Parempi kuin Pensseli-setä

Otsikko toimikoon kriittisenä esimerkkinä nykyaikaisesta sensaatiojournalismista, jossa klikkauksia yritetään epätoivoisesti hankkia laatimalla provosoivia ja kuumiin ilmiöihin kytkeytyviä iskulausemaisia otsikoita. Lähes väistämättä lukija huomaa linkin avattuaan tulleensa huijatuksi, sillä tekstin sisältö ei useimmiten ole yhtä provokatiivinen eikä ainakaan järin informatiivinen.

Näin tälläkin kertaa. Halusin vain esitellä teille hyvän biisin, jota tuli pitkästä aikaa luukutettua viikonlopun aikana.

Yrittäjyys ja muita kylmiä arvoja

Lueskelin tässä aamulla vähän jälkijunassa perjantain Hesaria, ja erityisen kiinnostavaa oli lukea taiteilijoiden ja muiden tekijänoikeustuloilla ja apurahoilla elävien kehnosta sosiaaliturvasta. Jutussa haastateltiin äitiyslomalle jääneitä muusikoita, jotka järkyttyivät saatuaan vain minimipäivärahaa: tekijänoikeusmaksuja ja apurahaa kun ei lasketa tuloiksi päivärahaa määriteltäessä. Kuitenkin sama raha on kätevästi tuloa verokarhun käydessä kylässä sekä työttömyysturvan kilahtaessa tilille. Jos tämä ristiriita pitää paikkansa, on se mielestäni pöyristyttävää ja poskettoman epäoikeudenmukaista. (Lyhyempi versio jutusta täällä.)

Paperiversion lopussa oli mielenkiintoinen yksityiskohta. Kuvaston toiminnanjohtaja Kristel Nybondas antaa ymmärtää, että ryhtymällä yrittäjiksi taiteilijat voisivat turvata selustansa hieman paremmin. Ainakin plakkarissa olisi pakollinen eläkevakuutus, joka nostaa myös sosiaalietuuksia. Nybondasin mukaan kaikki taiteilijat eivät kuitenkaan uskalla heittäytyä yrittäjiksi, koska se riskeeraisi työttömyysturvan. Hyvä on, tämän voin ymmärtää.

Mutta sävel- ja sanataiteilija Heidi Puurulan mielestä on kyseenalaista vaatia luovan työn tekijöitä ryhtymään yrittäjiksi, sillä "harvan arvot vastaavat yrittäjyyttä tai kylmää liiketaloutta. Kulttuurintekijäthän ylläpitävät pikemminkin yhteiskunnan henkisiä arvoja."

Häh? Siis taiteilija ei voi olla yrittäjä, koska sellainen ei vastaa hänen arvojaan? Millaista arvomaailmaa yrittäjyys siis oikein Puurulan mielestä edustaa? Hassu minä, kun olen ollut havaitsevinani varsin erilaisista lähtökohdista toimivia yrityksiä. Olen ollut kuulevinani, että on kovinkin hipahtavia ja maailmanparantamiseen keskittyviä yrityksiä, ja sitten on niitä tupakkafirmoja ja muita riistäjiä. Nyt niitä sitten yhdistääkin jokin erityisen kylmä yrittäjyysarvomaailma?

Onko se kylmyys siis sitä, että ajatellaan rahanmenoa ja -tuloa ja yritetään minimoida ensimmäinen ja maksimoida viimeinen? Jos tämä on niin kovasti vastoin taiteilijan arvoja, niin taiteilija ei varmaankaan kovin pahastu siitä, ettei saakaan maksimoitua sitä äitiyspäivärahaansa? Vai edustaako äitiyspäiväraha pehmeitä ja pörröisiä euroja, kun taas jokaisen yrittäjän tulo koostuu kovista ja kylmistä euroista?

Tämä argumentaatio muistuttaa mielestäni sitä mussutusta, että avoparit eivät voi periä toisiaan samalla tavalla kuin avioparit; ja oli aviopareilla kai muitakin taloudellisia etuja. Naimisiin ei kuitenkaan haluta mennä, kun se on niin typerä patriarkaalinen instituutio. Testamentin kirjoittaminenkin on, tiätsä, jotenkin morbidia.

Niin, no, pakkohan ei tosiaan ole, mutta seurauksia silläkin valinnalla on.

Lihanhimo

Vanhenemisella ja joulun lähestymisellä on yllättävän samankaltainen vaikutus: alkaa kaivata jotain perinteisempää, nostalgisempaa, romantisoidumpaa. Joulunahan pitää tietenkin väsäillä olkilyhtyjä, himmeleitä ja muita vanhan kansan koristeita, tai ainakin haaveilla sellaisesta. Ruuanvalmistukseen tulee käyttää runsaasti aikaa ja saksalaiset joululihat pitää hauduttaa hyvin ja käsitellä monin tavoin.

Näin ikääntyneenä olen lisäksi alkanut kiinnostua paluusta ruuan alkulähteelle. Minä olen aina ollut se tyypillinen luonnosta ja raaka-aineista vieraantunut kaupunkilainen, vaikken olekaan isosta kaupungista kotoisin. Kerrostalossa olen kuitenkin asunut lähes aina ja ruoka on ollut sitä, mitä kaupasta löytyy. Leipomaan olen opetellut kypsällä iällä, mutta ruuanlaiton perusteet ovat ihan hukassa. Jos minulle lykättäisiin eteen vasta tapettu riistaeläin, menisi sormi pahasti suuhun.

Perheen perustaminen ja lasten kasvaminen on vaikuttanut selvästi myös kotifasistin vaistoihin: mies on päättänyt opettaa lapset metsästämään, kunhan vielä vähän keräävät vuosia taakseen. Tätä ei tietenkään mitenkään estä se tosiasia, ettei kotifasisti ole ikinä metsästänyt - hän ajatteli opetella sen ensin.

Ja nyt on myönnettävä, että minäkin haluaisin. Puhdasta luontoa, villejä ja vapaita eläimiä, saalistuksen ikiaikaista huumaa. En millään tavalla aio huomioida sitä, että todennäköisyydesti metsässä olisi kylmää, märkää, epämukavaa ja tavattoman tylsää, kun mitään elukoita ei näy missään. Sekä raivostuttavaa, kun ei sitten millään osu.

Villin eläimen selättämisen nostattaman voitonriemun lisäksi, nainen kun olen, ajatus ikioman riistan nylkemisestä ja muusta preparoinnista ruokailua varten on suorastaan hurmaava. Tätä ei tietenkään mitenkään estä se tosiasia, etten osaa tehdä sitä - kai vanhakin voi vielä oppia?

Meidän perheessämme nyt kuitenkin rakastetaan lihaa, joskin esikoinen on vaarallisen lähellä kasvissyöntiä ryhdyttyään nirsoilemaan ja hylkimään jokseenkin kaikkea paitsi leipää, juustoa, porkkanoita ja bratwurstia. Kuopus on sen sijaan järkyttävä proteiinisyöppö: neiti vetäisi pelkkää pihviä, jos saisi, ja syökin aterialla enemmän lihaa kuin muut yhteensä. Kyllähän rääpäleelle kelpaa kaikki muukin, mutta vasta sitten, kun talo on tyhjennetty lihasta. No, kyllä kalakin kelpaa.

Mikä äiti minä olen, jos en saa metsästettyä kasvavalle lapselle omaa pihviä?

Suomalaista maitoa

Olen syksyn aikana hihitellyt näille Valion maitopurkeille, jotka eivät jätä alkuperämaata epäselväksi kaiken maailman arlojen hyökkäyksen edessä. Purkit ovat niin komeita, että toivottavasti kaikenkarvaiset perussuomalaiset ja sinivalkoiset, miksei muutos kaksinollayksiykkösetkin, nostavat ne keskelle kokouspöytiään ja ikuistavat matrikkeleihinsa tulevia sukupolvia varten.

Kehitystä ei kuitenkaan kannata jättää siihen, vaan symboleita mahtuisi purkkiin kyllä vielä lisää. Ilmeisin puutoshan on luonnollisesti leijona: kyllä yhdelle kyljelle nyt pikkuisen kissaeläimen voisi liittää, ehkä isommankin.

Entä sitten tekstipuoli? Nykyäänhän purkeissa lukee näin:

Ostamalla suomalaista maitoa työllistät Suomessa kymmeniä tuhansia ihmisiä. Niin varmistat, että maaseutu säilyy elinvoimaisena meille kaikille.

Ehdotan purkkeihin tunnelmaa kohottavia iskulauseita. Maito-sanaa ei ehkä tuloksen näkökulmasta kannata käyttää tässä yhteydessä, joten korvataan se Mansikilla:

Tätä Mansikkia ei myydä. Eikä vuokrata!

Lisäksi ehdottaisin, että purkilla hiveltäisiin myös suomalaisia korvia. Ärsyttävämmistä onnittelukorteista tuttua pimpelipom-mekanismia voisi käyttää niin, että aina nokan auetessa tölkistä kajahtaisi isänmaallisia säveliä. Täysmaito soittaisi tietenkin Porilaisten marssia, kevytmaidossa soisi Finlandia-hymni ja rasvattomassa Maamme-laulu.

Tiedostava joulu

Joulua kun rakastan, luin tietenkin innolla eteeni sattuneen Keskisuomalaisen tämänpäiväisen joululiitteen. Himmelinteko-ohjeita! Joulutorttuvariaatioita! Steariinilla vahvistettuja lumitähtiä!

Kaikkea kivaa lehti tarjosi, mutta myös aina niin tarpeellisen muistutuksen siitä, miten surullisesti kaupallisuus on puskenut läpi tästä länsimaisesta juhlastamme. Ilmeisestikin jonkin sortin nuorisoälyköt Milla "Kiroileva siili" Paloniemi ja Antti "Stam1nan Hyrde" Hyyrynen kertovat, miten ällöjä jouluelokuvat ovat. Siis tonttuja ja pukkeja, yhyh! Niin massaa, ja Millan sanojen mukaan "Amerikka-meininkiä".

Okei, Milla ei tykkää punanutuista, samapa tuo minulle. Hra Hyrde puolestaan on lehden mukaan sitä mieltä, että jouluelokuvat ovat "koko perheen huvitusta, materialismin ja perinteisten länsimaisten "arvojen" pönkittämiseen käyvää lapsellista rahastusta". Ja vieläkin ytimekkäämmin:

"Kaikki elokuvat, jotka pyrkivät vahvistamaan ja ylläpitämään vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä, ovat vaarallista viihdettä. Ne eivät lisää kenenkään tietoutta mistään."

En kommentoi.

Minulla ei ole aavistustakaan, kuka on "Idols-mies Kalle Löfström", mutta Kalle on nyt kyllä edukseen tässä seurassa. Kallen mielestä

"[p]arhaita ovat ne elokuvat, jotka ovat pelkästään viihteellisiä ilman liiallisia opetuksia siitä, miten täytyy toimia lahjoja saadakseen."

sekä

"Aina ei tarvitse valistaa."

Nuhteettomasta maineesta

Koska Mutkaprojektissa on nyt edetty rutiininomaiseen suvantovaiheeseen eli ahkeraan harrastamiseen ja kuukausien kulumisen odottamiseen, unohtuu jalo päämäärä herkästi. On vaikea muistaa, kuinka siivosti tulisikaan elää ja käyttäytyä, jotta säilyttäisi nuhteettoman maineensa.

Mitäköhän se siivoojakin ajatteli siitä jonkun koiranleuan minun nimelläni tilaamasta Brownells-katalogista olohuoneen lehtikorissa? Ja ne makuuhuoneen hyllyssä möllöttävät suojalasit ja kuulosuojaimet olisivat sinänsä voineet olla ihan viattomiakin, mutta hitto kun piti kotifasistin mennä ja teipata vaatehuoneen ovi umpeen; asettipa vielä oveen ison kyltin "NOT HERE", jottei siivoojaneiti vain koskisi hänen LP-levykokoelmaansa. Selitä siinä sitten, että ei siellä ihan varmana ollut muuta kuin vinyyliä, ei takuulla mitään laitonta tai epäilyttävää. Nuo levykeräilijät nyt vain ovat tuollaisia, ymmärrätte kai?

Lisäksi olen pitkin päivää yrittänyt saada HSC:n reippaita nuoria miehiä langan päähän, mutta eivät ne vietävät ole vaivautuneet vastaamaan puhelimeen kertaakaan. Vitsailtiinpa sitten työkaverin kanssa tässä kovaan ääneen avokonttorissa, että siellä on varmaan tilanne päällä.

Ja seuraavaksi piti tietenkin suuna päänä käydä katsomassa, mitä Wikipedia ja Hikipedia kertovat Sanna Sillanpäästä.

Rakas työnantajani, ethän seuraa työkoneeni nettiliikennettä? Ethän ainakaan raportoi siitä viranomaisille? Ja jos satut kuulemaan jotain levotonta puhetta kahvitauolla, jätäthän sen omaan arvoonsa?

Minulla on vielä niin paljon opittavaa.

