Töissä on, yllätys yllätys, kiire

Ei tullut mitenkään yllätyksenä, että töissä on täysi hulina päällä. Käynnissä on vahdinvaihdon lisäksi paljon rekrytointeja, ja minäkin olen päässyt istumaan työhaastatteluissa ja jo palkkaamaan yhden uuden ahertajan. Tiimin vastuun siirtyminen omille harteille lisää tietenkin hulinantunnetta: uudenlaiset tehtävät kiinnostava ja innostavat siinä määrin, että ne pyörivät vielä unissaankin mukana. No, mikäs siinä, kyllä se siitä tasaantuu.

Töissä on siis ollut kiva olla, ainakin ensijärkytyksen ja Mella-ikävän jälkeen. (En nyt väitä etteikö ikävä olisi yhä, mutta nyt se on siedettävää.) Vähän surettaa se, että kotona on ollut käynnistysvaikeuksia: Mella ei oikein opi juomaan pumpattua maitoa pullosta, neiti kun on tottunut täyteen luomupalveluun. Täytyy nyt vain valaa Erikiin uskoa, että kyllä se pimu lopulta suostuu syömään. Hyvähän se tietenkin on minun sanoa, kun imetys on ollut helppo ruokintatapa enkä nyt ole kotona näkemässä sotimista.

Ensimmäinen viikkokaan ei kuitenkaan ole vielä ohi, joten katsotaan tilanteen etenemistä.

Pikaraportti Vantaalta

Takana on nyt yksi työpäivä ja alkamaisillaan uusi. Ensimmäistä kertaa töissä äitinä ja esimiehenä, tosin ensimmäinen päivä oli maanantain tapaan tyypillisen kiireinen ettei siinä oikein ehtinyt tuntojaan paistatella tai uusiin työtehtäviin totutella. No, jo tänään pääsen haastattelemaan uusia työntekijäkandidaatteja. Siitä se lähtee.

Tänään raahasin työpöytäni kulmalle myös kaikennähneen viherkasvini (älkää kysykö mikä se on). Samainen kasvipolo on elänyt jo pari vuotta täällä avokonttorin keinovalossa, minkä jälkeen se vietti äitiyslomani aikana helteisen ja vedettömän kesän suorassa auringonpaisteessa parvekkeella sekä muutaman viikon ajan samaisella parvekkeella pakkasessa. Ja yhä se vain vihertää!

Sermiini olen jo kiinnittänyt kolme valokuvaa Mellasta sekä hyviä Dilbert-strippejä. Näyttöni taustakuvan olen myös jo vaihtanut Mellaksi. Sermissä olisi kyllä vielä paljon tilaa, jonkinlaisia värikkäitä kuvia täytyy ryhtyä hamstraamaan. Kaikki mahdolliset piristävät väriläiskät ovat hyödyllisiä tänä pimeänä aikana.

Vatsasta kipristää

Hohhoh, onpas nyt paljon häslinkiä ja sekavia ajatuksia. Päivä on mennyt sämpylöiden tekemisessä ja laskuharjoitusten raapustamisessa, ja tietenkin Nick Caven keikalle valmistautumisessa. Tällä hetkellä taustalla soi No More Shall We Part (sekä se levy että sen nimibiisi) ja meikit on jo laitettu. Lapsenvahdit eli Jonna ja Robert ovat ihan kohta täällä.

Huolestuttaa niin paljon! Mella ei ole koskaan ennen ollut meistä kahdesta erossa yhtä aikaa. Mitä jos se saa ihan kamalan paniikkihätäraivokohtauksen eikä me vastata puhelimeen keikalla? Pimu ei ole vielä oppinut vierastamaan, mutta mitä jos se oppii kerralla tänään ja traumatisoituu? Ja jos Mella on tänään ihan kauhea, Jonna ja Robert traumatisoituvat eivätkä enää ikinä puhu meille tai Mellalle.

Huomenna sitten pitäisi mennä töihin. Sekin on herättänyt riemun lisäksi ahdistusta. Mellalla kaikki on varmasti hyvin, jäähän se yhä kotiin isin kanssa. Mutta miten minä osaan olla joka päivä kymmenen tuntia erossa rakkaimmastani? Kun tähän mennessä olen ollut pikkupimun kanssa joka paikassa, mitä nyt parin tunnin eroja on ollut. Voi olla, että itku tirahtaa toimiston vessassa. Ainakin olen jo vähän iltaisin kyynelehtinyt ennen nukkumaanmenoa.

No, kääretorttuterveiset on leivottu toimiston kahvihuoneeseen ja huominen vaatekerta valittu. Nyt se elämänmuutos on sitten taas edessä.

