Pariisi vieläkin näkemättä

Vaikken olekaan koskaan käynyt tuossa Ranskan pääkaupungissa, on tämän pienen viestin aihe toinen. Muistattehan sen Enki Bilalin Sarajevo-trilogian (tai nykyisin siis kvadrologian) kolmannen osan, "Tapaamme Pariisissa"? Jonka piti tulla kesäkuussa? Ja sitten heinäkuussa? Ja sitten elokuun 21. päivä? Arvaatte varmaan. Juuri niin, se ei ole vieläkään ilmestynyt.

Mikä maksaa? Ranskaksi opus kuitenkin julkaistiin ajallaan.

Digiskeptisyys saa vallan

Tämän aamun Hesari muistutti isolla jutulla siitä, että vuoden kuluttua analogisen television on määrä sammua. Siihen mennessä kunnon kansalaiset hankkivat itselleen digitelevision tai -sovittimen, jotta voivat jatkaa suosikkiohjelmiensa seuraamista.

Kyseiseen sammumiseen esitettiin Hesarinkin artikkelissa hienoisia epäilyksiä, mutta oletetaan nyt, että se todella tapahtuu. Pitäisiköhän mennä boksikauppaan tässä vuoden sisällä? En ole oikeastaan ihan niin varma asiasta. Haluanko minä digitelevisiota?

Minulla on jopa hieman kokemusta digeilystä, ostimme nimittäin antennisovittimen puolisentoista vuotta sitten. Se ei ollut hyvä kokemus, ja nyttemmin kaapelitalossa asuessamme sovittimesta on tullut käyttökelvoton (aikamoinen miinus jo sinänsä). Toisin sanoen kovin montaa kuukautta mokomaa laitetta ei ehditty käyttää, mikä ei kyllä harmita yhtään.

Eipä se boksi mikään kallis ollut, mutta aikamoinen pettymys siitä huolimatta. Eniten harmia oli siitä, että se piti buutata kerran viikossa: johto piti kiskaista irti, koska muuten laite ei enää suostunut menemään päälle. Tämä tarkoitti sitä, että kolmen viikon Kuuban matkan aikana ainoastaan ensimmäisen viikon sarjat tulivat nauhalle. Kahden seuraavan viikon ajalta dvd-tallentimen kovalevy oli täynnä ainoastaan mustaa kuvaruutua.

Moisista kokemuksista kimpaantuneena päätin olla hankkimatta uutta laitetta, kunnes tekniikka on kehittynyt säädylliseksi. Miten jotain tuollaista voidaan edes myydä kuluttajille laillisesti? No, onhan tuosta jo se puolitoista vuotta, mutta eipä taida digi-tv-teknologia olla vieläkään kelvollista. Ainakin sitä tunnutaan jatkuvasti kritisoivan mediassa. Omakohtainen kokemus nyt tietenkin puuttuu, mutta kuinka monta boksia ja televisiota pitää ostaa, ennen kuin voi luotettavasti sanoa niiden toimivan kelvottomasti?

Nyt mielessä siintääkin houkutteleva mahdollisuus täysin televisiottomaan elämään. Mitä jos ei lähtisikään enää mukaan digihössötykseen, vaan tekisi jotain muuta ajallaan? Televisiottomuus ei ole mitenkään kauhean radikaalia, ovathan monet kaverit eläneet sellaista elämää vuosia. Mutta minun perheessäni ja omassa taloudessani on aina ollut televisio, enkä ole siis oikein päässyt kokeilemaan elämää ilman. Osaisikohan sitä?

Yksi motivaatio televisiosta luopumiseen on Mella. Tyttö on huolestuttavasti alkanut tapittaa keskittyneesti päällä olevaa televisiota, sen verran kiinnostavia liikkuvat ja äänekkäät kuvat jo ovat. Ei hyvä!

Vanha televisioromumme toki voisi toki jäädä, emmehän halua lakata katsomasta dvd-elokuvia. Mellakin voisi kasvaessaan yhä katsoa Erikin minulle ostamaa Olipa kerran elämä -tv-sarjaa levyltä.

