Optimointiongelma

Miten ratkaisisitte seuraavanlaisen ongelman?

Läsnä kaksi leikki-ikäistä, joista kuopus opettelee parhaillaan potalle. Ainoastaan yksi aikuinen. Pottatreenaaja ei onnistu tähtäyksessään odotusten mukaisesti.

Yksi kakkapökäle on potassa, toinen roikkuu vielä kiinni ympäri asuntoa kirmailevassa treenaajassa, kolmas on kauempana lattialla ja neljäs liiskautui juuri sen ainoan aikuisen jalkapohjaan, minkä seurauksena aikuinen pystyy liikkumaan ainoastaan yhdellä jalalla hyppimällä. Pottatreenaaja on optimoinut tilanteen käynnistymään mahdollisimman kaukana kylpyhuoneesta tai ylipäänsä minkäänlaisesta vesipisteestä ja paperirullasta. Esikoinen malttaa juuri ja juuri pitää näppinsä erossa materiasta, mutta vain, jos häntä pidetään silmällä.

Tavoitteena mahdollisimman vähän kakkaa asunnon ja ihmisten pinnoissa. Myös suuhun tungetun kakan määrä tulee minimoida ja viemäriin päätyneen ulosteen määrä maksimoida.

Suuri Mutkaprojekti takkuaa

Suuri Mutkaprojektini on nyt jämähtänyt paikalleen, ja syy on yksinkertainen: minua pelottaa. Ajattelin noudattaa saamaani selväpäistä neuvoa ja soittaa seuraavaksi paikalliselle poliisiasemalle, kertoa toiveistani ja kysellä edellytyksistä. Luuri ei vain ole noussut.

Pelkään törmääväni mm. seuraavanlaisiin vastoinkäymisiin:

1. Poliisisetä purskahtaa nauruun ja ihmettelee, mitä minun kaltaiseni ikääntynyt tytönhupakko muka omalla mutkalla tekisi. Setä laittaa vielä puhelun kaiuttimeen, josta kuulen koko konttorin hohottavan.

2. Poliisitäti toteaa kuivasti, ettei lupia nyt ihan kenelle tahansa anneta, turha yrittääkään, ja lyö luurin korvaan.

3. Vaikka puhelu menisikin hyvin, viranomaisten hälytyskellot soivat ja blogini joutuu erityistarkkailuun. Käy ilmi, että olen poliisipsykologin mielestä henkisesti aivan liian epätasapainoinen minkäänlaiseksi luvanhaltijaksi; ajokorttinikin hyllytetään. Lisäksi viranomaiset määräävät blogini poistettavaksi internetistä väkivaltaisen kiihotussisällön vuoksi.

4. Vaikka puhelu menisi hyvin, viranomaiset olisivat myönteisiä ja aktiivinen harrastus voisi jatkua päämääränään ikioma hankkimislupa, sosiaaliset seuraukset saattavat olla rankkoja. Punavihreät piirit eivät suhtaudu oman mutkan hankkimiseen kevyenä hairahduksena vaan luokittelevat luopion parantumattomaksi ja hylkäävät kokonaan.

Toisaalta fasistipiireihin on aivan turha yrittääkään tunkea: vuoden verran harrastaneet nauretaan pihalle ja pelkän naksukakkosen omistajat tavataan piestä saunan takana pidemmillä mutkilla. Uutuudenviehätys rajojaan etsivästä hipistä on jo karissut, kun läppä on venytetty liian pitkäksi ja touhu käynyt liian vakavaksi.

Jokin porvarillinen tai nuiva puolueorganisaatio voisi sentään toivottaa tervetulleeksi vaalien alla, mutta heti veret seisauttavan vaalivoiton jälkeen lentäisi ex-punikki nurkkaan kuin vanha rukkanen. Vaalitappio taas laitettaisiin ex-punikin syyksi.

5. Vaikka puhelu menisi hyvin, viranomaiset olisivat myönteisiä, ystävät ymmärtäisivät ja mutkakin päätyisi omaan kaappiin, elämä ei sittenkään olisi entistä parempi. Ammattitaidottomana lankean ostamaan kelvottoman mutkan alennuslaarista, ja lopetan koko harrastuksen sormenpäiden hierryttyä vereslihalle loputtomasta ronklaamisesta. Määräaikaista lupaa ei uusita, eikä ala-arvoinen mutka käy kaupaksi. Sosiaalinen piiri hylkää maansa myyneen.

Aikamoisia kynnyksiä ylitettäväksi.

Sähkekulttuuria

On ehkä tullut juotua liikaa kahvia, tai sitten konttorissa on muuten vain sähköistynyt tunnelma. Vanhasen keekoilut ovat herättäneet suunnattomasti mielenkiintoa uutisnälkäisten tiedotustoimittajiemme ja mediaseuraajiemme joukossa, joten Ylen ja Hesarin sivuja on latailtu ahkerasti ja STT:n sähkeikkunaa kyyläilty työnteon lomassa.

Uutisnarkkari on saanut nostettua adrenaliinitasoa ihan mukavasti odotellessaan ensin Masan tiedotustilaisuutta (klo 12.30), sitten Ylen lupaamaa vastinetta (tuli hieman jälkeen klo 14) ja nyt sitten Masan ukaasia: todisteet kahdessa tunnissa tai muuten. Sääli, että olen neljältä jo pyörän selässä, enkä pääse näkemään joko todisteita tai sitä muuta.

Sähköinen tiedonvälitys on haastavaa, kun toisessa päässä on juuri meidän kaltaisiamme kärsimättömiä uutisfriikkejä. Farssia siitä tulee siinä vaiheessa, kun STT:n tuorein politiikan sähke on faktalaatikko tuppeensahatusta laudasta.

Kansa vaatii, toimittaja antaa. Vaikka sitä lautaa.

Uhmaikä, vol 2.0

Uhmaikä on palannut taloon, tällä kertaa aiempaa hirmuisempana. Esikoinenhan on jo ehtinyt käyttäytyä varsin sivistyneesti sitten viimeisimmän kiukuttelujaksonsa, mutta nyt on kuopuksen aika saavuttaa tämä riemastuttava elämänvaihe. Ensi merkeistä päätellen sanoisin, että tällä kierroksella pannaan paremmaksi.

Neilan bravuureja ovat korviaraastava kirkuna sekä selän raivokas jäykistäminen kaareksi, oli tyttö sitten sylissä, seisaaltaan tai makuullaan. Seurauksena on yleensä takaraivon kumea kolahdus vasten lattiaa, sylissäpitäjän leukaa tai muuta heikosti joustavaa pintaa. Neila myös puree kaikkea eteensä osuvaa raivostuessaan.

Ilmeisesti pikkusiskonsa esimerkistä riemastuneena myös esikoinen on löytänyt uuden uhmavaiheen. Pääasiassa se ilmenee kaikenlaisena vastaanväittämisenä: mitä vain kysytkin, Mellan vastaus on aina jämäkkä ei ryyditettynä hysteerisellä kikatuksella. Kuitenkin myös raivokohtaukset ovat tulleet mukaan kuvioon, ja Mellan kohdalla ne muistuttavat hyvin paljon tätä:

Kulunutta soopaa pakkoruotsista

Pakkoruotsi on aihepiiri, joka ei ole minua sitten ala-asteen ainekirjoitusvuosien jälkeen erityisemmin sytyttänyt. Olenkin yrittänyt pitää näppini erossa tästä teemasta ja jättää sen suosiolla kiihkoileville suomenruotsalaisille ja leijonatatuoiduille isänmaanystäville.

Tänään en kuitenkaan malta pitää suutani kiinni, kun armoitettu presidenttimme Martti Ahtisaari meni pykäämään aiheesta pitkän pätkän Hesarin vieraskynäpalstalle. Aamulla haukoin henkeäni, niin kulunut ja teatraalinen argumenttikimara siellä oli vastassa. Moneen kertaan kuultuja, pureskeltuja ja torjuttuja perusteita. Onkohan pakkoruotsia koskaan puolustettu yhtä huonosti kuin tänään?

