Perjantaina taivaalta pulppusi inhaa vettä, elohopea valahti alas ja tuulikin kävi aukomassa päätään, vaikkei toki aivan samassa mittakaavassa kuin eilen lauantaina. Ihanuudesta huolimatta pakkasimme muksut autoon ja lähdimme sille paljon puhutulle marssille. Tiedättehän, yötön yö, kesä ja kärpäset.
Ensimmäinen takaisku tuli jo kotitalomme alaovella: kuopus oli psyykannut itsensä jo hirmuiseen marssiflow'hun ja oli raivoissaan, kun joutuikin nousemaan auton kyytiin. Eihän nyt autolla voi mennä marssimaan! Autolla kuitenkin menimme. Haloo, joku Vantaa.
Esikoisen käämit taas paloivat ensimmäisen kerran vasta siinä vaiheessa, kun seisoskelimme parikymmentä minuuttia kylmästä hytisevän marssilauman hännillä odottamassa omaa lähtövuoroamme. Hyvin tyttö kuitenkin käyttäytyi, sillä hienoinen marina kyllä kalpeni sille, kun kuopus kiipeili aitojen yli, potki kanssaseisojiaan ja jankutti jatkuvasti, että milloin me äiti oikein mennään sinne marssimaan.
Tilanne olisi voinut olla sietämätön, ellei tytärten pieni ikä ja koko olisi ollut jokseenkin kaikkien muiden osanottajien mielestä tavattoman hellyttävää. Muita lapsia ei marssilla juuri näkynytkään, joten meidän perheemme sai kyllä enemmän kuin oman osansa huomiosta. Ylpeät pikkulapset pääsivätkin maaliviivan ylitettyään poseeraamaan useammallekin kameralle.
Kymmenen kilometrin marssilla oli puolivälissä taukopaikka, jossa lapsoset ensin täytettiin mehulla ja sitten tyhjennettiin bajamajassa. Taukopaikka oli kaikenlaisen karmeuden kliimaksi, kun kumpikin rääpäle kitisi, inisi ja ulisi niin märkää kuin väsymystä. Mutta kun päästiin taas matkaan, kitinä vaihtui riemunkiljahduksiin ja säihkyviin silmiin. Ja ikävä maanpinta rattaisiin sekä isin hartioihin.
Noista ei kyllä ota hullukaan selvää. Miten kymmenen kilometrin kävelymatkalle voikin mahtua koko pienen ihmisen tunneskaala? Miten nelivuotiaan mielestä voikin olla metsässä niin hirveää, mutta kuitenkin ihan parasta ikinä? Ja seuraavana päivänä tytöt olivat pettyneitä, kun tiedossa ei ollutkaan enää uutta marssia. Onneksi neideillä on sentään hienot diplomit ja mitalit esiteltävänään.
En minä kyllä enää sateessa tällä kokoonpanolla lähde marssimaan, mutta kauniilla ilmalla voisi harkita.
Ensimmäinen takaisku tuli jo kotitalomme alaovella: kuopus oli psyykannut itsensä jo hirmuiseen marssiflow'hun ja oli raivoissaan, kun joutuikin nousemaan auton kyytiin. Eihän nyt autolla voi mennä marssimaan! Autolla kuitenkin menimme. Haloo, joku Vantaa.
Esikoisen käämit taas paloivat ensimmäisen kerran vasta siinä vaiheessa, kun seisoskelimme parikymmentä minuuttia kylmästä hytisevän marssilauman hännillä odottamassa omaa lähtövuoroamme. Hyvin tyttö kuitenkin käyttäytyi, sillä hienoinen marina kyllä kalpeni sille, kun kuopus kiipeili aitojen yli, potki kanssaseisojiaan ja jankutti jatkuvasti, että milloin me äiti oikein mennään sinne marssimaan.
Tilanne olisi voinut olla sietämätön, ellei tytärten pieni ikä ja koko olisi ollut jokseenkin kaikkien muiden osanottajien mielestä tavattoman hellyttävää. Muita lapsia ei marssilla juuri näkynytkään, joten meidän perheemme sai kyllä enemmän kuin oman osansa huomiosta. Ylpeät pikkulapset pääsivätkin maaliviivan ylitettyään poseeraamaan useammallekin kameralle.
Kymmenen kilometrin marssilla oli puolivälissä taukopaikka, jossa lapsoset ensin täytettiin mehulla ja sitten tyhjennettiin bajamajassa. Taukopaikka oli kaikenlaisen karmeuden kliimaksi, kun kumpikin rääpäle kitisi, inisi ja ulisi niin märkää kuin väsymystä. Mutta kun päästiin taas matkaan, kitinä vaihtui riemunkiljahduksiin ja säihkyviin silmiin. Ja ikävä maanpinta rattaisiin sekä isin hartioihin.
Noista ei kyllä ota hullukaan selvää. Miten kymmenen kilometrin kävelymatkalle voikin mahtua koko pienen ihmisen tunneskaala? Miten nelivuotiaan mielestä voikin olla metsässä niin hirveää, mutta kuitenkin ihan parasta ikinä? Ja seuraavana päivänä tytöt olivat pettyneitä, kun tiedossa ei ollutkaan enää uutta marssia. Onneksi neideillä on sentään hienot diplomit ja mitalit esiteltävänään.
En minä kyllä enää sateessa tällä kokoonpanolla lähde marssimaan, mutta kauniilla ilmalla voisi harkita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti