Sosiaalinen media, uuh

Oikeasti. Jos joudun lukemaan vielä yhdenkin artikkelin Facebookista tai Jaikusta, menetän itsehillintäni. Sosiaalinen media my ass.

Olen ilmeisesti vanhenemassa, sillä huomaan olevani jäärä jo hyvin monessa asiassa. Digijääryytenihän onkin jo tuttu aihe, mutta olen ehdottomasti myös sosiaalisen median jäärä. Jostain syystä asiaa sen kummemmin ajattelematta kirjauduin vuosia takaperin LinkedIniin, mutta koskaan en ole osannut olla siellä aktiivinen. Lähinnä vain vastannut myöntävästi niihin harvoihin yhteydenottoihin. Eipä siitä haittaakaan voi olla, vai?

Facebookiinkin sain kutsun joskus, ja kävin heti katsomassa mistä nyt on kyse. Mutta eihän siellä ollut mitään nähtävää: edes esittelykierrosta ei ollut olemassa, ensin piti rekisteröityä ja vasta sitten ilmeisesti kerrottaisiin, mistä on kyse. No kyllähän sitä nyt on tietenkin uutisten ja kuulopuheiden perusteella jonkinlainen kuva muodostettu, mutta silti: miten kyseenalaista voikaan olla rekisteröitymisen edellyttäminen edes koko palvelun hahmottamiseksi. Tuolla hetkellä päätin että ei kiitos.

Sittemmin olen ollut hetki hetkeltä tyytyväisempi, ettei ole tullut siihenkään hurahdettua. Jos ei mistään muusta syystä, niin ihan vain yleisen vastustamisen riemusta. Juuri tästä on kyse jääryydessä: voimakas kielteinen tunne jotain asiaa kohtaan, oli kunnollista syytä tai ei. Se tekee jääränä olosta juuri niin nautinnollisen.

Jos on Facebook jäänyt minulle etäiseksi, niin vieläkin huonommin tiedän, mistä on kyse Jaikussa. Ainakaan en ole keksinyt tälle yyberhypertrendikkäälle (ai miten niin trendikäs? No katsokaa nyt vaikka kuvia niistä Piilaaksoon muuttaneista jaikulaisista trendipelleistä ja kysykää sitten uudestaan. Vai olisiko se peräti passé, kun niin moni lehtikin siitä jo kirjoittaa?) isovelipalvelulle mitään funktiota omassa elämässäni. Mistä ihmeestä tämä kaikki kohkaus oikein tulee? Haloo, maailma?

Totta puhuen olen hiljalleen ja ajoittain alkanut olla suorastaan internetjäärä: onkohan tästä hienosta valtaväylästä sittenkin enemmän haittaa kuin hyötyä? En lue oikeastaan mitään keskustelupalstoja, mutta satunnaisesti jonkin blogilinkin kautta saattaa sellaisille joutua. Joskus, hyvin harvoin, ehkä jopa hakeudun jonkin mielenkiintoisen keskustelunaiheen pariin.

Ja aina se tulee: pettymys, järkytys ja suoranainen shokki. Keitä nämä taunot täällä oikein ovat? Miksi ihmeessä nettikeskustelut ovat pelkkää soopaa? Solvauksia, täydellistä luetunymmärtämättömyyttä, pahanilkisyyttä, päämäärätöntä jankkausta. Onko tämä hieno intternetti pehmittänyt ihmisten aivot, vai ovatko ne seinähullut vain päässeet nyt ulos piilopirteistään bittiavaruuteen? Kumpi hyvänsä onkin sitten totuus, voiko sitä pitää hyvänä kehityksenä?

Kuitenkin hoidan oikeastaan melkein kaikki mahdolliset käytännön asiani verkossa, vain ruokaostokset hoituvat täysin ilman netin apua. Joskus saatan kyllä tarkistaa netistä kauppojen aukioloaikoja. En minä varmaan osaisi elää ilman sähköpostia, ja on tämä bloggaaminenkin hauskaa. Eli ollaankohan tässä sitten kuitenkin voiton puolella? Rehellisesti sanottuna: en ole varma. Niin paha mieli joistakin oikein vinoutuneista keskusteluista tulee. Jos kohta maailma onkin paha paikka, en aina haluaisi sitä tiedostaa. Tässähän pitää jatkossa surffata silmät kiinni, kädet korvilla kovaan ääneen laulaen "laalaalaalaalaalaalaalaaenkuulemitäänlaalaalaalaa".