Ahtisaaren argumentithan ovat seuraavat:

Meidän on osattava ruotsia, jotta pohjoismainen identiteettimme olisi ehjä.
Kieli on eittämättä merkittävä osa identiteettiä, mutta eri asia sitten on, kuinka vahvasti suomalainen kokee tarvetta identifioida itsensä juuri pohjoismaalaiseksi. Jos minulla on ollut vaikeuksia löytää isänmaallista identiteettiä, on se pohjoismaalainen vieläkin kaukaisempi. Joku voisi tietenkin sanoa, että tämä johtuu pakkoruotsin vastaisesta ilmapiiristä. Mutta en silti koe menettäväni mitään elimellistä, vaikka koko kansa ei tätä identiteettiä täysimääräisesti löytäisikään.

Suomen historia ja kaunokirjallisuus on pitkälti ruotsinkielistä, ja sitä voi ymmärtää parhaiten vain alkuperäiskielellä luettuna.
Varmasti Vänrikki Stoolin tarinoista ja Mannerheimin muistelmista saa enemmän irti, kun lukee ne ruotsiksi. Tätä meille filosofianopiskelijoillekin toitotettiin: lähteet on aina luettava alkuperäiskielellä. Mutta tarvitseeko JOKA IKISEN eurooppalaisen oikeasti opiskella muinaiskreikkaa sisäistääkseen länsimaisen sivistyksen olemuksen? Voisiko alhaisempikin vaatimustaso riittää älyllisesti tyydyttävään elämään?

Ruotsia oppiva ymmärtää kertaheitolla maantieteellisesti laajan alueen elämää.
Niin, ja englantia puhuva vielä laajemmankin. Saksallakin taitaa päästä jo prameampiin ymmärtämislukuihin. Eikä se norjan ja tanskan ymmärtäminen ehkä sittenkään ole niin helppoa kouluruotsin pohjalta, islannista puhumattakaan.

Tuhannet suomalaiset ovat muuttaneet Ruotsiin, ja he tarvitsevat kieltä siellä.
Eli miljoonat opiskelevat ruotsia, jotta muutama tuhat voisi joku päivä muuttaa maahan asumaan? Kuulostaa hieman tehottomalta toiminnalta, enkä aivan heti näe Suomen motiivia kouluttaa kielitaitoisia työntekijöitä naapurimaata varten.

Ruotsin kielen osaaminen helpottaa muiden kielten oppimista.
Toisin kuin englannin, saksan, ranskan, venäjän, espanjan, latinan...?

Muita kieliä osaamalla tullaan suvaitsevaiseksi.
Niin, kuten vaikkapa englantia, saksaa, ranskaa, venäjää, espanjaa, latinaa... (No okei, ehkä ei latinaa. Ja saksakin on vähän arveluttavaa. Ja Ranskassa on niitä väkivaltaisia mellakoita, ja venäläisetkin ovat jotenkin pelottavan nationalistisia. Pysytään tosiaan vain siinä ruotsissa.)

Suosikkiargumenttini on pakko ottaa suorana lainana:

Totta kai voimme puhua englantia muiden pohjoismaalaisten kanssa seurustellessamme. Mutta tällöin olemme kielellisesti ja osin kulttuurisestikin samassa asemassa kuin ketkä muut hyvänsä, jotka puhuvat englantia. Emmekä edes samassa vaan heikommassa asemassa kuin vaikkapa uusiseelantilaiset tai jamaikalaiset, jotka puhuvat englantia äidinkielenään.

Siis häh? Olemme englantia puhuessamme heikommassa asemassa kuin sitä äidinkielenään taitavat, kun taas ruotsia natiivien kanssa käyttäessämme olemmekin tasa-arvoisessa tai ainakin toivottavammassa asemassa? Ilmeisesti Mara tarkoittaa sitä, että ruotsalaiset tykkäävät enemmän meistä kuin jamaikalaisista, koska me voimme puhua heidän äidinkieltään. Tasa-arvoiselta sellainen dialogi ei kuitenkaan kuulosta.

Tämä on tympeä aihe, koska olen ilman muuta kaikenlaisten kielten, myös ruotsin, opiskelun kannalla. Itsekin olisin varmasti lukenut ruotsia, vaikka se olisi ollut täysin vapaaehtoista. Olisinpa saattanut jopa aloittaa ruotsin opiskelun ennen englantia, jos se olisi ollut aikoinaan mahdollista - sen englannin kun oppii muutenkin.

Mutta kuvitteleeko Mara nyt oikeasti puolustavansa ruotsin kielen opetusta näillä argumenteilla? Vai oliko tarkoitus sittenkin kirjoittaa yleinen oodi vieraille kielille, mutta jostain poliittisesta syystä siihen piti lisätä koodisanaksi ruotsi? Pakkoruotsista saa olla mitä mieltä tahansa, mutta minä vaadin jämerämpiä argumentteja noinkin näkyvältä mediapaikalta.

Lapsiperheen automatka

-Äiti. Äiti! Äitii! ÄITIII!!!
-No mitä?
-Äiti kuuntele kun mä puhun itelle! Laa laa laa laa...
-...

-Laa laa laa laa... Äiti. Äiti! Äitii! ÄITII!!!
-No mitä?
-Äiti oliko hyvä biisi?

Syksyinen retriitti

Olipas rentouttavaa viettää viimeinen lämmin viikonloppu mökillä ilman rääkyviä leikki-ikäisiä: aamulla sai nukkua niin pitkään kuin halusi, eikä päivälläkään tarvinnut tehdä mitään, mitä ei halunnut. En edes hurrannut kotifasistin laiturinnostoepisodille, vaan päädyin nukkumaan päiväunia.

Ihan täydellinen mielentyhjennys tuo yhden viikonlopun retriitti ei kuitenkaan ollut. Ensimmäisenä yönä näin unta ampumisesta: olin HSC:n radalla, ja jostain syystä juuri minun kohdallani tavalliset maalitaulut olivat loppuneet kesken. Minulle riitti enää vain puolta pienempi pahvinpalanen, mutta enhän minä siitä pahastunut - eivät minun parveni tuota isommalle alalle lentäisikään.

Jostain syystä maalitaulu vielä kutistui ripustuksen aikana, ja lopulta päädyin tähtäilemään n. 5 cm x 5 cm suuruiseen paperinpalaan. Eipä tuokaan minulle mikään ongelma ollut, totta kai jokainen laukaus osui. Ja voi sitä gloorian määrää, vaikka minä tietenkin olin vaatimaton ja pröystäilemätön muiden ihastelevien katseiden alla.

Kotifasistia nauratti aamulla kovasti, kun kerroin kaiken.

Toisena yönä en muistaakseni nähnyt unta ampumisesta, mutta lipastamisesta kylläkin. Ja jostain syystä lipastin kaksikakkosen sijaan ysimillistä. Hmm.

Pitää varmaan laajentaa nyt vähän tätä elämänpiiriä.

Syksy muuten tuoksuu hyvälle.

Kesäkausi vetelee viimeisiään

Kesäkausi päättyy virallisesti huomenna lauantaina 26.9., sillä tuolloin kotifasisti hyppää hyiseen keskisuomalaiseen järveen ja vetää laiturin rannalle minun hurratessani vierestä kuivin jaloin villapaita päälläni. Ensimakua kylmyydestä saamme varmasti jo tänä iltana saapuessamme pilkkopimeään mökkiin keskellä erämaata, pelottavia puita ja uhkaavia kaivonkansia.

Elämänmuutos

Suuren Mutkaprojektin edellyttämä elämänmuutos on alkanut hiljalleen hiipiä tajuntaani. Asiat, jotka ennen olivat sallittua ja hupaisaa viihdettä, ovatkin nykyään potentiaalisia uhkia.

Esimerkiksi viime päivinä Facebookissa on kiertänyt testi, jolla halukkaat koiranleuat voivat selvittää, millaisia murhaajia he ovat. Ystäväpiirini näyttää koostuvan testin perusteella lähinnä sarjamurhaajista, mutta itse en uskalla lupaviranomaisten pelossa tehdä testiä.