Polskuttelua tiedossa

Mella on ilmoitettu vauvauintiin, sillä äitinsä ja isänsäkin viihtyvät hyvin vedessä. Itse olen jo pitkään tiennyt, että mahdollinen ipanani kävisi ainakin kokeilemassa polskuttelua. Eihän sitä pidä vauvoille mitään harrastuksia tuputtaa, eikä Mellankaan ole pakko jatkaa, ellei vesi tunnu kivalta. Mutta ainakin täytyy yrittää!

Tänään olisi tutustumiskäynti Käpylässä sijaitsevaan uimahalliin. Veteen ei tänään vielä päästä, vaan varsinainen uinti alkaa vasta ensi viikon tiistaina. Mutta tänään ostetaan Mellalle paikan päältä uimapuku (luultavasti jotain tavattoman söpöä, ehkei kuitenkaan vaaleanpunaista) ja päästään tietenkin näkemään puitteet. Suorastaan jo vähän jännittää, ensimmäinen ohjattu vauvaharrastuksemme on alkamassa! Voi kun Mella tykkäisi siitä!

Vauvamessuilla vieraillessamme Erik ihastui näkemiinsä valokuviin ja videoihin vauvauinnista. Monia vanhempia taitaakin erityisesti kiinnostaa oman päivänsäteensä valokuvaus veden alla, ja käsittääkseni näillä kursseilla tarjotaankin mahdollisuutta ammattivalokuvaajan ottamiin sukelluskuviin. Jos meillekin tässä tulevien kuukausien aikana sellaista tarjotaan, niin laitan heti tänne blogiin ihailtavaksi.

Kaupunkiin konepajan kautta

Pari viikkoa meni mökillä ollessa, ei sentään aivan lokoillessa. Kauheasti ei vielä ryhdytty hommiin näin ensivisiitillä, mutta kyllä pari päivää vietettiin täysipainoisesti työskennellen. Erikhän siellä eniten huhki (puiden sahaamista ja pilkkomista, katon paikkaamista, laiturin ja laiturin portaiden korjailua, liiterin penkomista), kun taas minä lähinnä viihdytin ja syötin Mellaa. Mutta ehdin minäkin kaivaa maasta muutamia kukkaistutuksia: sinänsä kauniit lupiinit kaivon ympärillä olivat työntäneet juurensa kaivonrenkaiden välistä ja uhkasivat liata juomavetemme. Tämänkaltaiset parin päivän lapiohommat saivat kaupunkilaislihakset jo sykkimään paniikista, ei ole toimistotyöläinen tottunut fyysiseen ahkerointiin. Erikissä taas ei mikään tietenkään tunnu, ei ainakaan myönnä.

Omasta rauhasta oli kuitenkin mukava palata kaupunkiin, koti-ikävä alkoikin jo iskeä päivää paria ennen lähtöä. En ole ajanut autoa juuri ollenkaan sitten täysi-iän kynnyksellä suoritetun autokoulun, ja nyt aioin ylittää itseni. Päätin ajaa koslaamme pätkän paluumatkalla (ellen peräti koko paluumatkan, jos kaikki menisi hyvin), kunnes jo Hietaman kohdalla 13-tiellä alkoi jarruista kuulua kummaa kirskuntaa. En suin surminkaan suostunut ajamaan mahdollisesti viallisella autolla, joten Erik nousi rattiin.

Pikaisen ajopätkän jälkeen todettiin, ettei fiatillamme kyllä uskalla Helsinkiin asti ajaa. Rohkenimme körötellä Hirvaskankaan Essolle asti, jossa ryhdyimme pienen tutkimusoperaation jälkeen soittamaan paikalle ammattitaitoisempaa apua. Täytyy sanoa, että Autoliiton ns. tiepalvelu oli aikamoinen pettymys. Saksalaiseen ADACiin tottunut Erik oletti (ja niin kai minäkin), että jäsenten tiepalvelunumeroon soittamalla paikalle kiitää pikapuoliin ystävällinen autoliittolainen ohjaamaan meidät jatkohoitoon. No, tiepalvelu osoittautuikin vain numeropalveluksi: useaan kertaan edelleen ohjattu puhelu tuotti lopulta vain paperille kirjoitettuja huoltofirmojen puhelinnumeroita. Autoliiton jäsenmaksu onkin juuri syyskuussa katkolla, täytyy harkita tarkkaan, kiinnostaako meitä enää maksaa vuosimaksua numeropalvelusta.

