keskiviikkona, huhtikuuta 28, 2010

Puhelinongelmia

En ole koskaan pahemmin kiinnostunut kännyköistä enkä vertaillut erilaisia kilkkeitä. Jo usean vuoden ajan käytössäni on ollut firman puhelin, jonka joku muu on valinnut puolestani ja vain lykännyt käteen. Järjestely on sopinut vallan mainiosti. Aiemmat itse ostamani puhelimet taas ovat olleet mahdollisimman halpoja ja vähäkilkkeisiä: kunhan niillä on voinut soittaa ja lähettää tekstiviestejä.

Nyt minulla onkin ongelma: uudessakin työssä on firman luuri, mutta nyt se pitää valita itse. Kaikista maailman kännyköistä. Juuri se minun tarpeisiini parhaiten sopiva.

Onko minulla tarpeita? Millä tavalla nykyaikaiset puhelimet niihin vastaavat? Herranen aika sentään.

Nyt pitää sitten surffailla ahkerasti kännykkäsivustoilla, ehkä jopa käydä hipelöimässä puhelimia jossain fyysisessä kaupassakin. Alustavien tutkimusten perusteella olenkin ajatellut painottaa seuraavia ominaisuuksia:

- kosketusnäyttö
- helppo käyttöliittymä
- nopea ja helppokäyttöinen nettiselain
- kohtalainen mp3-soitin

Joo joo, tiedetään. iPhone. Mutta kun minä en oikeasti pidä Applesta, vaan pelkään yhtiön valloittavan maailman ja orjuuttavan jokaisen eloonjääneen vähän samaan tapaan kuin arvelen Googlen, Facebookin ja S-ryhmänkin tekevän (Kuitenkin käytän kaikkien kolmen viimeksi mainitun tuotteita jokseenkin päivittäin, toim. huom.). Apple on kuitenkin vieläkin hurahtaneempi kultti, eli omppujengillä on hyvä etumatka Siriukseen.

Tästä voi tulla vielä iso projekti.

tiistaina, huhtikuuta 27, 2010

Syvässä päässä

Allekirjoitin eilen uuden työsopimuksen ja irtisanouduin tänään nykyisestä työstäni. Hyvästi jättimäinen mediakonserni työsuhdeturvineen ja -etuineen, terve start-up-yritys joustavine toimenkuvineen ja epävarmoine tulevaisuuksineen. Uusi työ alkaa toukokuun lopussa.

Ei siis tarvitse kysyäkään: kyllä pelottaa. Mutta sitähän tässä vähän haettiinkin, vaihtelua ja jännitystä. Yli kuusi vuotta on tullut työskenneltyä samassa firmassa, jossa työyhteisö on pysynyt melko samana vaikka tehtävät ovat vuosien varrella vakavoituneetkin. Työt aloitin lapsettomana opiskelijana, joten voisin kai sanoa kasvaneeni aikuiseksi niiden kuuden vuoden aikana. Siltä nyt ainakin tuntuu.

Shokki ehti iskeä eilen viimeistään siinä vaiheessa, kun fillaroin työsopimusta allekirjoittamaan. Ei lähtenyt sillä kertaa höpötystä tytöstä, kummastelivat tulevat työtoveritkin. Ei hätää, se oli vain sitä järkytystä se. Turtuneen umpimielisyyden jälkeen illalla kuvaan astuikin sitten levoton paniikki ja tärinä.

Jotenkin tuntuu siltä, että muut ihmiset vaihtavat työpaikkaa viileän rauhallisesti ja asiallisesti. Sehän on vain työtä, business as usual, mitä siitä turhia hötkyilemään. Minulle tämä taas on ihan megalomaaninen tapahtuma.

Osaankohan minä mitään? Entä jos olenkin vain hyvä kehumaan itseäni mutta surkea tekemään töitä? Mitä jos saan potkut jo koeajalla?

Ei tarvitse kysyäkään: olen aivan innoissani.

torstaina, huhtikuuta 22, 2010

Mars!

