Kuinka monta kieltä on liikaa?

Hesari kirjoitti jokunen päivä sitten harvinaisen sopivaan aikaan lasten monikielisyydestä - aihe kun on juuri viime päivinä pohdituttanut kovasti. Aivan meidän ongelmaamme lehdestä ei valitettavasti ratkaisua löytynyt. Haluaisin nimittäin tietää, missä vaiheessa lasten kielten omaksumisessa tulee raja vastaan eli milloin se alkaa olla jo haitallista. Vai onko koskaan?

Mukelommehan ovat jo lähtökohtaisesti kaksikielisiä, kun isänsä on saksalainen ja minä, no, näettehän te. Nyt kun mennään Kiinaan, niin tietenkin kiinan kieli tulee osaksi repertuaaria. Tyttäret ovat näillä näkymin menossa umpikiinalaiseen päiväkotiin, ja kyllähän paikallinen kodinhoitajakaartikin puhuu pelkkää mandariinia. Kolme kieltä tulee siis olemaan välttämättömyys.

Kiinan-reissu on nykytiedon mukaan kaksivuotinen, muttemme ole sulkeneet pois ajatusta maahan jäämisestä tai jopa kiertolaiselämästä: postdoc-pestejä kun kotifasistille tulisi jatkossakin, jos vain ottaisi vastaan - ja maa voisi olla sitten jotain ihan muuta. Australia ja Kanada ovat jo aiemmin vilahtaneet listalla, ja onhan noita muitakin.

Saksalaisia kouluja löytyy hyvin monesta paikasta, Nanjingistakin, mutta englanninkielisiä sitäkin paremmin. Joten kannattaisikohan meidän laittaa riiviömme heti alusta lähtien suosiolla englanninkieliseen kouluun?

Esikoisen kohdalla se tarkoittaisi jo ensi syksyä, Kiinassa ja hyvin monessa muussakin maassa kun jonkinlainen koulutie alkaa jo viisivuotiaana. Kai se olisi hyvä työntää tuokin tuosta sinne opintoputkeen, jotta siirtymä mahdolliseen uuteen maahan olisi hieman helpompi eikä koulukieli enää vaihtuisi.

Mutta kaksi uutta kieltä kerralla, 3- ja 5-vuotiaille? Eikö se ole aika paljon jo silkan kulttuurishokin päälle?

Onko kenelläkään omakohtaisia kokemuksia tai linkkejä hyviin tarinoihin? Minä kun en ihan oikeasti tiedä.

Kaupankäynnistä

Kuten tunnettua, uhkailu, kiristys ja lahjonta ovat lastenkasvatuksen tehokeinot. Kaupankäynti on myös olennainen osa, ja sitä harrastavat niin lapset kuin aikuisetkin.

Otetaan esimerkki. Uhmaikäinen eli n. nelivuotias on päättänyt, että tänään eivät kelpaa keitossa lilluvat perunat, vaan ainoastaan porkkanat. Uhmaikäisen äiti on päättänyt, että lapsi saa kovasti himoitsemansa piimälasillisen vasta, kun yksi perunapala on syöty. Siis sellainen kokonainen valmiiksi keitossa oleva, ei mitään itse nakerrettua.

Uhmaikäinen alkaa tinkiä. Yksi porkkana riittää! Ei riitä, sanoo äiti. Uhmaikäinen syö yhden porkkanapalan ja vaatii piimää. Ei tipu. Uhmaikäinen tinkii lisää: no miten olisi kaksi porkkanapalaa? Ei kelpaa, sanoo äiti, mutta uhmaikäinen syö ne kuitenkin ihan vain uhmatakseen.

Uhmaikäinen tinkii yhä: no miten olisi porkkanapala ja pieni perunapalan nurkasta lohkaistu murunen? Ehei, sanoo äiti, muttei se estä uhmaikäistä yrittämästä ja tunkemasta edellä mainittua kombinaatiota suuhunsa.

Tätä jatketaan, kunnes ihan kelvollinen määrä keittoa on kadonnut vastentahtoisen uhmaikäisen suuhun. Lopulta lapsi taipuu syömään sen yhden palan perunaa, ja saa palkkioksi lasillisen piimää.

Kaikki ovat tyytyväisiä.