Noin kymmenen puhelun jälkeen (olihan kyse lauantai-illasta, eli kaikki korjaamot olivat kiinni) paikalle saatiin lopulta hinausauto. Tuolloinkaan ei ollut vielä korjaajasta tietoa, mutta Jyväskylään suuntautuvan ajomatkan aikana hinausauton kuljettaja soitti kännykällä läpi tuttuja korjaajiaan. Yksi saatiinkin kiinni, ja musta kiiturimme kuljetettiin jonnekin Jyväskylän perimmäiseen metsään.

Keskellä ei mitään sijaitseva korjaamo olikin hauska paikka: erilaisia autonromuista koostuvia projekteja lojui ympäri pihaa, ja itse korjaamon omistajat ja työntekijät kurvasivat paikalle choppereilla. Eipä työhön olisi varmasti kahta miestä tarvittu, mutta sen verran innostuneita sedät olivat jopa arkisesta Fiat Stilosta, että näköjään halusivat molemmat tulla paikalle.

Eipä siinä sitten mennytkään kuin pari minuuttia, kun oli jo vika selvitetty ja korjaustyöt aloitettu. Alle tunnissa oli käyty varmuuden vuoksi läpi jarrut jokaisesta renkaasta, ja korjattu epäkohdat vasaran ja viilan avulla. Kyllä huomasi, että asialla oli ammattilaisia! Kaikesta näki, että nämä miehet tekevät kutsumustyötään, kyseinen korjaamo oli leipätyön sijaan kokonainen elämäntapa.

Autoliiton ohella toinen pettymyksen tuottaja olikin merkkikorjaamo, joka vasta kaksi kuukautta sitten suoritti vuosihuollon. Jos kaarallamme olisi ajettu vielä kovinkin paljon pidempään, olisi se syttynyt tuleen. Sepä vasta olisi kiva kokemus keskellä motaria. Mitä ne siellä huollossa oikein tekevät, jos kaksivuotiaan auton jarrut voivat ruostua lukkoon kaksi kuukautta tarkastuksen jälkeen?

No, nyt jarrut ovat kuitenkin priimakunnossa. Käteisellä kuititta maksettu korvaus oli lisäksi sen verran nimellinen, etten ole ihan varma verottajan osuudesta... Hinauskulut taas menivät kokonaisuudessaan vakuutuksesta, eli kukkaroa tuo elämys ei juuri rasittanut.

Autoa mökillä pakatessaan Erik lupasi Mellalle seikkailua kotimatkalla, viitaten näin äitinsä olemattomaan ajotaitoon. Seikkailu siitä tulikin, ja Mellaa vain naurattivat korjaamon äänet. Kovasti olisi neidin tehnyt mieli päästä katsomaan, mitä siellä pajassa oikein tapahtuu. Mutta ainakaan minun ajotaidollani ei ollut osuutta asiaan, niin uskomattomalta kuin tämä yhteensattuma kuulostaakin.

Maalaiskunnasta päivää

Terveisiä täältä Jyväskylän maalaiskunnasta, Tikkakoskelta tarkemmin sanottuna. Internet by pikkusisko, kiitoksia vain. Hauska piipahtaa näin modernien viestintäyhteyksien äärellä, vaikka kyllähän nuo kännykät ovat sentään olleet toiminnassa. Joskus ennen muinoin ei ollut kännyköitäkään, mitenköhän silloin pärjättiin? Muistaakseni itse asiassa ihan hyvin.

Vähän on alkanut vilpoista olemaan, mikä on kyllä sääli. Toisaalta sade on aika kaunista, ja toissailtainen ukkonen salamoineen ja jyrinöineen oli komeaa katseltavaa viltin alla mökin terassilla. Eipä ollut silloin mitään valittamista.

Tänäänkin on ripsinyt vähän, onneksi juuri tänään onkin kyläpäivä. Äsken käytiin kurkistamassa Ansku-kaverin perheonnea Palokassa, ja nyt siis pikkusiskon luona Tikkakoskella. Huomenna mökille kurvaa kaksi autollista helsinkiläisvieraita, saa nähdä, mitä se tietää seudun rauhalle ja hiljaisuudelle. No, taitavat osata käyttäytyä. Äänekkäin paikallaolija saattaa loppujen lopuksi olla Mella, joka on valitettavasti viime päivinä oppinut kirkumisen ja itkemisen jalon taidon. Aiemmin neiti osasi niin nätisti pyytää ruokaa jokeltelemalla, nyt kiljutaan kuin viimeistä päivää. Saattaa olla masukipuja.

