Unesta

Maalasin tänään muistaakseni ensimmäistä kertaa jotain, mistä olen nähnyt unta. Oikeastaan omituista, ettei unia ole tullut maalattua, nehän olisivat äkkiä ajateltuna varsin oivallisia idealähteitä. Mutta ilmeisesti sitten eivät olekaan, kun ei ole aiemmin tullut mieleen.

Oli lähde mikä hyvänsä, lopputulokseen en ole sen tyytyväisempi kuin ennenkään. Ja miksi olisinkaan, kun ongelma on kärsivällisyyden puutteessa: Saisin kyllä sommittelun kohdalleen, jos vaivautuisin suunnittelemaan sen huolellisesti ennen pensseliin tarttumista. Vaatelaskokset taas olisivat luontevampia, jos joskus vaivautuisin harjoittelemaan kangasmyttyjen piirtämistä vaikka vain hiilellä. Ja kaikki pienet pieleen menneet yksityiskohdat saisi kyllä korjattua, jos vain jaksaisi nähdä sen verran vaivaa ennen signeerauksen tuhertamista ja pensselien pesemistä.

Mutta enhän minä jaksa. Minä en pidä suunnittelusta, harjoittelusta enkä yksityiskohtien viilailusta. Haluan tehdä vapaa-ajallani vain kivoja asioita.

Ruutu numero kaksi, osa kaksi

Räpeltämisen jälkeen taulu piti saada valmiiksi, joten tässä on trilogiani vaihtoehtoinen toinen osa. Edellinen toinen osahan oli täällä. Enää ykkösosasta puuttuu toinen versio, jostain harmoniasyystä sellainenkin on kai väkerrettävä, jotta voin ainakin sanoa kertoneeni saman tarinan nyt varmasti kahteen kertaan. Joko tätä voisi nimittää rautalangasta vääntämiseksi? No, ehkä ei.

Haaveena olisi saada trilogian varjoversio valmiiksi jouluksi. Voi tehdä tiukkaa, kun ykkösosasta ei ole vielä mitään hajua.

Wanted: Onnistumisen elämyksiä

Viime aikoina yksi jos toinenkin tekeminen on alkanut maistua puulta ihan siitä syystä, etten vain osaa. Tapanani ei ole nykertää pitkään taulujen yksityiskohtien parissa, mutta nyt maalaushuoneessa nököttää tekele, joka ei vain millään tule valmiiksi. Siinä on pielessä oikeastaan ihan kaikki: värit, sommitelma ja yksityiskohdat. Lisäksi eri elementit eivät sovi tyylillisesti lainkaan yhteen, ja koko taulun ideakin on aika kökkö.

Viime vuosina maalausharrastukseni onkin tuottanut lähinnä pettymyksiä. Viimeisin taulu(sarja), johon olen ollut tyytyväinen, on neljä vuotta sitten maalaamani triptyykki. Sen jälkeen on tullut pelkkää keskinkertaista kuraa omalla keskinkertaisella asteikollanikin mitattuna.

Jos katselen vanhempia tauluja vaikka tuolta 90-luvulta asti, ovat ne toki teknisesti kömpelöitä, mutta niissä on jotain vilpitöntä ja raikasta. Nykyisistä tauluistani puuttuu se sielu, jonka vielä nuorena osasin vangita kuvaksi.

Ampuminenkin alkaa käydä turhauttavaksi. Osaanhan minä toki paljon enemmän kuin vuosi sitten, ja silloin tällöin tulee sessioita, joihin olen itse varsin tyytyväinen. Mutta kehitys on kovin hidasta ja onnistuminen liian haurasta. Ei ole kovin kestävää, jos hyvät osumat ja iloinen mieli edellyttävät harmonista ympäristöä ja häiriötekijöiden täydellistä poissaoloa. Minkäänlaiseen agilityammuntaan ei ole mahdollisuuksia tällä tupeloinnilla, ja jos pienikin päänaukominen huonoista osumista vie maun koko touhusta pitkäksi aikaa, ei minulla ole mitään asiaa talvisotaäijien keskelle.

