Tytöt tahtoo pitää hauskaa

Onpas ollut poikkeuksellisen tyttömäinen viikonloppu: eilen istuin tyttöseurassa juomassa skumppaa (terkkui vaan Jonnalle) ja tänään shoppailin kaupungilla kenkiä. Ja löysin tarvitsemani popot mega-alennuksesta, mikä on luonnollisesti aina ihkua.

Miten tästä pitäisi jatkaa? Suklaatahan kotoa jo löytyy, kun sitä tuli yllättäen laatikollinen kotifasistin tädiltä Saksasta. Pitäisi ehkä lakata myös kynnet. Tulisiko joku värjäämään hiukseni? Vaikkapa sellaiseksi kuparinpunaiseksi. Ja voitais puhua miehistä.

Vastaisku

Koska tämä elämä on viime aikoina mennyt lähinnä sarkastiseksi öyhöttämiseksi, on vastaiskun aika. Olen jo sopinut kultturellien ystävieni kanssa treffeistä ainakin Kiasmassa ja Ateneumissa - on aika oppia taas arvostamaan hyvää ja kaunista. Aion laittaa baskerin päähäni ja mennä jälkeenpäin punkkulasillisen ääreen puimaan kokemaani. Voi olla, että lisäksi parannamme maailmaa.

Eilen en pystynyt kävelemään ekokaupan ohi hihittämättä, mutta sekin päivä kyllä vielä tulee.

Kurinpalautuksen tarpeessa

Nyt on mennyt jo hyvä tovi tätä poliittista kolmenkympin kriisiä käsitellessä, ja lienee aika seisahtaa ja katsoa, mihin on tultu. On sanottava, että alkaahan tämä pikkuisen huolestuttaa.

Tarkoitus oli alun perin heittää raskas punavihreä viitta harteilta, tarkastella ympäristöä kriittisesti ja tehdä sitten valintoja aiempaa rationaalisemmin ja harkitummin. Viittoja on tullut viskeltyä ja ympäristöä tarkasteltua, mutta ei tästä elämästä kyllä ole tullut yhtään aiempaa rationaalisempaa eikä harkitumpaa; ennemminkin tilanne on vain pahentunut.

Esimerkiksi ruokakaupassa käydessäni olen huomannut arpovani banaanihyllyn edessä: aina aiemmin ostin automaattisesti reilun kaupan banaaneja, mutta nyt mieleni tekisi suunnata kohti riisto-Chiquitaa ihan vain koska reilu kauppahan on siis niinku tosi noloo viherpiiperrystä. Ja itse asiassa kerran ennen joulua ostin ihan vain kiusallani riistosatsumia reilujen klementiinien sijaan.

Lisäksi viime aikoina on tullut luettua lähinnä Scriptaa ja haukuttua Helsingin Sanomien toimituksen joukkopsykoosia. Mutta entä jos minä olenkin se psykoosiin ajautunut ja hesarilaiset oikeassa? Entä jos minä olenkin rasisti enkä muodikkaasti maahanmuuttokriittinen? Leikinkö minäkin vain sanoilla ja peitän todelliset alkukantaiset ennakkoluuloni vain ohuesti?

Kaikki Star Warsinsa katsoneet tietävät, että pimeä puoli on vahva ja vetoava. Näinköhän minäkin olen lupaava Anakin, joka lipuu väärälle puolelle aitaa vain joutuakseen myöhemmin kohtaamaan hyveellisen jälkikasvunsa ja tehdäkseen parannuksen juuri ennen kuolemaansa (sori, spoileri)? Vai olenko kenties jo kokonaan menetetty tapaus? Ihan vain siksi, että on niin hauskaa tehdä vähän toisin kuin ennen?

Ja toisaalta.

Viime aikojen parhaita selityksiä

-Sehän oli vain vitsi.

-Me vain uhkailimme.

-Käytin normaalia neuvottelukieltä.

Ehdottaisinkin seuraavia jatkotoimenpiteitä:

-Kielletään internetti, eikulälläslää se oli läppä!

-Laitetaan koulun ruokalaan varoituskyltit: vain kolme kalapalaa, tai katkaisemme kätesi.

-Tehdään seuraavissa tes-neuvotteluissa tarjous, josta ei voi kieltäytyä.

Pähkinä ratkaistavaksi

Minulla on ongelma. Arkeni kuluu kolmiyhteydessä koti-työpaikka-päiväkoti, joskus satunnaisesti tähän tosin sekaantuvat myös hypermarketti ja uimahalli. Näitä kaikkia yhdistää minun lisäkseni se, ettei niiden välittömässä läheisyydessä ole taidetarvikeliikettä tai hyvinvarusteltua kirjakauppaa. Eikä oikeastaan mitään muutakaan erikoisliikettä.

Sitten tulee näitä päiviä, kun tekisi mieli vaikka maalata. Vaan gessostapa on kuivat lirut purkin pohjalla ja pingotuspuita on jäljellä pariton määrä, nekin vääränpituisia. Musta maalituubikin on edelleen tyhjä, mutta sehän ei ole ylitsepääsemätön ongelma niin kauan kuin sinistä, ruskeaa ja punaista riittää.

Ja kun olisi ollut oikein taustamusiikiksi sovittu levykin jo mielessä. Väsymyskään ei haittaa, maalaaminen kun kuittaa aina muutaman päivän univelat jollain mystisellä tavalla.