Yllätin itsenikin, kun päädyin ilmoittamaan koko perheeni tänne. Yötön yö, sotilasmusiikkia, viikko kesälomaan, mikä voisi olla sen mukavampaa?

Nyt pitää ihan tosissaan alkaa hommata niitä maastovermeitä. Onneksi esikoisella on sentään se kenttälippis ja kotifasistilla maiharit. Jos vaikka naamioisi kuopuksen rattaat maastoverkolla?

maanantaina, huhtikuuta 19, 2010

Maa, johon kukaan ei kai ole tervetullut

Vihaan byrokratiaa, kuten valtaosa ihmisistä. Byrokratiaa on jokseenkin aina liikaa, eikä se ole mikään suomalainen erityispiirre. Tämän myöntää myös byrokratiaan törmännyt itävaltalaismaahanmuuttaja päivän Hesarissa mielipidepalstalla (maksullinen digilehti). Kirjoittajaa kuitenkin harmittaa suomalainen byrokratia niin maan vietävästi.

Otin tekstin henkilökohtaisesti, sillä olen itsekin ollut juuri se suomalainen tyttöystävä, joka auttaa saksankielistä EU-kansalaista asettumaan Suomeen. Siitä on nyt kymmenisen vuotta.

Tulin unelmieni maahan ja petyin

Olen nyt asunut vuoden Suomessa. Opiskelin sitä ennen suomalais-ugrilaisia kieliä ja ruotsia kotimaassani Itävallassa. Tulin tänne suomalaisen tyttöystäväni takia ja koska halusin asua ja tehdä työtä maassa, jossa puhuttuja kieliä olin opiskellut vuosia yliopistossa.

Suomessa asuminen ja työskenteleminen oli suuri unelmani. Tiesin kyllä, että byrokratiaa ei ole vain kotimaassani, ja että maahanmuuttajalla on edessään paljon ongelmia viranomaisten kanssa. Mutta en olisi koskaan uskonut, että Suomessa on näin vaikeaa olla ulkomaalaisena. Ajattelin aina, että kielitaitoisena ja korkeasti koulutettuna löytäisin varmasti töitä.

En saanut verokorttia, koska minulla ei ollut vakituisia töitä. En saanut töitä, koska minulla ei ollut verokorttia. Minulla ei myöskään ollut sosiaaliturvatunnusta, koska ei ollut vakituisia töitä. Minulle suositeltiin, että ottaisin lähdeverokortin ja maksaisin melkein 40 prosenttia veroa – siis enemmän kuin kukaan suomalainen.

En voinut kuitenkaan juuri käyttää tätä verokorttiani, koska kukaan ei antanut minulle töitä. Etsin kuukausia aktiivisesti, mutta usein en saanut minkäänlaista vastausta.

Kukaan ei usko minun osaavan tarpeeksi suomea. Olen kuitenkin kirjoittanut suomen sanaston, joka ilmestyy kesällä maineikkaassa saksalaisessa oppikirjakustantamossa. Puhun suomen lisäksi myös sujuvaa ruotsia.

Muutama työnantaja kysyi minulta työhaastattelussa työlupaani, jota en edes tarvitse, koska olen EU-kansalainen. EU:ssa pitäisi olla vapaa liikkuvuus.

Monet työnantajat lupaavat suullisesti työpaikan ja sitten peruvatkin sen, vaikka suullinen sopimus on lain mukaan yhtä pätevä.

Olen tehnyt tämän vuoden aikana vain muutamia lyhyitä opettajan sijaisuuksia. Pidempiä en edes voisi saada, koska minulla ei ole suomalaista opettajan pätevyyttä. Mitään pidempiaikaista työpaikkaa en ole saanut.

Kelakorttia en voi saada, koska ei ole vakituista työpaikkaa. Itävaltalainen passini ei kelpaa mihinkään, sillä siinä ei lue sosiaaliturvatunnustani. Siksi tyttöystäväni pitää usein maksaa, jos ruokaostokset maksavat yli 50 euroa ja maksaisin pankkikortilla.

