Kirotut ilmaispalvelut, osa 2

Vasta hiljattain pääsin moittimasta Blogilistaa ja Googlea, kun armas Google iskee jälleen. Blogger päätti tällä viikolla, että tämä minun blogini on roskapostiblogi, ja lukitsi sen. Blogia sai kyllä lukea, mutta uusia tekstejä ei voinut julkaista. En tiedä, kuinka pitkään tämä oli lukittuna, huomasin sen vasta eilen yrittäessäni julkaista alla olevaa merkintää.

Ja voitte uskoa, että otti päähän. Mikä ihme on saanut Bloggerin spämmirobotin uskomaan, että tämä blogi on roskapostia?! No, muutamia teorioita minulla on. Koomisin niistä on se, ettei Blogger ymmärrä suomea: yksi Bloggerin määritelmistä spämmiblogeille on "nonsense language". Mutta ilmeisestikään kaikkia suomenkielisiä blogeja ei Bloggerissa ole lukittu, joten ehkä siitä ei ole kyse...

Realistisempi vaihtoehto voisi olla se, että sain pari viikkoa sitten useita spämmikommentteja yhteen postiin. Poistin kommentit kyllä heti, ja lopulta suljin kommentointimahdollisuuden kokonaan siitä kyseisestä merkinnästä. Siitä on kuitenkin tosiaan tuo pari viikkoa aikaa, eikä spämmejä ole sen jälkeen näkynyt. Miksi roskapostirobotti nyt päätti lukita blogini? En ymmärrä.

Ehkä ikävin vaihtoehto tuli mieleen, kun näin Bloggerin tukisivuilla mahdollisuuden ilmiantaa roskapostiblogeja. Ehkä joku on päättänyt purkaa pahaa oloaan muihin ja ilmoittanut Bloggerille minun blogini osoitteen. Voisin kuvitella, että juuri nuo ilmiannetut blogit ensisijaisesti lukitaan ja toissijaisesti tutkitaan.

Epämiellyttävä käytäntö, yhtä kaikki. Typerintä oli se, että lukituksen havaittuani sain lähettää kaavakkeella valituksen ja pyynnön blogin avaamisesta. Heti kaavakkeen lähetettyäni sain automaattisen vastauksen, jossa pyydettiin kovasti anteeksi blogini aiheetonta lukitsemista. Viestissä todettiin, että selvästikään kyse ei ollut spämmiblogista, kun kerran reagoin siihen lähettämällä kaavakkeen. Automaattinen roskapostiblogi kun ei olisi voinut tehdä sitä.

No miksi ihmeessä Blogger ei voinut sitten avata blogiani heti silloin automaattisesti? Sen sijaan kerrottiin, että joku Bloggerin henkilökuntaan kuuluvista käy henkilökohtaisesti tarkistamassa, onko blogini roskapostia vai ei. Tähän saattaa kuulemma mennä useita päiviä. Epätodellista!

No, ei siihen sentään mennyt edes kokonaista vuorokautta. Mutta kyllä alkaa sappi kiehua!

Niin, joo, sain muuten Blogilistalta vastauksen valitukseeni, josta blogissanikin mainitsin. Ystävällisesti ja asiallisesti sieltä pahoiteltiin, ja kerrottiin päivitysongelmien vaivaavan Blogilistalla usein muitakin Bloggerin blogeja. Miten en ole tästä enää yhtään yllättynyt...

Vähän glamouria, kiitos

Mellaa odottaessamme pohdimme hetken aikaa, pitäisikö meidän mennä yksityiselle lääkärille 4D-ultraääneen. Tavalliseen julkisen puolen 2D-ultraan verrattuna siinä olisi mm. se hyvä puoli, että sikiön sukupuoli saataisiin melko suurella varmuudella selville. Julkisellahan puolella sitä ei missään nimessä suostuta selvittämään, mikä lie moisen tympeyden syy. Ja olisihan se kiva nähdä jo etukäteen vauvan kasvonpiirteitä sekä saada DVD:lle naperon liikkeitä jo ennen syntymää.

Tuolloin kuitenkin päätimme, ettemme me sellaisesta ryhdy maksamaan. Eihän nyt rakkaan lapsen sukupuolella voi olla niin paljon väliä, että maksaisimme parisataa euroa vain saadaksemme tietää sen pari kuukautta etukäteen.

Tällä kertaa ajattelimme kuitenkin mennä. Miksiköhän? No, se voisi olla kivaa. Nyt minä oikeasti haluan tietää sen sukupuolen! Ei sillä, että sukupuolella olisi väliä, mutta kun se nimien keksiminen on niin vaikeaa. Yksi pojan nimi olisi Mellalta jäänyt säästöön, mutta toisen tytön nimen keksiminen (tai siis kolmannen ja neljännen) olisi jo aikamoinen ponnistus. Olisi hauska tietää, onko se nyt edes välttämätöntä.

