Vaikea valinta

Tämä on taas niitä päiviä, jolloin on kamalan vaikea valita: mikä murheenkryyneistäni olisikaan se suurin ja ikävin? Vaihtoehtoja kun on niin runsaasti.

Sairasloma. Tulihan tällä viikolla tosiaan käytyä kahtena päivänä töissä, maanantaina ja torstaina. Kivahan tämän kipeän kurkun ja riekaleina ulostuvien keuhkojen kanssa on viettää aikaansa. Niin kivaa, ettei nukkuakaan malttaisi.

Työt. Koska töitä kuitenkin on, päätin viettää tämän päivän etänä tekemässä vähän hommia. Yhdistäpä siihen sitten eri kone, eri selain, eri käyttöjärjestelmä ja eri ohjelmistoversiot kuin töissä, niin lopputulos on juuri sitä itseään. Viiden tunnin työrupeamasta arviolta kolme tuntia meni ihan vain teknisten ongelmien kanssa painimiseen. Ttu.

Viikonloppu. Onhan tosiaan kiva, kun on viikonloppu: kaikki ystävät pääsevät juhlimaan yhden ystävän pyöreitä vuosia. Näillä näkymin minä pääsen köhimään keuhkonriekaleita koko lauantai-illan ajan.

Muksujen taudit. Päiväkodista soitettiin juuri ja käskettiin hakemaan lapset kotiin: esikoinen on oksentanut. Jipii!

No, lähtölaskenta alkaa. Kaikesta huolimatta pidän uhostani kiinni ja vietän tämän sairaan viikonlopun tietokoneetta ja internetittä. Ihan kohta, kunhan ilta tulee.

Joka parin opas rahankäyttöön

Mitenköhän minäkin olen selvinnyt nämä kahdeksan vuotta yhdessä asumista, kun vasta nyt sain Helsingin Sanomilta perinpohjaisen oppaan parisuhteen rahankäyttöön? Päivän paperilehdessä käsitellään pariskuntien raha-asioita otsikolla "Kumpi maksaa?".

Artikkelissa opastetaan, että pariskuntien kannattaa laskea budjettinsa, jotta tietävät, kuinka paljon rahaa menee ja kuinka paljon sitä on käytettävissä impulsiivisiin ostoksiin. (WOW!) Onneksi artikkelissa neuvotaan esimerkkien avulla tarkkaan, miten tällainen yhteenlasku oikein tehdään. Ette esimerkiksi varmasti tienneet, että kerran vuodessa maksettavat suuret laskut kannattaa jakaa kahdellatoista, jotta ne saadaan laskettua mukaan kuukausibudjettiin.

Hesari neuvoo laskemaan ensin yhteen pariskunnan yhteiset menot. Kun näin on tehty, "saadaan summa, jonka verran palkasta täytyy varata yhteisiin menoihin". (GASP!) Hesari jatkaa aiheesta: "Jos molemmat saavat palkkaa suurin piirtein yhtä paljon, kulut voi jakaa tasan. Toisinkin voi sopia, varsinkin jos toinen ansaitsee selvästi vähemmän kuin toinen." Mikä helpotus, nyt minulla on siis Hesarin valtuutus jakaa perheeni kulut mieheni kanssa haluamallani tavalla. Olinkin tähän asti todella epävarma asiasta.

Lopuksi Hesari antaa luvan hullutella: "Kun käteen jäävästä palkasta on vähennetty yhteisiin kuluihin tarkoitetut rahat, loput jäävät henkilökohtaisiin menoihin. --- Omien säännöllisten menojen jälkeen jäävä summa on ylimääräistä omaa rahaa. Sen voi hyvillä mielin säästää tai vaikka tuhlata, jos budjetti on tehty huolellisesti".

Ettäs tiedätte.

Mitä sieltä tulee tänään?

Näin flunssassa on ilo huomata, että kotimaisilla kanavilla on ihan kohtuullinen viihdetarjonta myös netissä. Kaikkein eniten olisin tietenkin halunnut katsoa Yleltä eilisen Pasila-jakson, mutta täytynee odottaa iltaan, että kotifasisti ehtii mukaan. Lastenohjelmiin en myöskään tarttunut, sillä olen viime aikoina saanut yliannostuksen Mellan Nalle Luppakorvaa.

Seuraavia ohjelmia olen ehtinyt sairaspäivän aikana testata:

Yle:
Presidentin kanslia (rasittavan ylinäytelty)

Nelonen:
Mitä nainen haluaa? (toivottoman pitkästyttävä)
Kuorosota (pää hajosi jo kahden minuutin kohdalla)

JIM:
Poliisit (hemmetin sympaattinen)
JIM D: Keho aseena - Krav Maga (viihdyttävä, tosin koskaan ei voi olla varma, ottavatko nuo tyypit itsensä todesta)

MTV3
En katsonut mitään, koska ennen katselua piti klikata erinäisiä kyllä/ei -Firefox-laatikoita, ja panikoiden painoin varmuuden vuoksi vain "ei" enkä sitten päässyt pidemmälle. Pitäkää videonne - valikoima olikin kehno.

Seiska:
VIP - Suomen ensimmäinen nettisaippua! (Parasta ikinä. Oikeasti. Ja sopivan lyhyet jaksot. Katsokaa tekin.)

Valtavirtaa

En näköjään ole yksin. Onneksi minä sentään en ainakaan vielä ole tukkimassa mitään päivystysvastaanottoa, vaan nautin vasta ensimmäisestä kaikkiaan kolmesta omalla ilmoituksella saatavasta sairaslomapäivästä. Senkin jälkeen saatavillani on konsernin oma mainio työterveysasema.

Mikäs tässä siis on sairastellessa, tosin aamulla heräsin ikävästi jo puoli kymmeneltä postimiehen soittaessa ovikelloa (vain kerran). Kotifasisti sai taas kerran, hohhoijaa, jonkin lp-levyn Saksasta. Kääntäkää nyt vain veistä haavassa, kaikki muut osaavat kuunnella uutta musiikkia paitsi minä, joojoo tuli jo selväksi.

Taidan kuumehoureilla.

Rohkea tavoite: viikonloppu ilman tietokonetta

Vietän aivan liian paljon aikaa netissä: luen ja lähetän liikaa sähköpostia, bloggaan liikaa, luen liikaa blogeja, luen liikaa verkkolehtiä, tarkastan säätilan liian usein netistä sekä hengaan liikaa naamakirjassa. Se on kuluttavaa.

