Väriä lastenhuoneeseen

Eilen pääsin viimein sorvin ääreen, ja maalasin lastenhuoneen seinälle tarkoitetun taulun loppuun. Tai kai se on nyt sitten loppuun asti maalattu, en kyllä ole ihan varma. Ensimmäistä kertaa nimittäin päätin taulun olevan valmis jo ennen kuin olen siihen tyytyväinen. Ei ole harvinaista, että jo valmiista tauluista löytyy myöhemmin epäonnistuneita kohtia tai koko taulu alkaisikin näyttää kammottavalta. Tähän mennessä olen kuitenkin aina ollut suunnattoman tyytyväinen aikaansaannoksiini heti työn valmistuttua.

Vaan nytpä en. Kädet ovat viimeistelemättä, oranssi taustaväri liian räikeä ja tummat kiehkurat paikoittain liian paksuja. Laiskuus vain iski päälle, ja halusin päästä viimein eroon koko taulusta. Oranssi taustaväri ei tunnu ehkä enää niin räikeältä siinä vaiheessa, kun saan maalattua toisen taulun samaa sarjaa. Siihen olisi tarkoitus sitten tulla oranssihiuksinen hahmo, mahdollisesti myös vihreä tausta.

Mutta nuo kädet! Rakastan käsien piirtämistä hiilellä ja lyijykynällä, mutta niiden maalaaminen on yksinkertaisesti silkkaa tuskaa. En vain saanut itsestäni irti enää tämän enempää, ehkä palaan tauluun vielä joskus ja viimeistelen nuo sormet. Kenties se on helpompaakin taulun jo roikkuessa seinällä, tämän ison mahan kanssa kun on aika vaikea istua lattialla. Minä kun en omista kunnollista maalaustelinettä, enkä ole sellaisista oikein koskaan perustanutkaan. Minä olen lattiatyyppiä, muulloin kuin raskaana ollessani teen mielelläni kaiken lattialla istuen tai makoillen.

Tuskailua Aku Ankan kanssa

Erikille on tullut suomenkielinen Aku Ankka -lehti vuoden 2004 alusta alkaen, mutta vasta nyt sain aikaiseksi ostaa lehdille säilytyskansioita. Tässä onkin sitten vierähtänyt mukava tovi, kun olen tunkenut lehtiä kansioihin. Tähän mennessä olen saanut pakattua kaikki vuoden 2004 lehdet, mutta pinna loppui kesken ja urakka jäi sikseen.

Viimeksi olen urakoinut Akkarikansioiden kanssa joskus 80-luvun lopulla, ja olin toivonut niiden nauttineen jonkinlaisesta tuotekehityksestä viimeisen 20 vuoden aikana. No, mitään sellaista ei suinkaan ole tapahtunut, ellei värin vaihtumista keltaisesta punaiseen nähdä kehityksenä. Kansioiden kiinnitysmekanismi koostuu yhä metallilangoista, jotka menevät toivottomaan sotkuun heti parin lehden kiinnityksen jälkeen. Kun kansiosta kaksi kolmasosaa on täytetty, alkaa siellä myös olla niin tiukkaa, että lehdet rypistyvät. Kun idiootit lehdentekijät vielä harrastavat varsinaisten kansien päälle nidottavia puolen sivun levyisiä mainoslehdyköitä, on viimeisten lehtien pujottelu hermoja ja lehtiä raastavaa puuhaa. Vaikken olekaan nykyään enää tumpelo alakoululainen, ovat kansioiden viimeiset Akkarit auttamattoman rypistyneitä ja repeilleitä.

Miksi, oi miksi pitää lehden siistin säilytyksen olevan niin paradoksaalisen vaikeaa? Lehtemme ovat nyt varmasti huonommassa kunnossa kuin makoillessaan irrallaan kirjahyllyssä. Ja ajatella kaikkia niitä lapsia, jotka kokevat epäonnistumisen hetkiä yrittäessään siististi pujottaa rakkaita lehtiään parempaan talteen. Kokonaiset sukupolvet saavat traumoja siitä, että hyvää tarkoittavat Aku Ankka -kansiot tuhoavatkin värikkäät lehdet. Syyttänevät lapsipolot vielä itseään, kuvittelevat olevansa jotenkin lahjattomia käsistään.

Pelle Peloton, vetoan sinuun: katkaise vuosikymmenten mittainen pettymysten kierre ja keksi toimiva säilytyskansio Aku Ankka -lehdille.

Keväthuumaa ja sattumuksia kadun varrella

Olen aamusta asti yrittänyt saada blogattua, mutta tyhmä Blogger on ollut täydellisen jumissa. Tällaista olisin kertonut teille klo 10.30:

--------------------------------------------------------------------------------------------------

Nyt ei voi Erikkään sanoa vastaan, kun kevät on saapunut oikein rysäyksellä. Viikonloppuna auringon saapuminen tuntui erityisen konkreettiselta, kun istuttiin kavereiden kanssa pussikaljalla. Älkää innostuko, pikku moralistit, minä söin vain jäätelöä kun muut tissuttelivat. Nautitut aineet eivät ole se pointti, vaan ulkona istuskelu.

Ja tänään näyttää aivan yhtä upealta! Nyt olisi paljon vapaa-aikaa, kun sain viime viikolla päätökseen itselleni asettaman opiskelujakson. Ensi viikolla on tentti laskettuna päivänä, ja halusin saada kaiken tenttiin liittyvän luettua jo hyvissä ajoin. Eihän nyt juuri synnytyksen alla pidä stressata mistään, joten päätin järjestää itselleni kunnon lomaa. Sääli vain, ettei kukaan kaveri taida nautiskella vapaasta samaan aikaan. Täytyy yrittää repiä ilo irti tästä ilmasta ihan yksikseen, ellei nyt joku blogini lukijoista haluaisi vaikka lähteä lounaspiknikille.