Märkää ja pimeää

Varoituksen sana kaikille reippailua harkitseville: vaikka puolentoista kuukauden tauon jälkeen voisi kuvitella työmatkapyöräilyn olevan oikein mukavaa, ei se ole. Joku on saattanut lokakuussa lopettaa polkemisen esimerkiksi siksi, että alkoi olla jo liian pimeää ja liian kylmää. Se sama joku saattoi sitten marraskuun loppupuolella palata satulan selkään lämpöaallon iskiessä, kun nythän siellä tarkenee taas.

Mutta siellä marraskuun loppupuolella on, uskokaa tai älä, edelleen liian pimeää. Ja vaikka kylmää ei olekaan, korvaa taivaalta niskaan ryöpsähtelevä märkyys sen kyllä monin verroin. Kylmäänhän voi vastata pukeutumalla lämpimästi, mutta miten vastaatte märkään? Ei, sadetakissa ei ole mukavaa, tulee kuuma ja silmälasit huurtuvat eikä silloin näe väistellä niitä koiranulkoiluttajia siellä PILKKOPIMEÄSSÄ [kirosana].

Joku joutuu vielä polkemaan lentokenttäkaupungista takaisin pääkaupunkiin työpäivän päätteeksi, mutta sen jälkeen se joku jättää fillarin kyllä suosiolla kaupungin sisäisiin urbaaneihin ja ennen kaikkea lyhyisiin matkoihin. Se joku ei aio työntää nokkaansa ulos ovesta ennen kuin pihalla on joko auringonpaistetta tai valkoista lunta, [kirosana].

Merkkihelvetti

Pitkään on tätä yritetty vältellä, mutta vääjäämätön on viimein saanut meidät kiinni: esikoinenkin alkaa olla merkkitietoinen. Meille ei ole ostettu mitään typeriä bamsseja ja disniprinsessoja, eivätkä muksut ole toistaiseksi osanneet vaatia vaatteisiinsa mitään tiettyä kuosia.

Mutta nyt Mella on oppinut päiväkodissa, että Hello Kitty on pienen tytön paras ystävä. Neiti on jo kerjännyt kaikenlaisia teemakuvioituja leluja ja vaatteita isältään, mistä minä en saanut kuulla ajoissa.

Menin sitten ostamaan Neilalle Hello Kitty -hameen huomista valokuvausta varten. Se on kittyksi poikkeuksellisen hieno, sellainen musta sifonki-satiini-hörhelys, ja se kittylogokin on ihan vain ääriviivoilla brodeerattu hillitty kuvio helmassa. Mutta kyllähän esikoinen sen tunnisti.

Olisittepa kuulleet sen värisevän syyttävän äänensävyn, kun Mella kuvaili tarhatädille Neilan kisuhametta ja huomautti, ettei hänen uudessa hameessaan ei ole mitään sellaista kuviota.

Sääntökirja

Yksi vanhemmuuden parhaita puolia on se, että kotona saa luoda täysin mielivaltaisen listan sääntöjä, joita lasten on noudatettava. Itse en muista omasta lapsuudestani kovinkaan tiukkoja sääntöjä ja periaatteita, mieleen on jäänyt lähinnä se, että mummon ja papan ruokapöydässä ei saanut viheltää. Se olikin sitten niin typerä sääntö, että meidän ruokapöydässämme ei ainoastaan saa, vaan joskus suorastaan pitää viheltää ja etenkin laulaa ja rummuttaa sormilla.

Mitenkään systemaattisesti emme ole luoneet lapsille säännöstöä, vaan kiellot ja vaatimukset muodostuvat pääasiassa matkan varrella, ad hoc ja ex tempore. Tällä tavalla olemme päätyneet mm. seuraavanlaisiin ohjeisiin, joita oletamme sekä lastemme että satunnaisten päiväkahvivieraiden noudattavan:

-Hanskat pitää ottaa kädestä, kun mennään pytylle/potalle.
-Kädet pestään aina, kun on käyty pytyllä/potalla.
-Hanskat kädessä ei saa pestä käsiä.
-Hanskat kädessä ei saa pestä hampaita.
-Hanskat kädessä ei saa syödä.
-Hanskat kädessä saa nukkua, jos on ollut Kiltisti.
-Kengät jalassa ei saa nukkua, itse asiassa kengät jalassa ei saa mennä edes sänkyyn. Ei, ei edes sellaiset kengät, joiden pohjat ovat puhtaat.
-Ruokaillessa ei saa lukea, paitsi aamiaisen aikana.
-Ruokapöydälle ei saa kiivetä, kun pöydän ääressä syödään tai laitetaan ruokaa. Muulloin ruokapyödältä saa vaikka hyppiä alas, jos uskoo kestävänsä sen (toistuvasti) eikä riko mitään.
-Tiskikoneesta ei saa ottaa ulos likaisia astioita.
-Tiskikoneesta ei saa ottaa ulos likaisia astioita edes hanskat kädessä.

Juu, hanskat ovat olleet viime aikojen kantava teema. Kolmevuotias näyttää yllättävän touhukkaalta mustassa hihattomassa tank topissaan ja mustissa pääkallohanskoissaan. Ei ihan kuka tahansa tule uhittelemaan sellaiselle, vaikka se onkin vain metrin mittainen ja enkelikiharainen.

Hyvistä jätkistä

Minulla on aina ollut sisäsyntyinen tarve nauraa vitseille, ja ennen kaikkea tylyille ja potentiaalisesti loukkaaville vitseille. Olen pitänyt nauramiskykyä jotenkin itseisarvoisena, joten huumorintajun ja -sietokyvyn laajentaminen on ollut mielestäni aina tavoiteltavaa.

Lisäksi minulla on ollut lapsesta saakka taipumusta viihtyä paremmin poikien ja miesten keskellä kuin akkalaumassa. Tästä on seurannut se, että asemoin itseni hyväksi jätkäksi ja hekotan idiooteille sovinistisille vitseille silloinkin kun ei yhtään naurattaisi vaan kyyneltä pukkaisi. Sen sijaan herttaisille kynsienlakkaus- ja topakoille onnemiehetniinputkiaivoja-vitseille en jostain syystä kuitenkaan edes teeskentele nauravani, vaan yksinkertaisesti pitkästyn ja alan silmäillä seiniä.

Jokin raja tuli kuitenkin vastaan opiskeluvuosina. Löysin itseni eräänkin kerran nuorena fyysikonalkuna huoneesta, jossa oli minun lisäkseni läsnä vain nörttipoikia. En muista millainen vitsi siinä murjaistiin, mutta sen muistan, että joukossa heräsi harmistus siitä, ettei paikalla ollut ainuttakaan naista kommentoimassa käytetyn huumorin tasoa.

Voin vakuuttaa, että se korpeaa vielä tänäkin päivänä. Aivan noin hyvä jätkä minäkään en halua olla.