Ajattelinkin asettaa rohkeaksi tavoitteekseni viettää ensi viikonlopun (perjantai-illasta maanantaiaamuun) täysin ilman nettiä ja tietokonettakin. Älkää nyt ymmärtäkö väärin: en minä niin toivoton ole, ettenkö olisi aiemmin viettänyt yli kahden vuorokauden mittaisia taukoja virtuaalielämästä. Ne tauot johtuvat yleensä kuitenkin paremmasta tekemisestä reaalielämässä: esimerkiksi kesälomalla mökillä tai ulkomailla voin kyllä hyvin olla viikon, pari lukematta sähköpostejani. Samoin mikä tahansa viikonloppureissu vieroittaa kyllä oireettomasti netistä.

Varsinainen haaste onkin olla koskematta näppäimistöön ihan vain kotosalla röhjöttäessä, kun se kone olisi aivan siinä ulottuvilla. Sellaista en ole koskaan yrittänyt. Haastetta lisännee se, ettei Erikillä ole minkäänlaisia aikomuksia osallistua minun bitittömään viikonloppuuni. Päädynkö kurkkimaan kotifasistin olan yli vain saadakseni vilauksen mitä tahansa verkkosivua, oli se sitten vaikka metal.de?

Kuten huomaatte, aloitan henkisen valmistautumisen jo ajoissa: vielä on kokonainen työviikko aikaa sopeutua ajatukseen. Kyse ei kuitenkaan ole vääjäämättömän siirtämisestä hamaan tulevaisuuteen: töissä netti ja kone ovat välttämättömiä, joten totaalinen irrottautuminen on mahdollista vain viikonloppuisin.

Pitäisiköhän käydä perjantaina kirjastossa?

Empatiakyvystä ja opiskeluajoista

Lueskelin tuossa flunssaviihteeksi off topiciksi äitynyttä keskustelua Soininvaaran blogissa, keskustelun pääteemana opiskelijoiden toimeentulo. Vaikka häpeäkseni onkin tunnustettava, että olen itse asiassa maisterinpapereistani huolimatta edelleen kirjoilla yliopistolla (en sentään ole vuosikausiin nostanut opintotukea eikä noita opiskelija-alennuksiakaan enää ole tai ainakaan tule käytettyä), olen jo autuaasti unohtanut ainakin kaikki ikävät asiat opiskeluajoilta. Toisin sanoen kykyni asettua hädänalaisen opiskelijan asemaan on pahasti romahtanut.

Tiesin kyllä jo opiskeluaikana, että sellaista tapahtuu: siitähän valtakunnan päättäjiä juuri moitittiin, opiskelijan arjen unohtamisesta. Lisää opintotukea, kääkkä, etkö sä näe että meillä on pula? Toivoin hartaasti, ettei minusta tulisi samanlaista itsekästä kalkkista, joka ajattelee vain oman viiteryhmänsä etua (vaikka tietenkin opiskelijana ajattelin lähinnä opiskelijoiden etua).

En kuitenkaan näemmä kykene vastustamaan konservatiivisuuden ja itsekkyyden hyökyaaltoa. Nykyään minua kiinnostavat opintotukea huomattavasti enemmän vaikkapa päiväkotimaksut ja muu pienten lasten vanhempien arki. Olen myös siitä onnekas, etten ole viettänyt koskaan päivääkään työttömänä, joten minun on vaikea samaistua myös työttömien ongelmiin. Kuulopuheiden ja mielikuvien pohjalta olen kuitenkin saanut sellaisen käsityksen, että byrokratian ansiosta työttömyys on sanalla sanoen perseestä. Muunlaiset ahdingot ovat sitten tätäkin vieraampia.

Konservatiivisuudessani ei ole kyse ainoastaan siitä, etten juuri korvaani lotkauta opiskelijoiden murheille. Tämän lisäksi olen nimittäin havaitsevani itsessäni tietynlaista tätiasennetta: kun minäkin kerran ihan hyvin tulin toimeen, niin mikseivät ne nykynuoret muka tulisi? Minä valmistuin reilussa kuudessa vuodessa, vaikka vietin ensimmäiset kolme vuotta kaiken aikani opiskelun sijaan erilaisissa opiskelijajärjestöissä, vaihdoin puolivälissä alaa ja tein viimeisinä vuosina melko paljon töitä. Lisäksi matkustelin kohtalaisen paljon, sekä tietenkin hoidin pois alta sen nykyään lähes pakollisen nuorten opiskelijanaisten taudin eli masennuksen. Niin ja menin naimisiin. Lapsia en sentään ehtinyt tehdä opiskeluaikana, mutta kuitenkin selvästi aiemmin kuin akateemiset naiset keskimäärin.

Yritän koko ajan takoa päähäni, että ihmisillä on kovin erilaisia kokemuksia, ehkäpä eri opiskelualoilla on vieläpä huomattavasti vaikeampaa kuin fysiikassa/filosofiassa. Mutta siitä huolimatta täti sisälläni on ottamassa vallan ja päivittelemässä, että mitä siellä oikein nuristaan: minun nuoruudessani kouluun hiihdettiin talvet ja juostiin paljain jaloin kesät.

Voisiko joku palauttaa minut maan pinnalle?

(Myönnettäköön, yhdestä asiasta ajattelen edelleen samoin: mielestäni opiskelijalle on liian suuri riski joutua elättämään itsensä velkarahalla. Itsekin nostin aika paljon velkaa, mutta minulla onkin nyt työpaikka. Kaikilla ei, varsinkaan kaltaisillani teoreettisilla filosofeilla.)

Aina ei voi nauraa tai tehdä politiikkaa

Tässä mennään nyt hormonit edellä: ei nyt just tee mieli keksiä tästä uutisesta mitään vitsiä. Lisäksi rupesi oksettamaan, kun luin kyseisen uutisen nostattamaa keskustelua: käsiasepolitiikka oli päässyt jo kolmanteen viestiin.

Niin ilolla kun minä seuraankin vilkasta keskustelua kielletään käsiaseet - autot - puukot - lasipullot - unilääkkeet, niin tätä en ajatellut lukea yhtään pidemmälle. En, vaikka tästä tulisi kuinka oiva lyömäase päättömiä kieltoja vastaan.

Eikä sitten mitään hurskastelua siitä, miten kaltaiseni hyväosainen länsimaalainen suree vain kun osaa samaistua kohteeseen. Omapahan on suruni.