Merkkipaaluja

Esikoinen pyysi lupaa päästä päiväkotikaverinsa luo yökylään. Ei herunut. Samainen esikoinen ilmoitti myös muuttavansa kotoa pois saavutettuaan kouluiän. Emme suostuneet, mutta tyttö jätti asian kuitenkin vielä auki odottamaan jatkoneuvotteluja.

Tämä on niitä hetkiä, kun naurun sekaan livahtaa pieni liikutuksen kyynel.

Saksalaisuudesta, suomalaisuudesta ja ruotsin kielestä

-Isi, miks sä muutit Suomeen?
-Koska äiti asuu täällä.
-Mutta et sä kuulu Suomeen kun sä olet saksalainen.
-Aijaa, miten niin en kuulu?
-No kun sä et osaa yhtään ruotsia.
-Ethän säkään osaa ruotsia.
-Mä olenkin suomalainen.

Mä en nyt tiedä kasvatetaanko meillä persujen vai rkp:n äänestäjää.

Ajoituksen mestarit

Tavataan puhua ruuhkavuosista, mutta joskus ne tuntuvat kiteytyvän suoranaisiksi ruuhkaviikoiksi. Sekä minulla että kotifasistilla on nyt jännät paikat.

Maanantaina nykyisen työnantajani useamman vuoden valmistelutyö on kulminoitumassa siihen, että varsinainen liiketoiminta käynnistyy ja rahankulutus alkaa muuttua rahanteoksi. Nyt alkaa se, mitä tässä itsekin on tullut treenattua ja odotettua keväästä asti.

Entäs sitten se kotifasisti? No miehellä alkoi jo tällä viikolla konferenssi, joka syö huomattavan ison osan ajasta ja etenkin illoista. Sitten olisi vielä sellainenkin pieni juttu kuin väitöskirja, joka menee ensi viikolla painoon. Pitäisi saada alkuviikosta koko roska luettua läpi ja viime hetken viilaukset viilattua. Sitten pitäisi ryhtyä organisoimaan sitä väitöskaronkkaakin.

Kokeneimmat ja kyynistyneimmät arvaavatkin, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jep, molemmat lapset paukauttivat tunti sitten kovan kuumeen päälle. Päiväkotiin ei ole mitään asiaa muutamaan päivään.

Naimisissa

-Äiti, eikö poikamies tarkoitakin aikuista, joka ei ole nainen?
-Joo, ja sellaista, joka ei ole naimisissa.
-Missä on naimisissa?
-Se ei ole mikään paikka, vaan ennemminkin sellainen lupaus, jonka kaksi aikuista tekee toisilleen.
-Missä se naiminen on?
-No vaikka missä... mutta se ei siis ole oikeasti mikään paikka.
-Onko siellä talo?
-Se ei siis tosiaan ole mikään paikka, vaan lähinnä sopimus: sovitaan, että ollaan yhdessä.
-Pääsenkö mäkin naimisiin?
-Ei, lapset ei pääse naimisiin.
-Miksen mä IKINÄ pääse naimisiin?
-Kyllä sä aikuisena pääset, jos haluat. Mutta lapsena ei vielä voi mennä naimisiin, kun lapset ei ole tarpeeksi kypsiä sitoutumaan yhteen ihmiseen sillä tavalla eikä se ole niille hyväksi.
-Ai sillä tavalla niinku marjoja ei saa syödä, jos ne ei ole kypsiä?
-Joo, just sillä tavalla.

Nykynuorisosta

Nykyään nuoriso (otos: kaikki perheen nelivuotiaat) ei enää osoita käytöstapoja ja kiitollisuuttaan isälleen sanomalla "kiitos" (esimerkiksi isänsä ojentaessa tikkarin). Ehei, nykyään kuuluu näemmä sanoa "hyvä poika".

Ei sillä, hyvähän se on että kehutaan, haukkumisen tai murrosikäisen murahtelun sijaan.

Syy ja seuraus

Kotifasistilla on kaulassaan iso Thorin vasara, ja esikoinen omistaa siitä pienemmän version. Tämä kummisedältä lahjaksi saatu koru on ollut olemassa jo nimiäisistä lähtien, mutta jostain syystä juuri tänään esikoinen keksi ruveta leikkimään sillä.