Olen kyllä edelleen sitä mieltä, ettei vitseistä suuttumalla useinkaan saa aikaan mitään hyvää. Jos jokin läppä ei naurata, pyrin loukkaantumisen sijaan vain ohittamaan sen ja kiinnittämään huomioni jonnekin muualle. Mutta toiminko näin vain tehdäkseni elämästäni hieman helpompaa ja hauskempaa vaiko ainoastaan ylläpitääkseni hyvää jätkyyttäni? Vai ovatko ne erottamattomasti sama asia?

Mitähän siitäkin tulisi, jos minä joskus sanoisin loukkaantuvani jostain vitsistä? Jos minä en kestäisikään nauramista itselleni tai jollekin edustamalleni ryhmälle? Jos minä haluaisinkin vilpitöntä kunnioitusta enkä piikittelyä?

Muuttuisinko hyvästä jätkästä nalkuttavaksi ämmäksi? Ja olisiko elämä sen muutoksen jälkeen huonompaa?

Minä ja tuttavani 9mm

Koska viimeksi ei taulu rei'ittynyt ysimillisellä kunnolla, piti tänään kokeilla uudelleen. Ei se voi saamari niin vaikeaa olla, kyllähän minä nyt tiedän, miten pistoolilla ammutaan. Eivät ne niksit ihan vielä selkärangassa ole, mutta tuoreessa muistissa kuitenkin. Vähän erimuotoinen piippu ja pikkaisen messevämpiä patruunoita, mutta ihan sama toimintaperiaate, eikö totta? Pistooli mikä pistooli.

Ei, ei, ei. Mitä sinnikkäämmin minä yritin vetää liipaisinsormea suoraan kohti tähtäävää silmää ja mitä hitaampaan liikkeeseen ikinä pyrin, sitä turhempaa se kaikki oli. Levisivät kuin varpusparvi.

Luonnostelin siinä hiljaa mielessäni kiroillen alkua runolle nimeltä "Mä ja 9mm ei olla kavereita". Siitä oli tuleman hauskakin blogimerkintä, kun minä julistan lähestymiskiellon kaikille ysimillisille esineille, jotenkin sillä tavalla verbaaliakrobaattisesti, tiedättehän. Tästä ei nyt vain ollut tulossa mitään, eikä mikään ollut enää millään tavalla hauskaa.

Mutta sitten tuli pikkiriikkinen toivon pilkahdus: hienoinen korjaus ampuma-asentoon, tarpeeksi hidas veto, ja pam! Yhtäkkiä yksi laukaus tuntuikin ihan erilaiselta kuin ennen. Siitä sitten muutama samanlainen; ei liian monta, mutta jokunen kuitenkin. Reiät alkoivatkin hilautua kohti oikeaa paikkaa, vaikka toki vain satunnaisesti.

Se tunne! Muistan vielä vallan hyvin, miltä tuntui, kun kaksikakkonen alkoi ensimmäistä kertaa käyttäytyä kädessä niin kuin sen pitäisi. Miten rekyyli tuntuu ihan erilaiselta, kun ote on oikealla tavalla rento. Miten siihen asti laukaisu oli ollut jotenkin monotonista ja nytkähtelevää, mutta yhtäkkiä tuntuu kuin koko käsi olisikin vapautunut.

Sen eron tajuaa vasta, kun on edes kerran onnistunut laukaisemaan pistoolin oikein. Tauluun ei tarvitse vilkuilla, kyllä sen tietää, että ainakin lähestulkoon siedettäviin lukemiin on nyt päästy. Pari tuollaista onnistunutta laukausta tämäniltaisen session loppupuolella, ja päästin kesken kierroksen hihkaisun. Sehän oli sittenkin hauskaa! Minä edistyn sittenkin!

Ilmeisesti uusi pyssy pitää opetella kokonaan uusiksi, koko polku siitä jäykistelystä oikeaan rentoon otteeseen. Olin toivonut oikotietä. Sinänsä on tietenkin hyvä uutinen, että näköjään voin kuin voinkin oppia ampumaan myös isomman kaliiberin pistoolilla; toisaalta on turhauttavaa, että se vaatii juurikin sitä opettelua. En minä jaksa opetella, minä haluan osata!

Voipi olla, että nyt menee seuraavat kerrat kaksikakkosella ihan vain hermoloman merkeissä. Ja jos nyt haudattaisiin kuitenkin ne haihattelut siitä ysimillisestä ensimmäisenä omana aseena.

Viikon paras selitys

Säätiöistä kuuluu taas, tänään näköjään ankkalammikosta. Päivän Hbl kertoo Signe ja Ane Gyllenbergin säätiön tarjonneen silmäätekeville vuokra-asuntoja reippaasti alle markkinahintojen, vaikka säätiön hynät on tarkoitettu mm. lääketieteellisen tutkimuksen tukemiseen. Vuosittain vuokrien subventointiin on mennyt arviolta 770 000 euroa.

En minä niin noista säätiösotkuista piittaa, kukapa sitä nyt ei vähän viilailisi. Sen sijaan kootut selitykset kiinnostavat aina.

Sattumoisin säätiön subventoiduissa asunnoissa majailevat RKP:n Stefan Wallin ja valtiosihteerinsä Marcus Rantala. Gyllenbergin säätiön hallituksen puheenjohtaja Matti Klockars kiistää Höblässä kuitenkin kaikenlaiset RKP-kytkyt. Klockarsilta tuleekin päivän ellei peräti viikon paras selitys sille, miksi nämä puoluehahmot sitten sattuvat säätiön kämpissä asumaan:

"Någonstans måste de ju bo."

Tilastoista ja niiden uutisoinnista

Ei siitä ole kauaakaan, kun viimeksi marmatin journalistisista "tutkimuksista". Nyt äidyn sitten motkottamaan lähdekritiikistä. Kun viikonloppuna lukaisin netti-Hesarista uutisen, jossa kerrottiin vankkoja faktoja suomalaisten hääriiteistä, tyydyin hymähtämään. Enpä vielä tuolloin huomannut, että sehän oli peräti STT:n uutinen - jotenkin Hesarilta tuollaista olisi verkossa osannut odottaakin.

Mutta mitta täyttyi tänään, kun samaa juttua puski vastaan viikonlopun maakuntalehdissä. Nätisti toimittajat näköjään siirtävät ne STT-jutut sen kummemmin pureskelematta omiin lehtiinsä. Loppujen lopuksi Hesari poikkesikin iloksi joukosta, sillä se ei tainnutkaan kehdata painaa juttua enää paperille.

Kyllähän nyt jonkun häät.fi-sivuston yleisögallup kertoo kaiken suomalaisesta sielunmaisemasta, ja antaa harvinaisen kattavan otoksen naimasuunnitelmista. Eräänkin maakuntalehden säntillisen leikkaaja-liimaajan ansiosta tiedämme, että suomalaismorsiamista 15,4 % lipuu aviosatamaan vuokrapuvussa. Se on sitten tarkkaa touhua, se tilastointi.

