaankin on. Olen minä toki samaisella mökillä ollut paukkupakkasillakin, mutten alle viisikuisen vauvan kanssa. No, muutamassa tunnissa pikkumökkeröinen on kyllä lämmin, ja vaipanvaihto sujunee lämpimässä saunassa jo ennen sitä. Kun talo on saatu lämpimäksi, on siellä kovin mukavaa. Ulkoilman kylmyys onkin hyvä tekosyy vain makoilla takan ääressä makkaraa paistaen... Pikaiset visiitit puuseessä vain nostavat takanloimun arvostusta.

Opiskelijakirjasto juoksuttaa

Pitää lähteä kohta käymään Opiskelijakirjastossa, ja aivan turhaan. Minulla on makrotalousteorian kurssikirja lainassa, ja sen eräpäivä on tänään. Kirja on hyvin haluttu, ja minäkin eräpäivää ennakoiden laitoin jo aiemmin varauksen tästä samaisesta kirjasta. Kurssin pakolliset viikottaiset laskuharjoitukset ovat nimittäin tästä kirjasta, ja tehtävänumerot paljastetaan aina vasta muutamaa päivää ennen palautusta. Toisin sanoen jokaisella kurssia käyvällä on oltava tämä kirja koko vajaan kolmen kuukauden kurssin ajan, vaikka kuukauden laina-aika sinänsä riittäisi kirjan läpilukemiseen. Typerää, kun kirjastossa ei kuitenkaan ole riittävästi kirjoja kaikille.

No, minulle kuitenkin on: juuri tänään eräpäivänä sain myös ilmoituksen, että varaamani identtinen kirja on saapunut. Fiksuna tyttönä päätin soittaa Opiskelijakirjastoon pyytääkseni, että minulla jo hallussa oleva kirja saisi jäädä itselleni ja se minulle varattu kirja laitettaisiin kiertoon. Olisihan typerää tuoda tämä kyseinen kappale kirjastoon vain hakeakseen identtisen kappaleen tilalle.

Tämä ei kuitenkaan onnistunut Opiskelijakirjaston ohjelmalla: jokainen kirja on yksilö, ja varauksetkin ovat tiettyihin kirjayksilöihin, eivätkä suinkaan esimerkiksi kaikkiin identtisiin saman painoksen kirjoihin. Vaihtaminen siis ei ollut ohjelmassa mahdollista, vaan minun todellakin täytyy käydä fyysisesti paikan päällä palauttamassa nykyinen kirjani ja hakemassa uusi. Aaargh!

Voiko Opiskelijakirjaston lainausohjelma todella olla noin susi, vai eikö tavoittamani virkailija vain osannut käyttää sitä? Järki hoi!

Sinänsä tämä typerä käänne ei välttämättä ole huono, pieni päiväkävely kun tekee aina hyvää. Muussa tapauksessa olisin nimittäin saattanut jämähtää koko päiväksi neljän seinän sisälle, kun edes ruokakauppaan ei ole juuri nyt asiaa.

Ihminen vai viihdelaite?

Kun on tässä hetken aikaa katsellut pikkuvauvan menoa, pohdituttaa ihmisen mielenkiinnon kohdistuminen. Niin kuin varmaan moni ensimmäistä lastaan odottava, mekin kovasti uhosimme, että television ääressä meidän pentu ei tule aikaansa viettämään. Täyttä töllökieltoa emme ainakaan lopullisesti päättäneet järjestää, vaan rajoittaa tuijottelu etukäteen tarkastettuihin ja hyväksi todettuihin lastenohjelmiin ja -elokuviin.

Pikkutyttö on jo jonkin aikaa kiinnittänyt huomiota auki olevaan televisioon, ja tässä alkaakin melkein huolestua. Toistaiseksi emme ole pyrkineet täysin estämään kuvaruudun katselua, vaan arvelemme liikkuvan ja värikkään äänilähteen tässä vaiheessa vielä tuovan virikkeitä neidin maailmaan. Sitten, kun Mella alkaa oikeasti ymmärtää ruudussa tapahtuvia asioita ja puhetta, töllö suljetaan. Vai mitä?

Toinen mielenkiinnon kohde on sellainen pehmolelu, josta tulee musiikkia kun sen narusta vetää. En edes tiedä moisen klassikkolelun nimeä, mutta kai kaikki tietävät, mistä puhun. Mella näyttää jaksavan seurata tuota lelua hieman muita leluja pidempään, jää äidillekin aikaa kirjoittaa vaikka blogiin.

Niin huolestuttavaa kuin tytön kiinnostus värikkäitä ja äänekkäitä viihdelaitteita kohtaan onkin, pelkästään juttelemalla vauvalle voi hieman lieventää pelkojaan: Mella kiinnostuu milloin tahansa televisiotakin enemmän hymyilevästä ja puhuvasta ihmisestä. Oli töllöttimessä käynnissä sitten kuinka värikäs ja äänekäs musiikki-ilottelu hyvänsä, jutteleva äiti on silti moninverroin ihanampi. Kunpa se ei koskaan muuttuisi...

Hammas!

Vauvaporina jatkuu, mitenkäs muutenkaan. Viikonloppuna Mellalle tapahtui edellisen viestin mukaan paljon asioita, mustikansyönnistä sängynvaihtoon. Tämän lisäksi pimu on tainnut vääntää koko viikonlopun ajan hammasta, sen verran punertava alue ikenistä löytyy. Ja ihan kuin sieltä pilkistäisi jo pikkuruinen valkoinen hampaankärki. Aika pelottavaa.

Mustikkatahroja ja pinnasänkyjä

Tänään Mellan pieni elämä mullistuu. Neiti on alkanut olla hieman liian vilkas, ja kehto käy pitkälle paksukaiselle pieneksi. Tänään käytiin sitten ostamassa pirpanalle pinnasänky, eli ensi yönä Mellan unien taustalla on kovin erilaiset maisemat. Lisäksi tyttö alkaa kasvaa ulos vanhasta unipussistaan, joten uudessa sängyssä otettaneen käyttöön myös aiempaa isompi ja talven tuloa ennakoivasti paksumpi unipussi.

Niin kuin tämä ei olisi riittänyt, on typykkä päässyt tänään tutustumaan myös uuteen ruoka-aineeseen: mustikkaan. Mustikkasapuskasta tuli mössön sijaan lähinnä nestemäistä mehukeittoa, ja se maistuikin Mellalle mainiosti. Kuka olisi uskonut? Perunaa syötettiin aika pitkään, ennen kuin sitä alkoi mennä alas lusikkakaupalla ja ilman irvistyksiä. Eikä peruna edes maistu millekään. Mutta mustanpuhuva ja happaman makuinen mustikka lorahti alas täysin ilman vastusteluja heti ensimmäisestä lusikasta alkaen. No, kyllä minäkin tietenkin mieluummin söisin mustikkakeittoa kuin veteen sekoitettua suolatonta perunamuusia. Taitaa tytöllä olla makua jo pienestä pitäen.

Juuri ennen ruokailun aloittamista mielessä kyllä käväisi epäilys: eikö mustikkakeiton tarjoaminen 4,5 kuukauden ikäiselle vauvalle ole lähinnä veren kerjäämistä nenästään? Asuntomme lienee tästä lähtien täynnä tummanvioletteja roiskeita ja kädenjälkiä. Aika siististi se syöminen kuitenkin meni, mustikkaa löytyi naaman ja peukalon ohella ainoastaan muovisesta ruokalapusta. Edes varta vasten valittu mustikanpunainen body ei tuhriintunut lainkaan.

Se on nyt täällä!

Niin kovin pitkään olen kaivannut Enki Bilalin Tapaamme Pariisissa -teosta, että olen jo suorastaan kärsivällisyyden (vaiko sittenkin kärsimättömyyden?) perikuva. Viime viikolla se kai ilmaantui Akateemiseen, mutta Suomalaisessa sitä ei näkynyt. Ja minähän halusin ostaa sen Suomalaisesta Kirjakaupasta kahdesta syystä: opus oli Suomalaisessa halvempi jo lähtöhinnaltaan, ja saan sieltä lisäksi konsernialennusta.

Eilen olin kaupungilla muutenkin, ja käväisin kyselemässä raapustusta. Koneen mukaan kirjaa pitikin olla hyllyssä, mutta eipä sitä hyllystä löytynyt kissojen ja koirienkaan avulla. Tai ei ainakaan myyjän avulla. Myyjä kävi vielä tarkistamassa varastonkin, mutta ei ainuttakaan kappaletta.