Kukaan ei halua uskoa, että itävaltalainen passini on tasa-arvoinen EU-dokumentti. Ajokorttiani pidetään väärennöksenä, koska se on vain paperinen.

Tutkimuksia väitöskirjaani (jota teen kotimaani yliopistoon) varten en olisi voinut tehdä ilman tyttöystävääni. En saa kirjastokorttia, enkä voi lainata lähdekirjallisuutta.

Ulkomaalaisena olen Suomessa aina toisen luokan ihminen. On ihan sama, miten hyvin puhun kieltä ja miten hyvin olen sopeutunut Suomeen. Ajattelin, kun tulin, että hakisin joskus Suomen kansalaisuutta, mutta iloni on täysin pilattu. Olen päättänyt muuttaa takaisin Itävaltaan. Tyttöystäväni haluaa tulla mukaan.

Olemme kurkkua myöten täynnä maata, jossa asuu vähemmän ulkomaalaisia kuin yhdessä Wienin esikaupungissa, ja joka ei halua maahanmuuttajia riippumatta heidän iästään, koulutuksestaan, kielitaidostaan tai kotimaastaan.

En kadu sitä, että opiskelin suomea. Voin puhua sitä tyttöystäväni kanssa. Mutta suomen kielen taidosta minulle on varmasti enemmän hyötyä kotimaassani, jossa voin opettaa sitä vieraana kielenä ja kirjoittaa suomen kielen oppimateriaalia. Mutta en halua asua maassa, johon en ole tervetullut.

Harald Molan
kääntäjä ja tietokirjailija
Espoo

Josko muutama kommentti.

1. Kirjoittaja on asunut Suomessa peräti vuoden, mutta vakituista työpaikkaa ei vieläkään ole. Arvatkaapas mitä: minun jännittävällä ulkomaalaismiehelläni ei kymmenen vuoden oleskelunkaan jälkeen ole vakituista työpaikkaa. Itse asiassa tunnen jopa useita syntyperäisiä suomalaisia, joilla ei ole vakituista työpaikkaa. Erityisen tyypillinen ongelma tämä on akateemisissa piireissä.

Kääntäjilläkään ei käsittääkseni ole työmarkkinoilla kissanpäiviä, eikä kääntäminen suomen ja saksan välillä ole kovinkaan harvinainen taito pääkaupunkiseudulla. Erityisesti suomen kielen taito ei Suomessa ole mikään suhteellinen etu työmarkkinoilla, vaikka toki tarpeellinen onkin.

Ja ettei saanut edes opettajan työtä, kun ei ollut pätevä. Vähäx törkeetä! Mä ainakin haluisin, mix mun pitäis olla pätevä ku mä kuitenki osaan, kato ny ku mä osaan! Joskin pätevätkin opettajatkin saavat tehdä pääkaupunkiseudulla vuosikausia sijaisuuksia ennen kuin omaa virkaa pukkaa, jos silloinkaan. Ja heistäkin aika moni on aloittanut juuri niillä lyhyemmillä sijaisuuksilla.

2. Verokorttia ei saa, kun ei ole töitä, ja töitä ei saa, kun ei ole verokorttia. En väitä ymmärtäväni, mistä tässä on kyse; en ole ikinä itse tai mieheni välityksellä törmännyt moiseen. Semminkin, kun seuraavassa kappaleessa kirjoittaja kertoo, että lähdeverokortin tavallista kovemmalla veroprosentilla kyllä saisi. Kirjoittaja ei ilmeisesti tiedä, että verokorttiin merkitty veroprosentti ei vaikuta lopulliseen verosummaan: liikaa perityt verot palautetaan ja liian vähän perityt karhutaan jälkikäteen. Ulkomaalainen ei siis maksa suomalaista enemmän veroja.

Mutta ainakaan omalta siipaltani ei koskaan rekrytointivaiheessa kysytty verokorttia. Ehkä maailma on muuttunut näiltä osin. Jos nyt vaikka tyytyisi siihen lähdeverokorttiin, hommaisi sen työpaikan (jos se tosiaan oli siitä verokortista kiinni) ja vaihtaisi sitten tavalliseen verokorttiin (jos se tosiaan oli siitä työpaikasta kiinni).

3. Paperinen ajokortti ei kelpaa henkilötodistukseksi. No voihan harmi. EI SITTEN TULLUT MIELEEN ETTÄ JOS VAIKKA SEN MUUTAMAN KYMPIN SIJOITTAISI SIIHEN MUOVILÄPYSKÄÄN EIKÄ VAIN HAKKAISI PÄÄTÄÄN SEINÄÄN?! Että jos maata vaihtaa, niin voisi joitain pieniä myönnytyksiä tehdä ihan arjen sujuvuuden nimissä. Ei minunkaan jännittävä ulkomaalaismieheni edes yrittänyt kymmenen vuotta sitten Suomeen paperisella ajokortilla, vaan vaihtoi sen hyvissä ajoin paremmin tunnistettuun ja hyväksyttyyn EU-korttiin. Mitäköhän ne Itävallassa sanoisivat suomalaisesta paperiajokortista näin 2010-luvulla? Ja kuriositeettina: muovinenkaan ajokortti, ei edes kotosuomalaisen, ei ole virallinen henkilötodistus vaikka moni sen hyväksyykin.

4. Kaupassa ei saa maksaa yli 50 euron ostoksia, sillä kassaneidit eivät hyväksy ulkomaisia henkilötodistuksia vailla suomalaista sotun loppuosaa. Niin varmaan, kukaan ulkomaalainen turistihan ei ole koskaan ostanut Suomesta kortilla mitään yli 50 euron hintaista. Meidänkin mamuperheellämme on toki kokemusta hämmentyneistä kassaneideistä, jotka suomalaisella pankkikortilla maksettaessa kysäisevät suomalaisen sotun perään. Tähän mennessä jokaiselle on kuitenkin riittänyt ystävällinen toteamus, että valitettavasti ulkomaisissa henkkareissa ei sellaisia ole. Inttämään ei ole tarvinnut ryhtyä.

5. Työnantaja kysyi työlupaa, vaikka EU-kansalainen ei sellaista tarvitse. Se oli ilmiselvä henkilökohtainen loukkaus, eikä esimerkiksi osoitus työnantajan pykälien tietämättömyydestä. Siksipä työnantajalle ei suinkaan tule kertoa asioiden oikeaa tilaa ja jatkaa haastattelua vaan ampaista ovet paukkuen ulos huoneesta huutaen rasistisaatanaa.


Hei ihan oikeasti. Maasta toiseen muuttaminen on stressaava projekti, joka myös EU:n sisällä vaatii kaikenlaista paperinpyörittämistä. Välillä se paperinpyörittäminen sekä jonottaminen maahanmuuttoviraston tiskillä käy korpeamaan, mutta elämä on kummasti helpompaa, kun ne hommat on saanut tehtyä. Luulisi korkeasti koulutetun ihmisen tajuavan, ettei ulkomaille muuttaminen nyt vain ole mikään netti-ilmoituksella hoituva kotikunnan vaihto. Toivonkin totisesti mielipidekirjoituksen saavan seurantauutisen siinä vaiheessa, kun kirjoittajan suomalainen tyttöystävä on muuttanut niskojaan nakellen Itävaltaan.

keskiviikkona, huhtikuuta 14, 2010

Onnea on...

...ikioma polkupyörä.

Saatan tietenkin joutua vielä kakistelemaan nauruani siinä vaiheessa kun puolet alaisistani istuvat lukitussa junassa jossain Linnunlaulun kohdalla ja joudun tekemään heidänkin työnsä.

tiistaina, huhtikuuta 13, 2010

Suuri Harrastusäänestys päättynyt, katso kuva!


Jokunen pyytäjä löytyi, muttei kuitenkaan tarpeeksi monta. Demokratian kannattajana en voi tälläkään kertaa toimia vastoin kansan tahtoa: paheellinen harrastukseni jatkukoon, joskin exit-strategian puitteissa.

