tiistaina, maaliskuuta 30, 2010

Hei sekasikiö!

Hei sinä naapurustoni sekasikiö, joka näyt rakastavan pyörän kumien puhkomista! Vaikka olet epäilemättä itsekin kumin puhkeamisen tulos, opettele irti tavastasi. Jos joskus yllätän sinut yhdenkään pyörän, vaikka vain omasi, kimpusta, paikkaan sisäkumin sinun nahallasi.

Pusipusi.

maanantaina, maaliskuuta 29, 2010

Ärsyttäminen ja mitä siitä tulee muistaa

On totta, että on inhimillisesti katsoen mahdotonta tehdä mitään, mikä ei ärsyttäisi ainakin jotakuta. Mitä suurempi yleisö teolla on, sitä suuremmalla todennäköisyydellä se tietenkin ärsyttää. Tästä syystä ärsyttämisen neuroottinen välttely on täysin turhaa.

Joskus sen sijaan ihminen saattaa ottaa suoranaiseksi tavoitteekseen ärsyttämisen. Tuolloin tarkoituksena on ehkä ärsyttää mahdollisimman laajaa ihmisjoukkoa, tai sitten kohdentaa ärsytys johonkin tiettyyn ihmisryhmään tai peräti tiettyyn ihmiseen. Tuolloin kannattaa muistaa kaksi perusasiaa.

1. Tahallaan ärsyttäminen ei saa vaikuttaa turhan ilmiselvästi tahallaan ärsyttämiseltä. Vaikka tieto siitä, että joku haluaa tieten tahtoen ärsyttää, saattaa olla hyvinkin ärsyttävä, kääntyy alleviivaava ja itsetarkoituksellinen ärsyttäminen helposti vain säälittäväksi sohimiseksi. Jos ärsyttäjä leimautuu keskenkasvuiseksi ja huomionhakuiseksi runkkariksi, saattaa ärsytysefekti jäädä kokonaan toteutumatta.

Jos pyritään lievään ja harmittomaan ärsytykseen, kannattaa ärsyttäjän ilmaista hienovaraista huvittuneisuutta havaitessaan ärsyyntymistä. Jos sen sijaan halutaan ajaa ärsytyksen kohde raivon partaalle, kannattaa ärsyyntyjän reaktioihin suhtautua täydellisen välinpitämättömästi. Myös tietämättömän ja viattoman esittäminen voi olla hyvä strategia, mutta silloin kannattaa varoa antamasta itsestään tyhmää kuvaa. Tyhmä ihminen nimittäin ärsyttää vain neuroottisia ihmisiä eikä heitäkään kovin intohimoisesti.

2. Ärsyttäjän on tunnettava rajansa ja tiedettävä, milloin on paras lopettaa. Luonnollisesti raja tulee ärsyttäjällä vastaan aina myöhemmin kuin ärsyyntyjällä, mikä on koko ärsyttämisen ideakin. Ärsyyntyjän rajan yli on mentävä, koska muuten koko operaatio on ollut vain hyödytöntä teeskentelyä. Ärsyyntyjän huumorintajusta ja muista henkilökohtaisista ominaisuuksista riippuu, kuinka iso näiden eri rajojen väli on. Mikäli ärsyttäjä ei tunne ärsyyntyjää kovin hyvin, kannattaa oman turvallisuuden ja mukavuuden vuoksi olettaa rajojen erotus melko suureksi ja lopettaa melko aikaisin.

Oikeaoppisen ja ei-itsetuhoisen ärsytyksen tavoitteena ei voi koskaan olla lopullinen välirikko (henkilökohtaisten ihmissuhteiden ollessa kyseessä) tai oikeuden tuomio (sen sijaan löyhin perustein laaditut syytteet voivat olla ihan kelpo tavoite huimapäisemmille). Päämäärä kannattaakin miettiä jo valmiiksi ennen ärsytysoperaatioon ryhtymistä ja lopettaa toimenpiteet heti tavoitteen täytyttyä. Ahneus on tässäkin asiassa vaarallista.

sunnuntaina, maaliskuuta 28, 2010

Kieltolistoista ja leimaamisesta

Löysin aamun lehdestäni varsin oivallisen tehtävän askartelunhaluisille ja lapsenmielisille. Kehotan lukijoita käyttämään mielikuvitustaan ja kokeilemaan, millaisia uudenlaisia versioita tästä kolumnista saisi vaikkapa korvaamalla muutamia avainsanoja toisilla avainsanoilla. Itsehän en ole mikään koiraihminen, mutta osaan silti eläytyä toimittajan tuskaan.