Tajusin myös, että minun täytyy varmaankin siivota CV:täni. Eihän se missään julkisesti nähtävillä ole, mutta jos ne vaikka tulevat ja penkovat koneeni kovalevyn. Ei voi hakemusvaiheessa näyttää hyvältä, jos sattuu olemaan Papintappajien perustajajäsen sekä yhden kauden ajan jäsen Helsingin Yliopiston Salamurhaajissa. Vieläpä tuomarina.

Jos nyt leikitään, etten kirjoittanut mitään edellisistä lauseista tähän blogiin, ja kuvitellaan, että lupa voisi minullekin joskus heltyä: onko satunnainen, muutaman viikon välein toistuva kilpailuton zeniläinen tähtäily riittävän vakavaa harrastamista?

Mikä on nykyään aikataulukäytäntö täällä Helsingin seudulla? Saako vuoden ampumaseurajäsenyyden jälkeen vielä luvan? Onko se koskaan oikeasti riittänytkään? Joko nyt käytännössä toimitaan ensi vuoden puolella ehkä voimaantulevien tiukennusten mukaisesti?

Pitääkö tässä asennoitua harrastamaan vielä puolitoista vuotta, vai voisiko lupa-asiassa tärpätä sittenkin jo vuodenvaihteessa?

Vai pitäisikö sittenkin ryhtyä kotifasistin toiveiden mukaisesti harrastamaan metsästystä ja hankkia se pumppuhaulikko? Metsästäminen korkokengissä on kuitenkin vähän vaikeaa, luulen.

Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia.

Suuri Mutkaprojekti

Viime viikolla meni niin saamarin kehnosti ampumaradalla, että tällä viikolla piti ottaa revanssi. Nyt piti hoitaa asiat Oikein: ei häiritseviä seuralaisia, ei turhia jorinoita, vain minä ja zen. Syviä hengenvetoja ja tyhjenevä mieli.

Alku oli epäonninen: kotifasistin pyörästä oli puhjennut kumi, joten hän lainasi minun pyörääni. Armas punainen sotkimeni tuli takaisin luokseni niin myöhään, että sain polkea hyvällä sykkeellä koko matkan ampumaradalle, ja silti myöhästyin pari minuuttia. Tarkoitus oli luopua korkokengistä ja vaihtaa jalkaan mukavat tennarit, mutta aikataulun vuoksi ryntäsin sitten suoraan pyssyn kahvaan hikipäissäni ja korot kopisten.

Ensimmäisellä kierroksella en sitten nähnyt yhtään mitään, kun suojalasit olivat sankan huurun peitossa. Olkapäät olivat korvissa ja tuttu takanoja hukassa korkeiden korkojen vuoksi. Mutta mitä se tekikään suoritukselle? No kuulkaa, ei ainakaan mitään huonoa.

En olekaan koskaan ampunut niin tasaisen hyvin kuin tänään. Olen edelleen kaukana täydellisestä, eli lähes joka kierroksella meni yksi (no, kerran tai pari kaksikin) laukausta maalitaulun valkoiselle osiolle. Mutta ylivoimainen enemmistö pysyi sentään nätisti siellä mustassa pallukassa, eikä minkäänlaista vasemmalle saati oikealle kallistuvaa parvea ollut havaittavissa. Liipasinsormeni on siis viimein oppinut, mitä pitää tehdä! Täytyy varmaan korottaa omaa sisäistä vaatimustasoa.

Sen lisäksi, että tulokset olivat tasaisen hyviä, tuntui laukaisukin juuri oikealta. Joka ikinen kerta ase nykäisi kevyesti mutta tukahduttamatta, jälkipitokin löytyi kuin selkäytimestä. Laukaisut tulivat ripeästi ja yllättäen, mutta silti harkiten. Käsi ei edes tärissyt! Eikä korvan juuressa vierustoverin kädessä jylisevä Desert Eaglekään ei vienyt huomiota omasta suorituksesta, vaan toi sellaista mukavaa tärinää koko touhuun.

Ilmeisesti kohdalle osui sitten huomattavasti edelliskertaista paremmassa kunnossa oleva asekin: pari kehnompaa patruunaa kyllä yritti kiukutella matkan varrella, mutta itse ase liukui kuin unelma - kuin kitkaa ei olisi keksittykään, paitsi juuri niissä oikeissa paikoissa.

Mikä on johtopäätös? No ainakin se, että tästä lähtien ammun aina korkokengissä, jos vain mitenkään mahdollista. Toiseksi se, että onpas julmetun kivaa tämä ampuminen.

Kolmanneksi sitten se, mitä tässä on yritetty vältellä: TAHTOO OMAN! Nyt julistankin käynnistyneeksi Suuren Mutkaprojektin, eli Mistäs Saataisiin Anginalle Oma Kaksikakkonen.

Täytyy varmaan ruveta ottamaan selvää asioista. Pitääkö tässä ryhtyä ylläpitämään jotain ampumapäiväkirjaa? Elämään siivosti? Äänestämään oikein? Kuulostaa vaikealta, mutta ehkä minä pystyn siihen.

[Liidän yhä.]

Julistus

Torstai on viikon paras päivä, koska torstaisin Kauppalehdessä on Markus Ånäsin palsta. Nih.

Samalla logiikalla pitäisi ehkä julistaa keskiviikko viikon huonoimmaksi päiväksi, koska ikinä kuunaan ei ole Markku "Pahkasika" Paretskoin hupailu kirvoittanut minusta hymyn hymyä.

Haluatko näköalapaikan konsulttibisneksestä?

Kokko & Herrmann Private Consulting on vuonna 2008 perustettu ja nopeasti kasvanut konsulttiyritys, joka keskittyy ratkaisemaan asiakkaidensa henkilökohtaisia ongelmia. Tunnetuin tuotteemme on ratkaisukeskeinen 14 askeleen ohjelma, jonka räätälöimme vastaamaan asiakkaidemme yksilöllisiä tarpeita. Sinun päämääräsi on meidän päämäärämme!

Maineemme kasvaessa ja toimeksiantojemme lisääntyessä voimakkaasti kaipaamme nyt innokkaita ja motivoituneita osaajia liittymään energiseen joukkoomme!

KHPC etsii

Junior Private Consultantia Jealousy & Vengeance -yksikköönsä. Tehtäviisi kuuluu avustaminen monipuolisissa mustasukkaisuuteen liittyvissä toimeksiannoissa. Haastavassa yksikössä osaava juniorikonsultti voi nousta nopeasti vastuullisempiin tehtäviin! Edellytämme korkeakoulututkintoa esim. psykologiasta tai muulta soveltuvalta alalta, kokemusta epäonnistuneista ihmissuhteista sekä puhdasta rikosrekisteriä.

autonkuljettaja-henkivartijaa. Edellytämme A-, B-, C-, D-, E-, S- ja Plussa-korttia, soveltuvaa turvallisuusalan korkeakoulutusta sekä vähintään viiden vuoden kokemusta vastaavista tehtävistä. Venäjänkielen taito luetaan hakijalle eduksi.

Tarjoamme kaikille työntekijöillemme kilpailukykyisen peruspalkan sekä työsuorituksesta riippuvat bonukset vailla kattoa, liikuntaetuja sekä innostavan työyhteisön Toimipisteemme sijaitsee keskeisellä paikalla Helsingissä palvelujen ja baaritiskien välittömässä läheisyydessä.

Palkkatoiveella, valokuvalla ja CV:llä varustetut hakemukset tulee toimittaa kommenttilaatikkoon tai sähköpostitse Chief Private Consultant Angina Herrmannille osoitteeseen angina.herrmann@munosotesullekuulunookeiseongeemail.com.

Hesarin keskustelupalstan dynamiikasta

Olen taas erehtynyt lukemaan Hesarin keskustelupalstaa, tai siis vilkuilemaan useitakin eri aiheita. Lukemaanhan sitä ei juurikaan voi, ellei ole työtön tai sairaslomalla, kun kaikki vähänkin kiinnostavat ketjut paisuvat sietämättömän pitkiksi. Ja hulluksihan ne kaikki kauniit mielipiteet siellä tekevät.