Kaiken kukkuraksi osallistuin tänä aamuna kohtaukseen, josta varmaan taas kirjoitetaan lehdissä otsikolla "suomalaiset tylyjä toisilleen bussissa". Aamubussiini oli tyrkyllä äiti kaksosrattaiden kanssa ja hän kysyi minulta, pääsisikö tällä bussilla hänen määränpäähänsä. Sönkötin unenpöppörössä jotain epämääräistä bussin reitistä, eikä vinkistä ollut äitipololle mitään apua.

Seuraavaksi hän tiedusteli kovaan ääneen bussin ovenraosta, josko joku muu osaisi auttaa. Vastaukseksi hän sai vain jonkun teinitytön haistattelut siitä, miten hänellä on kiire kouluun ja naikkosen pitäisi nyt joko nousta bussiin tai antaa sen mennä. Äiti nousi bussiin ja ryhtyi itku kurkussa soittamaan ohjeita kännykällään.

Tragedia tässä on se, että minä oikeasti tiesin, missä hänen olisi kannattanut jäädä pois löytääkseen määränpäähänsä. Sen keksiminen vain kesti jonkin aikaa, minkä jälkeen pähkäilin vielä olisiko minulla karttaa ja, koska ei ollut, miten selittää reitti äitipololle käsiä huitomalla. Tämä kaikki kesti kuitenkin niin kauan aikaa, että äiti oli jo ehtinyt pettyä ihmiskuntaan ja poistua kyydistä väärällä pysäkillä.

Niin että ei tässä ihan kamalan hyviä ihmisiä olla.

Epäonninen triptyykki

Kuten lupasin, maalasin taannoisen triptyykin päätösosasta uuden version. Se aikaisempi versio oli jotenkin epätyydyttävän kliininen, ja nyt oli tarkoitus tuoda mukaan vähän lisää intensiteettiä. Valitettavasti en mielestäni onnistunut nytkään; tosin osa uuteen kuvaan liittyvästä tyytymättömyydestä johtuu lähinnä teknisistä ja sommitelmallisista vajaavaisuuksista.

No, kai tästä pitää vain kehittyä.

Taiteen välinearvosta

Taannoinen keskustelunpätkä taiteen tulkinnoista sai minut pohtimaan yleisemminkin suhtautumistani taiteeseen, ja keksin ainakin yhden selityksen sille, miksi minä tulkitsen taidetta niin kuin tulkitsen: minulle taiteella on pelkkä välinearvo, ei mitään itseisarvoa. En minä kiistä, etteikö taiteella voisi jollain mystisellä yleisinhimillisellä tasolla olla itseisarvoa, mutta minulle henkilökohtaisesti ei.

Taideteosta haluan tulkita usein taiteilijan motiiveista lähtien, koska itse taideteos on minulle merkityksetön mutta ihminen sen takana kiinnostava. Joskus sitten olen toki kiinnostunut itse teoksesta ja kaivan esiin omia tulkintojani, mutta silloin tavoite taas on löytää jotain itsestäni ja taideteos on jälleen vain väline tähän tutkiskeluun.

Ilmiselvää on, että omat tauluni ovat minulle nimenomaan pelkkiä välineitä. Ei nyt pidä kuvitella, että jokainen maalaamani taulu olisi jonkinlainen trauman ilmentymä, kyllä maalaamisella on vähemmän dramaattisiakin merkityksiä. Olen minä maalannut ihan vain sellaisestakin syystä, että haluan seinälleni jotain pirteän väristä. Jotkut kuvat taas ovat uuden tekniikan kokeilua, sillä ainahan on kiva oppia jotain. Oppiminen onkin itseisarvo. (Vai onko sittenkään?)

Luonnostelin eilen uuden version taannoisen lintutrilogian päätösosaan, kuvia tänne tulee siinä vaiheessa, kun saan maalattuakin jotain. Näillä näkymin olen tekemässä uuden version myös keskimmäisestä osasta, joten kai siitä ensimmäisestäkin pitää ihan vain harmonian vuoksi tehdä toinen versio. Mutta sitä ennen pitää ratkaista puuttuvien kiilapuiden ja puuttuvan kankaan ongelma.

Taidetulkinnoista

Minä olen ollut aina huono katsomaan muiden tekemää taidetta. Olen sen verran sulkeutunut näissä asioissa, että enemmän kiinnostavat omat raapustukset. Erityisesti tulkintojen tekeminen on jotenkin ärsyttävää: miksi minun pitäisi yrittää tulkita jotain, miksei taiteilija voisi suoraan sanoa, mistä on kyse?

Minulla onkin Teoria. On olemassa tasan kolme syytä heittäytyä mystiseksi ja antaa tulkinnanvapaus katsojalle:

a) Taiteilija oli teosta tehdessään niin aineissa/psykoosissa, ettei enää muista, mistä on kyse;
b) Teos käsittelee jotain niin yksinkertaista, henkilökohtaista ja ennen kaikkea noloa, ettei sitä voi kaikille paljastaa;
c) Koska jokainen laittaa seinälleen mieluummin omia ongelmiaan kuin muiden ongelmia, on taloudellisesti järkevää antaa ostajan kuvitella teoksen kertovan jotain juuri hänen omasta elämästään.

Voi paljastaa, että minun tauluni asettuvat kategoriaan b. Jokunen 1990-luvulla tehty taas on siinä mielessä kategoriaa a, etten enää muista, mitä olen silloin nuorena ajatellut. Aineita ei tosin ole työprosessissa käytetty, mutta minähän en olekaan oikea taiteilija. Kategoria c on sinänsä mahdoton, kun mitään en koskaan kenellekään myy. Pitäisi ehkä.

Kolmas osa, olkaa hyvät

Loma painaa päälle, joten piti saada tämä kolmaskin kuva viimein valmiiksi. Kaksi edeltävää osaahan ovat täällä ja täällä. Kuten jo aiemmin vihjailin, päätösosa muuttuikin matkan varrella. Pohdiskelen tosin yhä mielessäni, että pitäisiköhän raapustaa se vaihtoehtoinenkin loppu ja vaihdella niitä sitten seinällä aina mielialan mukaan. Voipi olla, että saan sen aikaan; voipi olla, etten.

Teini-ikä, kolmenkympin kriisi ja vaihdevuodet

On se kiva huomata, että vielä aikuisenakin voi tunteilla näin laidasta laitaan, ja että sellainen voi olla suorastaan hedelmällistä. Vietin eilisen illan shoppailukrapulaa ja yleistä maailmantuskaa potien lähinnä murjottaen kuulokkeet päässäni, mutta onneksi kunnon murjotushetkeen kuuluu myös luonnoslehtiö. Niinpä niistä syvistä vesistä ja elämän mustista onkaloista sukeutuikin täysin uusiksi mennyt päätösosa siihen kolmen taulun mittaiseen tarinaan. Tämä pessimistisempi onkin paljon parempi kuin se omituisen nousujohteinen finaali, jota olin toistaiseksi viritellyt.

Vielä tänä aamuna murjotutti, kun kuvittelin olevani taas tulossa flunssaan heti kesäloman aluksi. Mutta kyse taitaa sittenkin olla vain siitepölyallergiasta, hip hei! Lopullinen käänne kurjuudesta riemuun tuli, kun sain hetken mielijohteesta ja vastoin kaikkia odotuksia varattua itselleni radan juuri auenneelta HSC:ltä heti huomiseksi. Ja illalla pääsee maalaamaan!

On tämä aika superia. Kaikkien pitäisi murjottaa säännöllisesti. Ja kokea se kolmenkympin kriisi.

Ruutu numero kaksi

Tauko venähti pitkäksi, enkä itsekään oikein enää uskonut jatkavani taannoin aloitettua triptyykki-/sarjakuvaviritelmää. Niin vain sain kuitenkin tänään päähäni taas kokeilla, josko pensseli pysyisi kädessä. Illalliseen mennessä läträäminen alkoi jo pahasti kyllästyttää, mutta keskeneräisen taulun tuijottaminen suututti vielä enemmän, joten jatkoin katkeraan loppuun asti.

Lopputulos ei vastaa odotuksiani, mutta onpahan edes valmis. Vaikuttaa siltä, että olen alkanut taantua maalaajana - ainakin olen nykyään kerta kerralta aina vain vähemmän tyytyväinen tuotoksiini. Kaikki, mitä olen tehnyt edellisen triptyykin jälkeen, tuntuu toinen toistaan huonommalta. Mikäköhän siihen auttaisi?