Äsken käväistiin taas neuvolassa, jossa mitattiin pitkästä aikaa hemoglobiini. Se oli jostain käsittämättömästä syystä poikkeuksellisen alhainen, vaikka olen napsinut rautatabletteja koko talven ja tuntenut oloni kevään ansiosta erityisen virkeäksi viime aikoina. Outoa.

Kotiin kävellessämme satuimme kohdalle, kun rollaattorilla liikkunut vanhempi naisihminen sai jonkinlaisen sairaskohtauksen. Tai oli siis jo kai saanut aiemmin, koska naisen luo jo aiemmin pysähtynyt mies oli jo auttamassa mutta pyysi vain kännykkää lainaksi hätäpuhelua varten. Minä sitten soitin hätänumeroon, mikä oli muuten elämäni ensimmäinen kerta. Se oli suorastaan pelottavaa, jotenkin hätänumero on lapsesta asti ollut jonkinlainen korkea auktoriteetti. En ymmärrä ihmisiä, jotka soittavat pilapuheluita hätänumeroon, lapsena itsekin pilapuheluita soitelleena en olisi ikinä voinut kuvitellakaan soittavani sinne ilman oikeaa asiaa.

Huomasin kuitenkin, etten oikein osannut toimia tilanteessa tehokkaasti. Sain sentään kerrottua nimeni ja paikan osoitteen, mutta sitten hämmennyin ja siirsin puhelimen paikalle jo aiemmin saapuneelle miehelle. Olen niin toivoton puhelimessa, jostain syystä puhelutilanteet ovat kauhean kiusallisia ja hermostuttavia. Enkä minä tiennyt yhtään, mitä oli tapahtunut. Minähän olin vasta saapunut paikalle.

Erik taas oli tapansa mukaan tilanteen tasalla, ja auttoi mummelin parempaan asentoon syliinsä. Siinä minä sitten seisoskelin tumput suorina, kun yksi puhuu hätäpuhelua ja toinen pitää mummoa kädestä kiinni. Onneksi jotkut ihmiset osaavat suhtautua tällaisiin tilanteisiin oikein. No, ehkä minäkin saisin itseni kasattua kokoon, jos olisi oikea tarve. Olen vain niin tottunut siihen, että Erik hoitaa hätätilanteet... Eihän tässä ole tarvinnut huolehtia edes itsestään.

Köydenvetoa Kelan kanssa

Tänään tuli postia Opintotukilautakunnalta, ja vaikka kirjettä oli kyllä jo odoteltukin, ei sen saapuminen ollut suinkaan mieluinen tapahtuma. Toisin kuin olin omissa laskelmissani itselleni uskotellut, joudun sittenkin maksamaan takaisin yhden tukikuukauden rangaistuskorkoineen. Yllätysmaksu johtuu tulkintaeroista: olin kyllä jo aikanaan laskenut tarkkaan kaikki tuloni ja tukikuukauteni, mutten tajunnut miten eri tavoin pykäliä voidaankaan tulkita. Nyt ymmärrän kyllä mainiosti lautakunnan tulkinnan ja pidän sitä jopa järkevämpänä kuin omaani, mutta valitettavasti tämä tulkintavirheeni maksaa perheellemme nyt lähes 500 euroa. Olen tienannut 47 senttiä liikaa vuonna 2004, joten joudun maksamaan takaisin 500 euroa. Kohtuullista, vai mitä?

Eipä asialle mitään voi, pakkohan se on maksaa. Käsittääkseni Kela on varsin ymmärtäväinen maksuaikojen suhteen, ja pidemmälle ajalle ripoteltuna tuon takaisin maksaminen ei tule olemaan mikään oikea ongelma. Mutta kyllähän se kismittää suunnattomasti: jos olisin tehnyt tuona vuonna töitä kaksi minuuttia vähemmän, tätä ongelmaa ei olisi. Onhan 500 euroa Helsingissä asuvalle yliopistopalkkaiselle lapsiperheelle lopulta valtava summa, vaikkemme toki pidäkään itseämme erityisen vähäosaisina. 500 eurolla saisi kuitenkin ostettua kestovaipat koko vauvan vaippaiäksi ja yli jäisi vielä hyvin rahaa vihannesmössöönkin!

No, enää en sentään itke hysteerisesti, kuten tein kirjekuoren avattuani. Olen ollut hyvin ylpeä kyvystäni luovia läpi monimutkaisimman byrokratian ja hoitaa perheemme raha-asiat säntillisesti. Tällainen virhe käy kukkaron ohella myös itsetunnolle.

Parveketupakointi puhuttaa jälleen

Päivän Hesari uutisoi Tampereen käräjäoikeuden päätöksen, jonka mukaan taloyhtiöllä on oikeus kieltää parveketupakointi yhtiökokouksen ääntenenemmistöllä. Näin keskusteluun nousee jo taannoin puhetta herättänyt parveketupakoinnin yleisempikin kieltäminen.

Näin tupakoimattomana henkilönä en tiedä, kuinka asiantuntevasti minä voin moiseen keskusteluun osallistua. Itse yritän arjessani tasapainoilla suvaitsevaisuuden ja hajuyliherkkyyteni välillä, eikä se ole aina ihan yksinkertaista. Omasta itsekkäästä näkökulmastani parveketupakoinnin kieltäminen olisi meidänkin talossamme vallan ihanaa, nykyään naapurin tiuhaan harrastama pahe tarkoittaa meidänkin asunnossamme löyhkäävää savua ja kirveleviä silmiä. Ainakin kesäisin, kun ikkunaa ja parvekkeen ovea on pidettävä auki jo vain lämpötilan vuoksi. Jo näin kylmänä keväänä esteetön auringonporotus tekee suljetusta asunnosta aivan liian kuuman.