Ensin tyttö halusi tietää tarkkaan, mikä esine hänen korunsa oikeastaan onkaan. Vastuullisina vanhempina kerroimme vasaran varsinaisesta käyttötarkoituksesta Neiti tiedusteli yksityiskohtaisesti, miten sitä taivaankantta oikein voi lyödä ja pääseekö sinne lentokoneella.

Teoriaosuuden päätyttyä tyttö ryhtyi töihin, ja alkoi hakata pienellä vasarallaan kaikkea vastaan tulevaa. Nyt on lommoja pöydässä, lattiassa ja keittiön laatikostossa (?!).

Tähtäyksessä on selvästi vielä treenattavaa, sillä Turussa on kuulemma tänään ollut julmettu pauke ja jylinä.

Makeaa mahan täydeltä

Lapset pitävät kaikenlaisista kivoista ja poikkeuksellisista asioista. Erityistä iloa saavat aikaan erilaiset ruuat, erilaiset kulkuvälineet, erilaiset ihmiset ja erilaiset kyläilypaikat. Kaikkia näitä onkin viime aikoina riittänyt, sillä pariin viime viikkoon sisältyvät mm.

-oma mökki

-isomummola

-mumman ja papan mökki

-lukuisat uimamahdollisuudet järvissä, puroissa ja saaveissa

Tänään pesue tuli pitkästä aikaa kotiin, ja runsaasti riemua tuottavia asioita ovat päivän aikana olleet mm.

-jälleennäkeminen

-juustokakku

-keinut, kiipeilyteline ja hiekkalaatikko

-esikoisen kummitädin tapaaminen

-esikoisen kummitädin vauvan paijaaminen

-Myyrä

Lapset tietävät jo odottaa seuraavan viikon sisällä seuraavia asioita:

-merenranta

-taksi

-lentokone

-U-Bahn

-S-Bahn

-Strassenbahn

-Saksan-pappa eli Opa

-Saksan-setä

Millä tavalla tähän kaikkeen hemmotteluun on sitten reagoitu? No, esimerkiksi näin:

-Mumman ja papan kyydillä kotiin saavuttuaan kuopus saa itkuraivarin. Kuopus haluaa päästä näkemään vauvan. Soitan kummitädille ja tuppaudun kylään, koska vauva olisi nyt nähtävä. Sillä välin esikoinen saa itkuraivarin, koska haluaa nähdä kummitädin. Kuullessaan näkevänsä kummitädin ihan pian saa esikoinen uuden itkuraivarin, koska olisikin oikeastaan mieluummin mennyt tänään uimarannalle ja vasta huomenna kummitädin luo.

-Vartin pyörämatkalla kuopus huutaa kurkku suorana koko ajan ja vaatii päästä näkemään esikoisen kummitädin. Tilannetta ei helpota tieto siitä, että matkalla ollaan ja jäljellä on enää muutama minuutti.

-Kummitädin luona molemmat kyllästyvät ja vaativat päästä kotiin. Pihalla saavat itkuraivarin, koska olisivat tietenkin halunneet jäädä kiipeilytelineeseen eivätkä lähteä kotiin. Saavat kiipeilytelineessä itkuraivarin, koska haluaisivat kiivetä samasta kohdasta yhtä aikaa. Saavat itkuraivarin joutuessaan pyörän kyytiin. Huutavat kotimatkan ajan.

-Esikoinen saa kotona itkuraivarin, sillä olisi halunnut pastan sijaan risottoa. Ei suostu syömään lautastaan tyhjäksi, mutta pitää itsepintaisesti kiinni jälkiruokaoikeudestaan. Ei saa tahtoaan läpi, joten jatkaa itkuraivariaan. Syö lopulta lautasensa tyhjäksi, koska jälkiruoka hupenee uhkaavasti.

-Esikoinen saa itkuraivarin, sillä maitolasi on tyhjä, eikä isi suostu täyttämään lasia. Isi täyttäisi, jos esikoinen pyytäisi, mutta esikoinen ei moiseen aio alentua. Puolen tunnin vääntämisen jälkeen esikoinen nöyrtyy pyytämään lasin vettä.