Tänään piipahdin aamusella taas keskustassa, eikä kirjaa yön aikana ollut ilmaantunut. Eipä sitten auttanut muu kuin pakata lastenvaunut mukaan ja lähteä Itäkeskukseen. Sieltä sarjakuvaa löytyi viimein, useina kappaleina. Eikä maksanut kuin kympin. Kustannuksiin joudutaan kyllä ehkä lisäämään liituraitaliivi, jonka ostin samaisesta kauppakeskuksesta. Kun oli ale ja kohtahan sitä pitää mennä töihin... jne.

Nyt sitten kun olisi vielä aikaa lukeakin tuota sarjakuvaa, Mellahan ei tyypillisesti arvosta vanhempiensa sivistymispyrkimyksiä oman viihdyttämisensä kustannuksella. Nytkin mölisee jo aika vaativasti vieressä.

Peikkoja Helsingin Sanomien mielipidepalstalla

Tämän päivän Hesarissa oli mielenkiintoinen mielipidekirjoitus helsinkiläisen Asta Kinnusen kynästä. Asta siinä ihmetteli, miksi yhteiskunta oikein maksaa tukia lapsiperheille. Astan mielestä lasten hankkiminen on täysin vapaaehtoista, ja vanhempien tulisikin itse kantaa vastuu tekemästään päätöksestä. Asta huomauttaa itsekin haaveilevansa kalliista asioista, kuten talosta ja matkustelusta, muttei oleta yhteiskunnan antavan niitä hänelle ilmaiseksi.

Sääli, ettei Erik ollut enää kotona lukiessani kirjoitusta. Olisi voinut mies saada raivokohtauksen, ja se olisi hauska särö muuten hillittyyn käytökseen. Erik kun on jo pitkään paasannut sitä, kuinka yhteiskunnan pitäisi itse asiassa maksaa lähestulkoon kaikki lapsista vanhemmille aiheutuvat kustannukset. Ainakin nämä nykyään vanhempien (etenkin äitien) työnantajille lankeavat kustannukset pitäisi Erikin mielestä kattaa kokonaan verovaroista, ei työnantajien pussista laisinkaan.

Ja miksiköhän se Erik tällaista vaatii? No, millainenkohan olisi yhteiskunta 30-40 vuoden kuluttua, jos lasten tukemisen sijaan ostetaan kaikille Suomen astoille taloja ja ulkomaanmatkoja. Astat voivat parhaimmassa tapauksessaan asua taloissaan, mutta eläkettä ei olisi. Niin, ei ole myöskään palveluita eikä tuotteita. Ei, koska ei olisi mitään muuta kuin eläkeläisiä. Muita ihmisiä ei olisikaan sitten syntynyt, ei ainakaan kuin murto-osa aiemmista sukupolvista. Täytyy vain toivoa, että astat ovat säästäneet nuorella iällään omaan eläkerahastoonsa (ja nostaneet rahat käteisenä ennen kuin pankit kaatuivat) ja ovat täysin omavaraisia noin niin kuin ruuan ja muidenkin välttämättömyyshyödykkeiden suhteen.

Niin, no tietenkin voisi ryhtyä tuomiopäivän ekosaarnaajaksi ja oikeasti toivoa ihmislajin, tuon luonnon pahimman vihollisen, täydellistä häviämistä maan kamaralta. Mutta jos haluaa ajatella itsekkäästi, kannattaa vielä parin sukupolven ajan tukea vanhempia, että saa edes itselleen kohtuullisen eläkkeen. Sen jälkeen voi antaa jälkipolvien kuolla sukupuuttoon, koska kyllähän ne lapset jo haiseekin pahalle, ja pitävät aikamoista meteliä.

Jos tuo mielipidekirjoitus olisi julkaistu jossain netissä, olisin vain naurahtanut kehnolle trolliyritykselle: aika läpinäkyvä provo. Mutta omalla nimellä julkaistu mielipidekirjoitus maan suurimmassa päivälehdessä? Mitä on tekeillä? Onko Suomeen levinnyt salakavalasti jokin aivomassaa vinhaa vauhtia syövä bakteeri?

Minä puolustan toki yhä yksilön valinnanvapautta yhteiskunnassa, enkä suinkaan vaadi astojen kaltaisia lapsettomia hankkimaan lapsia yhteiskunnan jatkuvuuden ja toimivuuden takaamiseksi. Joku muu voisi kutsua näitä astoja vapaamatkustajiksi (luultavasti ne samat jotkut muut, joiden mielestä työttömät ja syrjäytyneet ovat yhteiskunnan pohjasakkaa eivätkä ansaitse tukea), mutta pois se minusta. Minulle riittää se, että kaikki perheenlisäystä haluavat voivat vapaasti tehdä niin, taloudellisesta tilanteesta ja seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta.

Ja kuka sanoi, etten minä kirjoita politiikkaa?

Viikon raportti perunamaasta

Onpa ollut vähän hiljaista täällä päin, niin blogissa kuin muussakin elossa. No, olihan tuossa lauantaina Jonnan ja Junon valmistujaispippalot ja torstaina kiertelin kaupoissa haaveshoppailemassa (mitä kaikkea ostankaan sitten kun minulla on rahaa). Muuten meni koko viime viikko aika samanlaisissa harmaissa fiiliksissä.

Sunnuntaina piti tosin vähän ryhdistäytyä ja väsätä kasaan makroteorian laskuharjoitukset. Maanantaina jatkoin ryhtiliikettä ja sain leivottua ison satsin sämpylöitä. Lisäksi jopa tyhjensin ja täytin astianpesukoneen, uskokaa tai älkää. Ja Mella söi perunaa nätisti, kerjäsi oikein lisää.

Tänään peruna ei sitten maistunut aivan yhtä kauniisti, vaikka ohensin seosta entisestään. Uuden maun opettelua päätettiin siirtää siihen hamaan tulevaisuuteen, kun neiti syö edes sitä perunaa mielellään ja kakistelematta. Näyttää tuo ei-nestemäisen aineksen nieleminen olla yllättävän vaikeaa, kaikki annetut lusikalliset tuntuvat jäävän suuhun tai päätyvän henkeen ennemmin kuin alas vatsalaukkuun. Pitänee kokeilla aina vain litkumaisempia mössöjä ja edetä siitä sitten kiinteämpään suuntaan.

Tänään pääsee taas vauvauintiin, mukavaa! Viime viikolla Mella jo piipahti muutaman kerran pinnan alla, ja suhtautui kokemaansa hieman epäilevästi. Alahuuli meinasi ruveta väpättämään, kunnes äidiltä ja isiltä tuli isot kehut hienosta suorituksesta. Vähän samanlaista menoa siis kuin perunan syönnissä: onnistuu kyllä jotenkin, muttei ole aina niin helppoa. Ei itketä, muttei juuri nauratakaan.

Vähän niin kuin minun koko viime viikkoni. Ehkä tällä viikolla on jo itse kullakin virkeämpää.

Äiti on vähän väsynyt

Ei ole tullut hankittua tuota Mentalwearin paitaa, vaikka jo raskausaikana sellaisen päätin haluavani. Olenko sitten niin väsynyt vai pelkästään saamaton... Tuo sumuisen harmaa ilma tuntuu vaikuttavan niin minuun kuin Mellaankin, kun jonkinlainen apatia on vallannut näköala-asuntomme päivisin. Mella taitaa olla tulossa kipeäksikin.

Ajankuluksi olen selaillut netistä typeriä keskusteluja, erityisesti äititeemalla ihan vain itseäni kiusatakseni. Kiistoja täydellisen äidin myytistä, imetyksen pituudesta ja tuttipullolla nukuttamisesta. Kaikkien eri ajatusten lukeminen on niin uuvuttavaa, vaikken enää koekaan olevani niin tavattoman herkkä tämän aiheen suhteen. En koe valtavaa viiltoa sydämessäni syöttäessäni jo nelikuiselle vauvalle lusikallisen perunamössöä päivässä (ehkä vain hienoisen vihlaisun), enkä toisaalta koe tarvetta nostaa itseäni muiden yläpuolelle käyttäessäni ainoastaan kestovaippoja (paitsi ihan vähän joskus harvoin).

Ehkä jotenkin vain kummastuttaa, että tuota keskustelua on kuitenkin niin paljon. Niin monella on oikeasti voimakas mielipide äitien työssäkäynnistä ja harrastuksista. Minä menen töihin Mellan täyttäessä puoli vuotta, jonka jälkeen Erik pääsee vihdoin kotiin viettämään vauva-arkea. Se tuntuu kaikin puolin oikealta ja oikeudenmukaiselta. Miksi tällaisesta voidaan olla eri mieltä?