Ei tuo sukupuolen selvittäminen ole ainoa syy. Toinen syy on se, että tähänkin raskauteen pitäisi saada vähän jotain glamouria. Ihan totta! Tämä on niin paljon arkisempaa kuin edellinen.

Esikoista odottaessani kävelin kaikkialla niin ylpeänä isosta mahastani, että olisi voinut luulla minun olevan kautta aikojen ensimmäinen raskaana oleva nainen. Kaveripiirissäkään ei silloin vielä ollut kovin paljon muita vauvoja, joten koin olevani monesti huomion keskipisteenä.

Tällä kertaa tämä kaikki onkin jo vanhaa tuttua tavaraa, ja koko touhu on vaarassa jäädä vain sivutoimiseksi pikkubisnekseksi. Tuossahan tuo vauva kasvaa rauhassa itsekseen, turha tässä on minun hössöttää. Mutta kun minä haluaisin hössöttää!

Sydänäänistä on kulunut jo niin paljon aikaa, etten oikein enää muistakaan millaiset ne olivat. Vauvan potkuja taas en vielä tunne vähään aikaan, joten onkos tuo nyt ihme, jos rääpäle jää vähän taka-alalle. Vatsa on toki turvonnut ja paha olo jatkuu, mutta sehän on enemmän minua kuin sitä lasta. Se on ihan minun oma vatsalaukkuni joka aika ajoin päätyy sinne pöntön pohjalle, ei siinä paljon kontaktia vauvaan oteta. Ja turvotuskin on ihan muuta kuin kasvavaa lasta.

Joten Mella, jos joku päivä olet mustasukkainen pikkusisaruksesi 4D-DVD:stä: älä suotta ole. Sinun odottamisesi oli ihan riittävän hurjaa ilman elokuvatehosteitakin!

Loppuun on toki laitettava disclaimer, ettei tule liian hurjaa vaikutelmaa: Emme me toki ole hankkimassa toista lasta vain siksi, että raskaana nyt vain oli niin kiva olla. Kyllä tämä itse lapsi on ihan oikeasti kovin toivottu ja minäkin hyvin onnellinen tilanteesta. Mutta pakkohan näitä kokemuksia on vertailla, ihmisiä tässä ollaan. Todellisuus synnytyksen jälkeen on vielä jotain aivan muuta...

Työ vai perhe, äitiysloma vai toimisto?

Kun nyt kerran vanhemmuuden syyllisyydestä tuli puhetta, niin entäs sitten työelämän syyllisyys? Olen jo toista kertaa jäämässä samasta työpaikasta äitiyslomalle, tällä kertaa vieläpä edellistä mukavammasta tehtävästä. Tottahan toki siitäkin tuntee pienoisen piston sydämessään, vaikkei pitäisi.

Edelliseltä lomalta palattuani sain siis ylennyksen ja pääsin mukavan tiimin esimieheksi. Työ on ollut miellyttävämpää kuin osasin odottaakaan, enkä usko kyllästyvänikään hommiini ihan pian. Lomalle on kuitenkin vuodenvaihteessa jäätävä, vaikka työssä olen mielestäni vasta pääsemässä vauhtiin.

Asiaa pahentaa vielä se, että nykyisessä pestissäni on ollut juuri moninaisten äitiyslomien vuoksi viime vuosina kova vaihtuvuus. En kehtaisi ajatella olevani itse korvaamaton tai edes suuresti ikävöity (tai jos ajattelenkin, en ainakaan tunnusta sitä tässä blogissa:), mutta jonkinlainen pysyvyys olisi kuitenkin varmaan tehnyt tiimille hyvää.

Ajatuksenamme on kuitenkin ollut, että tehdään lapset nopeasti pois alta ja vieläpä niin, että ikäero jää mahdollisimman pieneksi. Loppujen lopuksi se lienee kuitenkin työnteon ja peräti uran kannalta sopivampaa: eipä tarvitse sitten enää tämän jälkeen miettiä äitiyslomailua. Nuorena se on vitsa väännettävä, ja niin edelleen.

Ja onhan tämäkin kuitenkin todellisuudessa ohi aika pian. En aio jäädä pitkälle lomalle: viimeksikin olin poissa kahdeksan kuukautta, mikä oli ehdottomasti tarpeeksi. Samaa olen nytkin suunnitellut, eli ensi vuoden elokuussa palaisin jo takaisin pöytäni taakse. Kaipa tuo työelämä on muutenkin ikuisessa murroksessa, ja nuori työvoimamme on jo tottunut hoitamaan hommansa myllerrysten keskellä.