Avoimien vastausten joukostakin löytyi tukea harrastuksen jatkamiselle – todettiinpa jopa, etten ole vielä edes kunnolla aloittanut. "Puskista ampunut anomuumi" sai jonkin verran kritiikkiä, kun taas osa ei halunnut ottaa kantaa yksityisasiaan. Kiinnostava vinkki tulevaisuuden varalle oli myös se, että miekoista eivät luodit lopu kesken.

Hämmentävänä voidaan pitää sitäkin tulosta, etten ole ilmeisesti kenenkään mielestä julkisuushakuinen YJT-uhka. Tässä on selvä itsetutkiskelun paikka. Järeiden miesten yllättävän suuri osuus äänestäjistä puolestaan lämmittää tädin sydäntä.

lauantaina, huhtikuuta 10, 2010

Parasta juuri nyt

Kyllä niitä naisartistejakin alkaa näköjään hiljalleen mp3-soittimessa pyöriä.


torstaina, huhtikuuta 08, 2010

Pitäisikö hoksata lopettaa?

Joku anonyymi tuossa äskettäin toi tietoisuuteeni asian, joka ei ole koskaan juolahtanut sinänsä vilkkaaseen ja juolahtelulle alttiiseen mieleeni: joku saattaisi haluta pyytää minua lopettamaan ampumaharrastukseni. Niinpä minun tulisi ennakoida ja lopettaa jo ennen moisen pyynnön esittämistä.

Nyt on myönnettävä, että olen ällikällä lyöty. Koska anonyymi ei mitenkään avannut ajatustaan, en voi päätellä, kuka minua hänen mielestään voisi pyytää lopettamaan ja miksi. Ilmeisin vaihtoehto on tietenkin kotifasisti, joka ei enää jaksa katsella rahanmenoa. Toisaalta muista harrastuksistani maalaaminen vie melko samanlaisia summia, ja leipomisharrastukseni taitaa tällä hetkellä olla kankkulan kaivoistani syvin. Kotifasisti ei ole myöskään ilmaissut tällaista toivetta käydessämme keskustelua harrastusteni rahapoliittisesta puolesta.

Mielikuvitusta venyttämällä saan kuitenkin keksittyä muitakin kandidaatteja, jotka voisivat moisia pyyntöjä esittää.

1. Pasifistit. Maailma pelastetaan yksi syntinen kerrallaan; yksikin aggressiivisen harrastuksen lopettanut on piste Hyville ja tappio Pahoille. Guns are bad, Mmmkay?

2. Vakavat aseharrastajat. Kaltaiseni myöhäisherännäiset tytönhupakot lokaavat suotta vakavan urheilun maineen; sunnuntaiharrastelijat karnevalisoivat olympiamenestykseen tähtäävien verenmakuisen urakan.

3. Salaiset oravat. Aseet ovat vaarallisia, ja siksi niin kiihottavia. Jos joku hölmö mennä kailottaa blogissaan ampumaharrastuksesta kovin proosallisesti, ihmiset alkavat pian ajatella, etteivät pyssyt olekaan niin vaarallisia ja kiihottavia. Se taas heikentää salaisten oravien elämänlaatua.

4. See no evil -poliitikot. Ampumaharrastus on ihan okei, kunhan se hoidetaan suljettujen ovien takana. Jos harrastuksesta puhutaan kovin kovaäänisesti, kaiken maailman hullut ja alaikäiset kuulevat sellaisen olemassaolosta ja ryhtyvät räiskimään sivullisia.

Asian ratkaisemiseksi pitää tietenkin järjestää neuvoa-antava kansanäänestys. Kerropa siis, rakas lukija, pitäisikö minun hoksata lopettaa ampumaharrastukseni?