Uhmaikäisen kymmenen syytä kieltäytyä nukkumasta

Vielä vauvana ja alle 2-vuotiaana Mella meni nätisti nukkumaan iltaisin, mutta uhmaikäisenä ei neiti pysy sängyssä sitten millään. Pahimmillaan illasta menee parikin tuntia siihen, että pimua saadaan roudata jatkuvasti takaisin omaan huoneeseensa kaiken maailman kolttosista.

Tässä Mellan kymmenen parasta syytä nousta sängystä nukkumaanmenoajan jälkeen.

1. Jano.

2. Pissahätä. Luonnollinen seuraus edellisestä kohdasta.

3. Pusu. Mella saa läjän pusuja nukkumaan mennessään, mutta tarpeeksi pitkän valvomisen ja sängyssä pyörimisen jälkeen pusuvarastot ehtyvät ja niitä on tankattava.

4. Syli. Mella on huomannut, ettei äidillä ja isällä ole sydäntä kieltää pieneltä tytöltä halausta tai edellisen kohdan pusua. Tämän varjolla voidaankin sitten juoksennella ympäri asuntoa puolisen tuntia, kunnes äidin ja isän sydämet kovettuvat.

5. Jos äiti ja isä katsovat dvd:ltä jotain olohuoneessa, on Mellankin päästävä sitä katsomaan. Tämä tosin naamioidaan usein joksikin edellisistä kohdista, vaikka todellisuudessa ulkonaoloaika käytetäänkin vain näyttöruudun tuijottamiseen.

6. Toisinaan Mella nousee ylös, koska haluaa sänkyyn. Tätä logiikkaa emme ole täysin vielä sisäistäneet, mutta toimimme kuitenkin toiveiden mukaan eli viemme tytön hänen omasta pyynnöstään takaisin nukkumaan.

7. Mella haluaa tulla kertomaan, että pikkusisko on nukahtanut.

8. Mella haluaa tulla kertomaan, että pikkusisko on herännyt. Pikkusisko taas on herännyt sen vuoksi, että Mella on noussut ylös, sytyttänyt valot ja mennyt tökkimään siskoaan pinnojen välistä rumpupalikalla.

9. Mella haluaa isänsä sammuttavan valon. Valo on päällä edellisessä kohdassa mainitusta syystä.

10. Mella on löytänyt nenästään hienon räkäpallon, jota haluaa esitellä vanhemmilleen.

Miten ne tekevät sen?

Okei: kotiäidit, miten te teette sen? Mä olen nyt ollut kaksi päivää kotona kuumeisten, vaan ei tarpeeksi väsyneiden lasten kanssa, ja mökkihöperyys alkaa jo iskeä. Olinhan minäkin kuukausitolkulla näiden muksujen kanssa kotona äitiyslomallani, mutta se taito on jo kadonnut hyppysistä.

Mitä voi tehdä kahden aivan liian vilkkaan ja kärttyisän lapsen kanssa, kun ulos ei voi mennä? Kun vanhempi vaatii koko ajan päiväkotia, kauppaa, keinua tai jotain muuta saavuttamatonta aktiviteettia, ja pienempi haluaa vain syödä kaiken sisällön kirjahyllystä. Eilen annoin jo pikkusormen ja sallin suomi-puola-suomi -sanakirjan natustamisen, mutta isommalla ei ole edelleenkään mitään saumaa päästä ulos.

Mikä pahinta, omakin kurkku alkaa hiljalleen tuntua karhealta.

Äijät ja hempukat

Hitto nää sukupuoli-identiteettiasiat on vaikeita, otetaan nyt vaikka tämä äijyys (via Junis, kiitos vain): ymmärrän kyllä, että äijyys on sinänsä varattu miehille, mutta kyllä minäkin välillä olisin mielelläni äijä. Mutta jos olen joskus ihan vain omaksi ilokseni äijä, annanko heti ymmärtää olevani

a) telaketjufeministi, joka antaa äijien maistaa omaa lääkettään;
b) identiteetistään epävarma pikkulikka, joka yrittää kameleonttimaisesti sopeutua äijien joukkoon ja hankkia näin heidän hyväksyntänsä;
c) muuta, mitä?

Toisaalta, jos jatketaan näissä perinteiseksi koetuissa sukupuolirooleissa, olen minä joskus myös aika hempukka. Tämä saattaa itse asiassa olla minut tunteville vielä vaikeampi asia uskoa kuin äijyydenkaipuuni, mutta niin se vain on. Monesti kyse on selvästä defenssistä, jolle en vain voi mitään.

Vastustamattomasta defenssistä hyvä esimerkki on vähäinen ampumakokemukseni: koska selvästikin edelleen vähän arastelen aseen käsittelyä ja kehnoa sihtiäni, peittelen epävarmuuttani kikattamalla aivottomasti ja sormeilemalla hiuskiehkuroita. Tämä siitäkin huolimatta, että tiedostan lajin "maskuliinisuuden" olevan lähinnä pääni sisällä seikkailevaa harhaa. (No, viime kerrasta opin sentään sen, että vaikkei korkokengistä sinänsä ole haittaa oikean ampuma-asennon löytämisessä, väsyvät jalat nopeasti hyvilläkin koroilla.)

Mutta kun olen hempukka, olenko silloin todennäköisimmin

a) hempukka;
b) laskelmoiva miesvihaaja;
c) muuta, mitä?

Onneksi näitä asioita ei tarvitse ihan koko ajan pohtia. Pääosan ajasta olen nimittäin ihan vain tavallisesti.

Tulehtunut

No niin, miltäs kuulostaa: korvatulehdus, keuhkoputken tulehdus ja verikokeita odotellessa myös epäily keuhkokuumeesta. Lavallinen antibiootteja ja petiin.

En kuitenkaan minä, vaan perheemme molemmat alaikäiset. Sen siitä saa kun yhdistää germaaniset ja metsäsuomalaiset geenit fasistitarhoihin. No, pääsenpähän kotiäidiksi loppuviikon ajaksi.

Raskauttavia yhteyksiä

Mä tiedän, että mun kaltaiselleni vakavalle ja intellektuellille mediakriitikolle tää on vähän turhan kevyt heitto, mutta onhan siihen silti tartuttava. Pala palalta mun natsiyhteyteni paljastuvat: ensin epämääräisiä ampumaharrastuksia, sitten jo ihmisalkujen tarhaamista.

Olen iivil, todella iivil.