Ei sillä, että juuri tänään olisin törmännyt johonkin tympeään. Tulipahan vain mieleen. Kehityksen rattaita ei voi pysäyttää, huoh.

H-hetki lähestyy varkain

Äitiysloma se sitten alkoi jo viikko sitten, ja yksi joulu ehti mennä ohi. En ole vielä oikein päättänyt, olenko suunnattoman haikea: tulihan tuota vuoden suosikkijuhlaani odotettua oikeastaan jo elokuusta asti. Aina olen joulusta pitänyt, ja jostain syystä aikuisiällä vielä vuosi vuodelta enemmän. Joitakin se naurattaa, mutta naurakaa pois.

Tänä vuonna odotin joulua jo senkin vuoksi, että samaan aikaan sijoittui tuo äitiysloman alku. Mikäpä mukavampi tapa viettää läheiskeskeistä juhlaa, toisaalta mikäpä mukavampi tapa juhlistaa äitiysloman alkamista. Ja minun mielestäni aivan kaikkea pientäkin pitää tosiaan juhlistaa: edellinen äitiyslomani alkoi syntymäpäivänäni, mikäs sen sopivampaa. Silloinkin piti juhlia.

Nyt onkin sitten taas jotain uutta odoteltavaa, ja ajattelinkin, ettei jouluhaikeus tänä vuonna iske. Olisihan tässä yksi lapsi tulossa. No, kyllähän tuota nurkassa hohtavaa joulukuusta katselee vähän surumielisenä, ja tänään syötiin viimeiset jouluruuatkin pois. Vuosi seuraavaan tuntuu käsittämättömän pitkältä ajalta, varsinkin, kun silloin pitäisi olla jo kaksi melko isoa taaperoa jaloissa pyörimässä. Sehän on ihan jostain eri elämästä!

Pitkin syksyä olen välillä ihmetellyt, miten tämä raskaus on mielessä niin kamalan vähän. Jos vastaan olisi tullut tuttuja ihmisiä vuosien takaa, en ole edes varma, olisinko muistanut mainita raskauden osana kuulumisiani. No, ehkä sentään olisin, mutta ei se ole ollut asia, jota haluaisin jatkuvasti kailottaa kaikelle maailmalle. Toisin oli esikoisen kohdalla.

Onhan se tietenkin täysin luonnollista, mutta silti se jotenkin hämmentää. Entä jos minä en olekaan henkisesti valmis perheenlisäykseen, kun en ole osannut asiaa ajatella? Jos se uuden vauvan tuleminen onkin sitten kamala shokki? Siinähän olisi selvä paikka synnytyksen jälkeiselle masennukselle, jos ei ole oma mieli siististi kasassa jo etukäteen.

Erikin kanssa tätä pohdin, eikä yksiselitteistä vastausta löytynyt. Siis vastausta siihen, onko tämä edes ongelma, saati siihen, mitä sille voisi tehdä. Erik heitti kyllä yhden hyvän selityksen tämän raskauden taustalle jäämiselle: synnytyksen odotus. Edellistä kokemusta rikkaampana voin omasta puolestani sanoa, että synnytys on yksi kamalimpia asioita, joita keskivertonainen hyvinvointivaltiossa joutuu kokemaan. Saavat painua sanonko minne sellaiset, jotka tulevat hehkuttamaan sen kokemuksen ainutlaatuista ja kauneutta: aivan silkkaa pakokauhua ne tunnit ovat. Melkein mitä tahansa olisin ollut valmis tekemään, jos koko jutun olisi voinut perua siinä vaiheessa. Eri asia on sitten se, mitä sen pahimman jälkeen tapahtuu ja oliko se sen arvoista. Oli se.