Vaikken siis ota mielestäni itseeni muiden voimakkaitakaan mielipiteitä, saattaa tämänhetkinen apatia kuitenkin liittyä johonkin tuollaiseen. Kotonaolo on nimittäin maistunut hieman puulta siitä lähtien, kun sovin lopullisesti työhönpaluupäivämäärästä. Onpa tiedossa vielä aiempaa haastavampia työtehtäviäkin, mikä tekee paluusta entistä houkuttelevamman.

Ehkä juuri tuon paluun takia tuntuu siltä, että pitäisi nyt ottaa ilo irti viimeisistä hetkistä kotiäitinä. Ja kun se arki kuitenkin on sitä mitä se on, iskee apatia.

En ole koskaan halunnut pitkäaikaiseksi kotiäidiksi, vaan töihinpaluu on aina ollut itsestäänselvyys. Olen pitänyt sitä myös oikeutenani, enkä ole uskonut sen millään lailla vahingoittavan lastani. Mikä siis mättää?

Ehkä nyt on vain tosiaan liian harmaa ilma ja Mella sairastumassa flunssaan.

Perunaa hillitysti

Viikonloppuna ryhdyttiin sitten esittelemään Mellalle ensimmäistä kiinteää ruokaa, perunaa. Lauantaina koko touhu meni ihan silkaksi irvistelyksi, sylkemiseksi, kirkumiseksi ja kiemurteluksi, vaikka kyse oli vain yhdestä teelusikallisesta. Sunnuntaina oli niinikään irvistelyä, kiemurtelua ja sylkemistä, mutta pieniä perunahiukkasia taisi mennä ihan alas asti. Tänään oli lähinnä irvistelyä ja kakistelua, mutta kaikki suuhun laitettu meni nieluun asti! Ja vaikka ilme oli kovin hapan, ei neiti itkenyt tai edes kitissyt yhtään lusikkahippusten välissä. Kovin kamala kokemus se ei siis Mellallekaan ollut. Tästä on hyvä jatkaa!

Tämän viikon menu on sitten yksi teelusikallinen perunamössöä päivässä. Ensi lauantaina menuun lisätään yksi teelusikallinen marjamössöä. Itse marjaa ei ole valittu, kun ei tullut tänä syksynä vielä poimittua kesämökin seudulta mustikoita tai puolukoita. Täytyy tyytyä siihen, mitä kaupan pakastealtaasta löytyy. Vai vieläköhän torilta saisi tuoreita kotimaisia marjoja? Olin lähinnä ajatellut mustikkaa, jonka aika taitaa kyllä olla auttamattomasti ohi tältä vuodelta.

Porkkanaa kyllä löytyisi, mutta jotenkin tekisi mieli antaa yhden juureksen kumppaniksi mieluummin marjoja. Kyllä vauvoillakin saa olla vaihtelua.

Opiskelijoiden keskellä jälleen

Kävin toissapäivänä ensimmäisellä (ja minulle viimeisellä) makrotalousteorian luennolla. Missään vaiheessa en ole ajatellutkaan käyväni siellä vakituisesti, mutta nyt lehtori itsekin myönsi luentojen olevan vähemmän tärkeitä kuin esimerkiksi laskuharjoitustehtävät. Opetuksessa kun seurataan varsin kiinteästi oppikirjaa, jota osaa kyllä lukea kotonakin. Hyvä niin.

Tällä ensimmäisellä luennolla nyt kävin kuitenkin kuulemassa käytännön asioita. Ja olihan se hauska istua taas vähän aikaa opiskelijoiden keskuudessa. En juuri tuntenut kuuluvani joukkoon, mutta ikävän syrjäytymisen sijaan tunsin oloni varsin mainioksi ihan silkkana sivustaseuraajana. Kurssilla ei käsittääkseni ole kamalan paljon fukseja (toisin kuin viimekeväisellä mikroteorian kurssilla), mutta aika nuorta jengiä kuitenkin. Varsin hyvin toisensa tunteneet opiskelijat huutelivat rivien yli toisilleen, lähinnä selvittääkseen kenellä oli pahin krapula edellisten opiskelijapippaloiden jäljiltä.

Ja se oli niin kovin sympaattista! Oi niitä aikoja, kun itsekin riekkui opiskelijarellestyksissä aivan milloin huvitti! Nyt olen kai jo niin vanha ja vakiintunut, että aika on kullannut kaikki muistot. Toisaalta minkäänlainen kaiho ei ole iskenyt: ei voisi vähempää kiinnostaa elää enää sellaista elämää. Olikin jotenkin hassua, että lähdin luennolta kesken pois päästäkseni imettämään kotiin jäänyttä vauvaani. Taisin olla hieman eri maailmasta kuin enemmistö... Sinänsä läsnäolopakollisista laskareistakin selvisin imetyksen varjolla, ja voin vain lähettää vastaukseni viikottain sähköpostitse.

Se riivattu muistiinpanojen tekeminen jatkui tuollakin luennolla. Kun luennoitsija räväytti projektorista valkokankaalle kurssin kotisivun, jengi ryhtyi ihan tosissaan kirjoittamaan vihkoonsa ylös kaikkea kotisivulla näkyvää. Siis internetissä julkisesti näkyvää tietoa, kynät sauhuten.

Luennoitsija heijasti kankaalle myös yhden graafin, joka oli otettu oheislukemistona toimivasta oppikirjasta. Hän neuvoi olemaan piirtämättä kuvaa, kun se kerran jokaisen kirjasta löytyy. Tässä vaiheessa hymyilin vitsille, kunnes tajusin, ettei se tainnutkaan olla vitsi: ne pahimmat muistiinpanijat olisivat varmaan oikeasti piirtäneet graafin vihkoihinsa ilman tuota huomiota.

Ai niin, eilisestä Mella-viestistä jäi puuttumaan yksi asia. Eilen oli neuvola, ja terkkari kirjoitti Mellan korttiin "hymytyttö". Nyt jäädään sitten odottelemaan kouluaikoja ja hymytyttöpatsaita, vieläköhän niitä jaellaan? Ja saako niitä Helsingin saksalaisesta koulusta?

Vauvahyrrä pyörii

Kävin Annan kanssa lounaalla tänään, ja Anna kertoi blogiani lukiessaan ihmetelleensä Mella-kuvien vähyyttä. Kieltämättä olen ollut varsin laiska kuvia lisäilemään, mutta eipä ole tuon digikameramme rikkoutumisen jälkeen ollut mitään lisättävääkään. Anna sitten päätti korjata asian ja räpsäisi Mellasta kuvan kännykällään, siinä se on muillekin nähtävänä. Mella tänään.

Ja sitten otsikon aiheeseen. Vasta äsken pääsin kertomasta tytön kääntyneen ensimmäistä kertaa vatsalta selälleen. Tänään neuvolassa kerroin Mellan kyllä kovasti yrittävän päästä selältä vatsalleen, mutta toistaiseksi ei ole onnistunut. Neuvolatädin mielestä mitään kiirettä ei toki olekaan, yleensä se taito opitaan vasta viiden kuukauden korvilla.

Mutta mitäs se typykkä tänään tekikään? Kääntyi hirveän ähinän jälkeen selältä vatsalleen, ihan ilman äidin apua! Toista kertaa pimu ei ole moiseen suoritukseen enää venynyt, vaikka yritystä on ollut senkin jälkeen. Mutta tästä se alkaa! Nyt tyttö osaa siis kääntyä sekä vatsalta selälleen että selältä vatsalleen, ja ainakin tuo ensiksi mainittu toimii ihan kumpaan suuntaan tahansa. Tässähän pitää kohta ryhtyä varomaan lattialla kovaa vauhtia kiereskelemällä etenevää vauvaa.

Tervetuloa Nick Cave, olen valmis

Tänä aamuna istuin kärsimättömänä netin ääressä ja sain varattua kolme lippua riviltä 11 (itselleni, Erikille ja Kalelle). Nyt muutama minuutti lipunmyynnin aloituksesta on koko Finlandia-talo jo varattu täyteen... Ei paha.

Lällällää, minullapas on lippu, eikä edes niin huonolta paikalta (vaikkei aivan niin satumaiselta kuin viimeksi)!

Vauva kehittyy kehittymistään

Mella on saavuttanut yhden elämän merkkipaaluistaan tänään: tyttö kääntyi äsken ensimmäisen kerran aivan omin avuin vatsaltaan selälleen. Toisin päin kääntyminen ei toki vielä onnistu, vaan pimu sätkii selällään liikuntakyvyttömänä kuin koppakuoriainen.