Huomenna ajattelin Amican ovensuukyselyllä aukottomasti selvittää, kuinka moni suomalainen syö lounaansa ruokalassa ja kuinka moni puolestaan tekee säännöllisesti eväitä. Keskiviikkona voisin ampumaradalla käydessäni ratkaista läsnäolijoita haastattelemalla, kuinka monta rasiaa patruunoita keskivertosuomalainen räiskii viikossa. Torstaina olen menossa esimieskoulutukseen, jonka osanottajien avulla voisinkin tutkia, kuinka paljon alaisia tyypillisellä suomalaisella on.

Suuri yhdys sana päivä

Lukijoille tiedoksi ja muistutukseksi, että tänään on sitten Kirjoitetaan kaikki yhdys sanat tietoisesti erikseen päivä. Jos ette usko minua, uskokaa sentään Face Bookia.

Tässä samassa yhteydessä kerron, että kilpa varustelu on alkamassa. Olin päättänyt ripustaa joulu koristeet vasta joulu kuun ensimmäisenä päivänä, tai ainakin vasta adventtina. Mutta jo tällä viikolla on naapuruston ikkunoissa näkynyt jos jonkinmoista joulu valoa.

Lähdenkin mitä pikimmin ostamaan parvekkeelle jonkun kivan valo köynnöksen, ja illan hämärtyessä keittiön ikkunaan taitaa ilmestyä joulu tähti. On vaikea esitellä itsensä joulu hulluna, jos ei pysy edes omien naapureidensa koristelu tahdissa.

Uskaltaisikohan tänä jouluna polttaa kynttilöitä? Vai houkutteleekohan elävä tuli vielä uhma ikäisiäkin? Syövätköhän ne tänäkin vuonna kuusen koristeet?

Kiusa se on pienikin kiusa

Jos minulla olisi edes pikkuisen taipumusta hamstraamiseen, ryhtyisin asekeräilijäksi just tasan nyt, ihan vain kiusallani. Koska tällaista geeniä minulta ei kuitenkaan löydy, tyydyn jättämään lasten lelut ympäri lattioita niin, ettei jalansijaa löydy. Esikoisen leikkirevolverin voisin ripustaa härnäävästi esille.

Asun täällä Pikku Huopalahdessa, alaovesta ei valitettavasti pääse sisään ilman avainta. Puhelinnumero löytyy tiedustelusta; soittakaa alaovelta, niin tulen päästämään partion sisään.

Angina-tädin opas oikeaoppiseen mutta vaarattomaan synkistelyyn

Aina silloin tällöin paremmallekin väelle tulee tarve vetäytyä verhojen taakse piiloon pahaa maailmaa. Iloluontoisinkin saattaa haluta viettää pimeän illan raskassoutuisiin ajatuksiinsa uppoutuen; tasapainoisinkin aikuinen voi kokea houkutusta sukeltaa viisitoistavuotiaan maailmaan pieneksi tuokioksi.

Mutta tietääkö ilolintu edes, miten maailmantuskaa podetaan? Muistaako aikuinen, miten mitättömistä murheista kasvatetaan elämää suurempia tragedioita? Ja mikä tärkeintä, miten toteuttaa se oikeaoppisesti mutta vaarattomasti - niin, ettei levy jää päälle eikä maine mene?

1. Seura. On ehdottomasti oltava yksin. Luonnollisesti synkistely on autenttisinta piilossa maailmalta, mutta aikuisen on tämän lisäksi tärkeä varmistaa selustansa minimoimalla todistajien määrä. Naispuolisen aikuisen on myös huolehdittava siitä, ettei kasvoilla ole valumaan herkästi lähtevää meikkiä, mikäli tarkoitus on tuokion jälkeen palata ihmisten ilmoille. Synkistelyyn ja siitä toipumiseen kannattaakin varata runsaasti aikaa.

Missään nimessä oikeaoppista ja vaaratonta synkistelyä ei aloiteta esimerkiksi lähtemällä kesken kaiken pois sosiaalisesta tilanteesta. Sellainen on säälittävää huomion hakemista, mikä ei edistä asiaa lainkaan.

2. Ääniraita. On teoreettisesti mahdollista, että synkistely onnistuisi ilman musiikkia; en vain ole koskaan kuullut sellaisesta. Kannattaa siis pelata varman päälle. Musiikki on parasta kuunnella kuulokkeista, silloin se tulee riittävän lähelle ja sulkee samalla ulkopuolelle, juuri niin lapset, sen pahan maailman.

Missään nimessä synkistelymusiikkia ei tule kuunnella isoista kaiuttimista niin lujaa, että naapurit ja pahimmassa tapauksessa vielä tutut sellaiset häiriintyvät. Oikeaoppinen ja vaaraton synkistelijä ei hankaloita muiden elämää toteuttaessaan itseään.

3. Fyysinen ympäristö. Synkistely tarkoittaa pitkiä aikoja paikallaan pysymistä, joten fyysisen ympäristön on oltava miellyttävä. Etenkin kaikenlaisista selkä- ja polvivaivoista kärsivän aikuisen kannattaa panostaa ergonomiaan. Pienet lipsahdukset sallittakoon, mikäli synkistelyn aikana on myös tarkoitus ruoskia itseään.

Missään nimessä ei tule lähteä synkistelemään liian vähissä vaatteissa kallioiselle merenrannalle marraskuussa. Keuhkokuume ja nyrjähtänyt nilkka vaivaavat pidempään kuin synkistelyhalu.

4. Aktiviteetti. Omien ajatustensa kanssa sujuvasti toimeen tulevat voivat hyvinkin toteuttaa synkistelyn vain uppoutumalla mietteisiinsä sängyllä maaten. Toiset kuitenkin tarvitsevat jotain pientä näperreltävää, jonka avulla kanavoida tunteensa. Luovasta ilmaisusta kiinnostuneet saattavat esim. piirtää, kirjoittaa tai näppäillä kitaraa, tupakoitsijat polttavat ketjussa. Joskus silkka paperin silppuaminen voi toimia.

Missään nimessä ei tunnekuohun aikana tule tehdä mitään sellaista, mikä vaatii hermojen hallintaa ja/tai koordinaatiota ja voisi epäonnistuessaan aiheuttaa selviä vahinkoja. Oikeaoppinen synkistelijä ei aja autoa tai hakkaa halkoja; kynttiläleikkeihinkin kannattaa suhtautua äärimmäisellä skeptisyydellä.