Niin näkyy kuitenkin nainen hormoneistaan rakentuneen, että todella nopeasti tuollaiset muistot katoavat mielestä. Kyllähän minä siis noin niin kuin älyllisellä tasolla muistan edelleen, että se oli hirveää. Mutta ei se minua mitenkään ahdista, eikä tuleva synnytys pelota pätkääkään. Jotenkin ne kielteiset tunteet ovat vain pyyhkiytyneet kokonaan pois, mistä osaan kiittää nappiin mennyttä evoluutiota. Jotenkin sitä kuvittelee jälleen kerran, että eihän se nyt sittenkään mitään ja äkkiähän se on lopulta kuitenkin ohi.

Mutta niin, siihen Erikin teoriaan. Jos kerran hormonien-tai-minkä-lie vaikutuksesta olen suodattanut pois kaikki synnytykseen liittyvät negatiiviset tunteet, ehkä se sama sokea piste sattuu peittämään vähän muutakin ympäriltään. Kuten nyt vaikka ylipäänsä uuden lapsen tulon. Kun ei tule ajatelleeksi lähestyvää synnytystä, ei oikein osaa ajatella sitä lastakaan. Tunteita on pelissä varsin vähän.

No, tuon keskustelun jälkeen vauva on kuitenkin pyörinyt jo paljon enemmän mielessä. Työkiireet ovat jääneet taakse eikä joulukaan enää valtaa mieltä, joten nyt on tilaa ajatella aivan uusia asioita. Viimeisen parin päivän (ja itse asiassa yönkin) aikana olenkin sitten ajatellut melkein ainoastaan tätä uutta vauvaa ja lähestyvää synnytystä, ja jostain syystä jokseenkin pelkästään riemuisan odottavalla mielellä. Tunnehan alkaa olla jo ihan sama kuin edellisen odotuksen viime metreillä!

Laskettuun aikaan on vielä kuusi viikkoa, mutta minulla alkaa olla jo polttava tarve pakata sairaalakassi valmiiksi. Sitä ennen täytyy ainakin käydä ostamassa jokin hyvä mutta riittävän kevyt (niin fyysisesti kuin sisällöllisestikin) kirja luettavaksi. Ja ne Mellalle pieneksi jääneet vaatteet täytyy taas kaivaa esiin laatikosta.

Nimeäkin on mietitty kovasti. Toinen nimi on jo kaiketi päätetty, ensimmäistä harkitaan. Yksi mainio ehdokas pulpahtikin tänään esiin, mutta voi, kun siihen kauniiseen nimeen liittyy hieman liian synkkä tragedia. Kuinka hurjilla tarinoilla voi tuoreen ihmisen nimeä rasittaa? Emme me haluaisi aivan munatonta nimeä antaa vaikka tytöstä kyse olisikin (merkitykseltään jotain tyyliin "kaunis", "lempeä", "uskollinen"), mutta rajansa kaikella.

Sitten lopputarkennus: eihän se tytön tuleminen toki millään lailla varmaa ole, ehkä korkeintaan hitusen todennäköisempää kuin toisin päin. Mutta pojalle onkin olemassa nimi vielä edelliseltä kierrokselta, joten sillä ei tarvitse päätään vaivata.

Tulipa kirjoitettua, on tainnut olla taukoa. Toivottavasti jatkossa ei olisi yhtä pitkiä välejä, ja onhan nyt sentään "loma". Mutta mistäs sitä koskaan tietää, ei pidä ottaa stressiä edes bloggaamisesta. Hyvin annosteltu lusmuilu on kaiken A ja O.

Välihuomio: viimeinen työpäivä

Hoppua on pitänyt, joulu ja kaikkea. Huomioitakoon nyt kuitenkin tässä vaiheessa ihan kuin ohimennen, että on muuten viimeinen työpäivä käynnissä. Siis viimeinen ennen äitiysloman alkua. Tämän pitäisi olla jo tuttua edelliseltä kerralta, mutta jotenkin tuntuu vain entistä omituisemmalta. Vaikea käsittää, että seuraavaan 7-8 kuukauteen ei tule tännekään enää rämmittyä.