Huomenna Mella täyttää neljä kuukautta. Minun töihinpaluupäiväkseni on nyt päätetty maanantai 20.11., ja sitä ennen ajateltiin opettaa neiti jo syömään kiinteää ruokaa. Voi olla, että ensimmäinen maistiaislusikallinen muussattua perunaa annetaan tällä viikolla.

Hippiliinoja ei bussiin

Tuo hippiliinaksikin kutsuttu kantoliina on osoittautunut mainioksi ostokseksi, sillä minä ainakin kanniskelen siinä mielelläni Mellaa ympäriinsä. Tuntuupa se varsin hyvältä selällekin, kun alkukankeuden jälkeen on oppinut sitomaan liinan riittävän tiukalle. Ja onhan se niin tavattoman paljon helpompaa kuin vaunujen kanssa liikkuminen!

Paitsi jos pitää päästä jonnekin vähän kauemmas. Aika monella tuntuu olevan sellainen virheellinen käsitys, että YTV ja HKL haluavat tukea lapsiperheitä päästäessään yhden aikuisen ilmaiseksi lastenvaunujen tai -rattaiden kanssa. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan kyse on ainoastaan sujuvuudesta (tai turvallisuudesta, niin kuin HKL nettisivuillaan sanoo): vaunujen kanssa on vähän vaikea mennä bussiin etuovesta näyttämään lippua, eikä vauvanvaunuja voi lipunnäytön ajaksi oikein jättää yksinkään. Ei siis tarvita lippua.

Ilmaismatkat kuitenkin koskevat vain vaunujen tai rattaiden kanssa liikkuvia, kantoliinan kanssa kulkeva joutuu maksamaan lippunsa aivan normaalisti, oli liinassa sitten viikon tai kuuden vuoden vanha lapsi.

En nyt sinänsä ota kantaa tähän poliittiseenkin kysymykseen ja vaadi lisää tukia lapsiperheille, mutta kunhan vain valittelen säännön käytännön seurauksia. Jos lähden vaikka päiväksi kaupungille asioimaan, en ole varma jaksanko kävellä enää illalla takaisin kotiin väsyneenä ja raskaiden kauppakassien kanssa. Tällaisina päivinä minun on pakko ottaa vaunut mukaan, vaikka kantoliinan kanssa selviäisi kaupoista ja virastoista huomattavasti jouhevammin. Kaupungilla näkyy myös yllättävän paljon äitejä, jotka kantavat lastaan liinassa ja työntävät tyhjiä vaunuja edessään. Silläkin tavalla kun pääsee bussissa ilmaiseksi.

Minä en maksa bussimatkastani enkä jätä matkoja tekemättä, vaan otan turhat vaunut mukaan tilaa viemään. Sen sijaan, että veisin bussista tai raitiovaunusta vain yhden istuinpaikan, tungen sinne vaunujeni kanssa tukkimaan kaikkien muiden kävelyreitit.

Suu säkkiä myöten

Siitä onkin jo aikaa, kun on viimeksi yrittänyt pelkällä opintotuella selviytyä. Ja nyt kun tarkemmin muistelen, niin enpä minä tainnut koskaan pelkän opintotuen varassa ollakaan. Aina oli jotain työstä tai muualta kertynyttä rahaa elintasoa nostamassa.

Joitain päiviä sitten törmäsin mielenkiintoiselta vaikuttavaan blogiin, jossa korkeakouluopiskelija yrittää kuukauden ajan elää pelkällä opintotuella. Sinänsähän se ei kuulosta niin kamalan ekstremeltä, kaveripiiriini kun kuuluu ihmisiä jotka ovat omien sanojensa mukaan kyenneet alkuvuosinaan elämisen ohella jopa keräämään pienoiset säästöt pelkästään opintotuesta. Mutta herkkua se ei kuitenkaan taida olla, ja on hauska nähdä moisesta elämästä hieman yksityiskohtaisempaa kuvailua blogimuodossa.

Meidän pienellä lapsiperheellämmekin on hieman samantapainen kokeilu käynnissä tässä kuussa. Nyt syyskuussa nimittäin erääntyivät kaikki vuoden vakuutusmaksut kerralla, eikä se ole mikään pieni potti. Se Mellan hoitokuluvakuutus nimittäin kirpaisee aika pahasti noin kerran vuodessa maksettuna, ja nyt tuli kesämökinkin vakuutus mukaan satsiin. Eikä pidä unohtaa tapaturma-, matka- ja kotivakuutuksia. Entä sitten nettilasku ja vauvauinti? Niin, aika luksustahan ne ovat, mutta kuitenkin.

Tässä kuussa siis meidän perhe voi tehdä teemamatkan köyhyysrajan tuntumaan näiden suureellisten laskujen jälkeen. Aivan todellista siitä matkasta ei tule, kun molemmilla on luottokortit ja tulevina kuukausina elämän pitäisi taas normalisoitua. Mutta on kuitenkin mukava nähdä, kuinka tiukasti sitä pystyy elämään. Vähän tätä projektia kyllä rasittaa tuo Nick Caven tulo Suomeen... Terveisiä vain Luottokunnalle.

Toistaiseksi olemmekin syöneet itse leivottuja sämpylöitä, jauhelihakeittoa, makaronilaatikkoa ja kasvissosekeittoa. Kaikkein edullisinta on laittaa vähintään kolmen päivän annokset kerralla. Mihinkään muuhun rahaa ei sitten ole mennytkään, Erik ei ole edes ostanut itselleen HKL:n bussikorttia vaan kävelee töihin. Minähän en vaunujen kanssa liikkuessani lippua edes tarvitse.

Onneksi se Enki Bilalin kirjakaan ei ole vielä ilmestynyt, niin ei harmita sen puuttuminen...

Ensimmäinen vauvauinti takana

Eilen käytiin sitten ensimmäisen kerran polskuttelemassa Mellan kanssa, ja ihan hyvinhän se taisi mennä. Sessio oli varsin myöhään illalla, varttia vaille kahdeksalta, ja pelkäsin Mellan rääkyvän nälkäänsä. Tuohon aikaan kun napero yleensä viettää tuntikausia syöden ennen painumistaan pehkuihin.

Kyllä Mella sitten mussuttikin sormiaan koko ajan, muttei muuten näyttänyt olevan moksiskaan. Pienen kuningattaren lailla tyttönen katseli laiskasti silmäluomiensa alta, kuinka häntä heiluteltiin vedessä edestakaisin. Viilipyttymäinen "no onhan tämä jo koettu" -ilme värähti hienoisesti vain niinä hetkinä, kun kasvoille vahingossa roiskui vettä. Näin alussahan vauvoja ei vielä päästetä sukelluksiin asti.

Eli ei Mella ainakaan näyttänyt vettä pelkäävän, uinti saa siis jatkua. Odotankin jo kovin innoissani seuraavaa kertaa, on se räpiköiminen vaan niin hauskaa. Ja yrittäkääpäs nyt vain kuvitella altaallinen pieniä, alle puolivuotiaita vauvoja. Voiko söpömpää olla? (Mikäli vauvat aiheuttavat yliherkkyyttä, yritä sen sijaan kuvitella vaikka altaallinen kissanpentuja).

Nick Cave jälleen Suomessa!

Welldone on löytänyt mainion markkinointikeinon, sillä yhtiö lähestyi minua ja satoja muita sähköpostitse kertoakseen Nick Caven saapuvan jälleen Suomeen konsertoimaan. Meili on lähetetty kaikille, jotka ostivat lipun herran edelliselle keikalle.

Osui, ja upposi. Jo viimeisintä keikkaa odotin vesi kielellä, enhän ollut nähnyt miekkosta livenä vielä koskaan ennen. Musiikki kuitenkin tuntuu siltä, että konserttitilanteessa siinä olisi paljon potkua. Ja oliko? Oli! Yhä tänä päivänä, ensi-ihastuksen laannuttua, pidän Nick Caven syksyn 2004 Kulttuuritalon-keikkaa elämäni parhaana konserttina. Miten mies ja piano -yhdistelmästä (no, oli siellä tietenkin bändikin, suurimman osan aikaa) voikin saada niin paljon irti mielipuolista ja raivopäistä energiaa?

Omaa oksaani sahaten suosittelen hankkimaan lipun ensi marraskuiselle Finlandia-talon keikalle. Minä ainakin hankin, toivottavasti piletit eivät hupene yhtä nopeasti kuin viimeksi (vaikka silloin osuinkin onnellisten joukkoon ja pääsin peräti neljännen rivin keskelle).

Ehkä Mellan kummit pääsevät tuolloin ensimmäistä (?) kertaa kokeilemaan lapsenvahtina oloa, elleivät sitten tule mukaan keikalle!