-Esikoinen saa ruuan jälkeen itkuraivarin, koska isi makaa sohvalla, vaikka hän olisi halunnut maata sohvalla.

-Esikoinen saa itkuraivarin kuullessaan, että lentokoneeseen pääsee vasta ylihuomenna, ei jo huomenna. Tyhmä lentokone!

-Esikoinen saa saumattomasti toisen itkuraivarin kuullessaan, että U-Bahniin, S-Bahniin ja Strassenbahniin pääsee vasta viikon kuluttua. Typerä pohjoissaksalainen maaseutu, jossa ei ole edes raideliikennettä.

Kahdeksan yötä ja kahdeksan päivää

Kahdeksan vuorokautta. Niin kauan pitäisi osata olla ilman lapsiaan; pidempään kuin koskaan aiemmin. Itse palasin juhannuksenvietosta junalla Helsinkiin töihin, kun taas mukulat jäivät kotifasistin kanssa mökille.

Ja voitte uskoa, että pani itkuksi. Siis minä, eiväthän lapset nyt niin. Koko junamatka oli yhtä nyyhkimistä ja nikottelua, eikä se kuulkaa kotonakaan mitään herkkua ole näiden ensimmäisten tuntien aikana ollut.

Erityisen vaikeita tilanteita ovat olleet nämä:

Viikko ennen tiedossa olevaa eronhetkeä. Mitenköhän sen kestää? Itkettää eikä uni tulee illalla moneen tuntiin.

Edellisenä iltana ennen tiedossa olevaa eronhetkeä. Siitä tulee varmaan ihan kammottavaa. Itkettää eikä uni tule moneen tuntiin.

Eron hetki. Juoksen juna-aseman portaat alas ja vilkutan hätäisesti, jotta hetki menisi ohi nopeammin. Itkettää.

Junaan istuminen. En uskalla katsoa ikkunasta ulos, jos vaikka näkisin jälkikasvuni. Toisaalta itkettää ajatuskin siitä, että siellä lapseni saattaa yrittää vimmatusti vilkuttaa, eikä äiti edes katso. En katso. Itkettää.

Käytävällä kävelee lapsi. Itkettää. Suljen silmät ja täytän korvani nappikuulokkeilla.

Emämunaus: piti sitten valita taustamusiikiksi Tori Amos. Maailman kurjuutta valittava, hiljaista tuskaansa huokaileva naisääni. Itkettää.

Lähellä istuu lapsiperhe, jonka leppoisa jutustelu kuuluu läpi piristäväksi kuvittelemani Volbeatinkin. Itkettää.

Juna-asemalta kotiin kävellessäni joudun kulkemaan läpi lasteni päiväkodin pihan. Itkettää.

Käyn ostamassa ruokaa lähikaupasta. Ruokaa yhdelle hengelle, kun tavallisesti ostan koko pesueelle. Itkettää.

Keittiöstä huomaan, että lastenhuoneen lattia on palikoiden ja leikkijunien peitossa. Itkettää.

Olohuoneen hyllyssä lapset hymyilevät leveästi valokuvassa. Itkettää.

Soitan hyvänyönpuhelun mökkiväelle. Esikoinen sanoo ikävöivänsä äitiä, ja kuopuskin hänen mukaansa kuulemma ikävöi, vaikka onkin vähän tuhma. Purskahdan itkuun, jolloin kotifasisti päättää olevan parasta lopettaa puhelu pian ja lähettää minut tekemään jotain leppoisampaa.

Yksikään lapsi ei keskeytä suihkuani. Itkettää.

Voisiko joku vaihtaa nämä mitkäliehormonit johonkin ihanmihintahansa, sanotaan seuraavan kahdeksan vuorokauden ajaksi? Otan ne kyllä mielelläni takaisin sitten myöhemmin.

Marssiraportti

Perjantaina taivaalta pulppusi inhaa vettä, elohopea valahti alas ja tuulikin kävi aukomassa päätään, vaikkei toki aivan samassa mittakaavassa kuin eilen lauantaina. Ihanuudesta huolimatta pakkasimme muksut autoon ja lähdimme sille paljon puhutulle marssille. Tiedättehän, yötön yö, kesä ja kärpäset.

Ensimmäinen takaisku tuli jo kotitalomme alaovella: kuopus oli psyykannut itsensä jo hirmuiseen marssiflow'hun ja oli raivoissaan, kun joutuikin nousemaan auton kyytiin. Eihän nyt autolla voi mennä marssimaan! Autolla kuitenkin menimme. Haloo, joku Vantaa.

Esikoisen käämit taas paloivat ensimmäisen kerran vasta siinä vaiheessa, kun seisoskelimme parikymmentä minuuttia kylmästä hytisevän marssilauman hännillä odottamassa omaa lähtövuoroamme. Hyvin tyttö kuitenkin käyttäytyi, sillä hienoinen marina kyllä kalpeni sille, kun kuopus kiipeili aitojen yli, potki kanssaseisojiaan ja jankutti jatkuvasti, että milloin me äiti oikein mennään sinne marssimaan.

Tilanne olisi voinut olla sietämätön, ellei tytärten pieni ikä ja koko olisi ollut jokseenkin kaikkien muiden osanottajien mielestä tavattoman hellyttävää. Muita lapsia ei marssilla juuri näkynytkään, joten meidän perheemme sai kyllä enemmän kuin oman osansa huomiosta. Ylpeät pikkulapset pääsivätkin maaliviivan ylitettyään poseeraamaan useammallekin kameralle.

Kymmenen kilometrin marssilla oli puolivälissä taukopaikka, jossa lapsoset ensin täytettiin mehulla ja sitten tyhjennettiin bajamajassa. Taukopaikka oli kaikenlaisen karmeuden kliimaksi, kun kumpikin rääpäle kitisi, inisi ja ulisi niin märkää kuin väsymystä. Mutta kun päästiin taas matkaan, kitinä vaihtui riemunkiljahduksiin ja säihkyviin silmiin. Ja ikävä maanpinta rattaisiin sekä isin hartioihin.

Noista ei kyllä ota hullukaan selvää. Miten kymmenen kilometrin kävelymatkalle voikin mahtua koko pienen ihmisen tunneskaala? Miten nelivuotiaan mielestä voikin olla metsässä niin hirveää, mutta kuitenkin ihan parasta ikinä? Ja seuraavana päivänä tytöt olivat pettyneitä, kun tiedossa ei ollutkaan enää uutta marssia. Onneksi neideillä on sentään hienot diplomit ja mitalit esiteltävänään.

En minä kyllä enää sateessa tällä kokoonpanolla lähde marssimaan, mutta kauniilla ilmalla voisi harkita.

Skeptikko

Muistatteko, kun esikoinen alkoi epäillä puhallusta kaikkeen kipuun auttavana helpotuskeinona? Tätä tietä ei ole onneksi jatkettu sen pidemmälle, vaan perinteinen hoito on yhä tytölle kelvannut. Mutta skeptisismin siemen näkyy juurtuneen, sillä tänään hammaspesun jälkeen neiti ilmoitti, ettei ole koskaan onnistunut näkemään hammaspeikkoja peilistä. Tämä on luonnollisesti iso pettymys, kuvaileehan äiti aina hyvinkin graafisesti karkuun juoksevia ja viemäriin päätyviä hammaspenteleitä.

Toistaiseksi tytölle riitti selitykseksi se, että vain aikuiset näkevät hammaspeikot. Luulen kuitenkin, että asiaan tullaan vielä palaamaan.

Streptococcus mutantis ei Googlen kuvahaun perusteella näytä valitettavasti kovin painajaismaiselta tapaukselta. Miksei se voisi näyttää vaikkapa pölypunkilta? Huolellisesti laaditulle strategialle on nyt kuitenkin selvästi tarvetta.

Miehistä, naisista ja aikuisista

Tiesittekö, että

• Miehet osaa laittaa ruokaa, naiset ei. Jos miehet ei käske, naiset ei saa laittaa ruokaa;
• Naiset osaa leipoa miehiä paremmin;
• Miehet osaa ajaa autoa naisia paremmin, paitsi mumma ajaa yhtä hyvin;
• Naiset ui miehiä paremmin, paitsi miehet ui uimapatjalla naisia paremmin;
• Miehet osaa korjata lamppuja, naiset ei;
• Isi on aikuinen ja tietää kaikkea.