Kotonani asuu "tappaja"

Taistelukoira puri pienempää koiraa. Tällainen otsikko tietäisi koiranulkoilutuslenkeillä letkautuksia "tappajakoirasta".

Kotonani nimittäin asuu staffordshirenbullterrieri eli rotu, jota on aikoinaan käytetty myös koiratappeluissa. Sittemmin staffista on jalostettu seurakoira, jonka avoimen ja ystävällisen luonteeksi vuoksi on todettu sopivan erittäin hyvin esimerkiksi lapsiperheisiin.

Tanskassa on tänä keväänä kiistelty laista, jolla kiellettäisiin vaaralliseksi luokitellut rodut. Luonnostelmavaiheessa mukana oli myös staffi, joka sittemmin on jäänyt listalta pois.

Koirien häiriökäyttäytymisestä tulee ongelma viimeistään silloin, kun se haittaa asuinympäristössä muita ihmisiä ja eläimiä. Esimerkiksi lähelläni asuvaa omistajaa, jonka koira on toistuvasti hyökännyt toisten koirien kimppuun, on sakotettu jo kolmasti lemmikkinsä vuoksi.

Tanskan mallissa ongelmana on kuitenkin lähtökohta, jonka mukaan kieltämällä tietyt rodut vastaavat häiriöt poistuisivat.

Purematilastojen kärjessä Tanskassa ovat saksanpaimenkoira, rottweiler ja mäyräkoira, ei suinkaan staffi tai esimerkiksi kieltolistalle kaavailtu dogo argentino.

Itseäni on purrut käteen jackrusselinterrieri. Siitä huolimatta en olisi niputtamassa kaikkia jackrusselinterriereitä lähtökohtaisesti vihaiseksi roduksi.

Rodut ovat erilaisia ja niiden ominaisuudet pitäisi huomioida jo koiraa hankkiessa. Kaikille esimerkiksi staffi ei sovi. Se on aktiivinen rotu, joka tarvitsee liikuntaa ja tekemistä. Toisiin koiriin kaikki staffit eivät välttämättä suhtaudu yhtä suopeasti kuin ihmisiin.

Koiranomistajien ei tule tunkea päätään pensaaseen. Vastuu koiran käytöksestä on aina hihnan toisessa päässä.

Järjestyslaki esimerkiksi velvoittaa, että koira on pidettävä yleisillä paikoilla kytkettynä. Koulutusta taas tarvitsevat kaikenrotuiset koirat kokoon katsomatta.

Koirat ovat myös laumaeläimiä. Joskus niiden välille voi syntyä kiista esimerkiksi samasta lelusta, vaikka koirat olisivat muuten hyvin käyttäytyviä. Olennaista on, miten omistajat tilanteeseen puuttuvat ja kuinka koirat on koulutettu niin, että myös tottelevat omistajiaan vastaavissa tilanteissa.

Koiranhankintaa suunnittelevien neuvonnassa Kennelliiton, rotuyhdistysten ja koirankasvattajien rooli on tärkeä, jotta sopiva rotu löytyy. Kaikille koira ei myöskään ole se sopivin lemmikki.

Rotukieltojen sijaan jokaisen koiranomistajan tulisikin ennen lemmikin hankintaa käydä mieluummin pakollinen kurssi koirankoulutuksen perusteista.

perjantaina, maaliskuuta 26, 2010

Väkivaltaisesta uhkailusta

Tämänpäiväisessä Nyt-kolumnissaan mielipiteissään ihailtavan varma Anu Silfverberg kirjoittaa minuakin kummastuttavasta aiheesta eli törkyviesteistä ja uhkailusta. Voin hyvin uskoa, että kaikenlaista saastaa julkisuudessa maahanmuutosta puhuvat ihmiset saavat tosiaan vastaanottaa, enkä yhtään kadehdi heidän osaansa. Minä olen aivan liian mukavuudenhaluinen ryhtyäkseni poliitikoksi tai kärkkääksi toimittajaksi, enhän ole kiinnostunut kuulemaan henkilööni tai perheeseeni kohdistuvia uhkailuja.

En minä tiedä, mistä nämä hullut uhkailijat oikein tulevat. Valitettavasti en myöskään tiedä, mitä niille oikein pitäisi tehdä. Anu on nostanut esiin todellisen ongelman, vaikkei välttämättä aivan ensimmäisenä. Mikä ihme saa oletettavasti aikuiset ihmiset sekoamaan noin täysin, miksi aihe herättää noin voimakkaita tunteita?

Hyvänä journalismina minä en tuota kolumnia kuitenkaan pidä. Me journalistin säännöistä viis veisaavat bloggarit saatamme tuollaisia mielipidekirjoituksia raapustaakin, mutta työkseen valtakunnan suurimpaan päivälehteen kirjoittavalta toimittajalta odotan paljon enemmän. Kuten vaikka tasapuolisuutta.