Varsinaiset aiheet ovatkin alkaneet jo turruttaa, ja itse keskustelupalstan dynamiikka kiinnostaa päivä päivältä enemmän. Verkkohesarissa alkaa olla jo niin paljon materiaalia, että keskusteluista voisi hyvinkin pyöräyttää tutkimuksen jos toisenkin. Varmaan useampikin sosiologian ja muun sellaisen gradu ja ehkä väitöstyökin on pohjautunut jo Hesarin kaltaisiin keskustelupalstoihin; tehdäänhän sitä graduja homomiesten deitti-ilmoituksistakin.

Mutta onko kukaan yrittänyt mallintaa Hesarin keskustelupalstan dynamiikkaa mitenkään yleisemmällä tasolla? Minua kiinnostaisi tietää, kuinka kaoottisesta systeemistä onkaan kyse. Joskus tuntuu siltä, että keskustelu lähtee aivan käsittämättömäksi offtopiciksi, jos joku neropatti vain keksii tarpeeksi varhaisessa vaiheessa riittävän harhaanjohtavan kommentin (yleensä kyse on väärinymmärretystä sarkasmista). On psykedeelistä avata jokin pitkä keskustelu summittaisesti vaikkapa sivulta viisi, kun puheenaiheella ei tunnu olevan enää mitään tekemistä alkuperäisen artikkelin kanssa. Toisaalta jotkut teemat taas tuntuvat palaavan aina samoihin asetelmiin, oli lähtötilanne mikä hyvänsä.

Riippuuko keskustelun dynamiikka paljonkin aiheista, vai onko kaikilla riittävän pitkillä keskusteluilla sama ennustettava kaava? Löytyykö kenties joitain tiettyjä kuumia aihepiirejä (maahanmuutto, homot, kirkko ja valtio, lastenhoito, miesten ja naisten palkkaerot), jotka laukaisevat aina tietynlaisen lopputuloksen tai omanlaisensa dynamiikan keskelle mitä hyvänsä keskustelua? Synnyttävätkö väärinymmärretyn sarkasmin kaltaiset satunnaiset häiriöt perhosvaikutuksen, vai palaako keskustelu pienen kuohunnan jälkeen takaisin uomiinsa?

En kyllä suin surminkaan lähtisi tutkimusavustajaksi tuohon projektiin. Joku muu saa lukea ne viestit läpi.

Rakentavaa palautetta Maikkarille

Kuten tunnettua, olen heikkona tositelevisioon. Nyt kun meillä ei pariin vuoteen ole ollut televisiota, olen kieltämättä pudonnut jo pahasti genren kärryiltä. Sen verran kuitenkin olen perillä, että ryhdyin seuraamaan Hjalliksen vetämää Diiliä, kun nuo jaksot kerran Maikkarin nettitelevisiosta helposti ja ilmaiseksi löytyvät. Hjallis kieltämättä vetää roolinsa aika paljon paremmin kuin Sarasvuo aikoinaan, vaikkei Trumpiksi Trumpin paikalle kelpaakaan oikeasti kukaan muu kuin Trump.

Kiitos kaunis siis nettitelevisiosta, mutta mitä ihmettä siellä Maikkarilla oikein ajatellaan? Viime viikolla surffailin tieni ohjelman kotisivulle aikomuksenani katsoa ensimmäinen jakso pian sen tv-esityksen jälkeen, ja mikä uutisotsikko kirkuikaan silmieni edessä heti sivulle päästyäni? "Markku putosi ensimmäisenä!" NO KIITTI VAAN, EN OLISI KESTÄNYTKÄÄN SITÄ JÄNNITYSTÄ LOPPUUN ASTI!!

Tällä viikolla olin ovelampi, ja käytin hyväkseni kotifasistin korkeampaa spoilerinsietokykyä. Kotifasisti sai avata Diili-sivun aina varsinaiselle netti-tv-sivulle asti, jolloin minä en joutunut näkemään Maikkarin uutisotsikoita. Kaikki hyvin tähän asti.

Mutta minkä ohjelmavinkin näenkään mediasoittimen ruudussa, kun ryhdyn klikkaamaan auki illan jaksoa? "Katso Arin pudotusvideo!" JUMALAUTA!!

Hei teini

Hei sinä teini ja teininmielinen! Tässä ei nyt ole mitään uutta, mutta kertauksen vuoksi:

Tupakantumppien kylväminen lasten hiekkalaatikkoon ei ole kewl.
Pullonkorkkien kylväminen lasten hiekkalaatikkoon ei ole kewl.
Pullojen särkeminen lasten hiekkalaatikkoon ei ole kewl.

Pirullinen rajapyykki

Blogeissa lienee tavallista jotenkin huomioida tiettyjä saavutettuja rajapyykkejä, joten eihän tätäkään voi jättää väliin: tämä on blogini 666. merkintä. Reilun 50 kuukauden aikana on siis tullut keskimäärin 13 tekstiä kuussa, joskin sekä määrä että laatu ovat nousseet merkittävästi vuosien varrella.

Tässä vaiheessa on todettava, viime viikosta huolimatta, että kaikki taitaa olla ihan hyvin. Sen kunniaksi vielä videopätkä perheemme pikkupiruista.

Vastuun ulkoistamista vai opportunismia?

Taannoin pyrin selvittämään jälkikasvuni poliittista suuntautumista, enkä ole hylännyt projektia vieläkään. Olisihan vallan jännittävää, jos 3- ja 1,5-vuotiailla lapsilla olisi jonkinlainen sisäsyntyinen näkemys siitä, miten maailma makaa. Kenties tällainen paatunut melkkis voisi lasten silmien kautta nähdä vilauksen turmeltumattomasta todellisuudesta!

Tänään esikoinen bongattiin ruokapöydästä leikkimässä ksylofonilla kesken illallisen. Kaikille osapuolille pitäisi olla selvää, etteivät lelut ja leikit kuulu ruokapöytään. Esikoinen ei mielestään kuitenkaan tehnyt mitään väärää, sillä hän ei itse tuonut lelua ruokapöytään. Perustelu meni jokseenkin sanatarkasti näin: "En mä tuonut sitä tänne, se oli Neila. Neila ei sais tuoda leluja ruokapöytään, koska jos Neila tuo lelun ruokapöytään, mun pitää leikkiä sillä. Eikä ruokapöydässä saa leikkiä. Neila oli tuhma!"

Tällainen vilpitön vastuun ulkoistaminen tavataan kai pahantahtoisten joukoissa kokea ennen kaikkea vasemmistolaisena piirteenä. Noiden punaisten holhoajienhan mielestä ihmisiltä pitäisi viedä kädestä tupakat, viinapullot ja pyssyt, koska tupakkaa on pakko polttaa lasten edessä, viinapullolla on pakko ajaa perhe hankeen ja pyssyllä on pakko ampua ihmisiä. Ja ksylofonia on pakko soittaa.

Tämä olisi kuitenkin varsin rajoittunut ja ilmeisen populistinen tapa tulkita lapsen oikeudentuntoa. Monesta muusta yhteydestä olen nimittäin saanut osviittaa siitä, että lapsilla on taipumusta aika vahvaan opportunismiin. Eikö tämäkin esimerkki oikeastaan kuvasta juuri pelisääntöjen ja moraalin hylkäämistä oman edun tavoittelun nimissä? Ja opportunismihan on sanana sitten taas vasemmiston rakkaimpia pilkkakirveitä.

Toisaalta puhdas opportunisti ei varmaankaan hirttäydy mihinkään tiettyyn poliittiseen suuntaukseen, vaan kulkee sujuvasti virran mukana. Joten opportunisti ei kai vielä voi olla ainakaan julistuksellinen oikeistolainen? Toisaalta muistamme, että esikoinen kuitenkin nimesi itsensä juurikin oikeistolaiseksi.

Jatkan tutkimuksiani.

P.S. Googlaillessani näkemyksiä vastuun ulkoistamisesta bongasin tällaisenkin vihreän tekstin. Eikä nyt pidä unohtaa sitäkään, että istuin eilen iltaa ydinvoimaa puolustavan vihreän seurassa. Kyllä näitäkin näköjään on.