Kolmas kuva on jo olemassa mielessä ja luonnoskirjassa, ehkä se päätyy joskus kankaallekin.

Jotain uutta auringon alla

Joskus taannoin huomasin vihaavani sinistä väriä, mistä syystä sininen värituubini oli täysin koskematon. Tuolloin innostuin hetkeksi kokeilemaan sinistä taustaa maalauksessa, mutta totesin kokeilun katastrofaaliseksi ja hylkäsin tuubin pölyttymään.

Nyt tuli kuitenkin vastustamaton halu maalata taulu, jonka tausta on turkoosi. No, siinä se nyt on. Valokuvassa väri tosin näyttää sinisemmältä kuin onkaan, todellisuudessa siinä on mukana vähän enemmän vihreää sävyä.

Pikaisesti sutaistu taulu on kyllä varsin keskinkertainen, mutta selittelen vajaavaisuuksia sillä, että kyseessä on vasta ensimmäinen kolmesta: taannoisen triptyykkini innostamana ryhdyin jälleen kokoamaan taulusarjaa. Tästä on tulossa ehkä jokin sarjakuva, tai sitten muuten vain sellainen alleviivattu ja naiivi tarina.

Aivan mahdotonta

Tämä elo menee nyt aikamoiseksi pään seinään puskemiseksi. Miten minä olenkin niin kykenemätön viihtymään hetken hiljaa paikallani? On muksujen sairaspäivä, minä heitä kotona vahtimassa. Ja nyt olisi päiväuniaika sekä äidin vapaahetki.

Ja mitä tekee äiti? Tylsistyy, tylsistyy ja tylsistyy. Mutta oikeasti kahden tunnin viettäminen on aivan mahdoton tehtävä. Jos vapaata olisi koko ilta, ottaisin reteästi esiin maalaustarvikkeet, levittäisin sanomalehtiä lattialle ja alkaisin räiskiä värejä kankaalle. Taustalle laittaisin tietenkin soimaan metelimusiikkia. Mutta kahdessa tunnissa ei ehdi edes pohjamaali kuivua, eikä musiikkia voi soittaa lapsosten nukkuessa. Niin eikä niitä taulupohjia ole pingotettukaan, ja niittipyssystä kuuluu aivan liian kova räime.

Saamarin saamari. Ja kun oikein ei uskalla blogatakaan, kun sekin menee aina vain sellaiseksi päänaukomiseksi. Toisaalta tällaisen vuorokauden tauon jälkeen päänaukominenkin alkaa tuntua jo virkistävältä ajatukselta.

Pähkinä ratkaistavaksi

Minulla on ongelma. Arkeni kuluu kolmiyhteydessä koti-työpaikka-päiväkoti, joskus satunnaisesti tähän tosin sekaantuvat myös hypermarketti ja uimahalli. Näitä kaikkia yhdistää minun lisäkseni se, ettei niiden välittömässä läheisyydessä ole taidetarvikeliikettä tai hyvinvarusteltua kirjakauppaa. Eikä oikeastaan mitään muutakaan erikoisliikettä.

Sitten tulee näitä päiviä, kun tekisi mieli vaikka maalata. Vaan gessostapa on kuivat lirut purkin pohjalla ja pingotuspuita on jäljellä pariton määrä, nekin vääränpituisia. Musta maalituubikin on edelleen tyhjä, mutta sehän ei ole ylitsepääsemätön ongelma niin kauan kuin sinistä, ruskeaa ja punaista riittää.

Ja kun olisi ollut oikein taustamusiikiksi sovittu levykin jo mielessä. Väsymyskään ei haittaa, maalaaminen kun kuittaa aina muutaman päivän univelat jollain mystisellä tavalla.

Mutta kun ei. Ja tähän ongelmaan törmätään vielä monen monituista kertaa, koska minä nyt en vain käy siellä keskustassa, en ainakaan kauppojen aukioloaikaan. Ja jos käyn, niin kuka nyt jaksaisi raahata jotain pingotuspuita kilometritolkulla?

Perustaisikohan joku kotiinkuljetuspalvelun? Sellaisen 24/7? Koska iltaisinhan se maalaushimo iskee.

Pienin askelin kohti täydellisyyttä

Tiedän, tiedän: se taannoin julkistamani taulu oli aika kehno esitys. Tänään ryhdyinkin vähän viilailemaan sitä, ja lopputulos on, jos nyt ei maailman hienointa taidetta, niin kuitenkin selvästi aiempaa parempi. Myöntäkää pois!

Kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu.

Lehmät lentävät ja taulut valmistuvat

No niin, nyt on sitten yksi harrastus tuottanut taas pienen tuloksen: sainpahan maalattua jotain, vaikkei kyllä mitään parhaimmistoa.

Eikä sitten mennä siihen taulun nimeen, se kun on yhtä kehno kuin koko kuvan lapsellinen teemakin. Mutta hei, ainakin olen saanut pensselin käteen ja malttanut tehdä yhden raapustuksen ihan loppuun asti.

Pakko vielä lisätä jotain: oli poikkeuksellisen hienoa päästä perusasioiden äärelle. Minulta on nimittäin päässyt musta maali loppumaan jo ajat sitten, ja on jotenkn suunnattoman kiehtovaa pyrkiä sekoittamaan mahdollisimman synkeää maalia punaisesta, vihreästä, sinisestä ja okrasta. Sellaisesta voi tulla vain jännittäviä yllätyksiä.

Pitkästä aikaa pensseli kädessä

Eilen maalasin taas pitkästä aikaa taulua, mutta laiskuuttani en ole saanut räpsäistyä siitä valokuvaa tänne plokiin. Ehkä sitten, kun se valmistuu... Joskus hamassa tulevaisuudessa. Samaista taulua minä nyt maalasin, mitä joskus taannoin luonnostelin ja blogissakin esittelin.

Oikeasti, enpä olisi uskonut, että näin pitkä tauko tulee. Nyt oli meinaan ensimmäinen kerta, kun maalasin Mellan olemassaolon aikana. Ihan totta! Melkein kaksi vuotta. Ei kyllä tuntunut siltä, äkkiä tämä aika on näköjään mennyt.

Aina ennen maalaaminen on ollut hyvä keino olla ihan vain itsekseen omien ajatustensa kanssa, kyseessä on siis ollut erittäin henkilökohtainen tapahtuma. Joskus nuorempana toki maalasin porukassakin joitain kertoja, mutta pääasiassa kyse on ollut aina omasta rauhasta sopivan musiikin tahdittamana.

Eilen kuitenkin halusin antaa Mellan pyöriä ympärillä ja katsella puuhiani, ja pahimpia sotkuja estämään tarvittiin tietenkin Erik lastenlikaksi. Ja yllättävän hyvin sekin meni, ei haitannut yhtään, vaikka ympärillä oli uteliasta yleisöä. Aiemmin niin intiimi puuha näkyy sopivan myös perhetapahtumaksi. No, eiköhän siitä mene uutuudenviehätys, eli tuskin Mella nyt kamalan usein jaksaa katsella äitinsä tuhruilua.

On tuo hyörinä ympärillä kyllä yleensäkin ihan tervetullutta. Voisi luulla, että sohvalla makaava väsähtänyt odottaja kaipaisi hetken hiljaisuutta saadakseen unen päästä kiinni, mutta itse asiassa ei. Jos olen illalla kovin uupunut ja kaipaan lepohetkeä, haluan nimenomaan maata sohvalla ja kuunnella Mellan ja Erikin mekastusta. Makuuhuoneen suojissa en ikinä nukahtaisi, mutta sohvalla Mellan jumppamattona uni tulee silmään alta aikayksikön. Jotenkin se kaikki touhuaminen rauhoittaa.

Pitäisiköhän jossain vaiheessa ryhtyä maalaamaan jo Mellankin kanssa? Sormiväreillä meillä on toki taiteiltukin, mutta omia akryylimaalejani ja pensseleitäni en ole Mellalle vielä antanut. Mutta eivät ne kai niin vaarallisia ole, vesiliukoisiahan ne? Eikä Mella enää nykyään laita asioita suuhunsa, korkeintaan niistä tulisi sotkua. Pitää varmaan kokeilla ja vuorata maalaushuoneen lattia kokonaan sanomalehdillä.