Eikö Anu tiedä, että ongelma koskee muitakin kuin hänen laitaansa leikkikentästä? Vai eikö hän vain koe relevantiksi mainita sitä tässä yhteydessä? Luulisi, että yhteistä päiviteltävää löytyisi, ihan vain sananvapauden nimissä. Mutta ehkä tässä on sittenkin kyse jostain muusta kuin mielipiteidensä vuoksi herjatuksi ja uhatuksi joutumisesta, ja minä vain jotenkin ymmärsin väärin.

Anun mielestä poliitikkojen on ilmeisen tärkeä eksplisiittisesti ilmaista vastustavansa rasismia ja väkivaltaa – muuten on kyse hiljaisesta hyväksynnästä. Jos poliitikot eivät kuitenkaan eksplisiittisesti vastusta sikaniskaisten nuivien junttien ja heidän perheidensä uhkailua eikä Anukaan moista vaadi, se lienee sitten sallittua? Vai mitä tässä nyt ajettiin takaa?

keskiviikkona, maaliskuuta 24, 2010

Lapsuuden loppu

Esikoinen kehittyy sellaista vauhtia, että äitiään huimaa. Vähän surullisempi esimerkki lisääntyvästä kypsyydestä koettiin tänään, kun tyttö päätyi perimmäisten kysymysten äärelle. Neiti tarjosi paperihaavan saanutta sormeaan äidille puhallettavaksi, mutta joutui operaation jälkeen toteamaan vakava ilme kasvoillaan: "Ei se auta."

Myöhemmin tyttö sai mahansa kipeäksi syötyään liikaa marsipaanikakkua, ja isänsä toteuttama puhallushoito oli yhtä tulokseton. Pienoisen taivuttelun jälkeen lapsi suostui kuitenkin hyväksymään, että ehkä todella kova puhaltaminen saattaisi auttaa oikein pieneen pipiin.

Joulupukkikeskustelua en kuitenkaan suostu aloittamaan vielä vuosikausiin.

tiistaina, maaliskuuta 23, 2010

Tuoksuja Viitasaarelta


Katsoin eilen viitasaarelaista parfymööri Max Perttulaa käsittelevän Ykkösdokumentin Yle Areenasta (suosittelen, vielä sen näkee siellä muutaman päivän ajan). Televisiottomana en nähnyt sitä sunnuntaina ajallaan; sohvaperunana en saanut käytyä katsomassa sitä DocPoint-festareilla.

Max on ollut jo useiden vuosien ajan erityisen rakas hahmo työpaikallani, olemmehan seuranneet hänen uraansa jo Dominanaisen ajoista asti. Moniosaaja-Max on nostattanut huutonaurua niin vanhoissa kuin uusissakin työntekijöissä, ja herran sivut ovat saaneet aikojen saatossa varmasti paljon osumia Sanoman IP-osoitteista.

Mielikuva nahkalakki-Maxista muuttui kyllä dokumentin myötä aika tavalla. Joko mies on oikeasti jotain aivan muuta kuin olisin osannut kuvitella, tai sitten dokumentaristi on osannut koostaa taidokkaasti harkitun muotokuvan Viitasaaren ylpeydestä. Aiemmin olisin kuvaillut Maxia lähinnä miespuoliseksi Martina Aitolehdeksi tai ehkä peräti Tuksuksi, mutta kaverihan onkin oikeasti tavattoman sympaattinen! Toki mielikuvaan vaikuttaa se paksu viitasaarelaismurre, kuten myös dokumentissa nähty boratmainen koikkelehtiminen Pariisin nähtävyyksien ympärillä.

Tästä lähtien joutunen toivomaan Maxille pelkkää hyvää.

Tukevasti tällä kymmenellä

En ole enää 30-vuotias, joten osuvasti myös kolmenkympin kriisikin on alkanut uhkaavasti väistyä keski-ikäisen seesteisyyden tieltä. On aivan erilaista olla 31-vuotias: kuka tahansahan nyt on nykyään 30-vuotias, ei se ole enää tae mistään kypsyydestä. Sen sijaan 31-vuotiaana uusi kymmenluku on jo arkipäiväistynyt ja elämä jättänyt jälkensä.

Tämän ikäisenä ei enää riekuta toitottamassa omaa ikäänsä, vaan hoidetaan hommat asiallisesti ja huomiota herättämättä. Lapsukaiset ne egoaan pönkittävät, kaltaiseni kypsät aikuiset taas tietävät egonsa seisovan varsin tukevasti ilman apuakin.