Syksy, lempivuodenaikani

Syksy on aina ollut suosikkivuodenaikani: puiden väriloisto, kirpeät aamut, uusi kouluvuosi ja uudet kouluvaatteet sekä sen rasittavan auringonpaahteen loppu. Mikäköhän minuakin on oikein vaivannut? Syksyhän on ihan syvältä.

• Joskus kesällä ajattelin, että rikkaruohot parvekkeen hoitamattomassa kukkalaatikossa ovat aika rumia. Nyt tiedän, että kuihtuneet rikkaruohot ovat vielä rumempia.
• Aamut eivät ole vain kirpeitä, vaan myös pilkkopimeitä. Yritä siinä sitten polkea aamukuudelta töihin kolaroimatta, kun silmät ovat yhä unihiekan umpeen muuraamat. Onneksi ajatukset saa pois ikävästä liikennetilanteesta kuuntelemalla jotain äänekästä musiikkia korvanapeista.
• Lapsille pitää taas pukea pino vaatteita pientäkin kauppareissua varten.
• Muuttolinnut liitelevät kohti valoisampia seutuja ja alakuloistavat mielen kuin mielen.
• Illuusiot lähestyvästä valkoisesta joulusta ja reippaista pulkkamäkiriennoista ovat jo tähän ikään mennessä karisseet, kun todellisuudessa edessä on yhdeksän kuukauden mittainen sylvi.
• Oikeasti syysvaatteiden shoppailukin on hemmetin rasittavaa. Kun vaatteen pitäisi kestää sadetta ja tuulta, mutta olla silti riittävän viileä. Takissa saisi olla vuorta, mutta olisikohan se sittenkin liian kuuma niihin kuudentoista asteen päiviin? Mutta kun aamulla voi sitten kuitenkin olla jo pakkasta? Ja mites ne kengät, voiko niillä kävellä vesilammikoista ja istua baaripöydän ääressä?

Epäonninen triptyykki

Kuten lupasin, maalasin taannoisen triptyykin päätösosasta uuden version. Se aikaisempi versio oli jotenkin epätyydyttävän kliininen, ja nyt oli tarkoitus tuoda mukaan vähän lisää intensiteettiä. Valitettavasti en mielestäni onnistunut nytkään; tosin osa uuteen kuvaan liittyvästä tyytymättömyydestä johtuu lähinnä teknisistä ja sommitelmallisista vajaavaisuuksista.

No, kai tästä pitää vain kehittyä.

Taiteen välinearvosta

Taannoinen keskustelunpätkä taiteen tulkinnoista sai minut pohtimaan yleisemminkin suhtautumistani taiteeseen, ja keksin ainakin yhden selityksen sille, miksi minä tulkitsen taidetta niin kuin tulkitsen: minulle taiteella on pelkkä välinearvo, ei mitään itseisarvoa. En minä kiistä, etteikö taiteella voisi jollain mystisellä yleisinhimillisellä tasolla olla itseisarvoa, mutta minulle henkilökohtaisesti ei.

Taideteosta haluan tulkita usein taiteilijan motiiveista lähtien, koska itse taideteos on minulle merkityksetön mutta ihminen sen takana kiinnostava. Joskus sitten olen toki kiinnostunut itse teoksesta ja kaivan esiin omia tulkintojani, mutta silloin tavoite taas on löytää jotain itsestäni ja taideteos on jälleen vain väline tähän tutkiskeluun.

Ilmiselvää on, että omat tauluni ovat minulle nimenomaan pelkkiä välineitä. Ei nyt pidä kuvitella, että jokainen maalaamani taulu olisi jonkinlainen trauman ilmentymä, kyllä maalaamisella on vähemmän dramaattisiakin merkityksiä. Olen minä maalannut ihan vain sellaisestakin syystä, että haluan seinälleni jotain pirteän väristä. Jotkut kuvat taas ovat uuden tekniikan kokeilua, sillä ainahan on kiva oppia jotain. Oppiminen onkin itseisarvo. (Vai onko sittenkään?)

Luonnostelin eilen uuden version taannoisen lintutrilogian päätösosaan, kuvia tänne tulee siinä vaiheessa, kun saan maalattuakin jotain. Näillä näkymin olen tekemässä uuden version myös keskimmäisestä osasta, joten kai siitä ensimmäisestäkin pitää ihan vain harmonian vuoksi tehdä toinen versio. Mutta sitä ennen pitää ratkaista puuttuvien kiilapuiden ja puuttuvan kankaan ongelma.

Epäsosiaalisesta käytöksestä

Tiedättehän ne päivät, kun ei tee mieli jutustella mukavia vaan luimistella varjoissa ja mennä lounaallekin ihan itsekseen omine ajatuksineen? Tänään on ollut juuri sellainen päivä, mutta minulla lienee vielä opittavaa epäsosiaalisesta käytöksestä.

Tällaisina päivinä lounaalle mennessä ei esimerkiksi pitäisi katsoa silmiin vastaantulijoita, ei ainakaan tuntemattomia. Ei pitäisi hymyillä ja tervehtiä, eikä pitää ovea auki kanssakulkijoille.

Ruokalassa pitäisi mennä istumaan johonkin pieneen pöytään jossain vähän syrjemmällä eikä siihen kaikkein isoimpaan ja näkyvimmällä paikalla olevaan, jossa kaiken kukkuraksi istuu pelkkiä tuttuja.

Jätin sentään yhden tuolin väliin ja yritin keskittyä oman lautaseni tuijottamiseen enkä keskustelun kuuntelemiseen. Se oli kuitenkin vaikeaa.

Minä en osaa näköjään edes murjottaa.

Ei, ei se ole yhtään parantunut

Viikko alkaa lähestyä loppuaan, mutta vastoin toiveita se ei suinkaan ole paranemaan päin. Nyt on kyllä myönnettävä, että kaikki ärsyttävät asiat ovat jo niin ärsyttäviä, että ne lähestulkoon viihdyttävät. Kuten nyt vaikka se, että muokkaamisen sijaan päädyn epähuomiossa poistamaan blogitekstejä. No, kukapa niitä jäisi kaipaamaan, en minä vain.

Ehkä kaikessa ärsytyksessä täytyy saavuttaa jokin katarsis, jonka jälkeen elämä on valoisampaa kuin koskaan. Voisiko joku nyt alkaa vielä vähän ryttyilemään minulle, että saataisiin sekin hoidettua pois alta?

Huonouden multihuipennus

Synninteko ei sitten ollutkaan aivan niin nautinnollista kuin olin toivonut: ensimmäinen ampumakerta sitten elokuisen pienoiskivääri- ja haulikkokokemuksen meni aika penkin alle. Kyse ei siis ole vain siitä, että reikiä meni liian vähän mustaan osaan ja liian paljon valkoiseen osaan; varsinainen häpeä koostui siitä, etten näköjään enää osannut edes käsitellä pistoolia. Vedin lukkoa taakse väärässä kohtaa, sujautin lippaan paikoilleen liian huolimattomasti ja unohdin poistaa sen ennen kuin aloin ronklata kesken kaiken jumiutunutta asetta. Olin sählätessäni käsittämättömän hidas, enkä sitten saanut tarpeeksi aikaa keskittyä jokaiseen laukaukseen.

Koska minä en kuitenkaan ole huono, on turha syytellä minua tästä kurjuudesta. sen sijaan useita erilaisia selityksiä ongelmille löytyy, ja totuus lieneekin jonkinlainen yhdistelmä seuraavista:

Kurja ase. Meni jumiin lähes joka kierroksella. Kukaan ei voi olla niin huono, joten se oli aseen syy. Vanha, huonosti huollettu, muumi jo syntyessään tai muuten epäkelpo.

Luokattomat patruunat. Jostain syystä minulle ilmeisesti sujautettiin tiskin takaa viallisia patruunoita. Ehkä ne olivat magneettisia, vai miksi muuten ne tuntuivat koko ajan puuroutuvan yhteen pesässä?