Mutta mikä sitten olisi vaihtoehto parvekkeella tupakoinnille? Sisällä tupakointi? Sekö olisi sitten parempi, että mahdollisesti yhden tupakoivan vanhemman vuoksi pienet lapset joutuisivat hengittämään tupakansavuista ilmaa koko ajan kotonaan? Omistusasunnon sisällä tupakointia ei voi käsittääkseni kieltää, eikä tupakoinnin kieltäminen kokonaan kuulosta kovinkaan realistiselta ajatukselta.

Oletetaanko tupakoitsijoiden sitten joukolla siirtyvän savukkeineen aina ulko-ovelle? No sehän kiva, että aiemmin tasaisesti pitkin parvekkeita levitelty savu siirtyisi nyt sitten yhden tai kahden alakerran asunnon vaivaksi. Sehän olisikin tosi reilua. Vai olettaisimmeko tupakoitsijoiden käpöttelevän talvipakkasella sauhuttelemaan jonnekin metsään sijoitetulle erilliselle tupakkapaikalle? Joo, se varmaan onnistuisikin käytännössä.

Ihanteellisintahan olisi, jos kaikkiin uusiin rakennettaviin taloihin saataisiin Kaiken Pelastavan Uuden Teknologian avulla sellainen ilmanvaihto, ettei kenenkään parvekkeelta tulisi häiritsevää savua (tupakan tai grillin) kenenkään toisen reviirille. Tai ehkä uusiin taloihin voitaisiin rakentaa jonkinlaisia kerroskohtaisia tupakointitiloja, joiden ilmanvaihto olisi jotain aivan muuta kuin niiden nykyisin monessa paikassa käytössä olevien ihmisarvoa alentavien häkäkoppien. Taitaa olla utopiaa.

Itse olen ottanut tavoitteekseni löysät ranteet: pidän itsepintaisesti parvekkeen ovea auki, ja yritän vain totuttautua savuun. Muistutan itselleni, etteivät ne meille asti päätyneet vähäiset savuhaituvat aiheuta terveydellisiä haittoja minulle tai vauvalleni. Yritän muistaa olevani yliherkkä, läheskään ainahan Erik ei edes huomaa savua siinä vaiheessa kun minä jo kimpaantuneena häiriinnyn siitä. Se on minun osaltani asennevamma, hoen itsekseni. Tästä huolimatta, jos minun kaltaiseltani pahaiselta vuokralaiselta kysyttäisiin anonyymisti, päätyisin varmaan asukasäänestyksessä kannattamaan parveketupakoinnin kieltoa häntä koipien välissä. Muiden ongelmilta kun on niin helppo sulkea silmänsä.

Perhevalmennukset takana, perhe-elämä edessä

Tänään tulee täyteen 37 raskausviikkoa, eli tästä päivästä lähtien syntyvää lasta ei enää kutsuttaisi ennenaikaiseksi tai keskoseksi. Jipii, olkaamme siis normaaleja. Eilen oli viimeinen neljästä neuvolan perhevalmennussessiosta, ja olihan se aikamoinen valmennus. Paljon hömppää mutta jonkin verran myös asiaa.

Valmennuskerrat oli selvästikin suunniteltu ovelasti: jokaisella kerralla käsiteltiin jotain kiinnostavaa käytännön asiaa, mutta myös jotain aivan silkkaa huttua. Niinpä jokaisella kerralla piti olla läsnä, mikäli mieli saada kaikki hyvät vinkit. Samalla piti sitten kuunnella sitä jaaritusta, että "lapsen tulo muuttaa teidän elämänne" ja "isän on hyvä olla äiden tukena arjessa ja synnytyksessä".

Ensimmäisellä kerralla aloitettiin aina yhtä kiusallisella tutustumisella, eli odottavat pariskunnat tutustuivat toisiinsa pienissä ryhmissä ja esittelivät sitten toisensa koko porukalle. Tämän jälkeen pakotettua sosiaalista kanssakäymistä ei sitten juurikaan ilmennyt... Mutta loppuaika käytettiin sitten kiinnostaviin aiheisiin, eli normaalisynnytyksen yksityiskohtaiseen läpikäymiseen ja mm. kivunlievitysmenetelmien esittelyyn.

Toisella kerralla katsottiin sitten synnytysvideo, aaaaargh! Verta ja suolenpätkiä siinä ei ollut, video ei suinkaan kuvannut synnytystapahtumaa mitenkään naturalistisessa mielessä. Sen sijaan höpsön videon taustalla oli naiivi kertojanääni, joka mm. heitti niinkin kuolemattomia lauseita kuin "jokainen hetki on täynnä merkityksiä". Eräskin ryhmän koiranleuka tosin väänsi tämän muotoon "jokainen hetki on täynnä tuskaa", mikä kuvasikin mainiosti katselukokemusta. No, plussaa siitä, että videolla esiintyi vain aitoja potilaita aidoissa synnytys- ja haastattelutilanteissa, kuten myös aitoja kätilöitä ja muuta henkilökuntaa. Tosin tämän aitouden myötä tuli tietenkin täydellinen tönkköys ja epäluontevuus. Aika söpöä.

Toisellakin kerralla oli kuitenkin mielenkiintoista asiaa: esiteltiin ei-normaalisynnytyksiä, eli lähinnä sektiota. Myös imetyksestä mainittiin jotain.