Näitä ohjeita noudattamalla tuskastanne tulee varmasti käsinkosketeltavaa mutta myös tarpeen tullen haihtuvaa sorttia. Ahdistuneita hetkiä, kullannuppuseni!

Varo mitä toivot

Kotifasisti lähti muutamaksi päiväksi ulkomaille konferenssiin, Pikkusisko puolestaan vei lapset muutamaksi tunniksi pois. Haaveiden täyttymys, koti kokonaan itselle! Paitsi ettei.

Pitää olla noin pimeääkin. Tuntuu, ettei synkkyys väisty, vaikka sytytän kaikki valot. Kylmäkin täällä on, onkohan pattereissa jotain vikaa? Miksei mistään kuulu mitään ääniä? Tai hui, jos kuuluisikin, se vasta ahdistavaa olisikin.

Jos laittaisi vähän musiikkia. Mutta se on niin teollista, ei siitä tule läsnäolon tuntua. Radio! Ei, liian tyhmiä juttuja, nykyajan radiojuontajat ovat niin rasittavia. Voi, miksi meillä ei ole televisiota!

Onko valot pakko sammuttaa yöksi? Jos jättäisi vaikka edes kylppäriin valon ja oven vähän auki, ei kai se olisi turhan noloa? Pitäisikö sänkyyn kasata tyynyistä ja peitoista jokin etäisesti ihmistä muistuttava kasa, ettei se tuntuisi niin tyhjältä? Tai ei, ei sittenkään, ajatelkaa sitä sydänkohtausta, jonka saan yöllä kun huomaan jonkun oudon hahmon enkä muista mistä se on tullut.

Säikäyttääköhän lehdenjakaja aamulla? Mitä jos sammutan herätyskellon ja nukahdan uudestaan, kukas minut sitten herättää ajoissa?

Yksin eläminen ei totisesti sovi minulle.

Puhtaanvalkeaa lunta

Ei minulla sen erityisempää asiaa, kunhan halusin lähettää terveiset täältä Vantaankosken talvionnelasta. Ja mainittakoon, että tämän jumalan minäkin olen nähnyt livenä.

Blogipersoonasta

Turistin kommentointiopas sai miettimään blogitekstien ja persoonan suhdetta. Voin ymmärtää tarvetta muistuttaa pahimpia puupäitä siitä, ettei maailman ihaninkaan bloggaaja välttämättä ole paras ystäväsi, vaikka tuntuisikin kirjoittavan juuri Sinulle.

"Kirjoitusteni tarkoituksena ei ole herättää keskustelua, tai tarkoituksella provosoida ketään. Ne ovat vain kirjoituksia, omia kannanottojani, omia ajatuksiani ja hetkittäisiä tunteitani. Ne eivät kerro minusta ihmisenä oikeastaan mitään. Persoonani ei juurikaan niistä heijastu, eikä niitä lukemalla pääse pääni sisälle, saati osalliseksi elämääni. Ellet tunne minua jo muuten, et takuuvarmasti opi minua kirjoitusteni perusteellakaan tuntemaan."

Ehkä kyse on identiteettikriisistäni, minä en nimittäin osaa irrottaa itseäni ja blogitekstejäni toisistaan oikeastaan ollenkaan. Tässähän minä olen, kaikessa nerokkuudessani. Kasvotusten saatan tietenkin olla ihan erilainen, kukas sen tietää, mutta mitä sitten? Ehkä kasvotusten olenkin viheliäinen teeskentelijä ja täällä blogissa hersyvän vilpitön.

Onneni on se, etten ole edelleenkään joutunut puupäähyökkäysten kohteeksi vaan saan mellastaa täällä aika huolettomasti ja kritiikittä. Niinpä ajatus siitä, että joku, jota en ole koskaan tavannut ja josta en ole kuullutkaan, voisi kokea tuntevansa minut tämän blogin kautta, on suorastaan hurmaava. Mikä ettei! Blogisti on paras ystäväsi, juuri Sinun paras ystäväsi.

Sattumaa vai viestejä tuonpuoleisesta?

Huomasin tänään ilokseni, että HSC:llä voi nykyään maksaa liikuntaseteleilläkin. Vielä muinoin meidänkin firmamme tarjosi meille ahkerille työntekijöille sellaisia, ja niitä on jäänyt minunkin käsilaukkuuni pyörimään.

Laskin setelien arvon, ja huomasin niitä löytyvän 88 euron edestä. Luitte oikein.

Uhmaanko kohtaloa tai muita herkästi suuttuvia voimia, jos räiskin 88 eurolla?

Ilmoitusluontoisia asioita

Repikööt harpyijat minut kappaleiksi, mutta mielestäni yksi Helsingin hienoimpia paikkoja on ihan oikeasti Pasilan silta. Tavallisena päivänä armoton viima kalvaa luita ja vuodattaa silmät rutikuiviksi, mutta esimerkiksi tänään synkkä ilma seisoikin paikallaan ja sumu verhosi koko näkymän.

Ja mikä näkymä se on! Päättymättömiä ratakiskoja leveänä vuona etelään ja pohjoiseen, harmaa talorintama kaukana idässä ja lännessä. Hylätty varikko, jossain ikuisesti saavuttamattomassa etäisyydessä keskustan siluetti. Kolhoa rautaa, piestyä puuta, mykkiä betoniseiniä. Kaunis dystopia.

Lopuksi vielä asiaankuulumaton tietoisku: vaikka maailmankaikkeuden paras levy on, kaikkien näiden vuosien jälkeenkin, Radioheadin OK Computer, ei maailmankaikkeuden paras biisi kuitenkaan löydy tältä levyltä vaan hieman vanhemmalta Bends-levyltä.

Retoriikasta

Olen selaillut ajankulukseni poikkeuksellisen vanhoja lehtiä, ja tarttuipa käteeni viimeperjantainen Uutispäivä Demari. Poliittiset lehdet ovat kenties parasta luettavaa ikinä, ja nytkin osui silmään hauska artikkeli.

STTK:n Mikko Mäenpää ehdottaa, että SDP uudistaisi hieman kielenkäyttöään. Mäenpään mielestä toveri-sanan käytöstä voitaisiin jo luopua, eikä Puoluettakaan ehkä kannattaisi enää nykyään kirjoittaa isolla peellä.

Ymmärrän vallan mainiosti Mäenpään murheet, olenhan minä itsekin huomannut, että kovin väkevä retoriikka alkaa puistattaa ja kääntää pois liturgian ääreltä ennen kuin edes sisäistän itse asiaa. Taistolaislaulut ovat luonnollisesti aivan ihania, mutta nostan automaattisesti piikit pystyyn törmätessäni asiatekstiin uusliberalistisesta ja kapitalistisesta maailmanjärjestyksestä, solidaarisuudesta, työläisen ja proletariaatin sorrosta, luokkataistelusta, vallankumouksesta ja porvariston huonoista unista. Eikö nyt saanutkaan nauraa?