Seuralaiseni. Minähän en koskaan ammu kovin hyvin seurassa, koska silloin ei voi olla tarpeeksi zen vaan pitää harjoittaa small talkkia. Sitä paitsi ensimmäistä kertaa radalla käyvä tietenkin tupeloi ja kerää ympärilleen keskittymistä häiritsevän parven opettajia ihan siihen viereiselle luukulle.

Opettaja. Tartte tulla antamaan niitä neuvoja, että tee kaikki aina samassa järjestyksessä ja muista kurkistaa pesään. Ja niin hemmetin ystävälliseen ja kärsivälliseen sävyyn! Kai siinä nyt tulee miellyttämistarve ja suorituspaineita ihan kenelle tahansa, ja yritäpä sitten keskittyä ampumiseen sellaisten odotusten edessä.

Eräs turkulainen ampumaharrastaja. Kahdellakin tapaa: Ensinnäkin taannoinen lähempi tuttavuus kivääreihin ja haulikkoihin selvästikin tyhjensi kokonaan muistini. Kun viimeinen kosketus aseeseen on ollut pumppuhaulikon ryskyttäminen, niin kai sitä nyt vähän rutinoimattomampi ihminen on sormi suussa kun pitäisi taas osata lipastaa piskuisia kaksikakkosia. Toisaalta se typerä yllytys ampua nopeampaa nopeampaa hei älä nyt ole noin hidas pitääkö tässä ottaa aikaa kamoon vähän kilpailuhenkeä oli kyllä vihoviimeinen karhunpalvelus. Zenini on kadonnut.

Eikä siinä vielä kaikki: kotimatkalla raitiovaunukuskikin kääntyi minua vastaan. Täysin viattomasti ja lainkuuliaisesti olin menossa maksamaan matkani kortinlukijalla, kun vaunu aivan varoittamatta kääntyi mutkassa ja heitti minut päin lippulaitetta. Nyt on sitten kaulassa mustelma, leuassa ruhje ja sielussa haava. Baaritappelussako tässä on oltu vai mitä?

Loppuviikon on pakko mennä jo paremmin.

Punainen voitto

Kuinkahan paljon huonommin suomalaisella vasemmistolla menisikään, jos tämä ei pitäisi paikkaansa?

Päivän teemalaulu

Oi autuutta, pääsen tänään töiden jälkeen tekemään syntiä ensimmäisen kerran sitten Turun-reissun. Joten:

Huono maanantai

Miksi aamulla pitää olla niin kylmä, että tarvitsen kaulahuivia? Miksi samalla pitää kuitenkin olla sen verran lämmin, että polkiessa tulee hiki ja lasit huurtuvat?

Miksi maitohampaiden pitää sattua, kun ne puskevat ikenistä läpi? Miksi lasten pitää huutaa koko yö, kun hampaisiin sattuu? Mikseivät ne voisi vain hyväksyä kipua tosiasiana ja antaa edes muiden nukkua?

Miksi aamulla pitää nousta klo 5.30, vaikka ei ole saanut juurikaan nukuttua edellisenä yönä? Miksi töissä pitää jaksaa olla koko päivä, vaikka mieluummin olisi makaamassa kotisohvalla?

Miksi lapset pitää hakea päiväkodista, mikseivät ne voisi itse kävellä kotiin? Tai miksei kunta voisi vaikka tuoda niitä kotiin, antaa niille voileivät käteen ja käskeä odottamaan kiltisti äitiä ja isiä?

Miksi palkkapäivään on aina liian pitkä aika? Miksei koskaan ole aikaa käydä ostamassa talvikenkiä? Miksei kaupoissa ole kunnollisia talvikenkiä? Miksei koskaan ole varaa hankkia kaikkea sitä, minkä haluaa?

Miksi automaattikahvi on niin pahaa? Miksi kahvinkeittimellä itse tehty on vielä pahempaa? Miksi kaikki toimistossa juovat kahvia samaan aikaan, jolloin lähes kaikkien täytyy jonottaa omaa vuoroaan sen ainoan automaatin edessä? Miksi kaikilla on aina samaan aikaan vessahätä?

Miksi katutyöt eivät koskaan valmistu, vaan pyörällä joutuu kyntämään kuumaisemassa ja nyrkin kokoisten kivenmurikoiden yli lumentuloon asti? Miksi huoltoaseman ilmapumpuista loppuu ilmanpaine aina siinä vaiheessa, kun suuttimen saa tiiviisti kiinni venttiiliin?

Jaksa tätä pelleilyä.

Hyvä sunnuntai

Laiskana leipurina nappasin kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun juhlin yhdellä kakulla sekä Pikkusiskon että Saksalaisvieraamme syntymäpäiviä. Sunnuntai on yleisesti ottaenkin hyvä päivä tehdä kaikkea rentoa, kuten vetää marsipaaniövereitä.

Naisen Ikään päässyt Pikkusisko joutuu nyt kohtaamaan sen, minkä taakseen jätti: julman feidauksen vuosi sitten tehneenä sai nyt lahjaksi tutustumiskäynnin HSC:lle. Nyt ei enää nuoren naisen kunnia kestä perääntymistä, ja taas on yksi ihminen korruptoitu.

Uuskonservatiivisuudesta

Hesarin sunnuntaisivujen pääjuttu kertoo, että Suomesta on tullut 2000-luvulla aiempaa konservatiivisempi; lehti puhuu suoranaisesta uuskonservatiivisuudesta. Etenkin nuoret ovat nykyään mukavuudenhaluisia, kun ennen oltiin vielä radikaaleja ja yritettiin pelastaa maailma.

Artikkeli on tietenkin hurjan kiinnostava, mutta jotenkin liukas kuin saippua. Monesti teksti tuntui kuvailevan juuri minua:

"Muutoshaluttomuus ei kuitenkaan tarkoita sisäänlämpiävyyttä. Kotisohvalla istuu utelias, maailman menosta huolestunut suomalainen. --- Kiinnostus maailman ongelmia kohtaan näyttää kuitenkin jäävän usein puheen tasolle. --- Lisääntynyt kiinnostus maailman asioita kohtaan tarkoittaa, että halutaan uutta tietoa. Suomalaisten huoli maailman tilanteesta purkautuu ennemmin nettikeskusteluissa kuin lähimmäisten auttamisena."

Touché!

Toisaalta en ole kuitenkaan hankkimassa turvalaitteita enkä erityisemmin pelkää rikollisuutta ja väkivaltaa. Räikeän väärältä tuntuu myös ajatus naisten paikasta kotona lasten kanssa, mutta kieltämättä tilastot tukevat näkemystä Suomesta kotiäitiyhteiskuntana. Minä en tunne ketään, joka myöntäisi ajattelevansa näin, mutta silti valtaosa äideistä tosiaan on kotona sen kolme vuotta.

Ärsyyntymiskynnys taas nousi, kun konservatiivisuudeksi nimettiin miesasialiikkeen nousu feminismin rinnalle, päivitelläänpä artikkelissa myös valkoisten heteromiesten viimeaikaista suosiota - se perussuomalaisten vaalimenestys katsokaas.

Eniten artikkelissa jääkin ihmetyttämään, mitä oikein tarkoitetaan konservatiivisuudella. Minä kun en käsitettä ainakaan tuon jutun perusteella oikein osannut jäsentää, ja samassa rytäkässä tarjottiin sitten vielä sen päälle rakennettua uuskonservatiivisuutta. Siis mitä minä nyt olen, jos tunnistan tuosta aatekimarasta omiakin piirteitäni? Olen laiska parantamaan maailmaa mutta innokas puhumaan aiheesta; toisaalta minultakin löytyvät värisuorasta avioliitto, kaksi lasta, auto, kesämökki ja vakiduuni.

Mutta minä en pidä lapsia hoitavia miehiä puistattavina (kuten etusivun nostatukseen poimittu esimerkkitapaus, 23-vuotias suomalaisnainen), en kavahda homoja enkä ole poiminut koti-uskonto-isänmaa -kolmiosta omaan käyttööni muuta kuin sen kodin.