Makuasioita: The Political Edition

Tajusin, etten ole lasten syntymän jälkeen listannut kertaakaan makuasioita. Ajattelin käynnistäväni pidemmänkin perinteen taannoin (eka, toka, kolmas), mutta siihen se sitten jäi. Alun perin suunnittelin pitäväni politiikan formaattini ulkopuolella, mutta kolmenkympin poliittisen kriisini valossa se olisi varsinainen menetetty tilaisuus. Sitä paitsi: jos Diilistä ja Pelkokertoimestakin järjestetään julkkiskausia, voin minäkin esitellä listan Makuasioita: The Political Edition.

Nämä eivät ole missään nimessä harkittuja mielipiteitä, vaan pääasiassa pinnallisiin mielikuviin sekä nyrjähtäneisiin assosiaatioihin perustuvia mielitekoja.

Asioita, joista pidän:

-kansalaispalkka
-progressiivinen verotus
-monet ympäristön vuoksi säädetyt haittaverot, esim. polttoainevero
-tietullit
-subjektiivinen päivähoito-oikeus
-Osmo Soininvaara

Asioita, joista en pidä:

-Lex Karpela
-Lex Nokia
-kotiäitiyhteiskunta
-kabinettikähmintä, viimeisimpänä esimerkkinä SAK
-moraalinen paniikki ja silkka asiantuntemattomuus mm. asekeskustelun yhteydessä
-Tarja Cronberg
-Anne Holmlund
-kepu
-Puolueettomiksi itseään väittävät puolueelliset mediat

Asioita, joista pidän, vaikka se nolottaakin:

-Jan Vapaavuori
-Jussi Halla-aho
-vihreät
-Perussuomalaiset

Huonon päivän ainekset

Vaikka tänään on perjantai, on päivä käynnistynyt poikkeuksellisen kehnosti. Tällaista olen joutunut sietämään:

Yö. Mella ajoitti heräämisensä taktisesti niin, että koko yö meni katkonaisesti: ensimmäisen kerran pimu ryntäsi huoneeseemme kahdelta, toisen kerran viideltä. Ja puoli seitsemältä soi sitten herätyskello.

Bussimatka. Bussini oli niin täynnä, etten päässyt kunnolla istumaan. Pääsin siis toki istumaan ja ihan ikkunapaikallekin, mutta väärälle puolelle bussia. Katsokaas kun minä pidän käsilaukkua aina oikealla kyljelläni, minkä vuoksi istun kulkuneuvoissa vasemmalle puolelle käytävää - muutenhan se laukku painaa ikävästi kyljen ja ikkunan välissä. Vaihtoehtoisesti joudun sitten ottamaan käsilaukun kokonaan pois olaltani, jolloin kuulokkeen johdot menevät sekaisin ja nappi putoaa korvasta kesken hyvän biisin. Näin tänäänkin, sillä ymmärrettävästi kaikki muutkin matkustajat haluavat istua vasemmalla puolella ja vapaita tuplapenkkejä oli vain oikealla puolella.

Bussipysäkiltä toimistolle. Juuri, kun bussi saapui toimiston eteen, alkoi levyn paras biisi. Päätin kiertää pidemmän matkan kaukaisemmalle ulko-ovelle, jotta saan kuunnella pätkän loppuun. Tietenkin silloin, täysin poikkeuksellisesti, jostain putkahti vierelle sinänsä aivan viaton ja hyväntahtoinen työtoveri matkalla samaan suuntaan. Se siitä aamubiisistä sitten. En minä ole aamulla sosiaalinen, prkl, mutta eihän sitä nyt voi loukkaamatta siinä tilanteessa sanoa.

Töiden aloitus. Aamun alkajaisiksi yritän kaivaa esiin Kauppalehden, mutta jostain syystä läpyskä oli juuri tänään piilotettu ovelasti täysin näkyvälle paikalle mutta aivan lehtipinon pohjalle. Kolmeen kertaan kävin puhisten läpi kaikki lehtilaatikot ja sen yksittäisen lehtipinonkin, ennen kuin omani sieltä pilkisti. En tiedä, miten ne sen oikein tekivät, mutta jotenkin ovelasti.

Viinipalsta. Kauppalehden viinipalstan toimittaja päätti väläytellä kielitaitoaan ja kuvaili erästä isoa viinilasia termillä "banzerwagen". Banzerwagen?! BANZERWAGEN?! Ymmärrän, etteivät kaikki osaa saksaa, enhän minäkään osaa ranskaa, mutta voisiko siinä tapauksessa olla käyttämättä sitä kieltä? Ilmeisesti ei ole tullut luettua Korkkareitakaan eikä ylipäänsä ymmärrettyä mistään mitään, tana.

Jos pitäisi näin äkkiseltään sanoa, millainen on minun mielikuvissani "banzerwagen", sanoisin, että se on violettiin vivahtavan vaaleanpunainen, rokokootapettikuosilla kuvioitu ja keveästä lasikuidusta valmistettu. Se ei olisi sellainen todella jykevä esine, joka toimittajan mukaan jyrää alleen heikot viinit; korkeintaan se voisi olla täynnä mansikkasiideriä.

Eikä nyt ole vielä edes lounasaika.

Sosiaalinen media, aah

Olin väärässä sosiaalisen median suhteen: oikeasti minä rakastan sitä. Vai miten muuten olisin tänään voinut liittyä Naamakirjassa ryhmään "Neljäs kalapuikko", tai katsella näitä kivoja kuvia? Lisäksi harkitsen liittymistä ryhmiin "Viides kalapuikko" ja "Se oli KALAPALA eikä KALAPUIKKO". En kuitenkaan aio vaihtaa toista nimeäni Naamakirjaprofiilissa Kalapuikoksi, vaikka tästäkin on taannoisen Husseinin tapaan tulossa jo villitys.

Tästäkin tähdenlennosta on nautittava niin kauan kuin sitä kestää, ja parhaiten se onnistuu sähköisesti.

Kolmas kerta toden sanoo

Takana on kolmas kerta HSC:n ampumaradalla, ja tällä kertaa mukana oli Asemesenaatti: sain kokeilla sponsoroitua räiskimistä sekä .22-pistoolilla että .357-revolverilla. Täytyy sanoa, että revolveri jotenkin vakuutti minut, vaikka kaikella järjellä minun ei olisi pitänyt välittää siitä yhtään: kahva ei istunut ollenkaan käteeni, tai ainakaan en tuon yhden ratavuoron aikana ehtinyt löytää aseella kunnollista kahden käden otetta. Sen sijaan kaikki tähän mennessä kokeilemani .22:set ovat tuntuneet kuin valetuilta käteeni.