Ehkä näin vieraisilla ollessa ei pitäisi istua vain koneen äärellä. Siispä: heipä hei taas toistaiseksi.

Omille maille

Laukut on jo pakattu, auto pitää vielä hakea oven eteen. Kohta lähdetään pariksi viikoksi katsastamaan tällä kertaa ikiomaa kesämökkiä ja omia maita. Miten hauskaa siitä tuleekaan! Kovin vierashan mökki ei ole, mutta ensimmäistä kertaa katselen sitä omistajana. Kaupan mukana tuli kaikki irtaimisto ja epämääräinen, vuosikymmeniä ympäri tontin ajelehtinut kama. On hauska ryhtyä penkomaan kaappeja ja varastoja ja selvittää mitä kaikkea on tullutkaan ostettua.

Ja tietenkin hauskaa on myös tehdä listaa siitä, mitä kaikkea mökille pitäisi hankkia. Lainaa otettiin kerralla vähän enemmän, jotta saadaan kustannettua kattoremontti ja joitain pienempiä hankintoja. Eilen käytiinkin jo jättämässä joitain kymppejä Ikeaan, mutta enemmän ostoksia tehdään varmaan vasta tämän mökkireissun jälkeen.

Blogin päivitys saattaa olla vaakalaudalla, meidän mökillä ei tuota wlania ole... Enkä tiedä, millaisia internettejä Saarijärvellä tarjotaan. Läppäri tulee kyllä mukaan, jos tuo Runebergin Paavon ja Tarmo Mannin pitäjä vaikka tarjoaisi langatonta nettiä jossain päin keskustaa. Ainakin kirjastossa taitaa päästä koneelle.

Olen kai hippi

Erikin mielestä minusta on tullut hippi. Tähän johtopäätökseen mies tuli, kun pitkän maanittelun jälkeen sain luvan tänään hankkia Mellalle kantoliinan. Liina otettiin ensin vuokralle, ja jos haluamme kokeilun jälkeen ostaa sen omaksi, vähennetään vuokrahinta myyntihinnasta kokonaisuudessaan. Ihan reilu kauppa, mielestäni.

Hippeyttä on myös kestovaippojen käyttö, tietenkin. Lisäksi olen Erikin mielestä (ja ehkä vähän omastanikin) lukenut liikaa imetysaiheisia sivustoja, joista olen totta kai omaksunut valtaisan syyllisyyden työhönpaluusuunnitelmieni vuoksi. Näillä hippisivuilla kun täysimetysnormi tuntuu olevan pari vuotta, ei se virallinen kuuden kuukauden suositus.

No, totta puhuen Erik taitaa myös pitää kestovaipoista. Eipä sitä oikein jaksaisikaan kantaa kaupasta jatkuvasti selkä vääränä vaippapaketteja, kun voi saada höpsöjä pieniä kestovaippapaketteja postitse. Ja rahaa säästyy; se on aina hyvä argumentti ja myös pragmaattisen Erikin mieleen.

Kantoreppu Mellalle ostettiin jo ennen syntymää, tuolloin Erik tuomitsi kaikenlaiset monimutkaiset hippikantoliinasysteemit. Selkeä solkijärjestelmä ja tukevanoloinen reppu vauvaa varten olivat miehen vaatimukset. Sittemmin olen alkanut kuitenkin kaivata jotain järjestelmää, jonka avulla lapsosen saisi vähän luonnollisemmin käpertymään ympärilleni. Ja lupaavatpa nuo kaikki hippisivut kantoliinoilla parempaa ergonomiaakin, ainakin minun selkäni nimittäin joutuu rasitukselle tuota kantoreppua käytettäessä (Erikin selkä kuulemma ei, ei ainakaan myönnä).