Olenko siis konservatiivi, uuskonservatiivi, pehmoradikaali vai väliinputoaja?

Nollatoleranssista

Tiedän olevani nyt pahasti ajastani jäljestä ja sen lisäksi jankuttavani vanhaa asiaa, mutta en vain voinut jättää tätäkään kasaa tonkimatta. Parin viikon takaisessa Hesarissa muutamilta ajattelijoilta kysyttiin, kuuluvatko Jussi Halla-ahon blogikirjoitukset oikeuden arvioitaviksi. Six Degreesin Alexis Kouros luonnollisesti vastasi myöntävästi. Mikä erityisesti minun silmääni (ja sieluuni) pisti, oli tämä toteamus:

"Kannatan nollatoleranssia nettiherjausten ja kunnianloukkausten suhteen."

Jos nyt ei puututa siihen kohtaan, että miksi juuri netti- vaan ei muiden herjausten, niin tartutaan tuohon nollatoleranssiin. Mitä ihmettä on nollatoleranssi kunnianloukkausten suhteen? Minä ymmärrän nollatoleranssin niin, että rangaistaan jonkin tietyn, yhteisesti sovitun rajan pienistäkin ylityksistä. Ylinopeuksien nollatoleranssi on helppo käsittää: kahdeksankympin rajoituksella ei saisi ajaa edes 81:tä kilometriä tunnissa.

Mutta mikä on tämä selkeä ja kiistaton raja kunnianloukkauksessa? Sen löytäminen taitaa olla hieman vaikeampaa kuin liikkuvan ajoneuvon nopeuden mittaaminen. Koska kunnianloukkaus on kuitenkin laissakin määritelty käsite, joutuu oikeusistuin käytännössä etsimään sille rajoja. Epätäydellisessä yhteiskunnassa joudumme varmaankin tyytymään juuri tuollaiseen oikeuden löytämään, jos raja on aivan pakko saada.

Mitä tässä tapauksessa sitten tarkoittaa Kourosin nollatoleranssi? Sitäkö, että mitään oikeuden vetämää rajaa ei ylitetä? No, sellainenhan meillä sitten onkin jo: jos oikeudessa päätetään, että tämä lausunto ylittää kunnianloukkauksen rajan, niin sittenhän se on jo samalla tuomittu. Ilmeisesti Kouros ei kuitenkaan kunnianloukkauksen nollatoleranssia peräänkuuluttaessaan tarkoita mitään näin triviaalia.

Tarkoittaako Kouros sitten kenties sitä, että jokaisen kunnian loukkaannuttua asia tulisi viedä oikeuteen? Ja kun kyse on nimenomaan nollatoleranssista eikä vaikkapa vain vähän kehnosta toleranssista, tulee jokaisen, jota vähän harmittaa, käynnistää oikeusjuttu.

En tiedä, mikä kaikki herra Kourosia harmittaa ja loukkaa. Minua loukkaavat jossain määrin mm. seuraavat asiat:
-humalaiset lähentely-yritykset
-sivu suun menevät ylennykset ja palkankorotukset
-pyöräilijöiden oikeuksista piittaamattomat autokuskit
-mielipiteilleni nauraminen ja alentuvat kommentit tyyliin "kyllä sinäkin vielä joskus ymmärrät".

Valitettavasti Kourosin nollatoleranssilinjaa seuraamalla en ehtisi harrastaa mitään muuta kuin virallisten papereiden täyttelyä. Nielen lopulta mieluummin ylpeyteni ja käyn vaikka pyörälenkillä.

Nomen est omen

Tajusimme kotifasistin kanssa vasta tänään, mikä on kuopuksemme nimi väärinpäin. Tyttö on jo yli puolitoistavuotias ja nimikin oli tiedossa ainakin pari kuukautta ennen syntymää, mutta näin kauan sen hoksaaminen kesti. Kaikki muut ympärillämme ovat varmaan kuvitelleet sen olleen osa suunnitelmaa.

Voiko olla sattumaa, että olen kutsunut rääpälettämme Alieniksi lukemattomia kertoja tämän puolentoista vuoden aikana? Tyttö osaa nimittäin päästää juuri samanlaisen korviavihlovan kirkaisun kuin tämä populaarikulttuurin hirviö. Nimi onkin ollut enne, tai ainakin poikkeuksellisen osuva.

Täten vannon

Minä vannon, kautta kiven ja kannon, etten pitkällä tikullakaan koske internettiin enkä kännyköihin. Vannon ja vakuutan, etten tilaa kotiini nettiyhteyttä enkä ota nimiini kännykkäliittymää. Käsi sydämelläni lupaan, etten livahda nettikahvilaan, lainaa ystävän kännykkää tai käytä työpaikan verkkoliittymää. Naapurin avoimeen wlaniin en tietenkään koske, sussiunatkoon, sehän on jo muutenkin laitonta. Televisiotahan, tuota kapitalistin propagandakonetta, ei muutamaan vuoteen ole ollutkaan.

Menikö oikein?

Humanisti, tuo yhteiskunnan kivijalka

Kaltaiseni humanisti voi vain hyristä tyytyväisenä katsellessaan nykyhallituksen jaloja pyrkimyksiä luoda parempaa maailmaa pehmeämpien arvojen avulla. Kaikki varmaan muistavat sen Ilkka Niiniluodon vetämän Muutoksen Suomi -työryhmän viime vuoden puolelta? Minähän raportoin tuloksista taannoin.

Toinenkin filosofi sai hiljattain töitä, kun tehtäväksi tuli henkisen kulttuurin kohottaminen. Filosofit rokkaavat! Mutta erityisen hienoa ja ennakkoluulotonta on, että asevelvollisuuden kehittäminen on jatkossa mm. Marko Ahtisaaren, Mikael Jungnerin ja muiden brändiammattilaisten osaavissa käsissä.

Ihan oikeasti, tyypit, minulta lähtisi edelleen todella paljon kehitysideoita huokeaan hintaan. Miksei kukaan kutsu minua mihinkään kehitysryhmään? Pitää varmaan alkaa lähetellä blogini osoitteella varustettuja käyntikortteja valtion päättäville elimille.

Vasemmistolaisuus, periytyvä sairaus?

Joidenkin tahojen mielestä vasemmistolaisuus selittyy parhaiten jonkinlaisena periytyvänä sairautena, joskin tartuntatautikin voisi tulla kyseeseen. Yritin tulkita omaa vasemmistolaisuuttani (vaiko entistä sellaista?) tämän teorian kautta.

Suvussanihan ei ole tietääkseni kovin merkittäviä vasemmistolaisuusesiintymiä, mutta tämä ei kuulemma vielä sulje pois periytyvyyden mahdollisuutta: olennaista olisi tietää, ovatko lapseni vasemmistolaisia. Niinpä sainkin tehtäväksi tiedustella asiaa heiltä.

Kun kysyin kuopukselta hänen näkemyksiään markkinataloudesta, hän heilautti päätään taaksepäin ja purskahti nauruun. Yksityisyritteliäisyyteen tyttö totesi "tättä" ja tökkäsi äitiään silmään. Myöhemmin hän vielä tarkensi lausuntoaan sanomalla "hauva".

Esikoinen oli jo verbaalisempi. Omien sanojensa mukaan Mella on oikeistolainen, ei vasemmistolainen, mutten luottanut sokeasti tähän lausuntoon vaan esitin lisäkysymyksiä. Mellan mielestä progressiivinen verotus on parempi kuin tasavero, toisaalta markkinatalous, yksityisyrittäjyys ja yksilönoikeudet ovat kuulemma kaikki ennemmin hyviä kuin huonoja asioita. Mella jopa haluaa itse yksityisyrittäjäksi.

Halusin tarkentaa vielä esikoisen näkemyksiä yksilönoikeuksista ja tiedustelin, kuinka paljon ja laajasti oikeuksia pitäisi olla. Mella ryhtyi laskemaan sormin ja päätyi siihen, että yksilönoikeuksia tulisi olla viisi.