Kuten kaikki hyvät työntekijät, olen sairastumassa flunssaan juuri näin loman aluksi. Viime joulunakin olin muuten flunssassa. Mikäs siinä, kun vain ei tule pahaa sellaista. Toivottavasti Mella ei saa tartuntaa.

Takaisin töihin, vielä niihin viimeisiin.

Mainion viikon erinomainen päätös

Viime viikko oli jollain tapaa ratkaiseva, ainakin työn suhteen. Viikon aikana sain päätökseen lukuisia pidempiaikaisia projekteja, osan jopa hieman etuajassa. Henkisesti vaikeinta taisi olla rekrytoinnin loppuun saattaminen: piti soittaa "ei kiitos" -puhelut kaikille haastatelluille mutta palkkaamatta jääneille. Ikävää oli toki myös "ei kiitos" -sähköpostin lähettäminen kaikille muille, mutta se on kuitenkin aika persoonaton kontakti.

Viikon edetessä huomasin yöunienikin paranevan, ja perjantaina oli suorastaan voitonriemuinen olo viimeisenkin projektin valmistuessa iltapäivästä. Koko viikonloppu menikin yhtä riehakkaissa merkeissä, mikä kyllä saattoi osittain johtua myös palkkapäivästä ja joululahjashoppailusta.

Jos työviikko oli mennyt mainiosti, niin täytyy kyllä myöntää myös viikonlopun päättyneen erinomaisesti. Yleensähän kaikki miellyttävät sääilmiöt osuvat työaikaan, jolloin niistä ei Sanomalan seinien sisällä erityisemmin pääse nauttimaan. Nyt kuitenkin sunnuntaiaamu avautui silmien edessä hämmästyttävän valkeana ja lumisena: yöllä oli satanut sitten oikein kunnon läjä sitä valkoista tavaraa!

Aamiaisen jälkeen pakkasimmekin Mellan pulkkaan ja lähdimme laskemaan mäkeä. Neiti oli toki täysin hämmentynyt siitä lumen määrästä, mutta nautti hurjista vauhdeista isäpapan vetämänä. Lumi lähti sulamaan jo kotiin palatessamme, joten aika onnellinen saa olla sopivasta ajoituksesta. Saattoihan kyseessä olla joulukuun ainoa kunnollinen talvi(aamu)päivä.

Loppuun täytyy vielä lisätä pakollinen Mella-raportti: nyt voidaan jo olla varmoja siitä, että neiti on sanonut ensimmäisen sanansa. Jo pitkäänhän Mella on osannut sanoa "kakka", mutta se sana on tarkoittanut kakan ja pissan lisäksi myös mm. vaippaa, alushousuja, ihmisen jalkoväliä sekä kaikenlaisia tahroja ja sotkuja pöydällä, lattialla ja vaatteilla. Mella on myös jo pitkään sanonut "hauva" sekä saksaksi saman asian "Wauwau", mutta niidenkin kohdalla voidaan väittää Mellan ennemmin matkivan koiran haukkumista kuin käyttävän sanoja koiran nimenä.

Näiden lisäksi Mella on osannut matkia esitettyjä sanoja, ja on osannut mm. osoittaa kukkaa ja sanoa "kukka". Nämä merkitykset ovat kuitenkin unohtuneet nopeasti matkimistilanteen jälkeen.

Mutta nyt pieni pimumme on jo usean päivän ajan sanonut selvällä suomen kielellä "kenkä" ja tarkoittanut nimenomaan kenkää. Kuten naisen kuuluu, on Mella tietenkin loputtoman kiinnostunut kaikenlaisista kengistä. Aiemminkin tyttö on mielestäni osannut sanoa jotain ke-alkuista tarkoittaessaan kenkää, mutta nyt lausuminen on kehittynyt niin pitkälle, että perheen ulkopuolisetkin varmasti ymmärtäisivät sanan merkityksen. Se on kenkä, ihan selvästi.