Hieman kantoliinailoani varjostaa se, että sovituksen aikana Mella rääkyi kovasti. Neiti kun ei koskaan itke, joten korviahuumaava kiljuminen hätkähdytti. Vihaako se liinassa oloa noin paljon? Sittemmin itkun syyksi paljastui kuitenkin kipeä reisi: tänään oli neuvola, jossa pimupolo sai rokotuksen. Itse pistoa typykkä ei tuntunut edes huomaavan, mutta neuvolatäti varoitti lapsen mahdollisesti itkeskelevän illalla. Hippikaupan myyjätärkin kertoi oman lapsosensa huutaneen kipeänä koko loppupäivän rokotuksen jälkeen. Mellakaan ei siedä nyt yhtään kosketusta laastarikohtaan. Voi pientä parkaa!

Niin, loppuun strategisia mittoja: jättiläisvauvamme painaa jo 6,8 kg ja on 62,5 cm pitkä.

Puhdasta haircuttia

Viikonloppuna mökkeillessä tuli puhe myös blogeista, ja Ilkka totesi, ettei seuraa oikeastaan lainkaan haircut-blogeja. Siis blogeja, joiden sisältö on pelkkää arkielämän kuvausta. Totesin tuolloin, että lukeehan Ilkka minun blogiani. Vaikka alkuperäinen tarkoitukseni ei missään vaiheessa ollutkaan syytää silkkaa haircuttia, niin sitähän tämä vauvan kanssa eloilu pääasiassa on. Ehkä omalla nimellä kirjoitetut blogit eivät ole niin usein haircuttia, mutta turha tässä on pyristellä vastaan. Niin kauan kun yrittää pitää etäisyyttä politiikkaan, uskontoon ja tekotaiteeseen, on vähän vaikea kirjoittaa mitään muutakaan. Yhteiskunnallinen vaikuttaja en taida olla, palavaa uskon- tai sen vastaista sanomaa en ole levittämässä eikä minusta ole koskaan ollut runotytöksi.

Männäviikolla sainkin aikaiseksi liittää blogini Blogilistan haircut-kategoriaan. Lunastaakseni uuden paikkani kirjoitankin nyt aiheesta hiustenleikkuu. Selailin nimittäin vanhoja valokuvia löytääkseni Katsasta kuvan linkkini tueksi (löytyy vasemmalta, käykää kurkistamassa, aika kehno oli oma valikoimani), ja näin samalla itsestäni hassuja kuvia. Ovatpas hiukseni olleetkin hupsun näköiset aina silloin tällöin! Pääasiassa aika lyhyet. Nyt hiukseni ovat mammailun myötä kasvaneet pidemmäksi kuin koskaan lukion ensimmäisen syksyn jälkeen, kun ei ole ollut aikaa käydä leikkauttamassa. Ja oli siinä taustalla kai jokin halu vaihteluun.

Mutta nyt minä olen kyllästynyt tähän alati silmillä ja suussa heiluvaan pehkoon. Haluan hiustenleikkuun! Haluan taas lyhyet ja asialliset hiukset! Haluan kampauksen, jossa voisin mennä vaikka asiakastapaamiseen, jos siis olisin tällä hetkellä töissä.

Ongelmana on se, ettei sitä aikaa vieläkään ole. Olen yhä vanhempainvapaalla, ja Mella haluaa yhä syödä parin tunnin välein päiväsaikaan. Ei siinä ajassa ehdi käydä vakipaikassani eli eräässä kampaamokoulussa, ei niin millään. Jollain lähiseudun jo valmistuneella kampaajalla voisi ehkä juuri ehtiä leikkauttaa pehkonsa, mutta värjäyksen kanssa olisi vähän niin ja näin. Enkä minä osaa nyt yhtäkkiä, vuosien jälkeen, vaihtaa uudelle kampaajalle. Vaikka kampaamokoulussa opiskelijat vaihtuvat joka kerta, opettajat tuntevat jo hiustyyppini ja makuni. Untuvikkokampaajatkin saavat sitten opettajilta asiantuntevia neuvoja, kuten "älä laita punaista sävyä siihen väriin" tai "sekoita tuplamäärä tuota väriä, nuo hiukset nimittäin imevät sitä yllättävän paljon".