Liian aikaista uhoa

Vasta eilen pääsin kirjoittamaan, etten aio Mellan vuoksi opiskella tänä syksynä. No, mihinkäs minä olen käyttänyt tämän aamun? Olen selaillut opinto-opasta, varannut tenttikirjan kaupunginkirjastosta ja ilmoittautunut makroteorian kurssille. Lisäksi olen vähän vilkuillut mielenkiintoisia kursseja niin kansantaloustieteestä kuin viestinnästäkin siltä varalta, että tuossa joulun tienoilla vaikka lukaisisi jokusen kirjan talvitenttiä varten. Todellakin, suunnittelin opintojani jo jouluksi. Vaikken edes tänä vuonna ole pitkällä joululomalla.

Niinhän siinä aina käy, että noista opinnoista innostuu uuden lukukauden alkaessa. Jotenkin sitä on tähän mennessä kyennyt pitämään innostusta yllä myös loppuun asti, kunhan on kasannut kursseja säästellen. Kun käy töissä ja/tai hoitaa lasta, ei ehkä oikein kannata polttaa itseään loppuun opintojen vuoksi. Aina pieni stressi ja pahantuulisuus iskee päivää tai paria ennen tenttiä, mutta se kompensoituu valtavalla helpotuksella ja tyytyväisyyden tunteella heti tenttitapahtuman jälkeen.

Mutta nyt opiskelen ensimmäistä kertaa äitinä, joten ehkä kaikki on toisin. Saapa nähdä. Mutta ainakin yritän, eipä siinä kai mitään häviä.

Elämän ensimmäisiä realiteetteja

Paljosta en ole tietoisesti joutunut luopumaan, vaikka tuo tällä hetkellä makuuhuoneessa kuorsaava vauva onkin tullut elämäämme. Nyt hiljattain tein kuitenkin ensimmäisen päätökseni olla tekemättä jotain vauvan takia: en aio opiskella tänä syksynä. En toki aiemminkaan ollut aivan varma opiskeluhaluistani, mutta pidin auki mahdollisuutta tenttiä yksi tai kaksi kurssia tämän syksyn aikana fiiliksestä riippuen.

Minähän luen tuota kansantaloustiedettä (ja viestintää sivuaineena) ihan harrastuspohjalta, vaikken toki taistele vastaan, jos jokin kandidaatintutkinto tulisi siinä sivussa suoritettua. Työmatkat Vantaankoskelle ovat nimittäin minun silmissäni joutoaikaa, ja olenkin monen monituista tenttikirjaa saanut luettua noiden junaminuuttien aikana.

Nytkin olisi ehkä teoriassa mahdollista lukea tenttikirjoja Mellan päiväunien aikana, mutta en nyt halua ryhtyä sellaiseen. Vaikka oleskelu yhden kiltin lapsen kanssa on kohtalaisen rentoa, en kuitenkaan halua lisätä velvollisuuksiani juuri nyt. Välillä kuitenkin huomaa olevansa pahantuulinen, kun Erik vain viipyy töissä omien deadlinejensa parissa ja minä yritän pestä pyykkiä, viihdyttää Mellaa ja pitää kiinni omasta inhimillisyydestäni. Kaikki kotityöt pyykinpesua lukuunottamatta jäävät yleensä viime tinkaan... Eli Erikille.

Toisin sanoen en halua muuttua yhtään kiireisemmäksi, vaikka varaa saattaisi olla. Mitä jos minusta tulisi kärttyisä äiti, enkä osaisi nauttia Mellan kikatuskohtauksista samaan tapaan kuin nykyään? Ei kiitos, opiskella ehtii myöhemminkin. Ja koko hommahan lähti liikkeelle sillä ehdolla, ettei se tule mitenkään varjostamaan ja haittaamaan muuta elämääni. Se on vain harrastus, muista Angina, se on vain harrastus.

Ilmoittauduin kuitenkin läsnäolevaksi myös syyslukukaudelle. Ihan vain siitä syystä, että saan mahdollisesti marraskuussa töihin mennessäni opiskelija-alennuksen seutulipusta. Ja Unicafe-lounaista jo tätä ennen. Pidättäkää minut, hyväksikäytän yhteiskunnan tukia. No, loppuupa sekin kuppaaminen kun tulee 30 vuotta täyteen. Sitten joskus. Ja ehkä minä voisin loppusyksystä hommata kirjoja ja tenttiä jonkin kurssin tammikuussa?

Pariisi vieläkin näkemättä

Vaikken olekaan koskaan käynyt tuossa Ranskan pääkaupungissa, on tämän pienen viestin aihe toinen. Muistattehan sen Enki Bilalin Sarajevo-trilogian (tai nykyisin siis kvadrologian) kolmannen osan, "Tapaamme Pariisissa"? Jonka piti tulla kesäkuussa? Ja sitten heinäkuussa? Ja sitten elokuun 21. päivä? Arvaatte varmaan. Juuri niin, se ei ole vieläkään ilmestynyt.

Mikä maksaa? Ranskaksi opus kuitenkin julkaistiin ajallaan.

Digiskeptisyys saa vallan

Tämän aamun Hesari muistutti isolla jutulla siitä, että vuoden kuluttua analogisen television on määrä sammua. Siihen mennessä kunnon kansalaiset hankkivat itselleen digitelevision tai -sovittimen, jotta voivat jatkaa suosikkiohjelmiensa seuraamista.

Kyseiseen sammumiseen esitettiin Hesarinkin artikkelissa hienoisia epäilyksiä, mutta oletetaan nyt, että se todella tapahtuu. Pitäisiköhän mennä boksikauppaan tässä vuoden sisällä? En ole oikeastaan ihan niin varma asiasta. Haluanko minä digitelevisiota?

Minulla on jopa hieman kokemusta digeilystä, ostimme nimittäin antennisovittimen puolisentoista vuotta sitten. Se ei ollut hyvä kokemus, ja nyttemmin kaapelitalossa asuessamme sovittimesta on tullut käyttökelvoton (aikamoinen miinus jo sinänsä). Toisin sanoen kovin montaa kuukautta mokomaa laitetta ei ehditty käyttää, mikä ei kyllä harmita yhtään.

Eipä se boksi mikään kallis ollut, mutta aikamoinen pettymys siitä huolimatta. Eniten harmia oli siitä, että se piti buutata kerran viikossa: johto piti kiskaista irti, koska muuten laite ei enää suostunut menemään päälle. Tämä tarkoitti sitä, että kolmen viikon Kuuban matkan aikana ainoastaan ensimmäisen viikon sarjat tulivat nauhalle. Kahden seuraavan viikon ajalta dvd-tallentimen kovalevy oli täynnä ainoastaan mustaa kuvaruutua.

Moisista kokemuksista kimpaantuneena päätin olla hankkimatta uutta laitetta, kunnes tekniikka on kehittynyt säädylliseksi. Miten jotain tuollaista voidaan edes myydä kuluttajille laillisesti? No, onhan tuosta jo se puolitoista vuotta, mutta eipä taida digi-tv-teknologia olla vieläkään kelvollista. Ainakin sitä tunnutaan jatkuvasti kritisoivan mediassa. Omakohtainen kokemus nyt tietenkin puuttuu, mutta kuinka monta boksia ja televisiota pitää ostaa, ennen kuin voi luotettavasti sanoa niiden toimivan kelvottomasti?

Nyt mielessä siintääkin houkutteleva mahdollisuus täysin televisiottomaan elämään. Mitä jos ei lähtisikään enää mukaan digihössötykseen, vaan tekisi jotain muuta ajallaan? Televisiottomuus ei ole mitenkään kauhean radikaalia, ovathan monet kaverit eläneet sellaista elämää vuosia. Mutta minun perheessäni ja omassa taloudessani on aina ollut televisio, enkä ole siis oikein päässyt kokeilemaan elämää ilman. Osaisikohan sitä?

Yksi motivaatio televisiosta luopumiseen on Mella. Tyttö on huolestuttavasti alkanut tapittaa keskittyneesti päällä olevaa televisiota, sen verran kiinnostavia liikkuvat ja äänekkäät kuvat jo ovat. Ei hyvä!

Vanha televisioromumme toki voisi toki jäädä, emmehän halua lakata katsomasta dvd-elokuvia. Mellakin voisi kasvaessaan yhä katsoa Erikin minulle ostamaa Olipa kerran elämä -tv-sarjaa levyltä.