Kuten tarkkaavaisimmat lukijat ovat varmaan jo huomanneet, louskutan leukojani herkemmin kuin vaivaudun oikeasti perehtymään asioihin. Siitäpä syystä minulle selvisi vasta joskus viime keväänä, että on olemassa sellainenkin yhteenliittymä kuin Sosialistinen internationaali, johon SDP:kin kuuluu. En voinut olla tirskumatta, ja itse aihetta käsittelevä uutinen meni ihan ohi.

Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että minua naurattavat nykyään myös mm. termit työväki, toivo, kannustavuus, tietoyhteiskunta, yhteiskuntavastuu, elinkeinoelämä, nuorukainen, uussuomalainen, kantasuomalainen, han-suomalainen, leijona, saimaannorppa, kestävä kehitys, eettinen kuluttaminen, moniarvoisuus, yksiarvoisuus, homogeenisyys, heterogeenisyys, valinnanvapaus, mielipiteenvapaus, sananvapaus sekä kansalaisjournalismi.

Ja tiedättekö mitä? Nauraminen on kivaa. Nauraminen on ihan ok. Kyllä nauraa saa.

Joulun odotuksesta

Tänä vuonna esikoinen näyttää olevan ensimmäistä kertaa täysillä mukana tässä joulutohinassa. Neiti on saatu jo peloteltua hyvin tunnelmaan, sillä näin marraskuun puolivälin lähestyessä hän viettää jo ison osan päivästä ikkunan ääressä etsien tonttuja. Etsintä on luonnollisesti turhaa, sillä ensinnäkin tontut ovat lapsille näkymättömiä, toiseksi ne ovat niin pieniä ja nopeita, etteivät aikuisetkaan niitä usein ehdi nähdä ennen kuin keksipussilla on jo käyty varkaissa. Sinnikkäästi Mella on kuitenkin rekrytoinut pikkusiskonsakin vahtimaan ikkunoita, jos punanuttu nyt kuitenkin vähän vilahtaisi.

Vietettyään eilen kokonaisen päivän tonttuja tarkkaillen ja joulukalenterista haaveillen sai esikoinen lopulta raivokohtauksen. Hän ei jaksa, ei suostu odottamaan joulua! Ei pieneltä voi vaatia niin paljon! Isänsä muistutti kuitenkin, että jos ei joulua odota, ei joulu tule lainkaan. Mella yritti ehdottaa, että eikö riitä, että äiti, isi ja pikkusisko odottavat joulua, ja hän lopettaa odottamisen? Vaan ei, silloinhan joulu tulisi vain loppuperheelle, eikä lainkaan Mellalle.

Pienen murjotuksen jälkeen esikoinen ryhtyi taas vastentahtoisesti odottamaan joulua.

Hyvin ovat siis pullamme uunissa.

Mistä tietää, että on päiväuniaika

Tämä on nyt jotain iljettävän imelää ja ainakin lapsettomien näkökulmasta kulunutta ja kliseistä, mutta kerronpa kuitenkin: On pakahduttavaa, kun vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäinen, liian lyhyet yöunet nukkunut kärttyisä lapsi komentaa äitinsä tiukkaan äänensävyyn sohvalle ("Ittu!"). Sitten neiti käy hirveällä tohinalla hakemassa sängystään unirievut (kyllä, ne molemmat) sekä uninallensa ja kiipeää sohvalle istumaan äitinsä syliin hajareisin ja toteaa "Kukku!".

Seuraavaksi neiti etsii unirievuista ne kaikkein märimmät ja saastaisimmat nurkat, tunkee ne takahampaidensa väliin narskutettavaksi ja pudottaa ylävartalonsa raskaasti äidin vatsan päälle. Kiehnää siinä muutaman sekunnin löytääkseen mukavimman asennon, korjaa otettaan nallesta ja sulkee lopulta silmänsä.

Aasiakkaita

Aasiakas.netin tarinoiden joukkoon on näemmä eksynyt todellinen helmi. Ikävää tietenkin, jos tyttörukkaa tilanne itketti, mutta... [pidättää nauruaan, kunnes ei enää kykene ja purskahtaa hervottomaan hekotukseen]

Taivaista ja helveteistä

Vaikka olenkin nyttemmin tainnut julistautua ateistiksi, löytyy menneisyydestäni uskonnollinen kasvatus ja vieläpä tausta seurakuntanuorena. Pienestä pitäen opin taivaat ja helvetit, synnit ja anteeksiannot, rukoukset ja johdatukset.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin: vaikka herätysliikkeestä onkin kyse, ei kasvatukseni ollut koskaan vanhoillista helvetin liekkiä ja raamatulla päähän lyömistä. Meillä oltiin aina vähän rennompia ja uusitestamentillisempia. Minulla ei siis ole minkäänlaisia menneisyyden traumoja käsiteltävänä, vaan ihan mukavia muistoja.

Kuitenkin jo lapsena ajatus helvetistä ja taivaasta pelotti. Tietenkin helvetti oli pelottava ajatus, mutta ihan samalla tavalla myös taivas: ikuisesti muuttumaton iankaikkisuus ei pienen lapsen mielessä kuulostanut kovinkaan tavoiteltavalta asialta, vaikka sitä sellaisena kaupattiin. En kuitenkaan tunnustanut kenellekään näitä ajatuksiani.

Aikuisuuden kynnyksellä tämä epämääräinen vastenmielisyys alkoi jäsentyä paremmin. Tajusin, etten mitenkään voi käsittää, miten iankaikkinen absoluuttinen onnellisuus tai onnettomuus voisi olla edes mahdollista. Kutsukaa romantikoksi tai kliseiden kierrättäjäksi, mutta uskoakseni ihmisen tunteet muodostuvat nimenomaan kontrasteista. Pelkkä onni ei tunnu onnelta, ja jokaiseen tuskaan turtuu. Ei ehkä heti, mutta joskus.

Niinpä päättelinkin itsekseni, että lopulta helvetti ja taivas ovat yksi ja sama asia. Homeroksen manala vaikutti huomattavasti uskottavammalta kuin kristinuskon tuonpuoleiset: harmaita haamuja vaeltelemassa päämäärättömästi. Minulla ei ole psykologista tarvetta toivoa itselleni sellaista kohtaloa.

Valehtelisin jos väittäisin, ettei olisi lohdullista uskoa tapaavansa kaikki edesmenneet ja tulevat edesmenneet rakkaat jossain onnellisessa paikassa tuonpuoleisessa. Mutta minkäs teet.

Asioita, joita voi tehdä kotona, kun kuumetta on kestänyt jo kolme viikkoa

Syödä aamupalaa.

