Eilen se viimein tapahtui: minä pääsin kampaajalle ja hiuksistani eroon. Tai no en nyt kaikista hiuksista, mutta aikamoisesta läjästä kuitenkin. Nyt päätäni koristaa söpön tyttömäinen pörrö, saa nähdä, miten tämä uusi imago vaikuttaa minuun. Ja saa nähdä, kuinka kauan jaksan pitää suoristusraudan erossa hiuksistani...
Taas kerran eilen kampaajalla tuli mietittyä puhumista ja vaikenemista. Eikös perinteisesti kampaajan tuolissa pitäisi turista niin että äänihuulet kipeytyvät, kertoa kaikki juorut ja viimeisimmät kuulumiset? Siinähän se värjäysten ja leikkausten aika menee joutuisasti, kun vähän rupattelee lämpimikseen.
Minusta ei oikein ole kuitenkaan ollut tuohon. Olen jo seitsemän vuotta käynyt samassa kampaamokoulussa, joten paikan opettajat kyllä ovat jo tuttuja mutta varsinaisen työn on tähän mennessä hoitanut joka kerta aivan uusi tyyppi. Pikaiset kuulumiset saatan vaihtaa opettajien kanssa ja jonkin verran alustaa elämäntilannetta oppilaallekin (eilen pääsin mm. päivittelemään äitiysloman aiheuttamaa rupsahdusta ja imetyksen myötä irtoilevia hiuksia), mutta pääasiassa minä haluan istua hiljaa. Luen joko omaa kirjaani tai vain istun ja rentoudun, saatanpa jopa torkahtaa. Joskus, kun oikein hömpätyttää, saatan lukea niitä vuoden vanhoja naistenlehtiä.
Tunnen kuitenkin välillä syyllisyyttä tästä hiljaisuudestani. Onkohan kampaajaoppilaasta kiusallista väkertää kolmekin tuntia niin lähellä toista ihmistä täydellisen hiljaisuuden vallitessa? Ehkä hän haluaisi jutella, mutta odottaa minulta aloitetta siihen? Yritän kyllä kovettaa mieleni ja muistaa, että olen ostamassa palvelua. Asiakas on aina oikeassa, ja minä haluan ostaa rauhaa ja hiljaisuutta hiustenleikkuun yhteydessä. Kai sen tilanteen on mentävä minun ehdoillani?
Joskus kyllä kohdalle sattuu iloisesti pälpättävä kampaajaoppilas, eikä se minua yhtään haittaa. Jutustelu kyllä tarttuu minuunkin, jos se lähtee ensin liikkeelle tuolin toiselta puolelta. Mutta yleensä tuntuvat nuoret oppilaat olevan varsin ujoja. Mitäköhän kampaamokouluissa opetetaan asiakkaan kanssa seurustelusta? Kehotetaanko keksimään tikusta asiaa, tulkitsemaan asiakkaan hienoisia signaaleja sosiaalisuuden asteesta vaiko vain keskittymään itse asiaan eli leikkaamiseen ja värjäämiseen?
No, oli miten oli, nyt minulla on uusi pää. Vajaa viikko töiden alkuun, vielä vähemmän Nick Caven konserttiin. Huomenna on hääpäivä, perjantaina laitetaan kavereiden kanssa yhdessä kotona ruokaa ja koeajetaan uusi ruokapöytä isommalla poppoolla. Tänään vauvauinnissa paikalla on videokuvaaja, ja Mellammekin pääsee oman 7-minuuttisen elokuvansa tähdeksi. Niin paljon mukavia asioita pakattuna niin lyhyeen aikaan!
Taas kerran eilen kampaajalla tuli mietittyä puhumista ja vaikenemista. Eikös perinteisesti kampaajan tuolissa pitäisi turista niin että äänihuulet kipeytyvät, kertoa kaikki juorut ja viimeisimmät kuulumiset? Siinähän se värjäysten ja leikkausten aika menee joutuisasti, kun vähän rupattelee lämpimikseen.