Mutta kun ei. Ja tähän ongelmaan törmätään vielä monen monituista kertaa, koska minä nyt en vain käy siellä keskustassa, en ainakaan kauppojen aukioloaikaan. Ja jos käyn, niin kuka nyt jaksaisi raahata jotain pingotuspuita kilometritolkulla?

Perustaisikohan joku kotiinkuljetuspalvelun? Sellaisen 24/7? Koska iltaisinhan se maalaushimo iskee.

Juhlahumua

(kuvassa: Neila ei suostunut puhaltamaan iglukakun kynttilää)

Arki on näemmä yhtä juhlaa: lapset on saatu lahjottua ja yhdet tuparitkin vietettyä, mutta kolmenkympin kriisi se vain elää. Pahimmat kauhunhetket kyllä koettiin muutama päivä sitten, kun alkoi pahasti vaikuttaa siltä, ettei mistään ravintolasta löydy tilaa vaatimattomalle seurueelleni. Joko ne parhaat eivät ota vastaan pöytävarauksia tai sitten ne eivät lueskele sähköpostejaan. Yhtä kaikki: paikan löytäminen oli tuskan takana. Sen verran jouduin tinkimään vaatimuksistani, että belgialaisia oluita ei juottolasta löydy. Nyt on kuitenkin kievari varattu ja neuvottelut lastenvahdin kanssa käynnissä, joten raaka ikääntymisen todellisuus on vain kohdattava.

Hauskintahan olisi, jos ravintolaan pääsisivät pelkästään jo 30 täyttäneet, mutta valitettavasti ravintolan ikäraja on vain 20. Pikkusisko sentään jää juuri ja juuri ikärajan alle, mikä helpottaa lastenvahtineuvotteluja. Kaikki yli 29-vuotiaat lukijani ovatkin sydämellisesti tervetuloa tapahtumaan, muille voidaan myöntää erikoislupia anomuksesta. Nuoremmilta odotan kuitenkin hyviä lahjoja ja/tai varauksetonta ihailua.

Vauvatonna

Nyt on sitten päässyt käymään niin, ettei meidän perheessä ole enää ainuttakaan vauvaa; kuopuskin kun on tänään saavuttanut kunnioitettavan yhden vuoden iän. Toki minulla on edelleen vaikeuksia käsittää, miten jokin niin pieni voi olla jo niin iso.

Mutta ehkä pienuus on harha, tai ainakin erittäin nopeasti ohimenevä tila. Laskimme nimittäin hiljattain, että neiti syö päivittäin enemmän kuin isänsä. Siis enemmän kuin 31-vuotias raavas mies, joka vieläpä kulkee n. 5 kilometrin mittaisen työmatkansa lihasvoimalla aamuin illoin. Tästä voi päätellä, että jos vain katsoisin tarpeeksi tarkkaan, pystyisin luultavasti havaitsemaan tytön kasvun reaaliajassa. Johonkin se kaikki ruoka menee, ei sen rääpäleen maha niin iso ole eikä se tavara viivytyksettä tule uloskaan.

Olo on hieman haikea, mutta hukutan sen tänään imurointiin ja marsipaanin vaivaamiseen.

Niitä päiviä

Aina ei voi olla hyvä päivä, joskus on suorastaan kurja päivä. Tiivistetysti voisi sanoa, että joskus sitä huomaa hirvittävällä selkeyden hetkellä olevansa huono äiti, kehno esimies, saamaton työntekijä, tarpeeton ystävä ja kaikin puolin ikävä ihminen. Ja sitten jotkut näsäviisaat vielä ryhtyvät heittämään kulunutta humanistiläppää toisen heikkona hetkenä.

Koska olen kuitenkin peruspositiivinen ja yltiöoptimistinen, psyykkaan itseni jälleen nousuun. Seuraavassa lista Hyvistä Asioista, muitakin saa ehdottaa:

-Illalla pääsen leipomaan kakkua ja viikonloppuna syömään sitä.

-Nykyään ulkona on jo valoisaa sekä töihin mennessäni että töistä palatessani.

-Muutaman vuoden kuluttua molemmat lapset osaavat jo itse syödä, käydä vessassa ja pukea päälleen.

-Helsingissä on ainakin kaksi ravintolaa, joista saa tiettyä georgialaista kuohuviiniä edullisesti.

-Tänäkin vuonna on kesä ja kesäloma.

-Palkkapäivään on enää viikko.

-Suomi ei ole sodassa.

Pulkka

Rakas Joulupukki,

ilkeä kaksoisveljesi Nuuttipukki on rikkonut lastemme pulkan. Ole kiltti ja tuo meille uusi, mieluiten laskiaiseen mennessä.

Terveisin vanha ystäväsi A.

Tarpeellisia fraaseja

Kuten olen tainnut aiemminkin kertoa, Mellan fraasivarasto ja ylipäänsä puhumisen sujuvuus on selvästi kohentunut näiden päiväkodissa vietettyjen viikkojen aikana. Sitä en kuitenkaan maininnut, että typykästä on tullut ennen kaikkea näsäviisas. Tyypillisimmät keskustelunpätkät meillä menevät nykyään näin:

(minä): Katso Mella, miten kivoja kukkia / iso koira / hieno kaivinkone / paljon vauvoja!