Polskuttelua tiedossa

Mella on ilmoitettu vauvauintiin, sillä äitinsä ja isänsäkin viihtyvät hyvin vedessä. Itse olen jo pitkään tiennyt, että mahdollinen ipanani kävisi ainakin kokeilemassa polskuttelua. Eihän sitä pidä vauvoille mitään harrastuksia tuputtaa, eikä Mellankaan ole pakko jatkaa, ellei vesi tunnu kivalta. Mutta ainakin täytyy yrittää!

Tänään olisi tutustumiskäynti Käpylässä sijaitsevaan uimahalliin. Veteen ei tänään vielä päästä, vaan varsinainen uinti alkaa vasta ensi viikon tiistaina. Mutta tänään ostetaan Mellalle paikan päältä uimapuku (luultavasti jotain tavattoman söpöä, ehkei kuitenkaan vaaleanpunaista) ja päästään tietenkin näkemään puitteet. Suorastaan jo vähän jännittää, ensimmäinen ohjattu vauvaharrastuksemme on alkamassa! Voi kun Mella tykkäisi siitä!

Vauvamessuilla vieraillessamme Erik ihastui näkemiinsä valokuviin ja videoihin vauvauinnista. Monia vanhempia taitaakin erityisesti kiinnostaa oman päivänsäteensä valokuvaus veden alla, ja käsittääkseni näillä kursseilla tarjotaankin mahdollisuutta ammattivalokuvaajan ottamiin sukelluskuviin. Jos meillekin tässä tulevien kuukausien aikana sellaista tarjotaan, niin laitan heti tänne blogiin ihailtavaksi.

Kaupunkiin konepajan kautta

Pari viikkoa meni mökillä ollessa, ei sentään aivan lokoillessa. Kauheasti ei vielä ryhdytty hommiin näin ensivisiitillä, mutta kyllä pari päivää vietettiin täysipainoisesti työskennellen. Erikhän siellä eniten huhki (puiden sahaamista ja pilkkomista, katon paikkaamista, laiturin ja laiturin portaiden korjailua, liiterin penkomista), kun taas minä lähinnä viihdytin ja syötin Mellaa. Mutta ehdin minäkin kaivaa maasta muutamia kukkaistutuksia: sinänsä kauniit lupiinit kaivon ympärillä olivat työntäneet juurensa kaivonrenkaiden välistä ja uhkasivat liata juomavetemme. Tämänkaltaiset parin päivän lapiohommat saivat kaupunkilaislihakset jo sykkimään paniikista, ei ole toimistotyöläinen tottunut fyysiseen ahkerointiin. Erikissä taas ei mikään tietenkään tunnu, ei ainakaan myönnä.

Omasta rauhasta oli kuitenkin mukava palata kaupunkiin, koti-ikävä alkoikin jo iskeä päivää paria ennen lähtöä. En ole ajanut autoa juuri ollenkaan sitten täysi-iän kynnyksellä suoritetun autokoulun, ja nyt aioin ylittää itseni. Päätin ajaa koslaamme pätkän paluumatkalla (ellen peräti koko paluumatkan, jos kaikki menisi hyvin), kunnes jo Hietaman kohdalla 13-tiellä alkoi jarruista kuulua kummaa kirskuntaa. En suin surminkaan suostunut ajamaan mahdollisesti viallisella autolla, joten Erik nousi rattiin.

Pikaisen ajopätkän jälkeen todettiin, ettei fiatillamme kyllä uskalla Helsinkiin asti ajaa. Rohkenimme körötellä Hirvaskankaan Essolle asti, jossa ryhdyimme pienen tutkimusoperaation jälkeen soittamaan paikalle ammattitaitoisempaa apua. Täytyy sanoa, että Autoliiton ns. tiepalvelu oli aikamoinen pettymys. Saksalaiseen ADACiin tottunut Erik oletti (ja niin kai minäkin), että jäsenten tiepalvelunumeroon soittamalla paikalle kiitää pikapuoliin ystävällinen autoliittolainen ohjaamaan meidät jatkohoitoon. No, tiepalvelu osoittautuikin vain numeropalveluksi: useaan kertaan edelleen ohjattu puhelu tuotti lopulta vain paperille kirjoitettuja huoltofirmojen puhelinnumeroita. Autoliiton jäsenmaksu onkin juuri syyskuussa katkolla, täytyy harkita tarkkaan, kiinnostaako meitä enää maksaa vuosimaksua numeropalvelusta.

Noin kymmenen puhelun jälkeen (olihan kyse lauantai-illasta, eli kaikki korjaamot olivat kiinni) paikalle saatiin lopulta hinausauto. Tuolloinkaan ei ollut vielä korjaajasta tietoa, mutta Jyväskylään suuntautuvan ajomatkan aikana hinausauton kuljettaja soitti kännykällä läpi tuttuja korjaajiaan. Yksi saatiinkin kiinni, ja musta kiiturimme kuljetettiin jonnekin Jyväskylän perimmäiseen metsään.

Keskellä ei mitään sijaitseva korjaamo olikin hauska paikka: erilaisia autonromuista koostuvia projekteja lojui ympäri pihaa, ja itse korjaamon omistajat ja työntekijät kurvasivat paikalle choppereilla. Eipä työhön olisi varmasti kahta miestä tarvittu, mutta sen verran innostuneita sedät olivat jopa arkisesta Fiat Stilosta, että näköjään halusivat molemmat tulla paikalle.

Eipä siinä sitten mennytkään kuin pari minuuttia, kun oli jo vika selvitetty ja korjaustyöt aloitettu. Alle tunnissa oli käyty varmuuden vuoksi läpi jarrut jokaisesta renkaasta, ja korjattu epäkohdat vasaran ja viilan avulla. Kyllä huomasi, että asialla oli ammattilaisia! Kaikesta näki, että nämä miehet tekevät kutsumustyötään, kyseinen korjaamo oli leipätyön sijaan kokonainen elämäntapa.

Autoliiton ohella toinen pettymyksen tuottaja olikin merkkikorjaamo, joka vasta kaksi kuukautta sitten suoritti vuosihuollon. Jos kaarallamme olisi ajettu vielä kovinkin paljon pidempään, olisi se syttynyt tuleen. Sepä vasta olisi kiva kokemus keskellä motaria. Mitä ne siellä huollossa oikein tekevät, jos kaksivuotiaan auton jarrut voivat ruostua lukkoon kaksi kuukautta tarkastuksen jälkeen?

No, nyt jarrut ovat kuitenkin priimakunnossa. Käteisellä kuititta maksettu korvaus oli lisäksi sen verran nimellinen, etten ole ihan varma verottajan osuudesta... Hinauskulut taas menivät kokonaisuudessaan vakuutuksesta, eli kukkaroa tuo elämys ei juuri rasittanut.

Autoa mökillä pakatessaan Erik lupasi Mellalle seikkailua kotimatkalla, viitaten näin äitinsä olemattomaan ajotaitoon. Seikkailu siitä tulikin, ja Mellaa vain naurattivat korjaamon äänet. Kovasti olisi neidin tehnyt mieli päästä katsomaan, mitä siellä pajassa oikein tapahtuu. Mutta ainakaan minun ajotaidollani ei ollut osuutta asiaan, niin uskomattomalta kuin tämä yhteensattuma kuulostaakin.

Maalaiskunnasta päivää

Terveisiä täältä Jyväskylän maalaiskunnasta, Tikkakoskelta tarkemmin sanottuna. Internet by pikkusisko, kiitoksia vain. Hauska piipahtaa näin modernien viestintäyhteyksien äärellä, vaikka kyllähän nuo kännykät ovat sentään olleet toiminnassa. Joskus ennen muinoin ei ollut kännyköitäkään, mitenköhän silloin pärjättiin? Muistaakseni itse asiassa ihan hyvin.

Vähän on alkanut vilpoista olemaan, mikä on kyllä sääli. Toisaalta sade on aika kaunista, ja toissailtainen ukkonen salamoineen ja jyrinöineen oli komeaa katseltavaa viltin alla mökin terassilla. Eipä ollut silloin mitään valittamista.

Tänäänkin on ripsinyt vähän, onneksi juuri tänään onkin kyläpäivä. Äsken käytiin kurkistamassa Ansku-kaverin perheonnea Palokassa, ja nyt siis pikkusiskon luona Tikkakoskella. Huomenna mökille kurvaa kaksi autollista helsinkiläisvieraita, saa nähdä, mitä se tietää seudun rauhalle ja hiljaisuudelle. No, taitavat osata käyttäytyä. Äänekkäin paikallaolija saattaa loppujen lopuksi olla Mella, joka on valitettavasti viime päivinä oppinut kirkumisen ja itkemisen jalon taidon. Aiemmin neiti osasi niin nätisti pyytää ruokaa jokeltelemalla, nyt kiljutaan kuin viimeistä päivää. Saattaa olla masukipuja.