Yritän ehkä kärvistellä töiden alkuun asti, vaihtaa äitiminän virkaminään kertaheitolla. Viimeisin ajatukseni olisi, että josko tuossa marraskuun puolivälissä palaisi Vantaankosken Siperiaan. Silloin Mella on puolivuotias ja saavuttanut virallisen täysimetyksenpäättymissuositusiän (heh), ja toisaalta niihin tienoihin osastomme on menettämässä vuorostaan taas yhden naisen äitiyslomalle. Tietenkin täysimetystä olisi mukava jatkaa pidempäänkin, mutta Erikillä jo sormet syyhyävät kotiin ja minustakin olisi ihan kiva tehdä taas töitä.

Vierasta mökkiä katsastamassa

Livahdamme tänään pidennetylle viikonlopulle, kun käymme kaveriporukalla taas kerran katsastamassa yhden kaverin mökin (tai tarkalleen ottaen yhden kaverin vanhempien mökin, olemme tietääksemme omanikäisen tuttavapiirimme ainoita mökinomistajia, reh reh [rehentelyä]). Siinä sitä sitten voikin verrata mökkikulttuureja keskenään. Samaisella kaverimökillä olemme olleet ennenkin, ja tiedämme paikan tyylin varsin erilaiseksi omaamme verrattuna.

Kaverin mökillä on sähköt, meidän mökillä* ei. Meidän mökillä ei ole juoksevaa vettä, mutta ei kyllä kaverin mökilläkään. Sen kompensoimiseksi kaverin mökillä on kuitenkin taulutelevisio, kun taas meidän mökillä on 1980-luvun alusta peräisin oleva vedettävä patterisyöppö radio, josta kuunnellaan ainoastaan Iskelmäradiota, Sävelradiota, Radio Suomea tai Radio Keski-Suomea. Muutkin asemat toki kuuluisivat, mutta niitä ei saa kuunnella. Koskaan. Se olisi rikos lapsuusvuoden muistoja kohtaan.

Kaverin mökillä on myös erillinen piharakennus, jossa on kolme vierashuonetta. Vai oliko niitä vain kaksi? No, myönnettäköön, 1990-luvulla meidänkin mökin pihaan rakennettiin piskuinen elementtiaitta, jonka sisällä on nykyisellään yksi kerrossänky ja laveri. Ja meidän mökin puuseessä on paljon kehuja saanut, kylmälläkin ilmalla mukavasti lämmittävä styroksi-istuin. En nyt juuri muista, millainen luomus kaverin mökin design-käymälästä löytyy.

Kaverin mökki sijaitsee vajaan 200 kilometrin päässä Helsingistä, meidän mökille on matkaa jotain 350 kilometriä. Molemmat mökit sijaitsevat tietenkin järven rannalla, mutta meidän järvemme on aivan pikkuruinen. Sellainen, että lapsenakin sai uida vastarannalle vanhempien säikähtämättä. Ainoastaan mummo huuteli ja käski kääntymään takaisin järven puolivälissä. No, minä olinkin pienenä hyvä uimari.

Tänä viikonloppuna laitamme oman jaksamisemme testiin, nimittäin ajattelimme elellä mökilläkin kestovaipoilla. Tarkoitus olisi omallakin mökillä jaksaa pestä vaippoja, vaikka pesukonetta ei olekaan eikä kuumaa vettä saa kuin saunasta tai kaasuhellalta. Tällainen muutaman päivän karaisuharjoitus kaverin mökillä tekee hyvää. Kestovaippavarastomme on nimittäin vain sen kokoinen, että riepuja täytyy tosiaan pestä joka päivä. Olemme eläneet kieli keskellä suuta ja kukkaronnyörit tiukoilla, ja hankkineet kelvollisen varaston Kestovaippainfon kirpputorilta. Voisinpa väittää hieman hurahtaneeni tuohon vaippamaailmaan, ainakin Erikiä minun pienet vaippatietoiskuni välillä huvittavat.


*Kielenhuoltajille: "meidän mökki" -termiä ei taivuteta tavanomaisella tavalla omistuspäätteiden kera, vrt. esim. "meidän äiti". "Meidän mökkimme" tarkoittaa jotain viime kesänä rakennettua loma-ajan asuntoa, kun taas "meidän mökki" tarkoittaa koko elämäni ajan olemassa ollutta, mittaamattoman tunnearvon omaavaa paikkaa.