(Mella, silmiään pyöräytellen): Kyllä mää nään!

(minä): Tulepas nyt jo Mella, alkaa olla kiire!

(Mella, silmiään pyöräytellen): Koko ajan!

Sen lisäksi saksankieliset sanat "Ski fahren" ja "schiessen" ilmeisesti kuulostavat Mellan korvaan samalta, minkä vuoksi tyttönen huudahtaa aina hiihtäjiä nähdessään: "Kato äiti, ne ampuu!" Olemme päätelleet, että Mellasta tulee ehkä ampumahiihtäjä, tosin toivottavasti vähän varovaisempi sellainen.

Pahe leviää

Raahasin kotifasistin tänään kanssani ampumaradalle, noin niin kuin ystävänpäivän kunniaksi. Alun perin reissun piti olla yllätys, mutta eilen kotifasisti kyseli suunnitelmistani ja heitteli arvauksia niin pitkään, että lopulta osui oikeaan. Ja minä olen huono valehtelemaan, joten tietenkin piti myöntää. No, kävimme me syömässäkin, eli ei siinä kaikki. Kiitos vain jälleen kerran lasten vahtimisesta, Pikkusisko.

Kun silloin syksyllä suunnittelin ensimmäistä ampumareissuani, ei kotifasisti suostunut millään tulemaan mukaan: on kuulemma ampunut armeijassa ihan tarpeeksi (ja olisiko vielä rehennellyt ampuneensa isommilla pyssyillä, kun kerran panssarivaunussa sotaisan velvollisuutensa suoritti). Sittemmin mies rupesi pohtimaan, että ehkä armeija teki ampumiselle sen minkä koulun liikuntatunnit urheilulle - kenties ampuminen voisikin rennossa ympäristössä olla ihan mukavaa puuhaa.

Tästä minä sitten rohkaistuin, ja tulos oli hyvä: kotifasistilla oli kuulemma kivaa ja toistekin lupasi lähteä mukaan. Ilmeisesti ruudinkäry sai äijävaihteen päälle, sillä nuppuseni ryhtyi nostalgisesti muistelemaan sitä upeaa päivää, kun sai varastojen tyhjennyksen varjolla ampua peräti 40 tuolloin 400 D-markan arvoista panssarivaunun tykin patruunaa ihan vain omaksi ilokseen siellä paikassa, jossa pojista tulee miehiä. Koska minulla ei ole moisia kokemuksia, olen edelleen ihan tyytyväinen niihin kakskakkosiin.

Mutta hittolainen, että se on kerta kerralta hauskempaa. Sihtini ei kylläkään ole pahemmin kehittynyt, mutta asentoni on nyt hieman aiempaa parempi ja aseen käsittely sujuu paniikitta.

Sensuurin kylmä käsi

Oikeusmurha! Vaiko sittenkin järkevää proaktiivista toimintaa? Joka tapauksessa Valtio on selvästi jäljilläni, ellei kyseessä ole peräti Nokia (no älkää nyt kysykö miksi, kyllä tämäkin jotenkin voi Nokiaan liittyä), sillä ikioma Facebook-ryhmäni "Punavihreät fasistikyynikot, jotka haluavat pelastaa maailman" on ilmeisesti poistettu. Joku on selvästi tajunnut, että perussuomalaisten sijaan yhteiskuntarauhaa uhkaammekin me.

Paskat. Kyllä täältä vielä noustaan. Tällä tavalla te teette minusta vain marttyyrin.

Perhevapaat jälleen

Nyt sitten jälleen kerran puhutaan perhevapaista, kun hallitus riitelee asiasta keskenään. Minun on sanottava, että tuo esitetty 6+6+6 tai oikeastaan mieluummin 5+5+5 vaikuttaa noin niin kuin ensilukemalta varsin kannatettavalta ajatukselta. Aika moni sitä kuitenkin vastustaa, ainakin aina yhtä asiallisella ja henkevällä Heserin keskustelupalstalla.

No, kyllä minä heti yhden ilmeisen vasta-argumentin näen: vapaiden lisääminen siitä nykyisestä 11 kuukaudesta 15-18 kuukauteen maksaisi. Mistä nekin rahat sitten otettaisiin? Henkilökohtaisesti en ole koskaan ymmärtänyt, miksi työnantajien harteilla on niinkin iso osa vanhemmuuden kustannuksista. Mitä tekemistä työnantajilla on lastenhankinnan kanssa? Jos ei haluta, että lisääntyminen on mahdollista vain rikkaille vaan päätetään tukea lapsiperheitä, niin tuetaan sitten niistä pahamaineisista verovaroista, mutta annetaan työnantajien keskittyä siihen työn antamiseen.

Jos nyt leikitään, että tämä raha-asia olisi jotenkin mystisesti ratkaistu, niin mitä vikaa tuossa mallissa sitten olisi? Hesarin keskustelupalstalla tietenkin rynnättiin taas moittimaan niitä holhoavia sosialisteja, jotka taas kerran haluavat määrätä perheiden elämää eivätkä luota ihmisten omiin valintoihin.