Ehkä näin vieraisilla ollessa ei pitäisi istua vain koneen äärellä. Siispä: heipä hei taas toistaiseksi.

Omille maille

Laukut on jo pakattu, auto pitää vielä hakea oven eteen. Kohta lähdetään pariksi viikoksi katsastamaan tällä kertaa ikiomaa kesämökkiä ja omia maita. Miten hauskaa siitä tuleekaan! Kovin vierashan mökki ei ole, mutta ensimmäistä kertaa katselen sitä omistajana. Kaupan mukana tuli kaikki irtaimisto ja epämääräinen, vuosikymmeniä ympäri tontin ajelehtinut kama. On hauska ryhtyä penkomaan kaappeja ja varastoja ja selvittää mitä kaikkea on tullutkaan ostettua.

Ja tietenkin hauskaa on myös tehdä listaa siitä, mitä kaikkea mökille pitäisi hankkia. Lainaa otettiin kerralla vähän enemmän, jotta saadaan kustannettua kattoremontti ja joitain pienempiä hankintoja. Eilen käytiinkin jo jättämässä joitain kymppejä Ikeaan, mutta enemmän ostoksia tehdään varmaan vasta tämän mökkireissun jälkeen.

Blogin päivitys saattaa olla vaakalaudalla, meidän mökillä ei tuota wlania ole... Enkä tiedä, millaisia internettejä Saarijärvellä tarjotaan. Läppäri tulee kyllä mukaan, jos tuo Runebergin Paavon ja Tarmo Mannin pitäjä vaikka tarjoaisi langatonta nettiä jossain päin keskustaa. Ainakin kirjastossa taitaa päästä koneelle.

Olen kai hippi

Erikin mielestä minusta on tullut hippi. Tähän johtopäätökseen mies tuli, kun pitkän maanittelun jälkeen sain luvan tänään hankkia Mellalle kantoliinan. Liina otettiin ensin vuokralle, ja jos haluamme kokeilun jälkeen ostaa sen omaksi, vähennetään vuokrahinta myyntihinnasta kokonaisuudessaan. Ihan reilu kauppa, mielestäni.

Hippeyttä on myös kestovaippojen käyttö, tietenkin. Lisäksi olen Erikin mielestä (ja ehkä vähän omastanikin) lukenut liikaa imetysaiheisia sivustoja, joista olen totta kai omaksunut valtaisan syyllisyyden työhönpaluusuunnitelmieni vuoksi. Näillä hippisivuilla kun täysimetysnormi tuntuu olevan pari vuotta, ei se virallinen kuuden kuukauden suositus.

No, totta puhuen Erik taitaa myös pitää kestovaipoista. Eipä sitä oikein jaksaisikaan kantaa kaupasta jatkuvasti selkä vääränä vaippapaketteja, kun voi saada höpsöjä pieniä kestovaippapaketteja postitse. Ja rahaa säästyy; se on aina hyvä argumentti ja myös pragmaattisen Erikin mieleen.

Kantoreppu Mellalle ostettiin jo ennen syntymää, tuolloin Erik tuomitsi kaikenlaiset monimutkaiset hippikantoliinasysteemit. Selkeä solkijärjestelmä ja tukevanoloinen reppu vauvaa varten olivat miehen vaatimukset. Sittemmin olen alkanut kuitenkin kaivata jotain järjestelmää, jonka avulla lapsosen saisi vähän luonnollisemmin käpertymään ympärilleni. Ja lupaavatpa nuo kaikki hippisivut kantoliinoilla parempaa ergonomiaakin, ainakin minun selkäni nimittäin joutuu rasitukselle tuota kantoreppua käytettäessä (Erikin selkä kuulemma ei, ei ainakaan myönnä).

Hieman kantoliinailoani varjostaa se, että sovituksen aikana Mella rääkyi kovasti. Neiti kun ei koskaan itke, joten korviahuumaava kiljuminen hätkähdytti. Vihaako se liinassa oloa noin paljon? Sittemmin itkun syyksi paljastui kuitenkin kipeä reisi: tänään oli neuvola, jossa pimupolo sai rokotuksen. Itse pistoa typykkä ei tuntunut edes huomaavan, mutta neuvolatäti varoitti lapsen mahdollisesti itkeskelevän illalla. Hippikaupan myyjätärkin kertoi oman lapsosensa huutaneen kipeänä koko loppupäivän rokotuksen jälkeen. Mellakaan ei siedä nyt yhtään kosketusta laastarikohtaan. Voi pientä parkaa!

Niin, loppuun strategisia mittoja: jättiläisvauvamme painaa jo 6,8 kg ja on 62,5 cm pitkä.

Puhdasta haircuttia

Viikonloppuna mökkeillessä tuli puhe myös blogeista, ja Ilkka totesi, ettei seuraa oikeastaan lainkaan haircut-blogeja. Siis blogeja, joiden sisältö on pelkkää arkielämän kuvausta. Totesin tuolloin, että lukeehan Ilkka minun blogiani. Vaikka alkuperäinen tarkoitukseni ei missään vaiheessa ollutkaan syytää silkkaa haircuttia, niin sitähän tämä vauvan kanssa eloilu pääasiassa on. Ehkä omalla nimellä kirjoitetut blogit eivät ole niin usein haircuttia, mutta turha tässä on pyristellä vastaan. Niin kauan kun yrittää pitää etäisyyttä politiikkaan, uskontoon ja tekotaiteeseen, on vähän vaikea kirjoittaa mitään muutakaan. Yhteiskunnallinen vaikuttaja en taida olla, palavaa uskon- tai sen vastaista sanomaa en ole levittämässä eikä minusta ole koskaan ollut runotytöksi.

Männäviikolla sainkin aikaiseksi liittää blogini Blogilistan haircut-kategoriaan. Lunastaakseni uuden paikkani kirjoitankin nyt aiheesta hiustenleikkuu. Selailin nimittäin vanhoja valokuvia löytääkseni Katsasta kuvan linkkini tueksi (löytyy vasemmalta, käykää kurkistamassa, aika kehno oli oma valikoimani), ja näin samalla itsestäni hassuja kuvia. Ovatpas hiukseni olleetkin hupsun näköiset aina silloin tällöin! Pääasiassa aika lyhyet. Nyt hiukseni ovat mammailun myötä kasvaneet pidemmäksi kuin koskaan lukion ensimmäisen syksyn jälkeen, kun ei ole ollut aikaa käydä leikkauttamassa. Ja oli siinä taustalla kai jokin halu vaihteluun.

Mutta nyt minä olen kyllästynyt tähän alati silmillä ja suussa heiluvaan pehkoon. Haluan hiustenleikkuun! Haluan taas lyhyet ja asialliset hiukset! Haluan kampauksen, jossa voisin mennä vaikka asiakastapaamiseen, jos siis olisin tällä hetkellä töissä.

Ongelmana on se, ettei sitä aikaa vieläkään ole. Olen yhä vanhempainvapaalla, ja Mella haluaa yhä syödä parin tunnin välein päiväsaikaan. Ei siinä ajassa ehdi käydä vakipaikassani eli eräässä kampaamokoulussa, ei niin millään. Jollain lähiseudun jo valmistuneella kampaajalla voisi ehkä juuri ehtiä leikkauttaa pehkonsa, mutta värjäyksen kanssa olisi vähän niin ja näin. Enkä minä osaa nyt yhtäkkiä, vuosien jälkeen, vaihtaa uudelle kampaajalle. Vaikka kampaamokoulussa opiskelijat vaihtuvat joka kerta, opettajat tuntevat jo hiustyyppini ja makuni. Untuvikkokampaajatkin saavat sitten opettajilta asiantuntevia neuvoja, kuten "älä laita punaista sävyä siihen väriin" tai "sekoita tuplamäärä tuota väriä, nuo hiukset nimittäin imevät sitä yllättävän paljon".

Yritän ehkä kärvistellä töiden alkuun asti, vaihtaa äitiminän virkaminään kertaheitolla. Viimeisin ajatukseni olisi, että josko tuossa marraskuun puolivälissä palaisi Vantaankosken Siperiaan. Silloin Mella on puolivuotias ja saavuttanut virallisen täysimetyksenpäättymissuositusiän (heh), ja toisaalta niihin tienoihin osastomme on menettämässä vuorostaan taas yhden naisen äitiyslomalle. Tietenkin täysimetystä olisi mukava jatkaa pidempäänkin, mutta Erikillä jo sormet syyhyävät kotiin ja minustakin olisi ihan kiva tehdä taas töitä.