Aurinkokin muuten paistaa, tietenkin.

maanantaina, maaliskuuta 22, 2010

Pakahduttavasta ylpeydestä


En osannut etukäteen arvata, miten liikuttavaa onkaan nähdä esikoisen ensimmäistä kertaa kirjoittavan oman nimensä ihan itse, ilman apua tai vinkkejä. Onhan tuo nyt oppinut vaikka mitä tähän mennessä, mutta sitten ensiaskelten tämä itketti kuitenkin eniten.

Minun pienokaiseni, minun leikki-ikäiseni. Kirjallinen nero.

sunnuntaina, maaliskuuta 21, 2010

Exit-strategia

Turnauskestävyys alkaa rakoilla, mitä olenkin osannut itseni tuntien jo pelätä. Tässä vaiheessa on myönnettävä, että ampuminen kahden viikon välein ei välttämättä olekaan ihan helppo tavoite, tai ei ainakaan tavattoman intohimon täyttymys. Voi olla, että spontaanisti saattaisikin tulla räiskittyä, treenattua ja hiottua keskimäärin tuon verran vuodessa, mutta ylhäältä annettuna frekvenssinä se saa harrastuksen maistumaan hieman happamalta.

Päämäärä tekee kaikesta helpompaa. Jos minulla olisi selkeänä tavoitteena vain se ensimmäinen ikioma aselupa kahden vuoden säntillisen paukuttelun jälkeen, venyisin kyllä varmasti toivottuun suoritukseen. Mutta kun tiedossa on sama vaatimus vielä hankinnan jälkeenkin, jotta voisi todistaa aktiivisuutensa säilyttääkseen lupansa vielä määräajan jälkeenkin. Ja [aseta tähän suosikkiolentosi] vain tietää, kuinka pitkään arvon auktoriteetti aikookaan määräaikaisuuksia tulevaisuudessa ketjuttaa.

Minua ei vain huvita ylläpitää harrastusta, jota minun on sitouduttava hoitamaan vähintään kahdesti kuussa niin kauan kuin ylipäänsä haluan harrastaa. Maalaamista olen harrastanut tuolta 1990-luvun puolivälistä: ajoittain joka viikko, välillä taas on ollut useamman vuoden tauko. Olisi vallan kurjaa, jos olisin suvantovaiheissa joutunut luopumaan kokonaan mahdollisuudesta palata uudestaan harrastuksen pariin.

Älkää ymmärtäkö väärin, en minä rinnasta aselupia akryylimaalin hallussapitoon. Kyllä minä ymmärrän, että rajoituksia tarvitaan. En ole riittävän perillä asioista tietääkseni, kuinka tarpeellinen tämä kahdesti kuussa -sääntö on, joten en lähde sitäkään polkemaan.

Mutta henkilökohtaisesti tämä tietenkin korpeaa. Sillä ampuminen on edelleen kivaa, enkä minä haluaisi kokonaan sitä lopettaa. Niinpä olen päättänyt exit-strategiaksi (kiinnitäthän huomiota valitsemaani muotitermiin) epäsäännöllisen lainamutkakäytännön: harrastan mitä haluan niin paljon kuin haluan niin pitkälle kuin lainapyssyillä pääsen. Omaan mutkaan en nyt tähtää aktiivisesti, mutta pidän kyllä ampumapäiväkirjaa kaiken varalta. Jos jokin joskus muuttuu, palaan asiaan.

torstaina, maaliskuuta 18, 2010

Suomalaisuudesta

Kaikki inhoavat pilkunviilaajia ja omahyväisiä kielipoliiseja.

Mainokset ovat täynnä rumaa kieltä.

Kun nämä yleisesti tunnetut tosiasiat on nyt saatu sanottua, mennään itse asiaan.

Valio, kun kerran olet nyt päättänyt ratsastaa sillä suomalaisuudella, olisiko liian paljon vaadittu, että käyttäisit sitten mainoksissasi ihan oikeaa suomen kieltä? Ei esimerkiksi sellaisia sutkauksia kuin "helppoja herkkuja Valio maustetulla rahkalla", täysin mielivaltaisen esimerkin mainitakseni?

Kiitos.

keskiviikkona, maaliskuuta 17, 2010

Pyörä!

Halpispyöräni meni rikki, ilmeisesti talvipyöräily oli matkojen lyhyydestä huolimatta sille liikaa. En kuitenkaan osannut olla onnettomuudesta pahoillani, sillä koska varaosaa katkenneelle akselille ei löytynyt, jouduin hymyssä suin hankkimaan uuden pyörän.