Mella vauvauinnissa

Pikapyrähdys Tallinnaan

Hääpäivä se sitten tuli ja meni, tällä kertaa yllätyksen merkeissä. Toisin sanoen yllätin Erikin varaamalla meille pienen Tallinnan-risteilyn juhlapäiväämme varten. Laivalla majoituimme lokoisasti sviittiin ja Tallinnassa kävimme syömässä venäläistä ruokaa (ks. valokuva) sekä tepastelemassa ympäriinsä. Muutamista sadepisaroista huolimatta päivä oli mukava, ja ruokaa tuli syötyä aivan liikaa. Erikkään ei ollut ollenkaan pahastunut yllätyksestä, vaikka vähän pelkäsin aluksi reaktiota. Kun nyt oltiin puhuttu ja sovittu, että vietetään hääpäivää ihan rauhassa kotosalla.

Yllätys pysyi mainiosti salassa vielä siinäkin vaiheessa, kun Robert oli odottamassa pihalla meidän pääsyämme vauvauinnista. Ajomatkan päätepysäkki paljastui vasta sitten, kun emme kääntyneetkään kotipihaan vaan jatkoimme kohti Katajanokkaa. Siinä vaiheessa oli pakko varmistaa, että olihan se Erikin passi mukana. Ja oli se.

Muutoksia blogissa

Saas nähdä mitä tästä tulee, vaihdoin nimittäin blogini juuri Bloggerin beta-versioon. Jo aivan alusta asti olen himoinnut luokituksia teksteilleni, mutta Blogger ei ole niitä tähän mennessä tarjonnut. Beta-versiossa tämäkin uusi kaunis piirre on ollut tyrkyllä, mutta toistaiseksi en ole uskaltanut betaan siirtyä. Suurimpana esteenä on ollut se, etteivät tyyliasetukset ole säilyneet uuteen versioon siirrettynä. Ja minä kun niin kovalla vaivalla olen saanut kaikki värit ja leveyden juuri oikeanlaisiksi!

No, mutta nyt Blogger sitten viimein lupasi sujuvan vaihdon tyyleineen päivineen. Tällainen tämä nyt sitten on. Jossain vaiheessa olisi tarkoitus käydä läpi vanhoja posteja ja läiskäistä niihin luokitteluja mukaan. Kyseessä on vain sen verran iso homma, etten ole ihan varma jaksamisestani...

Puhutaan taas hiustenleikkuusta

Eilen se viimein tapahtui: minä pääsin kampaajalle ja hiuksistani eroon. Tai no en nyt kaikista hiuksista, mutta aikamoisesta läjästä kuitenkin. Nyt päätäni koristaa söpön tyttömäinen pörrö, saa nähdä, miten tämä uusi imago vaikuttaa minuun. Ja saa nähdä, kuinka kauan jaksan pitää suoristusraudan erossa hiuksistani...

Taas kerran eilen kampaajalla tuli mietittyä puhumista ja vaikenemista. Eikös perinteisesti kampaajan tuolissa pitäisi turista niin että äänihuulet kipeytyvät, kertoa kaikki juorut ja viimeisimmät kuulumiset? Siinähän se värjäysten ja leikkausten aika menee joutuisasti, kun vähän rupattelee lämpimikseen.

Minusta ei oikein ole kuitenkaan ollut tuohon. Olen jo seitsemän vuotta käynyt samassa kampaamokoulussa, joten paikan opettajat kyllä ovat jo tuttuja mutta varsinaisen työn on tähän mennessä hoitanut joka kerta aivan uusi tyyppi. Pikaiset kuulumiset saatan vaihtaa opettajien kanssa ja jonkin verran alustaa elämäntilannetta oppilaallekin (eilen pääsin mm. päivittelemään äitiysloman aiheuttamaa rupsahdusta ja imetyksen myötä irtoilevia hiuksia), mutta pääasiassa minä haluan istua hiljaa. Luen joko omaa kirjaani tai vain istun ja rentoudun, saatanpa jopa torkahtaa. Joskus, kun oikein hömpätyttää, saatan lukea niitä vuoden vanhoja naistenlehtiä.

Tunnen kuitenkin välillä syyllisyyttä tästä hiljaisuudestani. Onkohan kampaajaoppilaasta kiusallista väkertää kolmekin tuntia niin lähellä toista ihmistä täydellisen hiljaisuuden vallitessa? Ehkä hän haluaisi jutella, mutta odottaa minulta aloitetta siihen? Yritän kyllä kovettaa mieleni ja muistaa, että olen ostamassa palvelua. Asiakas on aina oikeassa, ja minä haluan ostaa rauhaa ja hiljaisuutta hiustenleikkuun yhteydessä. Kai sen tilanteen on mentävä minun ehdoillani?