Lisäksi tuo revolveri tuntui selvästi raskaammalta kuin pikkupistooli; ainakin sen piippu tuntui painavan paljon enemmän, kun siitä ei saanut otetta yhtä edestä kuin .22:sta. Kädet tärisivät huomattavasti enemmän, ja tietenkin suurempi rekyyli sai tärinän vielä pahenemään varsinkin tunnin kääntyessä jo kohti loppuaan. Pari kierrosta ammuin .357-patruunoilla, mutta suurimman osan aikaa kevyemmillä .38-patruunoilla.

Mutta tästä huolimatta: kyllä siinä revolverissa oli sitä jotain. Yritin selittää asiaa kotifasistille jälkeenpäin, ja sain vain osakseni kummastelevia katseita - kuka nyt haluaisi ampua jollain hitaasti täytettävällä kuudestilaukeavalla, kun voisi räiskiä huomattavasti tehokkaammin puoliautomaatilla. Mutta minusta lippaalla varustetut pistoolit, tai ne vähät, joista minulla on kokemusta, ovat jotenkin... kliinisiä. On typerää näpertelyä pinota niitä panoksia lippaaseen ja sitten ammunnan aluksi vain työntää lipas sisään, kun voisi sen sijaan omin pikku kätösin vaalien asettaa jokaisen patruunan suoraan aseeseen. Lopuksi sitten rento ranneheilautus ja lukituksen tarkistus peukalolla, miten mukavaa.

En ole missään vaiheessa ajatellut hankkia omaa asetta: en minä ammu niin paljon, enkä jaksaisi puunata ja öljytä moista kapinetta. Kalliitakin ovat. Mutta jos sellaisen hankkisin, se olisi ehkä revolveri.

No, enhän minä näistä jutuista vielä mitään tiedä, mutta eiköhän se kokemus tässä kartu.

Sehän oli sitten siinä

Tein naamakirjassa testin Oletko keskiluokkainen Demari vai Dynaaminen Porvari? Kenties harmaa Kepulainen? ja sain tulokseksi koivun vihreä. Tarkemmin minua kuvailtiin näillä avainsanoilla: luonto, teennäisyys, oikeisto, Ultra Bra, pissis, stadi, kierrätys, opiskelu, isän rahat omat arvot, roiskeläppä.

Ei tartte sitten tätäkään enää miettiä.

P.S. Tajusin eilen, etten tunne yhtään julkikepulaista. Olisitko juuri Sinä se Ainoa? Haluaisin ainakin yhden kepulaisen rikastuttamaan elämääni ja/tai blogiani.

Musiikki ja varhainen keski-ikä

Viime viikkojen teema on ollut musiikki: kuten aiemmin kerroin, olen penkonut levyhyllyäni ja siirtänyt kaikki cd-levyni mp3-soittimeeni sekä ulkoiselle kovalevylle talteen tehdäkseni hyllyssä tilaa. Samalla olen joutunut viimein tunnustamaan sen tosiasian, että olen keski-ikäistynyt. Eikös yleinen nyrkkisääntö ole se, että ihminen kuuntelee loppuikänsä lähinnä sitä samaa musiikkia, mitä kuunteli nuoruudessaan?

Minun nuoruuteni on siis ilmeisesti todellakin ohi, sillä minä en ole enää aikoihin laajentanut musiikillista kenttääni. Taisin hankkia viime vuoden aikana pari levyä, nekin vanhoilta tutuilta artisteilta. Kokonaan uuden artistin levyn hankin viimeksi yli kolme vuotta sitten.

Eikä siinä vielä kaikki: huomaan, että koko kokoelmastani kuuntelen jokseenkin yksinomaan musiikkia 90-luvun loppupuolelta. Tai korjataan: en pelkästään tuolloin julkaistua musiikkia, mutta ainoastaan musiikkia, jonka itse löysin noina vuosina. Toisin sanoen 15-20-vuotiaana. Hyvin harva 2000-luvun levy päätyy pysyvämmin soittolistalleni; toki muutamia sellaisia on.

Uskon olevani poikkeuksellisen konservatiivinen, sillä valtaisat kaksi (no okei, puolitoista) vuotta itseäni vanhempi kotifasisti kuitenkin löytää edelleen uusia bändejä jos ei nyt viikottain niin ainakin kuukausittain. Toisaalta kotifastisti on patologisen jämähtänyt siihen omaan selvärajaiseen genreensä, joten ehkä esimerkki ei olekaan mitä mainioin.

Mutta silti. Kuinka moni muu lakkaa löytämästä uutta musiikkia kolmenkympin korvilla? Vai onko tämä ehkä vain jokin vaihe? Vai onko minussa vain jotain vikaa?

Levylaukun kätköistä

Tänä aamuna viikkoni käynnistyi näin.

Seuraava askel

Olen ottamassa seuraavaa askelta paheksuttavassa uudessa harrastuksessani. Alamaailman pimeillä kujilla vaeltaessani olen törmännyt epämääräiseen ainekseen, minkä ansiosta minulla on nyt oma Asemesenaatti. Tämä taustavaikuttaja on luvannut lähteä kanssani räiskimään omalla arsenaalillaan, ja pääsenkin toivon mukaan lähiaikoina siivellä kokeilemaan mm. revolverilla ampumista.

Eikä siinä vielä kaikki: kunhan ilmat muuttuvat miellyttävämpään suuntaan, on minulla optio päästä harrastamaan tervehenkistä ulkoilua Asemesenaatin kiväärin kanssa. Oma äitinikään ei varmasti tunnistaisi minua enää.

Ruokarauha

Näin rauhallista on meillä ruokapöydässä: Neilan (kuvassa) ja Mellan (kameran takana) huutokilpailu.

Ottaako hermoon?

Kentältä on kuulunut viestiä, että tämä nykyinen provosoiva tyylini (?) on alkanut ärsyttää joitain ihmisiä. Moisesta on toki saatu jo vähän vihjettä täällä blogissakin. Mieleni tekisi joko tuhahtaa ylimalkaisesti tai nauraa räkäisesti ja todeta, että voi voi. Mutta pohjimmiltani olen kuitenkin varsin sovitteleva ja miellytyshaluinen ihminen, joten kai tätä asiaa pitää oikeasti pohtia.