Mitä tulee varsinaisesti perheen ja työn yhdistämiseen, se ei ole toistaiseksi ollut oikeasti ongelma. Nykyinen työni ei ole erityisen stressaavaa, ellei siitä itse sellaista tee. Ja vaikka parjaankin aina välillä yliopistolaisten kurjia työsuhteita, on Erikin vapaamuotoinen ja joustava työ ollut kullanarvoinen etu tämän pienen perheen pyörittämisessä. Itse olen joutunut olemaan hyvin vähän pois töistä Mellan menojen vuoksi, kun Erik on voinut säätää omia työaikojaan tarpeen mukaan.

Eli mitä minä tässä valitan? No, ei mikään koskaan ole täydellistä. Valintoja, valintoja, huoh. Kun haluaisi yhtä aikaa sekä tehdä töitä että hoitaa perhettä. Kai nämä ovat nyt sitten niitä ruuhkavuosia.

Vanhemmuuden tunne numero 1: Syyllisyys

Kun nyt tuli mainittua tuosta raskauden tunneskaalasta, lienee paikallaan sanoa sananen lyhyen vanhemmuuteni tunteesta numero 1, syyllisyydestä. Vaikka sitä tietenkin kokee kaikenlaisia iloja ja riemuja lapsen kanssa, tuntuu se syyllisyys löytyvän aina kaikesta taustalta. Pääseeköhän siitä missään vaiheessa eroon? Ei varmaankaan.

Mellan kohdalla se on ollut jo aivan selvää: koskaan ei voi tehdä mitään niin hyvin, etteikö mielessä kaihertaisi aina epäilys. Kaikki päätökseni äitinä saattavat vaikuttaa vahingollisesti pienen ihmistaimen kehitykseen! Miten sellaisen vastuun voi edes kantaa?

Jos väsyneenä ja pahantuulisena tiuskaisen jotain kiukuttelevalle Mellalle, hyökyvät itsesyytökset heti päälle. Missä on se kärsivällinen ja rakastava äiti, joka ymmärtää lastaan ja osaa tukea tiukan paikan tullen? Jos taas en kiellä tuhmailevaa ja rajojaan koettelevaa pikkuneitiä tarpeeksi jämerästi, koen itseni selkärangattomaksi ja välinpitämättömäksi kasvattajaksi.

Jos luen sanomalehteä ja annan Mellan leikkiä tyytyväisenä itsekseen lattialla, kulutan potentiaalista laatuaikaa kelvottomalla tavalla. Minunhan pitäisi riemuita jokaisesta vapaahetkestä lapseni kanssa ja liittyä mukaan leikkiin!

Ei edes aloiteta keskustelua sopivasta vaipanvaihtovälistä, yksivuotiaalle soveltuvasta ruokavaliosta, ulkoilun riittävästä määrästä, täysimetyksen kestosta eikä todellakaan päivähoidosta.

Mutta kyllä se syyllisyys näköjään raskauteenkin liittyy. Huomasin yllätyksekseni, että toista lasta odottaessani poden hirvittävää syyllisyyttä Mellan erityisaseman pilaamisesta. Erik saa turhaan vakuutella sisarusten tärkeyttä ja myönteistä vaikutusta, minä voin vain ajatella Mella-neidin mustasukkaisuutta ja karmeaa järkytystä, kun yhtäkkiä joku pieni paskahousu vie kaiken hänelle kuuluvan huomion. Eihän noin pieni lapsi voi olla valmis jakamaan äitiä ja isää toisen kanssa! Mitä me olemme menneet tekemään?

Asiaa ei ole helpottanut se, että Mellasta on raskausaikanani tullut aivan äidin tyttö. Aiemmin isin syli oli jopa mukavampi kuin äidin, mutta nyt aina väsyneenä ja herkistyneenä neiti haluaa lohtua nimenomaan äidiltä. Toisen vanhemman äkillinen suosiminen saattaa kyllä olla osa neidin nykyistä kehitysvaihetta, mutten yllättyisi, jos raskaudellakin olisi merkitystä. Noin pieni ihminen on varmaan kuitenkin vielä aikuisia enemmän vaistojensa orja, ja saattaa hyvinkin jollain tasolla vaikkapa haistaa varsin merkittävät hormonaaliset muutokset äidissään. Evoluution myötä tullut käyttäytymiskoodi sitten napsahtaa päälle ja neiti ryhtyy taistelemaan äidistään kilpailua odotellessa. Näin minä olen sen järkeillyt, nimim. keittiöevoluutiopsykologi.