Tätä en oikein ymmärrä: tuossa uudessa mallissa olisi edelleen mahdollista tehdä kaikki juuri niin kuin nytkin. Äiti voi olla (vajaan) vuoden kotona vanhempainvapaalla, jos haluaa. Isä voi olla (vajaan) vuoden kotona vanhempainvapaalla, jos haluaa. Samaten kaikki kombinaatiot tällä välillä ovat mahdollisia. (Itse asiassa nykymallissa ensimmäiset kolme kuukautta lomaa on sallittu ainoastaan äidille, joten uudessa mallissa valinnanvapaus lisääntyisi.) Uudessa mallissa tulisi vain tähän päälle vielä muutama bonuskuukausi, jotka on käytännössä korvamerkitty sille, joka on siihen mennessä ollut selvästi vähemmän kotona. Niitä lisäkuukausia ei ole pakko käyttää, jos ei tykkää korvamerkinnöistä tai pitkistä lomista.

Voisiko joku avata tätä vastustamisen logiikkaa vähän?

Menetetty tapaus

Mitä tapahtui sille kaunosieluiselle runotytölle, joka arvosti kaikenlaisia kaunotaiteita (populaarikulttuuria unohtamatta) ja jota kiehtoi suuresti tutustua uudenlaisiin ilmaisuihin? Missä vaiheessa minusta tuli tällainen ivallisen kyyninen ja konservatiivinen?

Nimittäin tätä kuvaa ja kuvatekstiä katsellessani ainoa mieleeni tuleva käsite on "parodiahorisontti".

Ranskalainen Latifa Laâbissi käsitteli esityksessään Self Portrait Camouflage kotimaansa siirtomaa- ja maahanmuuttopolitiikkaa. (Demari)

Nakit ja ranskanperunat

Päivän Kauppalehdessä Hans Välimäki motkottaa kolumnissaan samasta asiasta, joka minuakin on kismittänyt muutaman vuoden ajan: ravintoloiden lastenruuista. On mielestäni käsittämätöntä, että perheen pienimmille on ylivoimaisen vaikeaa löytää ravintolasta ruokaa, jota ei olisi uitettu rasvassa ja suolassa. Olipa ravintolan teema mikä hyvänsä, löytyy lastenlistalta aina ne samat annokset nauravia nakkeja ja eineslihapullia, tietenkin ranskanperunoiden kera. Onneksi ne ranskanperunat sentään voi useassa paikassa vaihtaa perunamuusiin, mutta lohtu jää silti laihaksi.

Mitä, oi mitä, ajatellaan ravintolassa, jossa äiti ja isä saavat valita laajasta listasta vaikkapa höyrytettyjä vihanneksia tai mitä tahansa ituhippien terveellistä ruokaa, mutta muksuille on tarjolla silkkaa rasvasuolamättöä? Miksi ihmeessä ravintoloitsija kuvittelee pikkulasten kehojen kestävän rasvaa ja suolaa aikuisia paremmin?

Meidän rääpäleille ei ranskanperunoita syötetä, ei ainakaan ennen kuin he ovat riittävän vanhoja itse vaatimaan sellaisia. Ja jos ei ole taaperosta asti ehdollistettu mässyämään pakasteperunaa ja natriumglutamaattia, ei lapsi välttämättä jatkuvasti sellaista toivo vanhempanakaan. Satunnaisesti nyt tietenkin voi syödä vaikka lunta, en minä sillä.

Jälleen yksi särkynyt unelma

Uimahallit ovat kivoja paikkoja, suoranaisia sosialistisia paratiiseja. Ajatelkaapa nyt: paikka, jossa kohtaavat lapset ja vanhukset, työssäkäyvät ja työttömät, köyhät ja rikkaat, laihat ja lihavat, sairaat ja terveet, huippu-urheilijat ja sunnuntaiuimarit. Siellä ei kyräillä, vaan tunnelma on välitön, leppoisa ja suvaitsevainen. Harva harrastus kokoaa niin erilaista porukkaa yhteen tilaan.

Tässä hippiunelmassa on kuitenkin paha virhe: kaikkien erilaisten ihmistyyppien joukosta olin unohtanut ne idiootit ja pahansuovat kanssakulkijat. Jotenkin heidät on niin helppo jättää huomiotta ihanneyhteiskuntaa muodostettaessa. Pitkään olin saanut elätellä illuusiota uimahallista rauhan ja keskinäisen ystävyyden tyyssijana, kunnes törmäsin siihen yhteen ikävikköön.

Kävin tänään ensimmäistä kertaa uimassa sitten tuon kohtaamisen. Vaikka pitkä tauko selittyy pääosin erinäisillä flunssilla, on illuusion särkyminen varmasti yksi tekijä laiskuuteni takana. Tänään huomasin haavan olevan vielä tuore: kanssauimareille hymyilemisen sijaan suhtauduin jokaiseen vastaantulijaan potentiaalisena kusipäänä, enkä halunnut enää antaa kenenkään särkeä mustuvaa sydäntäni. Kuin ihmeen kaupalla sain hampaat irvessä suoritettua kilometritavoitteeni kauheassa ruuhkassa ja poistuttua hallista purematta ketään.

Tuntuuko oikeistolaisista aina tältä?