(Kysely ei taaskaan teknisistä syistä luultavasti näy ainakaan kaikissa syötteenlukijoissa, joten klik klik vain tänne varsinaiselle sivulle.)



keskiviikkona, huhtikuuta 07, 2010

Lisää ankeutta keskellä viikkoa

Ankeudelle ei riitä yksi merkintä, sillä elämä jatkuu yhtenä kurjuutena vain. Vai mitä sanotte tästä kaikesta:

- Joku idari oli ruokalassa sotkenut tomaattiottimen yltä päältä salaattikastikkeeseen eikä vaivautunut siivoamaan jälkiään. Olipas kiva pyyhkiä kättään puhtaaksi rasvaisesta majoneesista (vielä siitä pahemman makuisesta) niillä piskuisilla serveteillä jonon kasvaessa takana.

- Arvatkaapa loiskuiko maito tarjottimelle tämän operaation ansiosta?

- Vaikka kirpeän punaherukkakiisselin ja makean kinuskivaahdon yhdistelmä olikin oivallinen jälkiruoka, oli vaahtokikkareita annosteltu vetoisan kiisselivadin päälle turhan kitsaasti. Minä toki ehdin napata oman osuuteni vaahdosta, mutta jälkeeni tulleille ei jäänytkään kuin rippeitä. Ja se on yksinkertaisesti Väärin.

Haluan käyttää vielä hieman lisää bittiavaruutta haukkuakseni sitä edellisessä merkinnässä mainittua pistoolia, kiukkukiintiö ei nimittäin tullut vielä täyteen sormien vihloessa yhä:

Tähtäin oli säädetty vinoon. Peukalo ei ylettänyt vapauttamaan lipasta. Etusormi ei ylettänyt painamaan liipaisinta. Voimat eivät riittäneet virittämään. Liikkuvat osat oli päällystetty partaterillä. Rekyyli ja pauke olivat kohtuuttoman suuria suhteessa kaliiberin vähäpätöisyyteen.

Voi kun olisi oma, juuri sellainen pienille naisensormille sopiva.

Ankeutta keskellä viikkoa


Lisätkää tuohon mielikuvaan vielä äskeinen LUMISADE (!!1!#*"!) sekä jokapäiväinen työmatkapyöräily, niin päädytte ilmiselvään lopputulokseen: viikko paha, viikonloppu hyvä.

Eilenkin kastuin pyörän selässä ja poljin aivan liian monta kymmentä kilometriä näin pyöräilykauden alkajaisiksi. Lisäksi sormet ovat täynnä vertavuotavia haavoja siitä typerän jäykästä ja kaikin puolin ihan vääränlaisesta pistoolista, jolla yritin illalla runnoa reikää pahviin.

Aion murjottaa lauantaihin asti.

maanantaina, huhtikuuta 05, 2010

Halutaan: Kädestä kiinni pitäjä

Palvelukseen halutaan johonkin pääkaupunkiseudun reserviläisjärjestöön kuuluva ampumaharrastaja, joka voi tarvittaessa pitää kiinni kädestä ja ohjata yli pahimpien karikoiden. Työntekijän tehtäviä ovat mm. opastetut kierrokset paikallisten järjestöjen käyttämillä ampumaradoilla (erityisesti ulkoradoilla, onhan kohta jo kesä), autokuljetukset radoille (vaihtoehtoisesti taluttaminen perille julkisen liikenteen pysäkeiltä tai polkupyöräretket) kivääriammunnan perusteiden opetus, simultaanitulkkaus (reservi-suomi-reservi), pään taputtaminen ja valkoiset valheet ("ihan hyvinhän se meni!").

Tehtävästä ei makseta palkkiota, mutta valittu pääsee näkemään aitiopaikalta ujostelevan konttorihiirulaisen kehittymisen ulkoilusta ja maanpuolustuksesta innostuneeksi kivääritaituriksi sekä satunnaisia itkupotkuraivareita, murjotusta ja levinneitä meikkejä. Erityisen tuloksekkaan kauden päätteeksi työnantaja saattaa tosin tarjota tuopillisen kotimaista kolmosolutta (ainakin itselleen).

Kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä sähköpostitse osoitteeseen etunimi.sukunimi@gmail.com.

Ja ei, idea ei tullut täältä. Minä olen katsokaas tosissani.

sunnuntaina, huhtikuuta 04, 2010

Irrationaalisista peloista

Esikoinen ei ole jostain syystä osannut pelätä mitään täysin absurdia, ellei humisevan imurin pelkoa sellaiseksi lasketa. Eikä sitä tietenkään lasketa, koska on vain järkevää pelätä jotain äänekästä, joka nappaa tiukasti kiinni verhoista ja mahdollisesti syö myös pienten lasten sormia lähelle tullessaan.

Kuopus onkin sitten kunnostautunut jo paremmin irrationaalisten pelkojen saralla, sillä tytöllä on kaksi ylivoimaista kauhun kohdetta: ankat ja sammakot (tai kuopuksen kielellä kammakot). Ankat ovat pelottavia, koska ne ilmeisesti syövät pieniä tyttöjä. Kammakot taas ovat pelottavia, koska.

Mutta ei minun pitäisi nauraa, sillä olen tajunnut pelkääväni itsekin asioita. Enkä nyt tarkoita niitä mörköjä siellä mökillä (kukapa nyt ei pelkäisi mörköjä pimeiden ikkunoiden takana), vaan robotteja.

Monenlaisia asioita tuli lapsena elokuvissa pelättyä, mutta kyllä Robocop oli ihan ykkönen ahdistavuudessaan. Hiljattain tuli katsottua Sarah Connor Chroniclesia, ja muistin taas, miten uhkaavan kammottavia robotit voivatkaan olla. Enhän minä näin aikuisiällä enää kiljaise jos joku roboteista puhuu, mutta en minä niistä voi väittää pitävänikään.

Luulen, etten suostuisi hankkimaan edes siivousrobottia. En minä sitäkään karkuun juoksisi, mutta kyllä mieltä kalvaisi ajatus itsekseen rullaavasta esineestä, joka saattaa yllättäen tulla vastaan nurkan takaa. Kotona joutuisi olemaan jatkuvasti varuillaan, kun eihän sitä koskaan tiedä.

lauantaina, huhtikuuta 03, 2010

Omasta kuvasta

Peili ei ole mikään ihmeellinen taikakalu vaan melko käytännöllinen arkiesine. Kuopus toki ilahtuu edelleen joka kerta peilin nähdessään ja kokee pakottavaa tarvetta vilkuttaa itselleen sekä luetella kaikki peilistä näkyvät ihmiset. Esikoisen suhde taas on jo funktionaalinen, eli peilin ääreen täytyy kirmata aina kun johonkin päin kehoa on saattanut syntyä ylpeyttä herättävä mustelma tai jos hiuksissa on uusi pinni.

Omatkin peilikokemukseni ovat äärimmäisen rutinoituneita: peilin edessä tapahtuu aamumeikki sekä satunnainen does my bum look big in this. Jos peilin ääreen ei ole erityistä asiaa, kuljen ohi vilkaisematta sitä.

Mutta webbikamera! Lapset voisivat viettää koko illan heiluen ja irvistellen kameran ääressä, ja itsekin pitää aina ohi kävellessä vähintään kurkistaa kameraan. Höhöö, toi liikkuu päinvastaiseen suuntaan kuin minä. Hihi, kato nyt se nostaa väärää kättä.

Kai joku tuotakin tekee niin usein, ettei se ole enää jännää. Surullinen ajatus.

perjantaina, huhtikuuta 02, 2010

Mikset sä koskaan

Lapsukaisemme ovat keskimääräistä ikäistään pidempiä ja painavampia mötkäleitä, joilla on varsin hyvä ruokahalu. Karkkeja, limuja ja mehuja meillä ei juuri harrasteta, mutta äidin leivontaharrastuksen myötä rääpäleet saavat kuitenkin silloin tällöin jälkiruuaksi jotain makeaakin.