Tai, no, "jouduin" ja "uuden": kotifasisti kävi hakemassa Uusix-verstaalta käytetyn hyvin väljillä spekseillä, ja tänään pääsin ensimmäiselle koeajolle tuodessani sotkinta kotiin. Enkä kyllä löytänyt valituksen aihetta. Mitä väliä, vaikka satula oli liian matalalla ja alla pelkät kesärenkaat - oi sitä vauhdin hurmaa useamman viikon apostolinkyydin jälkeen!

Joojoo, hommaan siihen kyllä vielä kunnon nastarenkaat lopputalveksi, vaikka toiveissani siintääkin tietysti auringonpaisteesta lämmennyt sula asvaltti. Ehkä Vantaankoski saa vielä maaliskuun puolella jäädä pyörällä saavuttamatta, mutta ainakin päiväkotiin pitäisi taas päästä polkienkin.

Kevät. Kyllä se tulee. Ihan varmasti. Aivan pian, ennen kuin huomaatkaan. Eikä sitten yhtään mitään takatalvia, onhan tässä jo ollut ihan oikeakin talvi.

Pyöräpyöräpyöräpyöräpyöräpyörä... Pyörä!

tiistaina, maaliskuuta 16, 2010

Arvopohjan tarjoamisesta

Hesari kirjoittaa pääkirjoituksessaan pelosta, erityisesti turhasta sellaisesta. Varsinaiseen aiheeseen eli maahanmuuttoon ei nyt kiinnosta paneutua; aiheen ympäriltä kyllä löytyy epäilemättä idiotiaa, ennakkoluuloja ja ylilyöntejä aidan molemmilta puolilta.

Tuossa pääkirjoituksessa pistää kuitenkin silmään lehden loppukaneetti (kursiivit minun).

Maailman muuttuessa meidänkin on silti muutettava omia asenteitamme, tuli tänne yhtään ulkomaalaista tai ei. Poliitikkojen haaste on tarjota muutoksessa eläville ihmisille kestävä arvopohja.
Kappas, minä kun olin jotenkin ajatellut, että demokratiassa se arvopohja tulisi ennemminkin kansalta poliitikoille. Puhuisivat edes "politiikan haasteesta" "poliitikkojen haasteen" sijaan, niin asetelma ei olisi aivan yhtä läpinäkyvä.

sunnuntaina, maaliskuuta 14, 2010

Pullaa


Jälkikasvu alkaa olla jo sen ikäistä, että ne kykenevät seisomaan pöydän ääressä ja työskentelemään useita minuutteja sotkematta tavattoman paljon muuta kuin itsensä, pöydän sekä lattian välittömässä läheisyydessään.

Tänään tytöt pääsivät hyödyntämään kärsivällisyyttään leipomalla pullaa. Kuopus keskittyi lähinnä kiskomaan taikinaa kaksin käsin suuhunsa, mutta pitkän suostuttelun jälkeen tyttö sai tehtyä yhden pullan.

Kyllä, juuri tuon kuvan pullan.

perjantaina, maaliskuuta 12, 2010

torstaina, maaliskuuta 11, 2010

Yksi auto vähemmän

Hermoja raastaa soittaa autohuoltoon kerta toisensa jälkeen ja taistella tiensä läpi automaattisten valikkojen päätyäkseen vain kuuntelemaan oletettavasti tyhjässä hallissa kaikuvaa hälytysääntä. Tarkoitus olisi kuitenkin saada auto takaisin huollosta, kun aikaakin on jo ollut riittämiin.

Jännitysmomentti kasvaa siinä vaiheessa, kun joku lopulta vastaa puhelimeen ja rykäisee hölmistyneenä: "Oletko sä aivan varma, että sä jätit sen auton just meille, etkä tonne kilpailijalle?" No, kerrankos sitä huolto autoja hukkaa.

Lienee hyvää palvelua, että ne sentään soittavat hieman myöhemmin perään ja kertovat auton löytyneen. Eivät kuitenkaan osanneet kertoa, onko autoa ehditty vielä huoltaa. No, ei kai sitä nyt kaikkea voi tietää.

Mutta sitten on jo vähän omituista, ettei niistä seuraavanakaan päivänä kuulu mitään. Ja vähän ärsyttävää on, ettei huoltomies vastaa kännykkäänsä. Ja sitten, kun lopulta joku liikkeessä suvaitsee vastata, käy ilmi, ettei autolle ole mitään vielä tehty. Ai miksikö? No kun tiedossa olisi sellainen vähän hintavampi korjaus, joten siihen pitää kysyä auton omistajalta ensin lupa. Ihan ymmärrettävää. Mutta vikkelämpi olisi tietenkin kuvitellut, että no kysykääpäs sitten. Vaan mikäs kiire tässä, kyllähän se auto siellä pihalla mahtuu seisomaan. Ja hei, kyllähän ne kysyivät, sitten kun lopulta suostuivat vastaamaan puhelimeen ja asia sattui juuri sopivasti palautumaan mieleen.