Tarkistaa sähköposti ja Facebook. Ei merkittäviä tapahtumia.

Vilkuilla päivän blogimerkinnät syötteenlukijasta.

Lukea aamun lehti.

Tarkistaa sähköposti ja Facebook. Ei merkittäviä tapahtumia.

Väsyä lehden lukemiseen, siirtyä sänkyyn.

Maata sängyssä ja odottaa, että uni tulisi.

Nousta ylös lukemaan loput lehdestä.

Tarkistaa sähköposti ja Facebook. Ei merkittäviä tapahtumia.

Maata sohvalla ja odottaa, että uni tulisi.

Tarkistaa sähköposti ja Facebook. Ei tapahtumia.

Kiertää läpi kaikki jo luetut blogit siinä toivossa, että joku olisi kommentoinut jotain.

Tarkistaa sähköposti ja Facebook. Ei tapahtumia.

Syödä lounasta.

Kiertää blogit läpi uudelleen siinä toivossa, että joku olisi tällä välin kommentoinut jotain.

Lukea uutiset verkkolehdistä.

Lukea kommentit verkkolehdistä. Kyllästyä niihin toisella sivulla.

Maata sohvalla ja odottaa, että uni tulisi.

Tarkistaa sähköposti ja Facebook. Ei merkittäviä tapahtumia.

Avata Spotify vain todetakseen, että korvat alkavat humista musiikista. Sitä paitsi mieleen ei tule mitään kuuntelemisen arvoista artistia.

Tarkistaa sähköposti ja Facebook. Ei tapahtumia.

Keksiä tikusta asiaa, jotta voisi lähettää sähköposteja ystäville ja puolitutuille.

---

Kävin tänään kirjastossa lainaamassa kotimaista kaunokirjallisuutta katkaistakseni kierteen. Saa nähdä, miten siinä käy.

Äh.

Ammuin sitten ensimmäistä kertaa HSC:llä ysimillisellä. No, eipä tarvinnut lähteä kovin omahyväisenä ulos - reisillehän se meni. Tai no kyllähän minä tauluun osuin ja mustallekin aina välillä, mutta taisi reilut puolet mennä pikkupisteille. Ihan sama mitä temppuja tein ja mitä neuvoja noudatin, aina ne reiät ilmestyivät vasemmalle alaviistoon. Todella rumasti vasemmalle alaviistoon.

Joojoo, vedä siitä liipaisimesta hitaasti, älä ennakoi pauketta äläkä varsinkaan kiihdytä loppuvaiheessa. Ja joojoo, vedä kohti tähtäävää silmää äläkä kaaressa. Hei kyllä minä tiedän, sanokaa se näille tottelemattomille käsilleni.

Näköjään minulla ei myöskään ole mitään tuntumaa siihen, miten osumat onnistuvat. Kaksikakkosella sentään tiedän heti laukauksen jälkeen tauluun katsomatta, menikö hyvin vai ei. Tuolla ysimillisellä taulu oli yllätyksiä täynnä joka kerta.

Jos olo ei vielä tämän session jälkeen ollut tarpeeksi tympeä, tuli yhden paikallisen ohjaajan kanssa puhe practicalista ja aseluvista. Kovasti hän oli sitä mieltä, ettei minun kannata nyt säntäillä sen ysimillisen hakemuksen kanssa, vaan hankkia ihan kiltisti vain ensin se kaksikakkonen ja siirtyä isompaan vasta sen jälkeen. Practicalistakin saa tietenkin enemmän irti, jos osaisi ensin ampua sillä ysimillisellä.

Minä ja minun kärsivällisyyteni tunnetaan. Juuri nyt ei ole yhtään kivaa.

Omistavan luokan kärsimyksistä

Mutkaprojekti on tässä kuumeessa kotona maatessa alkanut hieman hirvittää. Ei sillä, etteikö oma mutka todellakin olisi harrastuksen kannalta kiva. Mutta minä olen aika huono omistaja; liittynee väitettyyn punikkiuteeni. En omista asuntoa, enkä edes hirmuisesti kaipaisi sellaista ristikseni. Vaikka viihdyn mainiosti nykyisessä vuokrakämpässäni, on mukava tietää, että tarvittaessa voi vaihtaa asumusta nopeasti ja vaivattomasti.

Kesämökki kyllä löytyy, mutta sekin ostettiin pakkoraossa: mörskä tuli pitää suvussa, joten veriside oli omistuskammoa vahvempi. Autokin on, koska muuten mökille ei pääsisi mitenkään. Onneksi se on kuitenkin halpa ja pieni. Siis se auto. No, niin kyllä on mökkikin.

Ei minulla mitään omistamista vastaan sinänsä ole, ei materiaan sitoutuminen mitenkään hirvitä. Mutta laiskana ihmisenä en millään jaksaisi pitää huolta omastani. Kesämökillä on pakko aina tehdä jotain remppaa, ja vaikka kotifasisti pääasiassa hoitaakin sen puolen, rassaa se minua silti. Minä lokoilisin mieluiten vain laiturilla ja antaisin muiden huolehtia käytännön asioista ja niistä lapsista. Onneksi paikka on kuitenkin niin rakas, että omistussuhde päätyy voiton puolelle.

Autoonhan minä en juuri koskekaan, paitsi hansikaslokeron karttoihin ja pelkääjän puolen penkkiin. Kotifasisti hoitaa renkaanvaihdot, tankkaamiset, pesemiset, vuosihuoltoon viennit ja sen sellaiset. No, minä sentään maksan vakuutusmaksut.

Mutta ihan oikeasti, minä en pidä huolta edes polkupyörästäni! Kotifasistihan se oli, joka viime viikonloppuna vaihtoi alleni nastarenkaat. Joskus sentään pumppaan renkaisiin ilmaa ihan omin pikku kätösin, mutta kotifasisti taitaa tehdä sitäkin minua useammin. Onneni on, että nyt talvella fillarini on yhteiskäytössä päiväkotimatkalla, joten kotifasisti kyllä pitää sen hyvässä kunnossa.

Eksyin jollekin epämääräiselle asetarvikesivustolle, ja tajusin, mihin olen ryhtymässä. Aseöljyä! Aserasvaa! Puhdistusnarua! Puhdistuspyyhkeitä! Pistoolikoteloita! Lipaskoteloita! Tämähän on vähän kuin jos ostaisi viattomasti lipun hyvään leffaan, mutta joutuisi paikan päällä väkisin ostamaan vielä paukkumaissia (inhoan), spritea (inhoan), salmiakkia (inhoan) ja kirpeitä hedelmäkarkkeja (rajansa kaikella).

Toivottavasti kotifasisti innostuu näpertämisestä.