Näin pääsiäisen kunniaksi onkin tänään tullut syötyä runsas aamupala, mässytettyä lounasta ja leivottua vielä useampaakin kakkua. Muksut ovat ahtaneet sisäänsä ainakin puuroa, paahtoleipää, juustoa, makkaraa, hilloa, perunamuusia ja kananmunaa sekä nuolleet kaikki mahdolliset leivonnassa syntyneet kulhot. Parhaillaan liedellä porisee possupata, jota kohta päästään syömään.

Leivoinpa äsken sitten aamulla tekemäni kookospiirakan lisäksi myös juustokakun, johon lorotettiin ihan hyvä määrä konjamiinia mausteeksi. Niinpä kakku onkin lapsilta kielletty, eivätkä pirpanat poikkeuksellisesti päässeet lusikoimaan kulhoa tyhjäksi. Arvaatte ehkä, millä tavalla hyvinsyöneet lapseni moiseen kieltoon reagoivat:

"Äiti, mikset sä koskaan anna meille mitään ruokaa?!"

torstaina, huhtikuuta 01, 2010

Miniloman kunniaksi

Täysin ilman mitään syytä ajattelin esitellä teillekin yhden niistä äärimmäisen harvoista naislaulajista, joista pidän kovasti. Onhan nyt sentään edessä pieni pääsiäisloma, minkä kunniaksi pitää tehdä kaikkea kivaa.


Miten marketit syrjäyttävät erikoiskaupat

On ilmeistä, miten suuret marketit syrjäyttävät erikoiskaupat, vaikka erikoiskaupoilla olisi tarjolla parempia tuotteita. Tässä yksi käytännöllinen esimerkki.

On kaunis kevät ja asvaltti pääosin sulaa, joten työssä käyvä nainen uskaltaa laittaa korkosaappaat jalkaan myös koti- ja kauppamatkalle. Nainen kiertelee töiden jälkeen ostoskeskuksessa useassa liikkeessä ja saa pyörälaukkua etsiessään mukavan rentoa ja spontaania palvelua urheiluliikkeestä. Nainen painaa tuotteen mieleensä palatakseen myöhemmin ostamaan sen, ellei muista kaupoista löydy vielä parempia vaihtoehtoja.

Nainen kiertelee kaikessa rauhassa muitakin erikoisliikkeitä, kahlaapa vielä läpi yhden monopolin ja kaksi megamarkettia kahden todella tuhman lapsen ja yhden hyvin äkäisen miehen kanssa. Toisen megamarketreissun kääntyessä loppua kohden nainen on ehtinyt katua kenkävalintaansa jo lukemattomia kertoja. Nainen näkee megamarketissa pyörälaukun.

Laukku on huokeampi kuin urheiluliikkeen kassi, mikä luonnollisesti heijastuu myös ominaisuuksien määrään. Megamarketista saa palvelua (anteeksi, mitä tämä maksaa, kun tässä ei ole hintalappua?) vasta tuokion jonotuksen (au au au!) jälkeen. Nainen muistelee miellyttävää spontaania palvelua erikoisliikkeessä, muttei usko runneltujen jalkojensa enää kantavan ostoskeskuksen toiseen päähän eikä tukkanuottasille äityneiden lasten ja miehen pärjäävän keskenään.

Nainen ostaa marketlaukun.

Ei tipu

Varmuuden vuoksi ilmoitan, että tässä blogissa ei aprillijuttuja tulla näkemään, ellei motkotusta typerästä aprilliperinteestä lasketa sellaiseksi. On olemassa muutamia asioita, joihin reagoin irrationaalisella inholla, ja aprillipäivä on yksi niistä.

Onnekseni ikä on tuonut mukanaan kyynisyyttä ja suoranaista vainoharhaisuutta, joten ainakaan en enää lankea piloihin. Se ei kuitenkaan estä inhoamasta niitä.

(Enkä aio kertoa kenellekään, että itse asiassa päädyin tänä vuonna kuivasti naurahtamaan yhdelle aprillipilalle, kunnes tajusin virheeni.)