Värikkäitä miehiä

Meinasi mennä maidot väärään kurkkuun esikoisen touhuja kuunnellessa: päiväkodissa on opetettu uusi jännä juoksuleikki "Kuka pelkää värikästä miestä".

Mitä tuohon nyt voisi sanoa. Eihän se kuulosta edes poliittisesti korrektilta, vaikka sellaista ilmeisesti tavoitteleekin. Tai ehkä päiväkodissa on tosi pelottavia sinisiä miehiä.

Strömsö

-täytekakun marsipaani ei kestä kakun täytettä vaan sulaa silmissä
-juustokakun kiille ei ehdi jähmettyä ajoissa
-suklaamuffinssit lässähtivät
-suklaamuffinssien kuorrutteen ensimmäinen versio oli niin kovaa, että rikkoi vatkaimen; toinen versio jäi liian löysäksi ja valuu sotkien joka paikan
-porkkanamuffinsseista tuli pakastimessa tahmeita
-porkkanamuffinssien kuorrute maistuu kyseenalaiselta
-liljannuput eivät ehtineet yön aikana avautua, vaikka kukkakaupan täti lupasi; sen sijaan kukat kukoistanevat mökkiviikonloppumme aikana keskenään

Yritä tässä nyt sitten järjestää jotain synttärijuhlia, saamari.

Neljä

Pieni esikoiseni on jo aika iso, nimittäin tasan neljä vuotta. Äidin sydän pakahtuu ylpeyteen edelleen, onhan nelivuotias jo niin kovin taitava, itsenäinen ja silti vielä äidin oma pikkutyttö. Liikutuksen kyynel silmäkulmassani katselin esimerkiksi neidin ihastuttavaa valintaa juhlapäivänsä vaatetukseksi: vaaleanpunainen prinsessamekko, lyhyt musta nahkatakki ja selkään keijukaisen siivet. Sellaisessa univormussa ei voi mikään mennä pieleen pienen ison tytön elämässä.

Pää on mennä pyörälle siitäkin ajatuksesta, että jälkikasvuni vanhin on jo selvästi lähempänä koulun aloitusta kuin syntymäänsä. Ei sen kai pitäisi enää yllättää, osaahan pimu jo kirjoittaa nimensä niin oikein- kuin väärinpäinkin; lisäksi reipas lapsukaiseni polkee nykyään jo ihan itse omalla pyörällään kodin ja päiväkodin välisen 2,5 kilometrin matkan mennen tullen. Kerrossänkyynkään ei nykyään kiivetä pikkulasten tapaan tikapuita pitkin, vaan tyylikkäästi sängyn päädystä. Neiti osaa myös kaulita marsipaania pitkiä aikoja laittamatta yhtään palaa suuhun.

Ja mikä ihaninta, lapsi haaveilee pääsevänsä joku päivä ihan itse pesemään pikkusiskonsa vaipat pyykkikoneessa.

Irrationaalisista peloista

Esikoinen ei ole jostain syystä osannut pelätä mitään täysin absurdia, ellei humisevan imurin pelkoa sellaiseksi lasketa. Eikä sitä tietenkään lasketa, koska on vain järkevää pelätä jotain äänekästä, joka nappaa tiukasti kiinni verhoista ja mahdollisesti syö myös pienten lasten sormia lähelle tullessaan.

Kuopus onkin sitten kunnostautunut jo paremmin irrationaalisten pelkojen saralla, sillä tytöllä on kaksi ylivoimaista kauhun kohdetta: ankat ja sammakot (tai kuopuksen kielellä kammakot). Ankat ovat pelottavia, koska ne ilmeisesti syövät pieniä tyttöjä. Kammakot taas ovat pelottavia, koska.

Mutta ei minun pitäisi nauraa, sillä olen tajunnut pelkääväni itsekin asioita. Enkä nyt tarkoita niitä mörköjä siellä mökillä (kukapa nyt ei pelkäisi mörköjä pimeiden ikkunoiden takana), vaan robotteja.

Monenlaisia asioita tuli lapsena elokuvissa pelättyä, mutta kyllä Robocop oli ihan ykkönen ahdistavuudessaan. Hiljattain tuli katsottua Sarah Connor Chroniclesia, ja muistin taas, miten uhkaavan kammottavia robotit voivatkaan olla. Enhän minä näin aikuisiällä enää kiljaise jos joku roboteista puhuu, mutta en minä niistä voi väittää pitävänikään.