Minusta ei oikein ole kuitenkaan ollut tuohon. Olen jo seitsemän vuotta käynyt samassa kampaamokoulussa, joten paikan opettajat kyllä ovat jo tuttuja mutta varsinaisen työn on tähän mennessä hoitanut joka kerta aivan uusi tyyppi. Pikaiset kuulumiset saatan vaihtaa opettajien kanssa ja jonkin verran alustaa elämäntilannetta oppilaallekin (eilen pääsin mm. päivittelemään äitiysloman aiheuttamaa rupsahdusta ja imetyksen myötä irtoilevia hiuksia), mutta pääasiassa minä haluan istua hiljaa. Luen joko omaa kirjaani tai vain istun ja rentoudun, saatanpa jopa torkahtaa. Joskus, kun oikein hömpätyttää, saatan lukea niitä vuoden vanhoja naistenlehtiä.
Tunnen kuitenkin välillä syyllisyyttä tästä hiljaisuudestani. Onkohan kampaajaoppilaasta kiusallista väkertää kolmekin tuntia niin lähellä toista ihmistä täydellisen hiljaisuuden vallitessa? Ehkä hän haluaisi jutella, mutta odottaa minulta aloitetta siihen? Yritän kyllä kovettaa mieleni ja muistaa, että olen ostamassa palvelua. Asiakas on aina oikeassa, ja minä haluan ostaa rauhaa ja hiljaisuutta hiustenleikkuun yhteydessä. Kai sen tilanteen on mentävä minun ehdoillani?
Joskus kyllä kohdalle sattuu iloisesti pälpättävä kampaajaoppilas, eikä se minua yhtään haittaa. Jutustelu kyllä tarttuu minuunkin, jos se lähtee ensin liikkeelle tuolin toiselta puolelta. Mutta yleensä tuntuvat nuoret oppilaat olevan varsin ujoja. Mitäköhän kampaamokouluissa opetetaan asiakkaan kanssa seurustelusta? Kehotetaanko keksimään tikusta asiaa, tulkitsemaan asiakkaan hienoisia signaaleja sosiaalisuuden asteesta vaiko vain keskittymään itse asiaan eli leikkaamiseen ja värjäämiseen?
No, oli miten oli, nyt minulla on uusi pää. Vajaa viikko töiden alkuun, vielä vähemmän Nick Caven konserttiin. Huomenna on hääpäivä, perjantaina laitetaan kavereiden kanssa yhdessä kotona ruokaa ja koeajetaan uusi ruokapöytä isommalla poppoolla. Tänään vauvauinnissa paikalla on videokuvaaja, ja Mellammekin pääsee oman 7-minuuttisen elokuvansa tähdeksi. Niin paljon mukavia asioita pakattuna niin lyhyeen aikaan!
Ei meille mitään asiakkaan kanssa seurustelusta opeteta. Sen verran on pakko seurustella, että tietää, mitä asiakas haluaa. Muuten mennään ihan perstuntumalta eteenpäin sen suhteen haluaako asiakas rupatella vai uppoutua omaan maailmaansa. :) Kampaajaoppilaan näkökulmasta se on yllättävän helppoa aavistaa millä tuulella asiakas on ja asiakkaan näkökulmasta tekis mieli puhista, että pitäisivät mieluummin sen päänsä kiinni kuin väkisin vääntäsivät tikusta asiaa.
VastaaPoistaJoo, samaa olen joskus pohtinut taksissa, että paljonkohan rengeille kerrotaan asiakkaan kohtaamisesta. Jostain haastattelusta muistan hämärästi kuulleeni, että kuskit yleensä haistelevat aluksi asiakkaan puheliaisuutta ja reagoivat siihen sen mukaisesti. Jos asiakas ei tunnu olevan puheliaalla päällä, niin turha heittää yhdentekevää läppää ilmojen pitelystä.
VastaaPoistaJotkut kuskit tuntuvat kyllä ratkaisevan ongelman vääntämällä radion sen verran kovalle, ettei paineita keskusteluun pääse syntymään :-)