Eivät toki osanneet sanoa, missä vaiheessa se kaara oikeasti olisi valmis. Puhelimeen ei ole sittemmin taaskaan vastattu, ei soittoihin eikä tekstiviesteihin. Pitää varmaan mennä käymään paikan päällä.

Hip hei Delta-Auto Konala, arvatkaapas, huollammeko autoamme enää jatkossa teidän ketjussanne?

keskiviikkona, maaliskuuta 10, 2010

Toivelista

Rakas HOK-Elanto, lähi-Alepastani ei löydy seuraavia suosikkituotteitani:

-UnieKaas Old Gouda -juusto
-Samsaran ruisvuokaleipä
-tuore timjami
-saksalainen bratwursti

Lisäksi kaupassa ei ole lainkaan liha- eikä kalatiskiä. Voisitteko korjata puutteet ensi tilassa, tai luovun bonuskortistani. Sitä valintaa ei kuluttajalta sentään ole vielä viety.

tiistaina, maaliskuuta 09, 2010

On se.

Onpas hyvä päivä. Suosikkikynähameeni korjattiin ompelimossa yllättävän edullisesti ja kotiin kävellessäni sain nautiskella auringonpaisteesta ja sulavista lumikasoista niin raittiissa ilmassa kuin Mannerheimintien varrella nyt vain on mahdollista. Näppäimistön naputtelu sujui tänään töissä jotenkin poikkeuksellisen letkeästi, lisäksi ryhdyin tänään laatimaan jo kesälomalistojakin. Kyllä se on siis jo selvää.

On se kevät, on.

Nyt ei ole mitään valitettavaa, tai siis ei ainakaan ihan pieneen hetkeen. Tai siis jos onkin, niin en ainakaan tunnusta. Juuri nyt.

maanantaina, maaliskuuta 08, 2010

Isänmaallista naistenpäivää

Anginan koelaboratoriossa oli tänään naistenpäivän kunniaksi ammuntaa. Näyttämöksi ei tällä kertaa valikoitunut tuttu ja turvallinen HSC, vaan kiskoin itseäni niskasta ja kävin Töölöntorin ampumaradalla armaan reserviläisjärjestöni vuorolla. Olikin sitten ensimmäinen kerta, kun hyödynsin jäsenyyttä muuhunkin kuin isänmaallisen lehdistön seurantaan ja leukojen louskutukseen.

Kukaan ei purrut eikä ampunut kohti, vaikka tulikin bongattua useampi sänkitukka, jokunen suomileijona ja veteraanipaitakin. Jonkin verran kummastuneita katseita uusi tulokas sai, mutta suurin kiinnostus meni ohi ensimmäisen kierroksen jälkeen kun se osuikin tauluun.

HSC:n jälkeen vaatii kieltämättä hieman totuttelua se, ettei kukaan pidä kädestä kiinni ja anna pyytämättä näppäriä tekniikkavinkkejä. Pitääkö tässä oppia pitämään itse huolta itsestään? Jonkin verran itsetuntoa taas kohotti se, että lainapyssyn tähtäin osoittautui huonosti säädetyksi: hieman liian oikealle syntynyt kasa ei johtunutkaan omasta vinoudestani tai poliittisesta siirtymästäni, sillä pistoolilla kasa tulikin kauniisti keskelle.

Kyllä tästä vielä hyvä tulee. Minusta siis.

sunnuntaina, maaliskuuta 07, 2010

Kipoista ja sukupolvien jatkuvuudesta

Anginan koelaboratorio kävi tutustumassa Tupperware-kutsuihin, kuten aiemmin lupasin. Odotukset olivat ristiriitaisia: Tupperwarehan on legenda, joten kyllähän sellainen on edes kerran aikuisiällä koettava. Mikä nainen se on, joka ei ole tupperkutsuilla käynyt? Toisaalta tapahtuma voi olla hyvinkin tuskallinen, jos muu seurakunta on kovinkin vihkiytynyttä, omistautunutta, ja no, yksinkertaisesti omituista. Ja sitten piti ottaa huomioon vielä sekin mahdollisuus, että kipot olisivatkin oikeasti kiinnostavia.

Puitteet olivat kunnossa: dipattavia kasviksia, cocktailpiirakoita ja pullaa; jokunen jaloissa pyörivä lapsi; lisäksi talon ainoa mies pysyi luonnollisesti koko ajan visusti eri kerroksessa kuin kipot ja naiset.