Miten tämä nyt olisi tulkittavissa? Jonkinlaiseksi maltilliseksi oikeistolaisuudeksi? Siis yksi piste pois periytyvyysteoreetikoilta. Vai millä tavalla kotifasistin geenit sotkevat kuviota?

Jumalanpilkasta ja poliittisista vakaumuksista

Elämme jännittäviä aikoja, kun liberaaleina itseään pitävät alkavat ylistää jumalanpilkkatuomioita. Minun on ainakin jokseenkin vaikea niellä koko pykälä, mutta onneksi kaikilla ei ole vastaavia ongelmia ja koherenssihakuisuutta. Tuomio kuin tuomio, ihan sama mistä aiheesta. Rajat on nyt vedetty! On tosiaan, mutta haluttiinkohan niitä rajoja juuri sinne, minne ne nyt tuli räiskäistyä?

Mikäköhän on vasemmiston (vas, sd) näkemys? Pitää varmaan googlailla sitäkin. Vasemmallahan nyt ainakin on vastustettu jumalanpilkkapykälää ihan näkyvästikin.

Tiedän, tiedän, ei minun olisi tähän enää kannattanut sekaantua. Mutta en vain saanut pidettyä näppejäni erossa aiheesta.

Taidetulkinnoista

Minä olen ollut aina huono katsomaan muiden tekemää taidetta. Olen sen verran sulkeutunut näissä asioissa, että enemmän kiinnostavat omat raapustukset. Erityisesti tulkintojen tekeminen on jotenkin ärsyttävää: miksi minun pitäisi yrittää tulkita jotain, miksei taiteilija voisi suoraan sanoa, mistä on kyse?

Minulla onkin Teoria. On olemassa tasan kolme syytä heittäytyä mystiseksi ja antaa tulkinnanvapaus katsojalle:

a) Taiteilija oli teosta tehdessään niin aineissa/psykoosissa, ettei enää muista, mistä on kyse;
b) Teos käsittelee jotain niin yksinkertaista, henkilökohtaista ja ennen kaikkea noloa, ettei sitä voi kaikille paljastaa;
c) Koska jokainen laittaa seinälleen mieluummin omia ongelmiaan kuin muiden ongelmia, on taloudellisesti järkevää antaa ostajan kuvitella teoksen kertovan jotain juuri hänen omasta elämästään.

Voi paljastaa, että minun tauluni asettuvat kategoriaan b. Jokunen 1990-luvulla tehty taas on siinä mielessä kategoriaa a, etten enää muista, mitä olen silloin nuorena ajatellut. Aineita ei tosin ole työprosessissa käytetty, mutta minähän en olekaan oikea taiteilija. Kategoria c on sinänsä mahdoton, kun mitään en koskaan kenellekään myy. Pitäisi ehkä.

Feminististä marmatusta

Otetaan nyt vielä kerta kiellon päälle, alkoi nimittäin niin tehdä mieli marmattaa feministisesti muiden ihmisten marmatuksesta. Viime aikoina on taas kerran ollut tärppejä, joihin ei pitäisi koskea, mutta koskenpa kuitenkin.

Audi-mies. Älkää nyt saamari jaksako marmattaa siitä, miten kurjaa on, kun mielipiteensä ääneen sanonut mies savustetaan työpaikastaan. Myyntijohtaja nyt ei ihan oikeasti ole ihan mikä tahansa jamppa, eikä edes rajoitettuun jakeluun tarkoitettu aikakauslehti ole mikä tahansa saunailta. Onko ihan oikeasti yllätys, että myyntijohtajalla ei tosiaan ole mielipiteenvapautta edustamansa yrityksen logon alla poseeratessaan? Älkää hakeutuko myyjiksi, jos sellainen niin kismittää.

Mutta älkää hitto vie jaksako enää marmattaa siitäkään, miten kauheaa ja sovinistista ja 1800-lukulaista. Se on jonkun autofirman 59-vuotias pukuhemmo, näitä nyt on vähän joka niemessä ja notkelmassa. Lopettakaa jo se itkeminen ja puhutaanko jostain muusta?

Isät vanhempainvapaalle. Minustakin on typerää, miten vähän isät vanhempainvapaitaan pitävät. Lisäksi on typerää, miten huoltajuusriidoissa isiä ilmeisesti edelleen räikeästi syrjitään. Mutta hei isit: jos ihan oikeasti ei nyt just jaksais jäädä sen muksun kanssa kotiin kun ois toi yks proggis, niin ihan turha tulla erotilanteessa itkemään että olisin mä ihan hyvä isä, antakaa mulle nyt vain se tilaisuus. Ja jos kyse taas on siitä, että äiti ei päästä valtakuntaansa vaan haluaa hoitaa mukelot ihan omin päin, niin olisiko kannattanut harkita asiaa etukäteen tai sitten ainakin varhaisessa vaiheessa lyödä kuvainnollisesti nyrkkiä pöytään?

Ja äidit: kyllä lapsia saa tehdä sellaistenkin miesten kanssa, jotka eivät halua niitä niin kamalasti hoitaa. Jos se oli etukäteen tiedossa, niin pulinat pois. Jos se taas tuli yllätyksenä, niin mitäs jos vaikka yrittäisitte puhua asiasta? Ja jos se isi on niin kamalan huono vaihtamaan sen rääkyläisen kakkavaippoja että teet sen mieluummin itse, niin älä marmata, jos ei se sitten vielä vuoden päästäkään osaa sitä tehdä.

Ja ennen kaikkea: älkää nyt käykö marmattamaan, ettei se noin yksioikoista ole ja poikkeuksiakin löytyy - tiedossa on kiitos vain. Kaikkihan me olemme yhtä ihanaa ja ainutlaatuista poikkeusta tilastoon.

Kuihtuva identiteetti

Minulta on nyt viety mahdollisuus kutsua itseäni punaiseksi, vihreäksi ja feministiksi (via TM, kiitos vain), ilman, että olisin saanut tilalle vastaavia määreitä. Liberaali kun kuulostaa niin ympäripyöreältä, eikä edes pääty -istiin. Kun opintotaustakin on kirjava ja täysin yhteensopimaton nykyisen työni kanssa, ei minulla ole äitiyden lisäksi oikein mitään tarttumapintaa itsestäni. Eikä minusta kyllä pullantuoksuista kotiäitiä saa.

Nyt pitää ihan oikeasti perustaa jokin oma liike.

Homma nousuun

Mitä veikkaatte, kuinkakohan helpolla tämä poppoo saa kasaan tarvittavat 5 000 kannattajakorttia?

Käyttöominaisuuksista

Harvoin siivoan, vielä harvemmin silitän paitoja, en itke töissä, ikää on jo liikaakin ja nilkat nyt ovat mitä ovat. Korot sentään ovat sen seitsemän senttiä tai enemmän. No, eipä kyllä mieskään ajele Audilla, vaatimaton siis.

Kielletyistä sijamuodoista

Pienenä teoreettisen filosofian opiskelijana kävin fuksisyksynä ensimmäisen esseekurssini, jolta jäi jotain hampaankoloon. Vaikken kurssilta välttämättä muuta muistakaan, muistan sen, että kurssin vetäjät kielsivät käyttämästä otsikossa sijamuotona elatiivia. Heidän mukaansa sellainen otsikko kun kuulostaa teennäisen vanhahtavalta eikä siis lainkaan sopivalta nykyaikaiseen filosofiseen keskusteluun.

Jos olette lukeneet blogiani useammankin merkinnän verran, olette saattaneet huomata, että olen päästänyt elatiivit valloilleen. Kapinan siemen istutettiin silloin nuorena, ja heti kahleista päästyäni olen ollut yhtä elatiivia koko nainen.

Itse asiassa pitäisi ehkä muuttaa blogin nimikin elatiivimuotoon. Miltäköhän kuulostaisi yksinkertainen "Anginasta"? Koska etunimenihän pitää mahduttaa blogin nimeen, niin määrätietoisestihan minä olen itseäni brändäämässä nimeni varaan. Tosin sellainen nimi saattaisi antaa harhaanjohtavan vaikutelman liian suuresta egosta (Hihi, egosta).

Ehkä mennään vielä näillä.