Olin elänyt siinä uskossa, että ainoa ihminen, jolla todella olisi syytä loukkaantua näistä kirjoituksistani, olen minä itse. Joskus olen tätä jopa kovasti pelännytkin, mutta ainakin toistaiseksi pahemmilta sanaharkoilta on vältytty. Mutta mikä minussa ja blogissani sitten nykyään on niin kovin ärsyttävää?

Ovatko mielipiteeni vääriä, vai onko niitä liian vähän/paljon? Käytänkö loukkaavia tabusanoja, kuten "hippi", "fasisti", "kukkahattu" ja "kuulapää"? Onko kieleni turhan sekavaa ja huonosti luettavaa? Kirjoitanko lapsellisia itsestäänselvyyksiä vaiko kenties käsittämätöntä polveilevaa tajunnanvirtaa? Olenko liian narsistinen? Olenko säälittävän ohjailtavissa vai enkö suostu kuuntelemaan hyviäkään neuvoja?

Hyvä lukija, auta minua itsetutkiskelussani ja kerro, mikä minussa ärsyttää juuri sinua. Voit listata ikävimmät puoleni joko kommenttina tähän merkintään tai sähköpostitse osoitteeseeni etunimi.sukunimi(vänkyrä)gmail.com.

Pidätän oikeuden loukkaantua tai olla loukkaantumatta kaikkesta sanomastanne.

Päivän tragedia

Ihan oikeasti. Minä haluaisin pystyä ajattelemaan ja keskustelemaan järkevästi vähän herkemmistäkin asioista sekä pidättäytyä voimakkaista tunnereaktioista. Mutta tämä juttu sai silti minut hakkaamaan päätäni seinään.

En enää tiedä, onko artikkelissa kyse kukkahattuvihreiden vaiko suomenleijonapersujen mainoskampanjasta. Kenen etua palvelee se, että yritetään epäuskottavasti kerätä sympatiaa elämäntaparikollisille? Tuokin artikkeli johtanee todennäköisesti vain entistä voimakkaampiin ennakkoluuloihin kaikkia maahanmuuttajia kohtaan. Nyyhkytarina? Miten minua ei nyt oikein itketä?

En minä haluaisi olla kenellekään julma, älkää pakottako.

Pipipäivä ja koneen sisäänajo

Mella teki sen mitä odotimmekin, eli toi ensimmäisellä viikolla päiväkodista flunssan mukanaan. Erik oli eilen kotona neidin kanssa, tänään on minun vuoroni. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, tämänkin initaation jälkeen tytön päiväkotielämä jatkuu varsin terveissä merkeissä. Neilasta ei kyllä ole vielä tietoa, ainakin tämä flunssa on toistaiseksi kiertänyt vauvamme kaukaa.

Onhan tässä kyllä viihdykettäkin, kun voisi opetella käyttämään tätä nykyistä konetta. Vanha läppäri nimittäin sanoi morjens tai ainakin vaati osa-aikaeläkettä, sikäli kun nyt alle kolmen vuoden ikäistä ja 1000 euroa maksanutta esinettä voi sanoa vanhaksi [kiroaa]. Nyt olisi sitten näppien alla uusi läppäri ja uusi käyttis.

En minä näistä mitään tiedä, mutta voimakkaita ennakkoluuloja minulla kyllä on tätä Vistaa kohtaan. Toisaalta minullahan on tämä ennakkoluulojen karkoitusprojekti, joten ehkä tälläkin tarulla on vielä onnellinen loppu.

Onko tasa-arvo mahdollinen?

Lueskelin hieman jälkijunassa hyvin mielenkiintoista keskustelua Soininvaaran blogissa, ja päädyin kyseenalaistamaan jälleen kerran yhden aiemmin julistamistani periaatteista: olen aina pitänyt sukupuolten välistä tasa-arvoa itsestäänselvyytenä, vaikken olekaan toki kaikkia tasa-arvon määritelmiä allekirjoittanut.

Mutta miksi näin on? Miksi miesten ja naisten tulisi olla tasa-arvoisia keskenään? Mihin se perustuu? Millaiseen arvopohjaan? Ennen kaikkea: miksi naisten aloista pitäisi saada saman verran palkkaa kuin miesten aloista?

Kyse ei mielestäni edes ole välttämättä siitä, ovatko miesten alat olisivat oikeasti jotenkin objektiivisesti tuottavampia, tärkeämpiä, vaativampia tai niukempiin taitoihin perustuvia. On aivan mahdollista, että miesten ja naisten alojen poikkeava palkkaus perustuu pelkästään historiaan ja menneisiin valtarakenteisiin.

Yhteiskunta on kehittynyt, naiset ovat levittäytyneet työmarkkinoille ja palkkaerot ovat kaventuneet. Ilmeisesti kehitys ei viime aikoina kuitenkaan ole enää ollut tyydyttävää, kun asiasta niin paljon jaksetaan puhua. Mikä on todellinen tilanne? Ovatko palkkaerot nyt jämähtäneet paikalleen?

Minä olen sitä koulukuntaa, joka pitää itsestäänselvänä miesten ja naisten välisiä tilastollisia, biologiaan pohjautuvia eroja. Mielestäni olisi naurettavaa väittää, että vaikka miehet ja naiset ovat selvästi fyysisesti erilaisia, nämä eri sukupuolet onnistuisivat jotenkin mystisesti kuitenkin muodostamaan tismalleen identtisen psyykkis-sosiaalisen kokonaisuuden. Tällaiseen ei liene järkevää edes pyrkiä.

Siispä varsinainen ajatukseni onkin: oletetaan (jokseenkin hatusta vedettynä ja intuitiivisilla ennakkoluuloilla höystettynä), että naiset ovat keskimäärin huolehtivaisempia, empaattisempia ja altruistisempia kuin miehet. Toisaalta oletetaan niinikään, että työmarkkinoilla parempaa palkkaa saavat ne, jotka sitä kovaäänisimmin vaativat. Minä en nimittäin usko, että palkkaa maksetaan hyväntahtoisesta palkitsemisen riemusta, vaan ihan kylmien talouden lakien mukaan. Miten tästä yhtälöstä ikinä päästäisiin siihen, että naisten aloilla maksettaisiin yhtä hyvää palkkaa kuin miesten aloilla?