Note to self: käy ostamassa mustaa akryylimaalia, jostain syystä vanha putkilo oli syöpynyt puhki (?!) eikä se tummanvihreästä ja poltetusta siennasta sekoitettu korvike ollut tarpeeksi väritöntä.

Piirustusta paremman tekemisen puutteessa

Kun tuo jälkikasvu ei näytä pitävän mitään kiirettä, ryhdyin luonnostelemaan seuraavaa taulua. En tänään jaksanut edetä hiililuonnosta pidemmälle, katsotaan tilannetta huomenna uudestaan. Luotan siihen tupakka-bussi-ilmiöön: eikös bussi saavu aina siinä vaiheessa, kun tupakoitsija sytyttää savukkeen? Ehkä vauvakin päättää viimein syntyä nyt, kun olen rutannut lastenhuoneen maton rumasti sivuun, levittänyt sanomalehtipaperia lattialle ja nostanut maalauspohjan esiin.

Mutta ehkä napero päättää kiusallaankin odottaa yli äitienpäivän. No, käyhän se, eipä tässä kellään ole kiire. Varmistaisipahan ainakin myöhästelyllään sen, ettei synttäreitä tarvitse koskaan juhlia äitienpäivänä. Sellaisesta päällekkäisyydestähän kärsisivät niin äiti kuin lapsikin: äiti ei saisi toivomaansa hemmottelua (=myllerrettyä keittiötä) eikä lapsi saisi kutsuttua kavereitaan kekkereille oikeana syntymäpäivänään.

Loppuviikoksi on luvattu kylmenevää, ja jo tänä aamuna oli hieman vilpoista kävellä pienissä kesävaatteissa neuvolaan. Eilen kaupassa käydessä taas pukkasi oikein hikeä (ja yksi kovempi supistuskohtaus). Tavoitteena on viettää mahdollinen viileä ja sateinen aika sairaalassa, aurinkoisina päivinä kun ei tekisi mieli virua neljän seinän sisällä.

Väriä lastenhuoneeseen

Eilen pääsin viimein sorvin ääreen, ja maalasin lastenhuoneen seinälle tarkoitetun taulun loppuun. Tai kai se on nyt sitten loppuun asti maalattu, en kyllä ole ihan varma. Ensimmäistä kertaa nimittäin päätin taulun olevan valmis jo ennen kuin olen siihen tyytyväinen. Ei ole harvinaista, että jo valmiista tauluista löytyy myöhemmin epäonnistuneita kohtia tai koko taulu alkaisikin näyttää kammottavalta. Tähän mennessä olen kuitenkin aina ollut suunnattoman tyytyväinen aikaansaannoksiini heti työn valmistuttua.

Vaan nytpä en. Kädet ovat viimeistelemättä, oranssi taustaväri liian räikeä ja tummat kiehkurat paikoittain liian paksuja. Laiskuus vain iski päälle, ja halusin päästä viimein eroon koko taulusta. Oranssi taustaväri ei tunnu ehkä enää niin räikeältä siinä vaiheessa, kun saan maalattua toisen taulun samaa sarjaa. Siihen olisi tarkoitus sitten tulla oranssihiuksinen hahmo, mahdollisesti myös vihreä tausta.

Mutta nuo kädet! Rakastan käsien piirtämistä hiilellä ja lyijykynällä, mutta niiden maalaaminen on yksinkertaisesti silkkaa tuskaa. En vain saanut itsestäni irti enää tämän enempää, ehkä palaan tauluun vielä joskus ja viimeistelen nuo sormet. Kenties se on helpompaakin taulun jo roikkuessa seinällä, tämän ison mahan kanssa kun on aika vaikea istua lattialla. Minä kun en omista kunnollista maalaustelinettä, enkä ole sellaisista oikein koskaan perustanutkaan. Minä olen lattiatyyppiä, muulloin kuin raskaana ollessani teen mielelläni kaiken lattialla istuen tai makoillen.