Joskus kyllä kohdalle sattuu iloisesti pälpättävä kampaajaoppilas, eikä se minua yhtään haittaa. Jutustelu kyllä tarttuu minuunkin, jos se lähtee ensin liikkeelle tuolin toiselta puolelta. Mutta yleensä tuntuvat nuoret oppilaat olevan varsin ujoja. Mitäköhän kampaamokouluissa opetetaan asiakkaan kanssa seurustelusta? Kehotetaanko keksimään tikusta asiaa, tulkitsemaan asiakkaan hienoisia signaaleja sosiaalisuuden asteesta vaiko vain keskittymään itse asiaan eli leikkaamiseen ja värjäämiseen?

No, oli miten oli, nyt minulla on uusi pää. Vajaa viikko töiden alkuun, vielä vähemmän Nick Caven konserttiin. Huomenna on hääpäivä, perjantaina laitetaan kavereiden kanssa yhdessä kotona ruokaa ja koeajetaan uusi ruokapöytä isommalla poppoolla. Tänään vauvauinnissa paikalla on videokuvaaja, ja Mellammekin pääsee oman 7-minuuttisen elokuvansa tähdeksi. Niin paljon mukavia asioita pakattuna niin lyhyeen aikaan!

Dramaattinen seitsemäs vuosi alkamassa

Tänään on kulunut kuusi vuotta siitä, kun menestyksekäs seurustelusuhteemme alkoi. Tätä juhlistaaksemme palloilimme päivän kaupoissa etsimässä istuinpehmustimia ja kaitaliinoja uutta ruokapöytää varten, hihii. Kivoja löytyi, mutta emme niitä vielä ostaneet. Mella sen sijaan sai suloisen juhlamekon.

Oikeasti päivämäärää piti mennä juhlistamaan minttukaakaolle ravintola Belgeen, sillä itse suhdekin alkoi sen kuusi vuotta sitten juuri silloisessa ravintola Kluuvissa minttukaakaon ääressä. Idea kariutui kuitenkin siihen, ettei Belgen alakerrassa ollut enää tilaa eikä yläkertaan päässyt lastenvaunuilla. Siispä kävimme Alkossa ostamassa Leffeä (edellisestä Leffe-pullostani on jo reippaasti yli vuosi!) ja tulimme kotiin syömään itsetehtyä pitsaa.

Which was nice. Ei yhtään harmittanut, että Belge-suunnitelma meni mönkään. Niin hauskaa kuin merkkipäivän juhlistaminen pääkallopaikalla onkin, on kotonakin oikein kivaa. Onhan meillä nyt se legendaarisen pelottava ja riskialtis seitsemäs yhdessäolon vuosi alkamassa, eli on tässä jo jotain sentään yhdessä koettukin. En nyt väitä meitä miksikään vanhaksi ja kokeneeksi pariksi, mutta vakiintuneeksi nyt kuitenkin. Onnelliselta tuntuikin istua oman kullan ja oman pikkuvauvan kanssa oman ruokapöydän ääressä syömässä omaa pitsaa ja juomassa namia olutta. Mitä muuta sitä voisi elämältä edes toivoa?

Olen ihana nainen!

Olen ottanut uuden askeleen Blogistania-ujouteni torjumisessa ja ryhtynyt kirjoittamaan ryhmäblogiin. Mitäs siihen sanotte? Nykyään kädenjälkeni koristaa siis tämän valtamedian ohessa myös Ihania naisia blogissa, ja suora linkki ensimmäiseen ryhmäblogitekstiini löytyy tästä. Myös sivubannerista pääsee perille. Tervemenoa naiseuden ihmeelliseen maailmaan!

Miksi en ole töissä yliopistolla

Meidän perheessämme minä olen töissä yksityisessä yrityksessä, kun taas Erik vääntää väitöskirjaansa yliopistolla tutkijanpestillä. Kaikkihan tietävät, ettei yliopistouraa ole kuorrutettu muhkeilla palkkioilla tai edes koulutukseen nähden kohtuullisella peruspalkalla, mutta kyse onkin lähinnä kutsumustyöstä. On varmasti palkitsevaa päästä tutkimaan syvällisesti omaa mielenkiinnon kohdettaan, kyllähän minäkin joskus pienempänä halusin tutkijankammioon lisäämään ihmiskunnan tietoa ympäristöstä ja olevaisesta. Se tutkijankutsumus sitten joskus heikkeni, eikä moinen homma enää oikein jaksakaan sytyttää. Erikiä se kyllä kiinnostaa.

Niin, en siis ole töissä yliopistolla, koska minulla ei ole siihen kutsumusta. Mikään muu ei siihen hommaan (pienen akateemisen vapauden lisäksi) sitten kyllä houkuttelekaan. Ymmärrän kyllä, ettei yliopistoilla ole käytettävissä kovinkaan muhkeita resursseja, eikä tarvitsekaan. Mutta sitä en ymmärrä, ettei niitä vähäisiä resurssejakaan osata aina käyttää niin ammattitaitoisesti.