Luulen, etten suostuisi hankkimaan edes siivousrobottia. En minä sitäkään karkuun juoksisi, mutta kyllä mieltä kalvaisi ajatus itsekseen rullaavasta esineestä, joka saattaa yllättäen tulla vastaan nurkan takaa. Kotona joutuisi olemaan jatkuvasti varuillaan, kun eihän sitä koskaan tiedä.

Omasta kuvasta

Peili ei ole mikään ihmeellinen taikakalu vaan melko käytännöllinen arkiesine. Kuopus toki ilahtuu edelleen joka kerta peilin nähdessään ja kokee pakottavaa tarvetta vilkuttaa itselleen sekä luetella kaikki peilistä näkyvät ihmiset. Esikoisen suhde taas on jo funktionaalinen, eli peilin ääreen täytyy kirmata aina kun johonkin päin kehoa on saattanut syntyä ylpeyttä herättävä mustelma tai jos hiuksissa on uusi pinni.

Omatkin peilikokemukseni ovat äärimmäisen rutinoituneita: peilin edessä tapahtuu aamumeikki sekä satunnainen does my bum look big in this. Jos peilin ääreen ei ole erityistä asiaa, kuljen ohi vilkaisematta sitä.

Mutta webbikamera! Lapset voisivat viettää koko illan heiluen ja irvistellen kameran ääressä, ja itsekin pitää aina ohi kävellessä vähintään kurkistaa kameraan. Höhöö, toi liikkuu päinvastaiseen suuntaan kuin minä. Hihi, kato nyt se nostaa väärää kättä.

Kai joku tuotakin tekee niin usein, ettei se ole enää jännää. Surullinen ajatus.

Mikset sä koskaan

Lapsukaisemme ovat keskimääräistä ikäistään pidempiä ja painavampia mötkäleitä, joilla on varsin hyvä ruokahalu. Karkkeja, limuja ja mehuja meillä ei juuri harrasteta, mutta äidin leivontaharrastuksen myötä rääpäleet saavat kuitenkin silloin tällöin jälkiruuaksi jotain makeaakin.

Näin pääsiäisen kunniaksi onkin tänään tullut syötyä runsas aamupala, mässytettyä lounasta ja leivottua vielä useampaakin kakkua. Muksut ovat ahtaneet sisäänsä ainakin puuroa, paahtoleipää, juustoa, makkaraa, hilloa, perunamuusia ja kananmunaa sekä nuolleet kaikki mahdolliset leivonnassa syntyneet kulhot. Parhaillaan liedellä porisee possupata, jota kohta päästään syömään.

Leivoinpa äsken sitten aamulla tekemäni kookospiirakan lisäksi myös juustokakun, johon lorotettiin ihan hyvä määrä konjamiinia mausteeksi. Niinpä kakku onkin lapsilta kielletty, eivätkä pirpanat poikkeuksellisesti päässeet lusikoimaan kulhoa tyhjäksi. Arvaatte ehkä, millä tavalla hyvinsyöneet lapseni moiseen kieltoon reagoivat:

"Äiti, mikset sä koskaan anna meille mitään ruokaa?!"

Lapsuuden loppu

Esikoinen kehittyy sellaista vauhtia, että äitiään huimaa. Vähän surullisempi esimerkki lisääntyvästä kypsyydestä koettiin tänään, kun tyttö päätyi perimmäisten kysymysten äärelle. Neiti tarjosi paperihaavan saanutta sormeaan äidille puhallettavaksi, mutta joutui operaation jälkeen toteamaan vakava ilme kasvoillaan: "Ei se auta."

Myöhemmin tyttö sai mahansa kipeäksi syötyään liikaa marsipaanikakkua, ja isänsä toteuttama puhallushoito oli yhtä tulokseton. Pienoisen taivuttelun jälkeen lapsi suostui kuitenkin hyväksymään, että ehkä todella kova puhaltaminen saattaisi auttaa oikein pieneen pipiin.

Joulupukkikeskustelua en kuitenkaan suostu aloittamaan vielä vuosikausiin.