Poteronkaivuun MM-kisat

Ei pitäisi jauhaa vanhoista aiheista, mutta kun ne putkahtavat jatkuvasti esiin aina vain hämmästyttävämmässä muodossa. Luulin jo nähneeni kaiken, kunnes eilen illalla lueskelin päivän Hesaria ja meinasin pudottaa silmäni mielipidepalstalla. Siellä oli toimitukselta teksti, jossa päiviteltiin maahanmuuttokeskustelun luokattomuutta ja kerrottiin, että nykyään Hesarin verkkokeskusteluista täytyy koko ajan poistaa asiattomia maahanmuuttokommentteja. No, tähän asti ei mitään ihmeellistä, voin hyvinkin kuvitella, että sieltä löytyy aikamoista törkyä tästä aiheesta.

Mutta kun tässä tekstissä annettiin sitten esimerkkejä kommenteista, jotka toimituksen mukaan olivat asiattomia aasinsiltoja järkevästä keskustelusta maahanmuuttojankkaukseen:

Viikon perhemuotokeskustelussa joku piti lapsettomuutta ekologisesti hyvänä ratkaisuna "Samanlainen ekoteko on estää maahanmuuttajan muuttaminen köyhästä Kongosta rikkaaseen Suomeen", kuului verkkokommentti.

Ja kun kerrottiin ruotsalaisten koulutietojen heikentyneen, esitti nimimerkki Pecos Bill syyn: "Tämän päivän ruotsalaiset koululaiset poikkeavat melko lailla parinkymmenen vuoden takaisista niin uskonnoltaan, pigmentiltään kuin kulttuuriltaankin."

Nämä ovat siis kommentteja, jotka Hesari on asiattomuuden vuoksi poistanut. En väitä, että seisoisin moisten mielipiteiden takana, mutta silti minun on vaikea tunnistaa niiden pöyristyttävyyttä. Oliko ongelmana siis se, että jutut menivät off topiciksi? Niin tosiaan, sitä kun tapahtuu muuten niin tavattoman harvoin noissa Hesarin "laadukkaissa" keskusteluissa. Vai onko ongelma tosiaan vain se, että niissä puhutaan maahanmuutosta?

Hesarin keskustelupalstalla ei minun mielestäni ole mitään mielekästä luettavaa: kommentteja on aivan liian paljon, ne kaikki toistelevat samoja asioista ja keskustelu rönsyilee holtittomasti ja asiantuntemattomasti. Mutta silti, tai juuri sitä taustaa vasten, tuntuu todella oudolta, että toimitus on lähtenyt sen kaiken turhan joukosta poistamaan juuri em. kommentit. Ja omituisinta on se, että arvon toimittajat vieläpä kertovat sen aivan suoraan ja avoimesti, ikään kuin olettaisivat kaikkien järkevien ihmisten olevan tietenkin samaa mieltä.

Edelleen ei näytä siltä, että asiasta ainakaan Hesarissa käytäisiin mitään keskustelua. En koe tarvetta puolustella "maahanmuuttokriitikoita" (nämä halla-ahot osaavat sen kyllä hyvin itsekin), mutta eipä tuo pk-seudun vastapuolikaan ole ainakaan julkisuudessa mitään asiallisen argumentaation sulkaa hattuunsa saanut. Edelleen, yhä vain, puhutaan siitä että ei saisi puhua.

Ja mitä ihmettä se Yhteisvastuukampanja oikein hakee takaa? Kun tein tämän testin, olin kysymyksiin vastatessani positiivisen yllättynyt: ihanaa, että vastauksissa on selvästi kumpaankin suuntaan överiksi vedettyjä vaihtoehtoja. Että jutusta näkee, miten sokeita jääräpäitä sekä mokukriitikot että multikultifanit voivat pahimmillaan olla. Mutta ei: parhaat pisteet kyselystä saakin, jos on mm. sitä mieltä, että mustat ovat parempia kuskeja kuin valkoiset, että minäkin haluan käyttää huivia kun noillakin on, että ulkomaalaiset lääkärit ovat ennakkoluulottomampia kuin suomalaiset, että leipäjonosta pitää kutsua kaikki tummaihoiset omaan kotiinsa syömään sekä että maahanmuuttajat ovat motivoituneempia työntekijöitä kuin suomalaiset.

Siinähän sitä sitten onkin tavoitetta riittämiin. Mokukriitikot on nyt varmasti ympäripuhuttu tällä kampanjalla.

Minä en edelleenkään halunnut joutua olemaan tällaista mieltä näistä asioista, mutta koko ajan tuntuu enemmän ja enemmän siltä, että maailma ympärilläni on tullut aivan hulluksi. Näissä tilanteissa tietenkin pitäisi tarkistaa oma lääkityksensä, mutta yritän nyt ensin muuttaa maailmaa.

Savuton linja

Minä olen hyvin tupakkavastainen, ja ihan vain itsekkäistä syistä. En ole itse koskaan polttanut, joten mitkään rajoitteet eivät minua henkilökohtaisesti haittaa. Lisäksi en halua hengittää moista pahanhajuista ja silmiä kirveltävää savua saati joutua tuulettamaan kaikkia vaatteita baari-illan jälkeen. En siis suostu istumaan iltaa tupakoinnin sallivassa ravintolassa (en, vaikka tupakoimaton tila löytyisi - aina se haju kuitenkin leviää), enkä halua hotellista tupakointihuonetta. Jopa kadulla kävellessäni hidastan askellustani tai peräti siirryn toiselle puolelle katua, mikäli edessäni kävelevä polttaa ja savu ympäröi minutkin.