Maalaamisen aloittaminen takkuaa

Tänään tartuin seuraavaan projektiin, johon olen suunnitellut perehtyväni näin äitiyslomalla: maalaamiseen. Se ikivanha menninkäistaulu oli yhä kesken, ja hetken aikaa ajattelin ryhtyä jatkamaan sitä. Mutta sitten tuli ilmestys, ja menninkäistaulu olikin yhtäkkiä osa kahden taulun sarjaa. Eikä kyseessä ollut ehkä missään vaiheessa ollutkaan mikään menninkäistaulu, ennemminkin kuvassa on keijukainen. Mutta sellaista sanaa ei oikein voi yleisesti käyttää, kun ihmisille tulee vain mieleen Helinä-keijun kaltaisia kuulaita ja prinsessamekkoon puettuja kermakakkuja. Minä taas ajattelen ennemminkin Gaimanin Faerien kaltaisia hahmoja, ja nimenomaan ilman näiden glamour-naamaria. Niin kuin Nuala pyyhkiessään pölyjä Dreamingissä.

(Nualasta tuli mieleen: minusta olisi kovin hauskaa antaa mahdolliselle tyttövauvalle yhdeksi etunimeksi Nuala, mutta Erikille nimi ei ole kelvannut. Siispä se on hylätty.)

Kun keksin tehdä kahden taulun sarjan, ryhdyinkin kasaamaan pohjaa sitä toista taulua varten. Vaikka alkuperäinen taulu on pingotettu vuosikausia sitten, viimeisimpien puunpalojen joukosta sattui silti löytymään juuri oikean mittaisia pätkiä (100 ja 81 cm). Old habits die hard... Näyttää olevan suosikkikokoni. Ripeästi sitten kiinnitin puut yhteen ja pingotin kankaan, ja aina tuttuun tapaan viimeisimpiä kankaan kulmia nitoessa vasemman käden peukalo oli jo kaikesta kiristämisestä ihan hiertynyt. Auts.

Siinä vaiheessa (vasta) nostin maalaamattoman taulupohjan pystyyn seinää vasten ja tajusin: sehän on ihan vino! Sellaista sattuu joskus, jotkin puut vain on leikattu hieman huolimattomasti, jolloin koko kehikko vääntyy väärään asentoon eikä pysy kiltisti kaksiulotteisena pintana. Aiemman kokemukseni itsepintaisesti unohtaen yritin väännellä pohjaa oikeaan asentoon, mutta eihän se tietenkään toimi niin. Sitten yritin irrottaa niitit vain yhdestä kulmasta, teeskentelin kiristäneeni kankaan epätasaisesti vaikka tiesin paremmin.

Lopulta en voinut muuta kuin irrottaa koko kankaan, vaihtaa sen viallisen puunpalan ja nitoa koko höskän kasaan uudestaan. En tiedä millaisella työkalulla niittipyssyn niitit saisi nätisti ja nopeasti irti, mutta löytämistäni työkaluista parhaat eli vasaran perä ja pihdit eivät olleet miellyttävän tehokkaita. Puolessa tunnissa olin saanut pohjan pingotettua mutta tunti meni sen purkaamiseen. Jonka jälkeen pingotus alkoi taas alusta. Vasen peukalo on nyt entistä kipeämpi.

Tästä kokemuksesta turhautuneena maalaus jäi sikseen. En edes sutinut kankaaseen pohjamaalia, vaan menin kirjan kanssa murjottamaan sohvan nurkkaan. Huomenna on uusi päivä.

Triptyykki valokuvina

Kun nyt kerran pääsin vauhtiin, niin voisin laittaa viimein nämäkin kuvat tänne blogiin. Armas triptyykkinihän valmistui jo kaksi viikkoa sitten, mutta tämä valokuvien postaaminen on jotenkin yllättävän rasittavaa. Nytkään en voi olla lainkaan varma siitä, miltä nämä sitten lopulta näyttävät itse blogissa, eri selaimista puhumattakaan.

No, joitain valokuvia on nyt siis tuotu julkisuuteenkin. Triptyykki sai myös kaipaamaansa huomiota viikko sitten järjestämissämme tupareissa, ja erityisesti triptyykin mieltä lämmittivät pohdiskelut hahmojen sukupuolesta. Aika harva osasi sanoa mitään oikeanpuoleisen hahmon sukupuolesta, suurin osa (vaan eivät kaikki) tuntui pitävän vasemmanpuolista ilmiselvästi miehenä kun taas keskimmäinen herätti eniten keskustelua.