Kuten aina tällaisissa ikonisissa tilanteissa, oloni oli epätodellinen. Kun tiedostaa olevansa osa naissukupolvien jatkuvuutta, on vaikea istua rennosti: seuraavat polvet tulevat määrittämään tupperwariutta osittain minun välittämieni kokemusten kautta. Näitä kippoja on mummonikin luultavasti katsellut, ja niitä tulevat lastenlapseni käsissään pyörittelemään.

No ihan saamarin kalliitahan ne tavarat olivat, mutta piti sieltä silti ostaa leivonta-alusta ja vatkauskulho. Eihän moista merkkitapausta voi jättää täysin hyödyntämättä.

lauantaina, maaliskuuta 06, 2010

Unesta


Maalasin tänään muistaakseni ensimmäistä kertaa jotain, mistä olen nähnyt unta. Oikeastaan omituista, ettei unia ole tullut maalattua, nehän olisivat äkkiä ajateltuna varsin oivallisia idealähteitä. Mutta ilmeisesti sitten eivät olekaan, kun ei ole aiemmin tullut mieleen.

Oli lähde mikä hyvänsä, lopputulokseen en ole sen tyytyväisempi kuin ennenkään. Ja miksi olisinkaan, kun ongelma on kärsivällisyyden puutteessa: Saisin kyllä sommittelun kohdalleen, jos vaivautuisin suunnittelemaan sen huolellisesti ennen pensseliin tarttumista. Vaatelaskokset taas olisivat luontevampia, jos joskus vaivautuisin harjoittelemaan kangasmyttyjen piirtämistä vaikka vain hiilellä. Ja kaikki pienet pieleen menneet yksityiskohdat saisi kyllä korjattua, jos vain jaksaisi nähdä sen verran vaivaa ennen signeerauksen tuhertamista ja pensselien pesemistä.

Mutta enhän minä jaksa. Minä en pidä suunnittelusta, harjoittelusta enkä yksityiskohtien viilailusta. Haluan tehdä vapaa-ajallani vain kivoja asioita.

perjantaina, maaliskuuta 05, 2010

Työn orjat sorron yössä

Tämän kevättalven lakot aiheuttavat harmaita hiuksia kaltaisissani ihmisissä, jotka haluaisivat kovasti tunnustaa väriä, edes jotakin väriä. Perinteisen vasemmiston pitäisi varmastikin seistä lakkoilijoiden takana pahaa riistäjää vastaan; oikeistossa taas pitäisi olla huolissaan maan kilpailukyvystä.

Olen kyennyt ymmärtämään yksinkertaistetun vastakkainasettelun työnantajat vastaan työntekijät, ja jossain määrin uskottavalta on tuntunut ajatus siitä, että työnantajat ovat tässä kaksikossa niitä vahvempia, jolloin työntekijöille on annettava kompensaatiota neuvottelutilanteisiin. Kuten nyt vaikka se lakkoase.

Tämä suoraviivainen jaottelu saattoi toimia vielä tuporatkaisujen aikana, mutta nyt liittokohtaisissa neuvotteluissa pakka tuntuu hajoavan käsiin. Työnantajia on kovin monenlaisia pienyrittäjästä suuriin konserneihin, ja työntekijöitäkin riittää järjestäytymättömistä osa-aikaisista näihin joukkovoimalla jyrääviin ahtaajiin ja kuljettajiin.

Tiedän tanssivani populismin aalloilla, mutta kyllähän minun on hyvin vaikea löytää sympatiaa 43 000 euroa (tai peräti 47 700 euroa) vuodessa tienaavien, kouluttamattomien ahtaajien lisävaatimuksille. Kun samalla vaikkapa lähihoitaja jää selvästi alle 30 000 euroon, ja jos nyt ei mentäisi edes niihin ylikoulutettuihin, alitarvittuihin ja alipalkattuihin akateemisiin duunareihin. Inhimillisessä mielessä ei toki ole mikään ihme, että ahtaajat haluavat parempaa irtisanomisturvaa: jos he tuolta alalta joutuvat pois, putoaa elintaso selvästi.

Arawnilla oli vähän samansuuntaista asiaa kuljetusalan lakosta, ja kommenttipuolella yhteenvetokin tuntuu oikealta: sekä työnantajat että työntekijät riistäisivät ilomielin toisensa katuojaan jos vain tilaisuus annettaisiin.