Kolmas kerta oli ehkä kiinnostavin, paikalle oli nimittäin saatu ihka oikea perhe. Vajaan vuoden ikäisen esikoisensa kanssa vieraileva nuoripari oli juuri oikealla tavalla jalat maassa, ja heiltä saatiin valtava määrä hyviä käytännön niksejä arjesta selviytymiseen. Ja olihan se mukana seurannut vauva hellyttävä...

Mutta miksi, oi miksi kolmannella kerralla piti tehdä niitä typeriä ryhmätöitä? Siis oikeasti: jakauduimme neljään ryhmään, ja jokaiselle annettiin jokin tehtävä pohdittavaksi. Minun ryhmäni pohti, mitä kaikkea lapsi tarvitsee vanhemmiltaan, siis noin niin kuin abstraktissa mielessä. Aaaaaarrrgghh! Ryhmätyön lopputuloksena oli niinkin vallankumouksellisia irrallisia sanoja kuin "hellyyttä", "huolenpitoa", "rakkautta", "kärsivällisyyttä" ja "huomiota". Kyllä tuo ryhmätyö varmasti muutti meidän kaikkien elämää parempaan suuntaan.

Neljäs kerta, siis eilinen, oli suoranainen shokki. Johonkin pahaan osasin jo varautua, sillä ohjelman mukaan sillä kerralla käsiteltäisiin parisuhdetta ja hammashoitoa. Saatoin jo kuvitella sen parisuhdeosuuden: "vauvan tulo muuttaa parisuhdetta", "miehen ja naisen suhde muuttuu isän ja äidin suhteeksi" sekä tietenkin se klassikko: "kahdenkeskinen aika on kortilla vauvan syntymän jälkeen".

Mutta varsinainen shokki oli se, että parisuhdeosuudesta huolehti Kallion seurakunta. Siis julkisen terveydenhuollon järjestämä perheneuvola puffaa evankelis-luterilaisen kirkon perhetapahtumia. Jaettiinpa infossa myös Kallion seurakunnan ohjelma ja henkilökunnan yhteystiedot. Mitä on tapahtunut uskonnonvapaudelle? Kaikki kunnia kirkon tekemälle työlle perheiden parissa, mutta seurakunta oli kuitenkin ainoa terveyskeskuksen ulkopuolinen taho, jonka toimintaa esiteltiin tuollaisessa mittakaavassa.

Kuuntelemisen kivuliaisuutta ei yhtään vähentänyt se, että session sisältö oli nolla. Katsoimme mm. kalvolta kaaviota, johon oli piirretty nuolia isän, äidin ja lapsen välille. Nuolet tarkoittivat sitä, että näiden välillä on ihmissuhteita. Siis tiesittekö, perheessä isällä ja äidillä on ihmissuhde, äidillä ja lapsella on ihmissuhde, isällä ja lapsella on ihmissuhde. Entäs se mielikuvaharjoittelu: "Sulkekaa silmänne ja palatkaa muistoissanne johonkin lapsuuden hetkeen, jolloin tunsitte olonne erityisen hyväksi". Tästä opimme, että lapsen olo on hyvä aivan arkisten asioiden keskellä. Ai jaa.

Voimakkaana kontrastina loppuajaksi paikalle saapui sitten suuhygienisti, jolla oli painavan asian lisäksi myös supliikki hallussa. Itsekin kahden lapsen äiti onnistui naurattamaan porukkaa jatkuvasti, ja samalla saatiin kuulla paljon lapsen hampaiden kehityksestä ja niiden hoidosta. Suurin osa kerrotusta tuli täysin uutena tietona, missään neuvolan jakamissa vanhemmuusoppaissa ei pureuduttu purukalustoasioihin.

No, nyt kun tuo valmennus on ohi, täytyy ryhtyä odottelemaan sitä todellisuutta. Vauvan tekstiilit on nyt pesty, kuivatettu ja viikattu kaappiin. Kehto laitettiin kuntoon tänä aamuna, ja tällä hetkellä päiväpeiton alla makoilee koe-eläimenä nallekarhu. Synnytyslaitokselle mukaan otettavan kassin pakkaaminen on jo aloitettu, mutta mukaan otettavia vauvanvaatteita ei ole vielä aivan päätetty. Mikäköhän on lämpötila kotiinpaluun aikaan? Näillä ilmoilla se voi olla mitä tahansa miinus viiden ja plus kahdenkymmenenviiden välillä. No, ei se pakkaaminen ole niin kriittistä. Toisin kuin elokuvissa opetetaan, synnytyslaitokselle ei todellakaan lähdetä kauheassa kiireessä. Kovia ja tiheitä supistuksia pitäisi tulla vähintään kahden tunnin ajan, ennen kuin sairaalaan lähtöä edes harkitaan. Kyllä siinä ehtii pakata laukun jos toisenkin. Jos itse en poltoilta pääsisikään kaappeja penkomaan, suoriutunee Erik tehtävästä vähintään yhtä mallikkaasti. Ainakin kuunnellen kiukkuisia ohjeita sängynpohjalta.

Työntäyteinen päivä

Eilen tiistaina tulikin tehtyä sitten ihan täysi työpäivä kotona, tai ainakin siltä tuntui illalla. Parin tunnin opiskelusession jälkeen ryhdyin nimittäin urakoimaan ja pesin viisi koneellista pyykkiä vauvanvaatteita ja muita vauvatekstiilejä. Eihän niitä tavaroita nyt ihan viittä täyttä koneellista sentään ole kertynyt, mutta noin monta satsia tuli noudattamalla kunkin vaatteen pesuohjeita. Nyt on kämppä täynnä märkiä söpöjä pikkusukkia, potkupukuja ja vauvamittaisia lakanoita. Oli suorastaan vaikea saada vaatteita lajiteltua, kun teki mieli vain kiljahdella toinen toistaan pienempiä vaatteita ihastellessa.