En kuitenkaan halveksu tupakoivia ystäviäni, mitä nyt joskus saatan aukoa päätäni heidän joutuessaan karkuun parvekkeelle tai ulko-ovelle. Enkä missään nimessä enää kykene samaistumaan niihin, jotka vaativat lakritsipiippujen kieltoa tai sitten tätä viimeisintä eli tupakoivien ihmisten sensurointia mediassa. Joku raja.

Neitijumppaa ja äijäurheilua

Kokeilin tänään uutta lajia, kuntonyrkkeilyä. Koko matkan töistä sinne pohdiskelin eroja neitijumpan ja äijäurheilun välillä, ja mielenkiitoisia esimerkkejä illan mittaan tulikin vastaan. No, älkää nyt pilkkakirvestä kaivako esiin: kyllä minä tiedän, ettei mediakonsernin konttorirotilleen kustantama kuntoilu voi olla mitään todellista äijäurheilua. Mutta ottaen huomioon minun taustani (vielä neitejä ja äijiä pahempi eli rouva: kaltaiselleni sopivia lajeja lienevät hyötyliikunta, uinti ja sauvakävely), oli tämäkin jo elämys.

Neitijumpan erottaa äijäurheilusta mm. siitä, että neitiurheilu maksaa kaksi kertaa enemmän. Se myös edellyttää kauniimpia tekstiilejä. Tämän lisäksi on kuitenkin muitakin eroja, joita havainnollistan seuraavassa kuvauksessa tämän illan kokemuksestani.

Tapahtumapaikka

Illan kuntonyrkkeilysessio tapahtui autenttisella nyrkkeilysalilla kellarin kätköissä, vetäjänä oli kyseisen seuran autenttinen opettaja. Salille kehotettiin suunnistamaan hajun perässä, ja tästä kuvauksesta kieltämättä oli apua. Naisille oli pieni pukuhuone, muttei suihkua. Tai oli miesten puolella kuulemma yksi naisille varattu suihku, mutta en sitten mennyt kokeilemaan (sainpahan matkustaa rauhassa bussissa kotimatkalla). Salissa soi taustalla Radio Rock, seinillä oli kuvia Tony "Viikinki" Halmeesta ja Amin Asikaisesta.

Neitiurheilu sen sijaan järjestetään miedosti kukkasilta tuoksuvilla saleilla, joiden seiniä peittävät peilit ja/tai isot ikkunat kadulle. Lattia on aina puhdas, taustalla soi NRJ. Suihkutilat ovat prameat, saunakin löytyy. Pukuhuoneessa on isoja peilejä ja useita pistokkeita hiustenkuivaajille, toki kuivaajia löytyy saliltakin.

Saapuminen

Tulin hieman epäröiden vieraaseen paikkaan, ja varmistin nyrkkeilykehän äärellä hengailevalta äijältä olevani varmasti siellä missä se kuntonyrkkeilykerho järjestetään. Äijä kysyi, että mitäs luulisit, näyttääkö paikka yliopiston luentosalilta vai?

Neitisalille saavuttaessa satunnainen neiti hymyilee iloisesti tuntemattomalle saapujalle, näyttää epäröivälle eksyneelle pukuhuoneen sijainnin sekä kertoo miten kiva paikka kyseinen sali on. Neiti saattaa myös lörpötellä, että taustalla soiva biisi on tosi hyvä.

Urheilusuoritus

En ole eläissäni tehnyt mitään nyrkkeilyyn viittaavaakaan, en edes koskenut nyrkkeilyhanskoihin. Onneksi osaan avata suuni ja sainkin kanssanyrkkeilijältä vinkin siitä, mistä kaapista hanskat pitää hakea. Varsinainen opastus koostui sanoista "jakautukaa pareihin, varjonyrkkeily alkaa NYT!" sekä "välineet!". Siinä vaiheessa en kuitenkaan nostanut kättäni kysyäkseni mitä on varjonyrkkeily ja mitä tarkoittaa välineet, vaan seurasin muiden esimerkkiä. Tätä tehtiin sitten puolitoista tuntia, tosin välillä vetäjä käski kaikki punnertamaan.

Neitijumpassa vetäjä kysyy aluksi, onko paikalla ensikertalaisia, ja kertoo sitten tunnin kulun. Kaikki liikesarjat näytetään huolellisesti ja niistä annetaan palautetta myönteiseen sävyyn. Neitijumpan vetäjä muistaa moneen otteeseen sanoa, että kaikki tekevät sitten ihan rauhassa omaan tahtiin, niin kuin hyvältä tuntuu. Paitsi jos kyseessä on neitinatsi, jolloin hän leveästi hymyillen käskee tyttöjä jatkamaan vielä vähän, ja vähän, ja vähän, ja kohta ollaan bikinikunnossa eikös vain tytöt!

Lopetus

Olin myönteisen yllättynyt siitä, että sessio päättyi ripeään mutta tehokkaaseen venyttelyyn. Itse olen varsinainen niveletön kuminauha, enkä yleensä tunne mitään venytystä jos seuraan annettuja ohjeita: on pakko keksiä omat tehokkaammat venyttelyliikkeet. Paitsi tänään. Ja minä kun luulin, etteivät äijät veny.

Neitijumpassa venytellään pitkään ja hengitellään rauhallisesti. Neitijumpan vetäjä jutustelee tyynnyttävään sävyyn, taustalle on valittu seesteistä musiikkia. Taustalla saattaa tosin myös soida rentoutumislevy, jossa puhutaan solisevista puroista ja kaikkialle kehoon leviävästä hyvänolon tunteesta.

Jälkiseuraukset

Kaikkialle sattuu, ihan kaikkialle. Päätä särkee. Vasen rystynen on kipeä, en sitten puristanut nyrkkiä tarpeeksi tiukasti kiinni.

Neitijumpankin jälkeen usein sattuu, jos paikalla on ensimmäistä kertaa. Sen kummempia vammoja ei kuitenkaan ole.

Lopputulema

Tämän illan kuntonyrkkeily oli selvästi tehokasta, ja se ihana raukea euforia tuonkin suorituksen jälkeen tuli. Mutta sen tylsän nyrkkeilysäkin muksiminen ja varjonyrkkeily jotain tekniikasta ymmärtävän kanssa oli kaikkea pitkästyttävän, väsyttävän ja turhauttavan väliltä, joten ehkä minä jatkossa kokeilen jotain muuta.

Maakuntamatkailua

Tunnen häpeäkseni todella huonosti kotimaatani, enkä ole käynyt kovinkaan monessa suomalaiskunnassa. Luulisi, että kaltaiseni junantuoma tietäisi vähän enemmän maaseudusta, mutta itse asiassa kokemukseni mukaan paljasjalkaiset helsinkiläiset ovat nähneet yllättävän paljon muuta Suomea meihin myöhemmin helsinkiläistyneisiin verrattuna. Toki se on vain pieni subjektiivinen näkemykseni.

Pitkään haaveissani on ollut matkustella enemmänkin kotimaassa, mutta koskaan sitä ei sitten tule tehtyä. Milloin ovat lapset liian pieniä, milloin on mökillä liikaa töitä. Ja sitä lomaa on kuitenkin vain se 5-6 viikkoa vuodessa.

Tästä syystä minulla on vain hatarat käsitykset suomalaisista kaupungeista. Olen huomannut olevani helppo uhri markkinamiehille ja -naisille: innostun aina jostain kaupungista, jos luen siitä lehdestä. Tai, no, melkein aina.

Seuraavassa teillekin analyysini muutamasta Suomen kaupungista, perustuen pääasiassa ennakkoluuloihin ja kuulopuheisiin.

Hämeenlinna

Kaupungissa on asunut niin serkkuja kuin pikkusiskokin, mutten silti ole tainnut koskaan käydä edes kaupungin keskustassa. Kokemukseni rajoittuukin lähinnä juna-asemaan. Monesti olen kyllä ohittanut Hämeenlinnan motaria pitkin mökkimatkalla. Kai siellä voisi joskus piipahtaakin, onhan se aika lähellä. Varsinainen Helsingin etäispesäke. Joku linnakin siellä kuulemma on.

Jyväskylä

Olen kotoisin Keski-Suomesta, joten Jyväskylällä on erityinen paikka sydämessäni. Kaupungissa on sukua ja ystäviä, ja onhan siellä ihan kelvollinen yliopisto ja sen mukainen rento tunnelmakin. Toisaalta Jyväskylässä on niin paljon nuoria opiskelijoita suhteessa kaupungin kokoon, että vaatekauppojen myyjät kuuluvat kaupungin ehdottomaan eliittiin: valtaosa opiskelijoista voi vain haaveilla niin siististä ja mielekkäästä sisätyöstä. Moni ei löydä työtä ollenkaan.

Kuopio

Olen käynyt Kuopiossa tasan kerran, yli 20 vuotta sitten katsomassa keskussairaalassa hoidettua serkkua. Siinä se minun tietämykseni. Toisaalta Hesarissa oli hiljattain Lääkelaitos-jupakan tiimoilta imarteleva Kuopio-esittely, jonka luettuani halusin heti muuttaa kyseiseen kaupunkiin. En tiedä, oliko artikkeli sarkasmia, mutta ainakin markkinointiviesti puri minuun täysin. Kalakukkoihin suhtaudun tosin varauksella.

Lahti

Luin syksyllä töissä aika paljon Etelä-Suomen Sanomia, eikä lehti ainakaan vakuuttanut minua Lahden erinomaisuudesta. Aiemmin minulle on tullut Lahdesta mieleen vain mäkihyppy, mutta nyt tiedän myös sen, että kaupungissa vastustetaan estottomasti homoja, venäläisiä ja ateisteja. Noin muutamia mainitakseni. Kaltaiseni kommunistihippi ei välttämättä löytäisi sielujen yhteyttä. Monesti olen kyllä ajanut tästäkin kaupungista motaria pitkin ohi vaihtoehtoisella mökkireitillä.

Oulu

Olen käynyt tasan kerran. Silloin oli upea kesä ja se kasvitieteellinen puutarha vei sydämen. Lisäksi kaupungissa sattui olemaan valkosipulifestivaalit, ja valkosipuli on hyvää. Tosin vampyyripukukilpailun voiton vei oikeiden harrastajien sijaan ihan mälsästi söpö lapsi, joka oli pukeutunut halpaan markettikostyymiin. Kaiken kaikkiaan minulla on kuitenkin Oulusta aivan epärealistisen ihannoiva kuva tämän yhden reissun myötä. Todellisuudessa senkin täytyy olla paska kaupunni.

Rovaniemi

Oulu on pohjoisin paikka, jossa olen käynyt, joten Rovaniemi on minulle vain joulupukin valtakuntaa. Tosin luulisin, että lasten toiveunien ulkopuolelta löytyy myös räkäisiä ostareita ja huonoa pitsaa. Tunnen pari Rovaniemeltä kotoisin olevaa, ja he suhtautuvat entiseen kotikaupunkiinsa toisaalta nostalgisesti, toisaalta irvokkaan halveksuen. Ihme paikka.

Tampere

Olen käynyt lähinnä lapsena Särkänniemessä, kerran aikuisiällä Koskikeskuksessa ja yhdessä kivassa kahvilassa. Rennon ja vapaamielisen oloinen paikka, jossa voisi ehkä viihtyäkin. Toisaalta kyseessä on käsittääkseni Suomen punaviherhippien pääkaupunki, mikä on aika arveluttavaa. Musta makkara on ihan kelvollista syötävää, mutten suhtaudu siihen mitenkään intohimoisesti.

Turku

Helsinkiläisten näkökulmasta Turku on ulkomaata, joten se on köyhän miehen Euroopan-loma. Tämä vaikutelma on tosin todistettu oikeaksi myös objektiivisesti: saksalainen siippani kävi Turussa työmatkalla pian Suomeen muutettuaan, ja kertoi tunteneensa koko ajan olevansa jossain muualla kuin Suomessa. Itselleni Turku on lähinnä se satama, josta pääsee halvalla Tukholmaan. Kai siellä joku linnakin on. Turusta kotoisin oleva työkaveri on ylenpalttisen kotiseuturakas, kun taas turkulaisperäinen ystävä totesi hiljattain Turussa elävän enää vain eläkeläisiä ja biotieteilijöitä.

Vaasa

Ihan mysteeri. Menin kerran lapsena laivalla Vaasasta Uumajaan. Siellä kai puhutaan ruotsia? Pohjanmaa on vähän epäilyttävää seutua. Kokkola taitaa mennä samaan kategoriaan, sielläkin olen käynyt kerran sukuloimassa.

Kehitysraportti

Jos pidetään tärkeänä sitä, että lapset oppivat uusia hienoja asioita, on päiväkodilla selvästi ollut hyvä vaikutus katraaseemme. Erityisen selvästi tämä näkyy Mellassa: typykkä on alkanut puhua valtavan paljon enemmän ja valtavan paljon paremmin kuin aiemmin.

Vielä kaksi viikkoa sitten Mella olisi maitopurkin nähtyään sanonut "Mella maihmo!", mutta tänään sieltä tuli jo hienostuneesti "mäkin juon maitoa". Vastaavia esimerkkejä riittää. Myönnetään, ettei esikoisemme varmastikaan ymmärrä vielä varsinaisia rakenteita niiden lukuisien uusuien lauseidensa takana, mutta onpa nyt ainakin oppinut liudan hyödyllisiä fraaseja. Tästä ei ole enää pitkä matka omien monimutkaisten lauseiden muodostamiseen. Ja ainakin artikulaatio on parantunut huomattavasti.

Neila ei ole samalla tavalla oppinut mitään tiettyä taitoa selvästi aiempaa nopeammin, vaikka tyttönen toki kävelee nykyään päivä päivältä enemmän. Mutta rohkeampi lapsosesta on tullut: olin niin kovin huolissani meidän ujosta vierastajastamme ennen päiväkotiin menoa, mutta nykyään neiti ei enää parkaisekaan heti tuntemattoman nähtyään. Säädyllisen tutustumisjakson jälkeen Neila saattaa peräti uskaltaa kosketusetäisyydelle. Päiväkodissa tytsy on kuulemma vieläkin rohkeampi, kun ei ole äitiä ja isiä muistuttamassa omasta haavoittuvuudesta.

Löytäjä saa pitää

Sain kaivaa viikonloppuna hyllystä kukkahattuni sekä omaksua Moralistin ja Huolestuneen Äidin roolin. Aselainsäädäntö ei ole vahvuuksiani, mutta kuvittelisin, ettei ole sallittua jättää metsästyskivääriä ja patruunakassia kerrostalon ala-aulaan yksinään odottamaan sillä välin kun omistaja käy ilmeisesti viemässä autonsa läheiseen parkkihalliin?

Tällaisenkin tapahtuman Erik nimittäin huomasi palattuaan viikottaiselta ympäristönsaastuttamisretkeltään eli automarketista. Oli kuulemma jo aikeissa siirtää pyssyn hieman vähemmän näkyvälle paikalle, kun sen omistaja muina miehinä palasi retkiltään ja paineli omaisuus kainalossa kotiinsa. Erik ei kuulemma siinä ehtinyt mitään kommentoida, itse olisin saattanut sanoa aiheesta sanan tai kaksi.

Sanokaa vain hysteeriseksi, mutta kyllä minulla ainakin mielessä väikkyvät esimerkiksi ne lukuisat rapussamme asuvat lapset, vauvasta murrosikäiseen. Mielestäni ei ole järjettömän kaukaa haettu skenaario, että esimurrosikäinen viikari saisi jotain typerää päähänsä. Siis jotain melkein yhtä typerää kuin kyseinen metsästäjä.