Vierasta mökkiä katsastamassa

Livahdamme tänään pidennetylle viikonlopulle, kun käymme kaveriporukalla taas kerran katsastamassa yhden kaverin mökin (tai tarkalleen ottaen yhden kaverin vanhempien mökin, olemme tietääksemme omanikäisen tuttavapiirimme ainoita mökinomistajia, reh reh [rehentelyä]). Siinä sitä sitten voikin verrata mökkikulttuureja keskenään. Samaisella kaverimökillä olemme olleet ennenkin, ja tiedämme paikan tyylin varsin erilaiseksi omaamme verrattuna.

Kaverin mökillä on sähköt, meidän mökillä* ei. Meidän mökillä ei ole juoksevaa vettä, mutta ei kyllä kaverin mökilläkään. Sen kompensoimiseksi kaverin mökillä on kuitenkin taulutelevisio, kun taas meidän mökillä on 1980-luvun alusta peräisin oleva vedettävä patterisyöppö radio, josta kuunnellaan ainoastaan Iskelmäradiota, Sävelradiota, Radio Suomea tai Radio Keski-Suomea. Muutkin asemat toki kuuluisivat, mutta niitä ei saa kuunnella. Koskaan. Se olisi rikos lapsuusvuoden muistoja kohtaan.

Kaverin mökillä on myös erillinen piharakennus, jossa on kolme vierashuonetta. Vai oliko niitä vain kaksi? No, myönnettäköön, 1990-luvulla meidänkin mökin pihaan rakennettiin piskuinen elementtiaitta, jonka sisällä on nykyisellään yksi kerrossänky ja laveri. Ja meidän mökin puuseessä on paljon kehuja saanut, kylmälläkin ilmalla mukavasti lämmittävä styroksi-istuin. En nyt juuri muista, millainen luomus kaverin mökin design-käymälästä löytyy.

Kaverin mökki sijaitsee vajaan 200 kilometrin päässä Helsingistä, meidän mökille on matkaa jotain 350 kilometriä. Molemmat mökit sijaitsevat tietenkin järven rannalla, mutta meidän järvemme on aivan pikkuruinen. Sellainen, että lapsenakin sai uida vastarannalle vanhempien säikähtämättä. Ainoastaan mummo huuteli ja käski kääntymään takaisin järven puolivälissä. No, minä olinkin pienenä hyvä uimari.

Tänä viikonloppuna laitamme oman jaksamisemme testiin, nimittäin ajattelimme elellä mökilläkin kestovaipoilla. Tarkoitus olisi omallakin mökillä jaksaa pestä vaippoja, vaikka pesukonetta ei olekaan eikä kuumaa vettä saa kuin saunasta tai kaasuhellalta. Tällainen muutaman päivän karaisuharjoitus kaverin mökillä tekee hyvää. Kestovaippavarastomme on nimittäin vain sen kokoinen, että riepuja täytyy tosiaan pestä joka päivä. Olemme eläneet kieli keskellä suuta ja kukkaronnyörit tiukoilla, ja hankkineet kelvollisen varaston Kestovaippainfon kirpputorilta. Voisinpa väittää hieman hurahtaneeni tuohon vaippamaailmaan, ainakin Erikiä minun pienet vaippatietoiskuni välillä huvittavat.


*Kielenhuoltajille: "meidän mökki" -termiä ei taivuteta tavanomaisella tavalla omistuspäätteiden kera, vrt. esim. "meidän äiti". "Meidän mökkimme" tarkoittaa jotain viime kesänä rakennettua loma-ajan asuntoa, kun taas "meidän mökki" tarkoittaa koko elämäni ajan olemassa ollutta, mittaamattoman tunnearvon omaavaa paikkaa.

Päästävät liian helpolla

Tässä kahden ja puolen kuukauden tienoilla onkin hyvä tehdä pientä välitilinpäätöstä. (Miten niin miksi juuri nyt? Kun siltä tuntuu juuri nyt.) Tiivistelmä: eipä tästä vauvaelosta ole juuri valittamista. Helpolla on päästy.

Vai kuinka monella on oikeasti tällaisia vauvakokemuksia? Mella nukkuu öisin 7-8 tunnin pätkän, alkaen joskus puolenyön tienoilla. Sitten aamupalansa jälkeen tyttö nukkuu vielä 2-4 tuntia, jolloin vanhemmat voivat rauhassa syödä oman aamupalansa ja selata lehtensä. Päivällä neiti on hyväntuulinen ja opettelee ahkerasti istumista, ja saattaa satunnaisesti nukkua päiväunet vielä joskus iltapäivällä. Ainakin jos matkustetaan vaunuilla tai laitetaan pimu mahalleen sänkyyn. Niistä Mella tykkää, vaunuista ja masu-unista.

Kaveripiirissä hiljattain kauhisteltiinkin, miten pahaa karmaa me tuomme muille. Kun kerran meidän ja jonkun muunkin tutuntutun lapsi on ollut käsittämättömän kiltti, osuvat ne koliikkiriiviöt sitten varmaan kavereille. Onhan se nyt jo tilastollisestikin väistämätöntä! (En ole vielä lukenut kansantaloustieteen tutkintoon sisältyvää pakollista tilastotieteen sivuainekokonaisuutta, heh, väitättekö sen näkyvän päälle päin?) No, saattaahan meidän perheeseen tulla erittäin kivulias murrosikä. Yritän kyllä tehdä kaikkeni sen eteen, ettei Mella jäisi vangiksi minkäänlaiseen kiltin tytön imagoon. Täytyy aloittaa Peppi Pitkätossujen lukeminen heti pienestä.

Kovin monesta asiasta ei ole edes tarvinnut luopua, tai ainakaan luopuminen ei ole tuntunut mitenkään raskaalta. Olemme pyrkineet pitämään yllä vilkasta seuraelämää synnytyksen jälkeenkin, pitäähän Mellan tottua muihin ihmisiin. Ja me haluamme todistaa maailmalle, että vauvan kanssakin voi tehdä paljon asioita. Yritämme osallistua kaikkiin entisiin rientoihin, vaikka toki lähdemmekin esimerkiksi kotibileistä pois jo huomattavasti aiempaa varhemmin. Toivottavasti (toistaiseksi) lapseton kaveripiirimmekin on huomannut, ettei elämä suinkaan välttämättä pääty lapsen tuloon. Ei edes se entinen elämä. Toki suuriakin muutoksia voi tulla, jos vanhemmat itse niin haluavat ja päättävät. Luulisin. Vai olenko vain naiivi, ehkä meillä on vain harvinaisen paljon valinnanmahdollisuuksia?

Alussa tietenkin tuntui kauhean rankalta, hormonitkin pitivät huolen siitä että itsensä tunsi huonoksi äidiksi jokaisen vauvan äännähdyksen jälkeen. Kyllä omat epäilyt nousevat vielä nykyäänkin joskus pintaan, mutta pääasiassa nyt on aika rentoa. Neljän kuukauden äitiyslomailun jälkeen olen viimein alkanut löytää hitaamman rytmin, tai lähinnä olen alkanut sallia itselleni verkkaisuuden. En kasaa päiville erilaisia tavoitteita (siivoa olohuone, käy kaupassa, hoida raha-asioita, pese kertyneet pyykit pois, urheile, tapaa tuttuja), vaan pyrin tekemään kunakin päivänä vain mitä silloin mieli tekee ja mikä sopii Mellan senpäiväiseen rytmiin ja mielialaan. Ihan näin lunkisti se ei toki vielä mene, mutta olen ainakin päässyt jo siihen suuntaan.

Jotenkin sitä antaa itselleen luvan olla rehellisesti onnellinen päästessään vain makoilemaan vauvansa viereen. Nyt kun Mella yrittää terhakkaasti päästä istumaan ja jopa seisomaan (vaikkei kumpikaan tietenkään vielä onnistu koordinaation totaalisen puutteen vuoksi), saa päivästä lohkaistua isoja paloja ihan vain leikkimiseen. Eipä kai sitä kotiäidin tarvitse muuta tehdä, kyllä Erik tyhjentää sen tiskikoneen töistä tultuaan... Moisesta lööbailusta ei tule enää niin kovin huono omatunto, kun Erikinkin mielestä on tärkeää viettää aikaa vauvan kanssa.

Nyt pitäisi vain sulkea silmänsä siltä syyllisyyden tunteelta, joka tulee viedessäni tietoisesti isältä mahdollisuuden samaan. Kurjaa, että vain toinen vanhemmista voi olla vanhempainvapaalla kerrallaan...