Tätäkin mittavampi urakka oli vanhan pöytäkoneen kovalevyjen siivoaminen. Jo aikoja sitten meille ostettiin 250 gigaa ulkoista muistia kaiken maailman valokuvia ja muita tiedostoja varten, mutta kumpikaan meistä ei ole oikein ehtinyt järjestellä ja siirtää niitä faileja. Eilen käytin sitten kaikki pesukoneen täyttövälit näiden tiedostojen setvimiseen.

Jos koneen kovalevyille olisi alusta alkaen luonut jonkinlaisen siistin hierarkian, ei siivoaminen olisi ollut lainkaan niin työlästä. Mutta kun kyseessä oli ihka ensimmäinen tietokoneemme ajalta ennen ajanlaskun alkua, pääsi se jo heti alusta alkaen ryöstäytymään käsistä: kaikki tiedostot olivat aivan hujan hajan, löytyi My Documentseja niin C- kuin D-levyltäkin, puhumattakaan epämääräisistä "photos since May 2004" -tyyppisistä kokonaisista muistikortillisista koostuvista sekalaisista valokuvakansioista. Edes kotisivuni eivät löytyneet minkään yksittäisen kansion sisältä, vaan kukin sivu vähän mistä sattuu.

Vaan ei enää: nyt on siivottu html-tiedostot ja järjestelty kaikki valokuvat yhden kansion ja miljoonan alakansion alle. Huoh. Kunhan Erik vielä käy levyt läpi ja varmistaa siirtäneensä kaikki omat tiedostonsa, pääsee vanha tietokoneraasu eläkkeelle. Mutta mitä järkevää voi tehdä vanhalla pöytäkoneella? Vähän tyhmältä tuntuisi viedä se vain pölyttymään kellariin, mutta ei kai kellään ole moiselle enää mitään käyttöäkään. No, ehkä se pitää raahata kierrätyskeskukseen, toivottavasti se huolitaan edes siellä. Onhan kone vielä ihan toimintakuntoinen, vaikkakin hidas ja äänekäs. Vai löytyisikö lukijoiden joukosta elektroniikkaharrastajaa, joka haluaisi rakentaa tuomiopäivän koneen 90-lukulaisista tietokonekomponenteista?

Nimet tiedossa

Täytyypä nyt kertoa tämänkin blogin lukijoille, että tulevan vauvan nimivaihtoehdot on nyt sitten päätetty: niin tytölle kuin pojallekin on nyt valittu kaksi etunimeä per sukupuoli, ja jopa niiden keskinäinen järjestys on lyöty lukkoon. Jos kuvittelette minun kertovan mitä nämä päätetyt nimet ovat, luulette liikoja. Jos meidän täytyy odottaa lapsen sukupuolen paljastusta synnytykseen asti, täytyy muiden odottaa nimien julkistusta vähintään siihen asti. Saa nähdä, kykenemmekö pitämään nimet omana tietonamme jopa nimiäisjuhlaan asti. Se olisi aika hauskaa, mutten luule liikoja itsestäni.

Nimiäisjuhlasta puheen ollen, olisiko kenelläkään hyviä ideoita mahtavista ja huokeista juhlapaikoista? Olisi ihanaa järjestää oikein kunnon pippalot, mutta kun tuota rahaa ei oikein olisi tuhlattavaksi asti. Jos eläisimme täydellisessä maailmassa, sattuisi nimiäispäivä olemaan kaunis, lämmin ja aurinkoinen, ja juhlat vietettäisiin jossain ihanaisessa puutarhassa päivänvarjojen alla viileitä booleja lipitellen ja makoisia noutopöydän antimia mussutellen. Kun katsoo ulos tuota harmaata loskaa, on vaikea uskoa auringon paistavan koskaan vihreän maiseman yllä. Eivätkä ne viileät boolit ja noutopöydän antimet taida ihan rahatta ilmaantua. Pöh.

Olen muuten tainnut viimein tuntea ennenaikaisia supistuksia, joita monet ovat opaskirjasten ja neuvolatätien mukaan tunteneet jo seitsemänneltä kuulta asti. Eilen kaupungilla kävellessäni lopulta päätin, että kyseinen portaiden nousuun usein liittyvä kouraiseva tunne alavatsassa on kuin onkin kohdun pientä treeniä synnytystä odotellessa. Tämän ilmestyksen jälkeen supistuksia tulikin sitten tiheään tahtiin koko loppupäivän ajan, ainuttakaan porrasta en kyennyt kiipeämään ilman tätä sinänsä aivan harmitonta ja kivutonta tunnetta. Kivi valahti sydämeltäni: minunkin kohtuni osaa valmistautua tulevaan. Kai se vauvakin sieltä joskus tulee, toivottavasti ei liian aikaisin mutta eipä sen siellä kannattaisi kovin yliaikaiseksikaan paisua. Naperolla on jo nyt ihan kiitettävästi kokoa, vaikkei vaarallisen suuruinen olekaan. Kolme kiloa, arvioi lääkäri viime torstaina. Sehän on keskimääräisen ostoskassin verran.

Uuden tekniikan pauloissa

Viikonloppuna tuli päästyä taas pois kotisohvalta. Ensin perjantaina juhlittiin synttäreitä Ruoholahdessa pikkutunneille asti, lauantaina shoppailtiin tavaroita koko perheelle ja sunnuntaina harrastettiin niin korkeaa kuin populaariakin kulttuuria.

Perjantaina käytiin syömässä Ruoholahdessa Basilica-ravintolassa, joka tarjosi kyllä hyvää ruokaa muttei aivan ihanteellista palvelua. Mitäköhän sille meidän miestarjoilijallemme oli tapahtunut, kun näytti niin hapanta naamaa ja jokainen pyyntö tyrmättiin ennen kuin harkittiin? On sääli, ettei Suomessa oikein voi protestoida jättämällä tarjoilijan ilman tippiä, juomarahan maksaminen kun on muutenkin niin harvinaista ettei sitä kukaan käsittäisi viestiksi.

Lauantaina sitten käytiin jälleen ostamassa tavaroita vauvalle, tällä kertaa onneksi sentään jo vähän pienempiä esineitä. Rahaa kun on palanut aivan tolkuttomasti, ja ruokailu on pahasti lipumassa kaurapuurolinjalle. Nyt piti hankkia itkuhälytin, rintapumppu, kylpyöljyä sekä erinäisiä pumpulituotteita. Myös kestovaippoihin käytiin tutustumassa Ekokauppa Ruohonjuuressa, joka on siirtynyt imagoonsa mainiosti sopivalta paikaltaan makasiineilta ostosparatiisiin eli Kampin keskuksen viereen.

Lauantain merkittävin ja eittämättä kallein (luottokortti vinkuu, viuh vain) oli kannettava tietokone. Jotta vauva saa huoneen kokonaan omaan käyttöönsä, luovumme me kivikautisesta pöytäkoneestamme ja siirrymme langattomaan aikaan. Niinpä voinkin nyt kirjoittaa tätäkin tekstiä lukijoille jo kovinkin tutuksi tulleella Kotisohvallani (TM).

Läppärin käyttö on jotenkin outoa, en ole koskaan ennen sellaista omistanutkaan enkä juuri käyttänytkään. Jokusen kerran olen tainnut lukea sähköposteja ulkomailla joko Erikin työläppäristä tai veljensä saksalaisella näppiksellä varustetusta koneesta. Tässähän ei ole edes hiirtä! Erikin mieltä hiirtä ei tarvitakaan, ja minä olenkin luvannut ainakin näin muutaman päivän harjoitella tuon epämääräisen kosketusjutskan käyttöä ennen kuin vaadin pöytäkoneen hiiren liittämistä kannettavaamme.

Outoudesta huolimatta on toki ihanaa saada viimein uusi kone. Vanha pöytäkone kun pitää niin hirvittävää meteliä, että iso savuava räjähdys tuntuu hetki hetkeltä todennäköisemmältä. Ja onhan se niin kovin, kovin hidaskin. Onhan tässä uutuudenviehätystäkin, tässä uudessa tekniikassa.

Sunnuntaina sain Erikin irti uudesta läppäristä (jonka kimpussa mies tietenkin vietti koko lauantai-illan pikkutunneille asti) ja pitkästä aikaa aamiaiselle Tin Tin Tangoon. Sieltä pääsimme viimein käymään Kiasmassa, ensimmäistä kertaa sitten vaikean ystävyyden alun. Aivan ongelmattomasti visiitti ei nytkään sujunut, mutta lopulta pääsimme kuitenkin näkemään itse näyttelyn. Mielentila ei ollut kaikkein vastaanottavaisin, mutta jokunen videoteos rauhoitti ajatuksia sen verran että näyttelystä sai kuin saikin jotain irti. Täytyy mennä joskus paremmalla ajalla katsomaan niitä videoteoksia ihan kaikessa rauhassa. Kunhan vain pysyn kaukana siitä neljännen kerroksen ahdistavasta japanilaisvideosta, siitä jossa pikkutyttö laulaa jotain painajaismaista lallatusta surrealistisessa keijukaismaisemassa.

Kiasman jälkeen kävimme katsomassa Nick Caven käsikirjoittaman Proposition-elokuvan. Olen itse sen verran herkässä mielentilassa, että osasin odottaakin hieman häiritsevää kokemusta. Joissain kohtauksissa oli pakko sulkea silmät ja tunkea sormet korviin, mutta eihän nyt elokuvan äänentoistoa voi kahdella etusormella torjua. No, kovin ahdistunut olo ei kuitenkaan tullut, joten ei se kai niin kauhean raaka ollutkaan. Pahempiakin fiiliksiä on leffoista jäänyt. Olemme kuitenkin katsoneet Deadwoodin ensimmäisen kauden lähestulkoon maratonin muodossa, joten tuhruinen ja raadollinen lännenmeininki ei enää tullut niin yllätyksenä. Tosin täytyy myöntää, että kovin monen Deadwood-jakson jälkeen tarvitsen aina hieman amerikkalaista sitcomia tai jotain muuta huttua keventämään mieltä.

Tuskien taival

Omituisella tavalla nämä erilaiset raskauspäivät seuraavat toisiaan. Ilmeisesti napero on nyt laskeutunut hieman kohti lantiota, ainakin eilinen lääkärikäynti osoittaisi hienoista hivuttautumista tapahtuneen. Varsinaisella lopullisella paikallaan luulantiossa pikkuisen pää ei vielä kuitenkaan ole, eli alamäkeä on vielä odotettavissa.

Vauvan laskeutuminen tarkoittaa oppaiden mukaan ainakin sitä, että hengittäminen on helpompaa kun keuhkot saavat hieman takaisin menetetystä tilastaan. Toisaalta samalla sitten viedään virtsarakolta se viimeinenkin vapaus, eli vessassa saa laukata koko ajan. No, ainakin nuo vessakäynnit ovat viime aikoina tihentyneet.

Mutta mahdollisesti laskeutumiseen liittyy myös kipuja, vai mitenköhän muuten selittäisin kolmen viime yön tuskallisuuden ja etenkin tämän päivän vaivalloisuuden? Lantion, alaselän ja nivusten seudun luut vain natisevat liitoksistaan, ja kävely on entistä lähempänä pingviinimatelua. Aamulla suihkussa pääsi oikein kiljaisu, kun jalan nostaminen saippuoitavaksi ei ollutkaan aivan niin miellyttävää kuin kuvittelin. Olenkin yrittänyt viettää päivän mahdollisimman liikkumattomana, mikä ei tietenkään ole alkuunkaan onnistunut. Pitäähän sitä nyt vähintään nousta vähän väliä vessaan, eikä se ruokakaan lennä jääkaapista suuhun. Toisaalta paikallaan olo on myös pitkästyttävää.

Kohta pitäisi lähteä juhlistamaan Robertin syntymäpäivää ravintolaan. Mitäköhän siitäkin tulee, enhän mä edes saa kenkiä jalkaani ilman apua. Miten kuvittelen käveleväni ulkona ja nousevani portaita? Entä kuinka hyvin jaksan istua paikallani ravintolan pehmustamattomalla ja arvattavasti epäergonomisella tuolilla? Entä jos siitä ei vain tule mitään?

No, tällaisia kipupäiviä tulee joskus vastaan. Yleensä niitä on kyllä edeltänyt ylimääräinen rasitus, toivottavasti tästä ei nyt ole tulossa pysyvää olotilaa.

Lusmuilun välttämättömyydestä

Taas eilen tuli todistettua, kuinka tärkeää oikein ajoitettu lusmuilu onkaan. Olin saanut Rakkautta & Anarkiaa -sähköpostilistan kautta vapaaliput Kino Engeliin Viva Zapatero -elokuvaan eiliseksi illaksi, ja tarkoitus oli suunnata sinne heti neuvolan perhevalmennuksen jälkeen. Jo ennen valmennusta iski kuitenkin laiskuus, ja varsin tyypilliseen tapaan olisi tehnyt mieli vain jäädä kotiin. Sain kuitenkin sentään lähdettyä sinne valmennukseen.

Valmennuksen jälkeen olisi pitänyt kuluttaa tunti ennen elokuvaa, ja siinä sitten Erikin kanssa mietittiin mitä tehdä kun ei ollut nälkäkään. Lopulta kävi ilmi, ettei mun yhtään huvittanut mennä leffaan. Liput oli jo haettu ja kaikkea, mutta oikeasti teki mieli vain käydä vuokraamassa leffa, ostamassa jäätelöä ja käpertyä kotisohvalle. Hetken aikaa tuskailtuani näin sitten tapahtuikin, ja vuokraamosta mukaan lähtivät Crash sekä Wallacen ja Gromitin täyspitkä.

Mielen valtasi suunnaton kepeys heti sen jälkeen, kun olin päättänyt lusmuta illan. Onhan toki tyhmää heittää hukkaan ilmaiset liput sinänsä ihan kiinnostavaan elokuvaan, mutta etenkin näin äitiyslomalla täytyy tehdä sitä mikä kulloinkin tuntuu parhaalta (ohjekirjasessanikin muuten sanotaan, että KAIKKIEN täytyy kohdella minua nyt kuin prinsessaa).

Ei lusmuilun hyödyllisyys kuitenkaan rajoitu vain raskausaikaan, vaan muuhunkin elämään. Etenkin opiskelussa on tärkeää, että osaa lintsata riittävästi. On vain tervettä jäädä välillä luennoilta pois, kun kyse ei ole läsnäolopakosta tai vaikeasta kurssista, jonka sisältöä ei löydä mistään kirjasta tai luentoprujuista. Luennoilla edetään kuitenkin sellaista keskimääräistä tahtia, joka tuskin on jokaiselle opiskelijalle se ihanteellinen. Jossain vaiheessa luento tuntuu aina vanhan toistolta, ellei ole aiheesta täysin pihalla. Toisaalta joskus päähän ei vain tarttuisi yhtään mitään, vaikka velvollisuudentunnosta luennolle menisikin. Silloin penkissä istuminen on silkkaa hukkaan heitettyä aikaa, kun olisi voinut olla vaikka kotona tai kaupungilla tuulettamassa mieltään.

Itse en ainakaan usko, että olisin ikinä valmistunut ilman taidokkaasti säännösteltyä lintsaamista. Rajansa silläkin toki on, ennen pääaineen vaihtoa lintsasin kaikesta mahdollisesta enkä tietenkään saanut mitään tehtyäkään. Mutta sitten kun löysin oman alani, ryhdyin käymään luennoilla ja muissa opintotapahtumissa todellisen tarpeen ja fiiliksen mukaan. Ja nyt olen huomannut lintsaavani joka ikiseltä mikrotalousteorian luennolta, vaikka aluksi kuvittelin rientäväni innoissani äitiyslomalla ihmisten pariin. Se ei vain tunnu mielekkäältä, kun luen salissa käsiteltävät asiat itse paljon nopeammin kirjasta ja muistiinpanoista. Motivaatiohan siinä menee, jos istuu turhaan luennoilla.

Ylistetty olkoon akateeminen vapaus! On siinä jotain järkeäkin, meinaan. Ja ihan kiva, ettei elokuviinkaan ole pakko mennä, vaikka liput olisi jo hommattu.

T miinus kuukausi

Tänään on tasan kuukausi laskettuun aikaan, hui. Napero saattaisi periaatteessa putkahtaa ulos milloin tahansa, normaali ajoitushan synnytykselle on laskettu aika plus miinus kaksi viikkoa. Mutta vielä puuttuu kokonaan mahdollisen pojan toinen nimi! Tytön nimet on jo päätetty, tosin kutsumanimeä ei oikein osata valita. Se valikoitunee sitten ajan myötä. Mutta miten tämä voikin olla näin vaikeaa! Miten ihmeessä ihmiset keksivät nimiä suurperheissä, kun yksikin lapsi tuottaa näin paljon pulmia?

Nyt on aamupäivä mennyt netin ääressä, eli olen käynyt läpi valtavia nimilistoja erilaisista teemoista. On se vaikeaa, kun nimen pitäisi kuulostaa hyvältä, sopia yhteen jo päätetyn ensimmäisen nimen kanssa sekä olla helppo lausua suomeksi ja saksaksi. Lisäksi tietenkin nimen merkitysten täytyy sopia sekä vanhempien maailmankuvaan että jo valittuun ensimmäiseen nimeen. Eikä lapsen pitäisi joutua koulussa ja tarhassa kiusaamisen kohteeksi monitulkintaisen nimensä vuoksi. Erik hämmästelikin kykyäni ajatella kuin pikkutuhma teini, kun tyrmäsin lukuisia nimiehdotuksia niiden synnyttämien mielleyhtymien vuoksi. Mutta lapsipolohan joutuu viettämään vuosikausia pikkutuhmien teinien seurassa!

Oman pienen lisänsä tuovat sitten tietenkin kulttuureiden välillä sukupuolta vaihtavat nimet. Tytölle olisin kovasti halunnut antaa toiseksi nimeksi Suzanne Vegaa mukaillen Luka, mutta ainakin Suomessa se onkin pääasiassa pojan nimi. Pojalle se taas ei meidän kuvioissamme kävisi lainkaan.

Ja mikä siinä oikein on, että kaikki parhaat nimet on aina annettu tarinoiden pahiksille? Esimerkiksi Sauron olisi vallan mainio nimi ja rytmikin sopisi hyvin, mutta eihän nyt sellaista taakkaa voi antaa pienen pojan kannettavaksi. Samalla tavalla juuri oikein soisi nimi Samael, mutta se on merkitykseltään vieläkin karmaisevampi: vähintään se on taruissa demonin nimi, pitääpä Neil Gaiman sitä peräti itse Luciferin enkelinimenä ennen lankeamista. Rajansa kaikella.

Lauantai-ilta viihteellä

Olen viime vuosina löytänyt itsestäni aikamoisen kotihiiren, eli on ollut yllättävän vaikeaa päästä iltaisin kotoa yhtään minnekään. Ensimmäiset opiskeluvuodet kun taas toisaalta kuluivat pääasiassa kodin seinien ulkopuolella, läheskään aina ei tullut raahauduttua kotiin edes nukkumaan kun keskustassa saattoi yöpyä myös vaikkapa Limeksen kerhohuoneella.

Nyt hormonit ovat kasvattaneet pesänrakennusviettiä entisestään, eikä edes huomattavasti aiempaa useamman kotitunnin mukanaan tuonut äitiysloma ole vähentänyt oman kotisohvan houkuttelevuutta iltaisin. Eilen kuitenkin varsin poikkeuksellisesti lähdimme Erikin kanssa viettämään iltaa kodin ulkopuolelle. (No joo, onhan tässä tullut viime aikoina vierailtua sukulaisissa sekä käytyä Limeksen vuosijuhlissa, mutta ne nyt ovat olleet sellaisia erikoistilanteita joista ei ole voinut kieltäytyä edes kotisohvaan vedoten.)

Kotoa lähteminen vaati toki etukäteisvalmistautumista: Kansallisteatteriin päädyimme isommallakin porukalla siitä syystä, että liput varattiin ja maksettiin jo alkuvuodesta. Erik otti lisäksi ohjat käsiinsä ja osti alkuviikosta ennakkoliput Sosiaalifoorumin iltabileisiin Kauko Röyhkän keikalle, koska tunsi minut liian hyvin: ilman etukäteen maksettuja lippuja olisin varmasti vain halunnut suoraan teatterista kotiin.

Niinpä minä sain meikit naamaani ja Erik irokeesinsa pystyyn, ja herrasväki Herrmann lähti sivistyksen pariin. Reko Lundanin Kutsumattomia vieraita oli kyllä vähän laimea kokemus, muutama esitelty irrallinen ihmiskohtalo kun ei oikein tuntunut sanovan mitään uutta. Joo, elämä heittelee meitä kaikkia ja iän myötä sitä näkee kaikenlaista. Rakkautta on kestää toisen heikotkin hetket, rakkaus ei katso ikää, viattomuuden voi menettää maailmalla, ihmisiä ei pitäisi arvioida vain taloudellisin reaaliteetein... *haukotus*

Olin jo jonkin aikaa ajatellut, että Kauko Röyhkä olisi kiva nähdä pitkästä aikaa livenä. Kyllähän me siellä Ravintolalaiva Wäiskissä näimmekin Kaukon, kun se käveli yleisömassan läpi lavalle. Sen jälkeen näkeminen olikin tungoksessa vähän vaikeampaa... Kuuleminenkaan ei ollut järin helppoa, laivan äänentoisto kun on sen verran kehnoa että koko musiikki oli aikamoista puuroa. Jossain vaiheessa vetäydyimmekin seurustelemaan laivan paremmin ilmastoituun takaosaan, jossa moni ihminen kyseli: mikäs bändi se siellä nyt soittaa? Ongelmana ei sielläkään ollut volyymin puute, vaikka keskustelu olikin mahdollista. Biiseistä ei vain saanut mitään selvää. Erikille keikan kohokohta taisikin olla se, kun vieressämme seisova kanssakuulija osoittautui Maj Karman Herra Ylpöksi.

No, onneksi kuuden euron liput eivät olleet niin kalliit että olisi harmittanut varsinaisen keikan missaaminen. Mukavaa oli myös vain istuskella ja jutella kavereiden kanssa. Mukavaa oli myös, että Wäiskistä on niin lyhyt matka kotiin että sen voi kävellä vaikka korkkareissa. Sillä kotonahan on aina lopulta kaikkein mukavinta.