Minusta näyttää siltä, että keskimääräisistä ominaisuuksistaan johtuen naiset eivät tule ikinä vaatimaan yhtä kovaa palkkaa kuin miehet. Ja jos he eivät sitä itse vaadi, ei mikään ylhäältä annettu keinotekoinen rakennelmakaan voi sitä heille antaa aiheuttamatta hyötyään suurempia ongelmia (imho). Toki feminististä tietoutta herättämällä voidaan pyrkiä kuromaan eroa mahdollisimman pieneksi, mutta sen täydellinen poistaminen tuntuu epärealistiselta ja suorastaan luonnottomalta, jos sallinette tällaisen pöhkön adjektiivin.

Punainen kulttuuriväki, osa 2

Minä en maalaa lehmiä, en mahan enkä selän puolella sijaitsevin utarein. Toisaalta en kyllä ainakaan kovaan ääneen kailota tekeväni oikeaa taidettakaan, joten ehkä olen turvassa. En tosin ole varma, vietänkö kuitenkin lähinnä pinnallista porvarielämää - tietäisikö joku muu?

Aamulaulu

Uusi mp3-soittimeni sekä levykokoelmien penkominen alkaa tuottaa jo tulosta. Voiko ihanammin päivä enää alkaa? Tämän musiikkikappaleen tahdissa pompin töihin tänä aamuna.

Perinteinen loppiainen

Joulu on selvästi ohi, kun kerran loppiainenkin lähestyy jo loppuaan. Meidän perheessä päivää on vietetty perinteisin menoin: syömällä joulutorttuja sekä uhraamalla joulukuus Nuuttipukille.

Vuosisatojen, ellei -tuhansien, ajan suvussamme on tiedetty Nuuttipukin traaginen tarina. Nuuttipukkihan oli Joulupukin rakkain tonttu, oikea käsi, joka kuitenkin jo muinaisina aikoina lankesi mystisissä olosuhteissa mystisellä tavalla ja joutui maanpakoon Korvatunturilta. Siitä lähtien Nuuttipukki on vainonnut ihmiskuntaa aina joulun jälkeen mm. varastamalla lasten joululahjoja, tuhoamalla takuukuitteja ja piirtelemällä ylimääräisiä nollia tammikuun luottokorttilaskuihin.

Nuuttipukin kammottavalta vainolta voi suojautua vain uhraamalla helyistä ja namuista riisutun joulukuusen loppiaisena. Oikeaoppisesti uhraus suoritetaan heittämällä kuusi parvekkeelta alas, ja toimitusta tulee seurata hartaasti koko perheen voimin. Näin varmistetaan häiriötön loppuvuosi sekä pidetään metsän ja kivitalojen varjoissa hiippaileva Nuuttipukki tyytyväisenä.

Ensimmäinen hoitopäivä

Nyt ovat Mella ja Neila päässeet kokemaan ensimmäisen oikean hoitopäivän, sillä tänään pirppikset olivat päiväkodissa ihan vain kahdestaan vahdittavana muutaman tunnin ajan. Samalla kävi ilmi, että Neilan valtaisa parkuminen on vain meille vanhemmille räätälöityä: typykkä oli aivan iloinen koko päivän. Itse asiassa neidin huomio herpaantui heti alussa, sillä muksu unohti kokonaan itkeä jopa siinä vaiheessa, kun isänsä jätti hänet hoitotädin huomaan.

Mella taas oli luonnollisesti innoissaan, mutta Mella nyt on innoissaan kaikesta. Oli kuulemma niin innoissaan, ettei edes malttanut nukkua päiväunia. Me nautimme nyt näistä hedelmistä, kun tyttö juoksee olohuoneen ja keittiön väliä hysteerisesti kirkuen.

Myös pakollinen initaatioriitti on suoritettu. Kun Mellaa puolitoista vuotta sitten puettiin kotiinlähtöä varten ensimmäisen hoitopäivän päätteeksi, kompuroi hän toppauksissaan ja löi otsansa suoraan penkinkulmaan. Siitähän jäi tietenkin ruma mustelma ja komea kuhmu. Tänään samassa tilanteessa Neila onnistui kaatumaan naamalleen lattiaan, lopputuloksena pieni nenästä alkunsa saanut verilammikko. Onpahan sekin sitten hoidettu pois alta.

Enää ei tarvitse olla kovin huolissaan. Hyvin ne siellä näyttävät pärjäävän, meidän tytöt.

Ensimmäinen kahvitunti

Kolmen viikon joululoman jälkeinen ensimmäinen työpäivä on edennyt ensimmäiseen kahvipaussiin, ja lienee yhteenvedon paikka. Loma tuntui ennemminkin kolmelta kuukaudelta, ehkä jopa kolmelta vuodelta, niin omituiselta tuntui palata työpöydän äärelle. Kivalta toki, mutta omituiselta. Miten niitä töitä taas tehtiinkään?

Poissaoloni aikana on tapahtunut mm. seuraavaa:

• Pöydälleni on ilmestynyt joulutähti, joka on tosin jo ehtinyt myös lakastua.
• Kauppalehti näkyy ryhtyneen säästökuurille, sillä läpyskä on vaihtanut selvästi ohuempaan ja halvempaan painopaperiin.
• Paikallinen Amica on korottanut lounashintojaan.
• Yksi alaisistani on jäänyt äitiyslomalle, toinen palannut omaltaan ja kolmas synnyttänyt.
• Yksi työntekijä on puolestaan lopettanut kokonaan ja siirtynyt poliittiseksi broileriksi, mutta hänen seuraajakseen onkin tullut jo reippaasti toistasataa työhakemusta. Ne hakemukset pitäisi sitten käydä läpi ensi tilassa.
• Työt eivät näytä kyllä muutenkaan loppuvan ainakaan kesken, mutta mikäs tässä on loman jälkeen tahkota. Pukki tuo meille kilteille lahjoja ensi vuonnakin.

Se on merkintä, ei mikään blogi

Ärsyttää eräs blogeissa levinnyt kielikukkanen: etenkin Uuden Suomen keski-ikäisten bloggaajien keskuudessa on villiintynyt tapa kutsua blogimerkintöjä blogeiksi. Ei.

Ei teillä ole useita blogeja viikossa, ettekä te voi viitata yhdestä blogistanne aiempaan blogiinne. Ette voi kehottaa ihmisiä lukemaan erästä toista blogianne. Teillä on tietääkseni vain yksi blogi, saamari. Ne ovat merkintöjä, tai postauksia, tai lastuja, tai mitä tahansa muuta, mutta ei blogeja.

Tuliko selväksi?