Sehän on jo tuttua, että yliopisto ja valtio yleensäkin kuuluu merkittävimpiin pätkätöiden tarjoajiin. Myös pätkätöiden ketjutus vuosikausia, ellei vuosikymmeniä, on yliopiston arkea. Se kuitenkin tyydyttää tutkimisesta innostuneita, ja tuleehan mukana ainakin joillain aloilla mukava vapaus: kukaan ei valvo työaikojasi kellokortin kanssa, vaan saat vapaasti tehdä hommia silloin kun haluat. No, useimmiten tuo kyllä tarkoittaa palkatonta ylityötä, mutta tavallaan se kai on (ainakin usein) oma valinta.

Tuo mukava vapaa ilmapiiri kuitenkin tarkoittaa joskus sitä, ettei työsopimuksia erityisemmin harrasteta. Tämä puute on meidänkin perheessämme jo karvaasti koettu. Erik on suorittanut normaalin kuukausipalkkaisen tutkijantyönsä ohessa käytännössä vapaaehtoista opetus"velvollisuuttaan" opettamalla laboratoriokursseilla, mistä on saanut hieman ylimääräistä tuntipalkan muodossa. Opetus"velvollisuuden" vuoksi palkkaa on tosin saanut vain 50 % tunneista, mikä on kuitenkin ollut siedettävää n. 20 euron tuntipalkalla.

Ensimmäinen ikävä kokemus tuli, kun Erik pari vuotta sitten tiedusteli palkkaustaan opetusvelvollisuuden hoidon jälkeen. Toisin sanoen halusimme tietää, maksetaanko hänelle 100 % tunneista sen jälkeen, kun hän on jo suorittanut koko vuoden opetusvelvollisuutensa täysimääräisenä. Asioita hoitavan sihteerin mukaan kyllä, palkka tulee tällaisessa tapauksessa kokonaisena. Onpas kiva!

Paitsi ettei ollutkaan. Kun työt oli tehty ja palkkakuitti postitettu kotiin, oli summa odotettua pienempi. Itse asiassa tarkalleen 50 % odotettua pienempi: rahaa ei sittenkään maksettu kokonaismääräisenä. Tiedusteltaessa yliopistolta kerrottiin, ettei aiempiin kysymyksiin vastannut sihteeri näköjään ollut tiennyt asioiden oikeaa tolaa.

Erik siis etukäteen selvitti palkkansa määrän, mutta saikin sovittua pienemmän summan jo työn tehtyään. Inhimillinen virhe, niitähän sattuu. Miten mukavaa, että riski on yksin meidän perheemme kannettava.

No, tuosta on siis jo pari vuotta, ja katkeruus on jo hieman haihtunut. Mutta nyt tuli uusi paukku. Tänä syksynä Erik hoitaa labrakurssia tuttuun tapaansa, odottaen saavansa samat 50 % palkasta kuin aina ennenkin. Mutta minkäslainen viesti kurssin puolivälissä tuleekaan? Tuntipalkka on laskettu 20 eurosta 9 euroon! Ja tämä pätee tietenkin takautuvasti. Tai siis eihän kyse ole toki takautuvasta palkanmuutoksesta, sellainen taitaisi olla räikeän laitonta. Erik muisteli, että kurssin alussa oli yksi kokous, johon hän ei Mellan neuvolakäynnin takia päässyt. Siellä kokouksessa oli varmaan kerrottu tästä palkan puolituksesta.

Toisin sanoen jo siinä vaiheessa, kun kurssien vetäjät on jo valittu, heille kerrotaan yhdessä kokouksessa palkan laskevan puoleen. Missään vaiheessa tätä ennen tai tämän jälkeen asiasta ei puhuta. Kokouksesta puuttuville henkilöille tätä tietoa ei viedä.

Haloo?! Tuollaista asiaa ei pidetä viestimisen arvoisena? Palkan puolitus on aika ratkaiseva muutos työsuhteessa, eikä Erik olisi ottanut hommaa lainkaan vastaan jos olisi etukäteen tiennyt saavansa siitä bruttona 4,5 euroa tunnilta. Säntillisenä miehenä muruni päätti kuitenkin hoitaa kurssin loppuun, minä olisin kyllä jättänyt työn kesken sillä seisomalla.

Ei taida minulta sitä kutsumusta löytyä, ei tosiaan. Tsemiä vaan kaikille tutkijanuraa suunnitteleville, toivottavasti työn sisältö ja mukavat työkaverit tuottavat riittävästi tyydytystä. Mihinkään muuhun ei kannata luottaa, ei edes fysiikan kaltaisella rahoituksen suhteen etuoikeutetulla alalla.