Ja mikäs sen mukavampaa, kun tarkoitus todellakin oli saada aikaan jotain androgyyniä. Sukupuolen pitäisi siis pysyä peitossa myös triptyykin nimessä, mutta siitä tulikin yllättävän vaikeaa. Jos minulla olisi jokin peruste antaa taulurykelmälle englanninkielinen nimi, se voisi olla "Parent, Child and the Unholy Spirit". Mutta koska suomenkielisellä maalaajalla ei ole mitään järjellistä perustetta moiseen (ne antamani nimet, jotka ovat ulkomaankielisiä, perustuvat yleensä maalausten taustalla kuuntelemieni ulkomaankielisten kappaleiden nimiin ja sanoituksiin), en voi käyttää moista nimeä.

Mutta suomeksi sana parent on aivan idiootti: vanhempi. Mikä ihmeen nimi se sellainen olisi: Vanhempi, lapsi ja epäpyhä henki. Niinpä joudun kuin joudunkin antamaan taulun hahmoille sukupuolet nimessä, mutta tietäkää tämä: niihin kannattaa suhtautua hyvin varauksellisesti ja lähinnä symbolisesti. Sitä paitsi, nythän voitte sitten ryhtyä kiistelemään siitä mihin hahmoon mikäkin nimen osa viittaa.

Taulun nimi on siis: Äiti, poika ja epäpyhä henki. Eikö se maistukin ihan hyvältä suussa?

Triptyykki on viimein valmis

Kuten otsikkokin kertoo, olen saanut triptyykin valmiiksi! Olipa itsenikin aika vaikea uskoa, että ylipäänsä saisin jonkin kolmen taulun projektin valmiiksi, enkä uskonut pystyväni siihen vieläpä tämän viikonlopun aikana. Ja sain sen valmiiksi peräti lauantaina, eli huomenna sunnuntaina voin tehdä jotain muuta. Käsittämätöntä!

Valokuvaa valmiista kombosta en valitettavasti voi vielä näyttää, sillä kamera on (taas kerran) karkuteillä. Tällä kertaa Erik on lähtenyt jonnekin Forssan seudulle suolle vaeltamaan, ja otti jostain käsittämättömästä syystä kameran mukaansa. Ihan kuin siellä pilkkopimeässä ryteikössä saisi minkäänlaisia kuvia, varsinkaan kun halvan taskukameramme patterit eivät kestä näinkään kylmää ilmaa. No, ehkä pojilla on hupaisia kuvia teltan sisältä, esimerkiksi.

Tällä kertaa ovat sentään malttaneet jäädä sinne metsään koko viikonlopuksi. Kun sama poppoo ensimmäisen kerran lähti kokeilemaan yhdessä Suomen loppusyksyistä luontoa pari vuotta sitten, tulivat polot kylmästä vapisten takaisin heti ensimmäisen yön jälkeen. Sellaista se on, jos lähtee pakkasyöksi ulos nukkumaan kesämakuupussissa. Nyt varusteet taitavat olla hieman soveltuvammat, ja yksi uusi lisäkin on tällä reissulla keksitty: alkoholi. Erik otti taskumattinsa mukaan, ja tänään kävivät tekstiviestin mukaan Alkossa täydentämässä varastoja. Pimeällä ei kuulemma ole mitään muutakaan tekemistä. Mitä denoja!

Täällä Helsingissä minä taas mietin, mikä olisikaan seuraava projektini. Voisin esimerkiksi pyöräyttää piparitaikinan huomista varten, tai sitten voisin ryhtyä maalaamaan vihreää menninkäistaulua lastenhuoneeseen. Miten kurjaa, että päätös täytyy tehdä jo tänään: piparitaikinan kun täytyy seistä jääkaapissa yön yli. No, ehkä taivun taulun kannalle, pipareiden leipominen kun on turhan työlästä yksin. Erik saa mieluummin toimia peltimestarina minun sotkiessa käteni taikinaan.