Poliittisen tasapuolisuuden nimissä

Kun olen viime aikoina päässyt nauramaan vasemmistolle, täytyy tasapuolisuuden vuoksi tirskahtaa myös oikeistolle. Hesarissa ilmestyvä Valtiaat-sarjakuva on mielestäni erittäin kehno ja tylsä, mutta eilen se onnistui ensimmäistä kertaa hymyilyttämään minuakin. Valitettavasti kyseistä strippiä ei ole Hesarin sivuilla, mutta tässä olisi Statsministeren.net-sivulta löytynyt ruotsinkielinen käännös samasta vitsistä.

Huonoruotsisille ja muillekin kiinnostuneille Hesarissa julkaistu käännös puhekuplista:

"Väkivaltarikoksista pitäisi tuomita ankarampia rangaistuksia."

"Ankarammilla rangaistuksilla ei ole ennaltaehkäisevää vaikutusta."

"Kouluissa pitää ottaa käyttöön kovempi kuri."

"Oppilaista kehittyy tasapainoisempia vapaassa ja luovassa ilmapiirissä."

"Näinkö heikoissa kantimissa on oikeistolaisuus nykyään?"

Alamäkeä

Pitkään olen jauhanut siitä laskettelemisesta. 15 vuotta ehti vierähtää ilman ainuttakaan vierailua rinteessä, vaikka lapsena vietin kaiken talvisen vapaa-aikani paikallisessa mäessä. Tänään sain viimein aikaiseksi lähteä naapurikaupunkiin laskemaan, kun paikalle vieläpä pääsi kätevästi julkisilla tuosta omalta pysäkiltä.

Olivathan ne odotukset aika romanttiset, minä muistan laskettelusta lähinnä ne jalot hetket, kun seison rinteen huipulla valmiina laskuun: upea aurinko paistaa siniseltä pakkastaivaalta valaisten hohtavan valkoisen puuterilumen sekä hopeanhohtoiset puut. Sellaisia hetkiä ei kuitenkaan taida kamalan usein tulla.

Mutta tänään kuitenkin tuli. Kokemus oli nimittäin juuri sellainen: talven toistaiseksi kylmin päivä, pakkasta rinteeseen päästyämme kolmentoista asteen verran. Täysin pilvetön taivas, juuri esiin kiivennyt aurinko. Rinteet vielä aamusta varsin koskemattomat ja hyvin lumetetut, puutkin komean huurteen peitossa. Ei kovin paljon muita ihmisiä, joten rinteestä pääsi liukumaan aina melko sujuvasti suoraan hissiin ja takaisin ylös. Voiko niin kaunista ollakaan?

Ensimmäisen laskun aikana toki pelkäsin asiaankuuluvasti henkeni puolesta, kuten myös aina silloin, kun laskin hieman jyrkemmästä kohtaa ensimmäistä kertaa. Yllätyksekseni sukset kuitenkin tekivät jokseenkin sen, mitä minä niiltä halusin - enhän edes kaatunut kertaakaan. Toki alku menikin varsin varovasti auraten.

Vanha sotavammani, pari kertaa sijoiltaan mennyt polvilumpioni, toki muistutti itsestään jo parin laskun jälkeen. Täytynee hommata joku kunnollinen polvituki, ettei tarvitse jatkossa ottaa varovasti ainakaan uuden nyrjähdyksen pelossa.

Nyt alkaa tuntua jo ihan talvelta! Pitää mennä hetikohta uudestaan. Lunta!

Punainen kulttuuriväki

Luin päivän HS Nyt-liitettä ja nauroin: radiofilosofit Jukka Relander ja Tuomas Nevanlinna saivat tehtäväkseen vastata kysymykseen "Miksi useimmat taiteilijat ja kulttuuripersoonat ovat poliittisesti kallellaan vasemmalle?". Sehän sopii niin hyvin tämänkin blogin teemaan, joka on, öö, en minä tiedä.

Lainataan nyt kuitenkin vastaus kokonaisuudessaan, sori pojat, en vain keksi mitään fiksua omaakaan sanottavaa asiasta:

Vanhaporvarillinen vastaus: koska epäkäytännöllinen romantiikka on eduksi taiteilijan työssä.

Romanttinen vastaus: koska vallitsevat jäykät säännöt kahlitsevat heidän visionäärisyyttään.

Uusliberaali vastaus: he tarvitsevat rahaa valtiolta.

Demarivastaus: koska epäkäytännöllinen romantiikka on eduksi taiteilijan työssä ja vallitsevat jäykät säännöt kahlitsevat heidän visionäärisyyttään, he tarvitsevat rahaa valtiolta.

Vasemmistolainen vastaus: heillä on varaa totuuteen.

Mitäs näistä vastauksista lukijat kannattavat? Vai olisiko vielä lisää selityksiä?

Lumen kaipuu

Olen nyt asunut kymmenen vuotta Helsingissä, ja viihtynyt varsin hyvin. En ole koskaan kuvitellut, että muuttaisin enää minnekään muualle Suomeen; esim. Berliini olisi sitten jo aivan eri asia. Vähintään Helsingin kokoiset kaupungit muuallakin maailmassa ovat potentiaalisia vaihtoehtoja, tosin muuton potentiaalisuus on kääntäen verrannollinen lapsostemme yhteenlaskettuun ikään.

Tänä "talvena" on mielessäni kuitenkin ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen häivähtänyt ajatus asumisesta hieman pohjoisemmassa. Jo parina edellisenä talvena olen havainnut suurta kaipausta valkoisten kinosten keskelle. Lapsuuteni ja nuoruuteni Keski-Suomessa hankia oli joka talvi, vai kultaako aika taas muistot?

Millaistakohan olisi asua Jyväskylässä? Ihan siellä vanhoilla kotinurkilla? Olisi laskettelurinteitä ja lasten pulkkamäkiä, isovanhemmatkin olisivat lähempänä. Ja tietenkin vielä se kesämökki.

No, emme me ole mihinkään muuttamassa, en minä osaisi noin vain jättää pääkaupunkiseutua ja ystäväpiiriä taakseni. Ellei mikään muu estelisi, niin ainakin riittävän hyvän työpaikan löytäminen yhtä aikaa molemmille vanhemmille olisi lähestulkoon mahdotonta. Ja hei oikeasti - joku Jyväskylä? Jos nyt ei kuitenkaan.

Mikäli seuralaiseni ei peru viime hetkellä, pääsen luultavasti kuitenkin huomenna näkemään edes lumetetun laskettelurinteen Espoossa. Ehkä pahin valkokaipuu siinä laantuu.