Miten sellaisessa maailmassa muka voisi olla jonkun muun kuin oman napansa puolella? Työnantajat puhuvat hurskaasti kilpailukyvystä ja koko yhteiskunnan kestävästä tulevaisuudesta, ammattiliitot taas väittävät puolustavansa oikeudenmukaisuutta ja pientä ihmistä. Höpsis. Palkkaa ei makseta ansioiden vaan taistelukestävyyden mukaan.

Typerää tässä on se, että kyllähän minä tämän kaiken tiedän. Miten enää voisi mihinkään pettyä, kun ei kerran odotakaan keneltäkään mitään muuta kuin veristä taistelua omien etujensa puolesta? Ehkä minä siis olenkin salaa, itseltäni huomaamatta toivonut, että joku jossain pyrkisi oikeasti parantamaan maailmaa ja etsimään kaikkia hyödyttäviä ratkaisuja. Mutta se hypoteettinen joku on kyllä litistetty jo ajat sitten. Ei sellainen vain pärjää.

torstaina, maaliskuuta 04, 2010

On vanha jengi koossa taas

Kappas vain, sitä käynnistyvät vaalikampanjat itse kullakin. Miten mukavaa, että eduskuntavaalit alkavat nyt hiljalleen nousta agendalle, vähän tässä ehti jo väsähtääkin pelkästään keskustan puheenjohtajavaaleja odotellessa. Paavo Väyrysen haasteen jälkeen kun ei ole ollut oikein minkäänlaista säpinää käynnissä, tai ainakaan minä en ole enää jaksanut innostua.

Voi kun nyt saataisiin vielä kunnon vastaporina käyntiin vihervasemmistossa, niin kaikki olisi taas niin kuin silloin ennen. Pyssyt ja maahanmuuttajat – niitä ilman olisi elämä kovin tylsää.

keskiviikkona, maaliskuuta 03, 2010

Viimeaikaisia huomioita

Hevikopterilla olisi hauska lentää.

Myös aikuiset voivat käyttää lasten keksimiä päättelyketjuja ja selvitä hyvällä omallatunnolla pienistä kolttosista. Jos tuoreeseen voirasiaan on isketty veitsi pystyyn, on veitsellä pakko pyörittää neitseelliseen kimpaleeseen reikä. Mitäs jätti veitsen pystyyn eikä vähemmän houkuttelevasti rasian viereen.

Esikoisen kummisetä on harkinnan jälkeen saanut luvan tulla tytön toukokuisille syntymäpäiville. Syy tähän armeliaisuuteen on kuulemma kummisedän äskettäin ulkomailta tuoma kaunis tuliaisvaate.

Hyvien kirja- ja tv-sarjojen seuraaminen kostautuu sarjan päättyessä. Joskus tyhjyyden tunne on niin kalvava, että kokemuksesta pelkää jäävänsä tappiolle. Etenkin, jos tyhjyyden tunnetta alkaa pelätä jo sarjan puolivälissä.

Päänsärky tekee ihmisestä pahantuulisen ja kykenemättömän ajattelemaan monimutkaisia asioita. Päänsäryn päättyminen on suuri helpotus, mutta se lisää samalla painetta olla hyväntuulinen sekä ajatella monimutkaisia asioita.

tiistaina, maaliskuuta 02, 2010

Voihan ontelo sentään

Onko se nyt ihme ettei jaksa, jos on poskiontelot tulehtuneet. Miten voi niin pieni asia aiheuttaa niin paljon haittaa? Kun tuntuu että hampaat heiluvat, leukaluu ruostuu kiinni nivelestä, pää räjähtelee pieniksi palasiksi, silmät pulpahtavat ulos ja hartiat ovat pinkeät kuin viulun kielet. Eikä siitä sarvikuonostakaan mitään apua ole, saamari.

Millaisiakohan ovat oikeat vakavat taudit, kun nämä tavalliset ja vaarattomatkin ovat näin kykeneviä?

maanantaina, maaliskuuta 01, 2010

Ei jaksa

Ei jaksa maalata.

Ei jaksa ampua.

Ei jaksa urheilla.

Ei jaksa leipoa.

Ei jaksa tavata ystäviä.

Ei jaksa blogata.

Ei jaksa feisbukata.

Ei jaksa leikkiä lasten kanssa.

Ei jaksa laittaa ruokaa.

Ei jaksa lukea kirjoja.

Ei jaksa lukea lehtiä.

Ei jaksa maksaa laskuja.

Ei jaksa nukkua.

Ei jaksaisi tehdä töitä. (Pakko.)

Jaksaisi lähinnä lojua sohvalla, katsoa hyviä tv-sarjoja (mistäs sellaisia saisi) ja mussuttaa suklaata.

Tänäänhän piti olla kevät.

Ei jaksa olla kevät.