No, ne useaan otteeseen mainitut sydänäänet lievittivät kielteisiä tunteita hieman. Nyt meille onkin tulossa ihminen, ei vain rakkaan esikoisemme julma kilpailija. Mutta toki vähän sitäkin. Mitäköhän tästä oikein tulee?

Kirotut ilmaispalvelut!

Kirottu Blogilista, kirottu Gmail! Nyt jostain syystä Blogilista on päättänyt olla tunnistamatta blogini päivitystä, ja mikäs sen mukavampaa. Voin painaa vaikka kuinka vimmatusti tarkistusnappulaa, ja lopputuloksena aina sama: Blogia ei päivitetty. Ai ei päivitetty?! Hei haloo, tulkaas nyt vaikka lukemaan itse, hiton tunarit! Joojoo, olen yrittänyt myös lisätä viisi välimerkkiä tekstin sekaan. Ei auttanut.

Ja se saamarin Gmail! Muistatte ehkä, kun kirosin Bloggerin lakanneen lähettämästä ilmoituksia saapuneista kommenteista. No ei se (poikkeuksellisesti sillä kertaa, kirottu Blogger!) ollutkaan Bloggerin vika, vaan postiohjelmani. Olin hiljattain siirtynyt Gmailin käyttöön, ja arvatkaapas mitä: se ryökäle tulkitsi kaikki Bloggerin lähettämät viestit roskapostiksi ja heitti ne suoraan spämmikansioon.

Aivan, Googlen omistama sähköpostiohjelma tulkitsee Googlen omistaman blogiohjelman lähettämät viestit roskapostiksi. Ja kun surkuttelin ongelmaani eräässä Googlen keskusteluryhmässä, tuli sieltäkin ryhmästä lähetetty viesti suoraan roskapostikansioon.

Tämä on sitten varmaan sitä synergiaa! Way to go, Google!

Mikään, toistan, ei siis mikään, ole ärsyttävämpää kuin toimimaton ohjelma tai tekninen vimpain. Ja kun kyse on ilmaispalvelusta, ei ole edes teknistä tukea, jolle kirkua kurkku suorana rahoille vastinetta. Saamari!

Toisella kerralla kaikki on toisin

Nyt tässä on ehtinyt vähän aikaa jo makustella raskautta, vol. 2.0. Hämmästyttävää on, miten erilaiselta kaikki tuntuu tällä toisella kierroksella. Koko homma lähti liikkeelle aika rauhallisesti: positiivinen testitulos oli lähinnä laimean kiinnostava, ja raskauden melkein unohti siinä aivan alussa. Vähän se hirvittikin: miten tämä nyt on näin pieni juttu? Eikö sen pitäisi tuntua paljon majesteetillisemmalta?

Kovin kauaa asia ei kuitenkaan pysynyt enää taka-alalla, nimittäin pahoinvointi iski päälle ja lujaa. Mellaa odottaessani olin aika kurjassa kunnossa Kuubassa, mutta tämä on ollut vielä pahempaa. Ja ennen kaikkea tämä on kestänyt jo ainakin kuukauden, eikä loppua näy.

Ja sitten se turvotus. Tänään olen töissäkin jo äitiysvaatteissa, kun tavalliset eivät mahdu päälle mukavasti. Mikäs siinä, sitä vauvamahaa minulla ehkä onkin ollut eniten ikävä. Mutta kun nyt ei ole kyse siitä oikeasta vauvamahasta! Tämä turvotus vaihtelee päivittäin, kuumalla ilmalla ja väsyneenä vatsa paisuu, ja viileämmän jakson ja hyvän levon jälkeen äitiysvaatteet taas roikkuvat kummallisesti päällä. Ei viimeksi ollut mitään tällaista! Kaikenlainen turvotus on minulle täysin vierasta. Paitsi nyt.

Jos alkuosa tätä taivalta on ollut vähemmän hehkeä ja valovoimainen, niin ne sydänäänet eilen tuntuivat muuttavan kaiken. Tai, no, kyllä illalla taas oksetti, mutta jotenkin mielessä oli jokin naksahtanut. Tähän mennessä turpoavassa vatsassa on kulkenut mukana jonkinlainen tuntematon olio, Mellan tuleva kilpailija. Eilisten vahvojen sydänäänien jälkeen kehossani onkin elävä, pieni ihminen, perheenjäsen. Eivät ne edelliset sydänäänet niin erikoiselta tuntuneet! Tai edes se ensimmäinen ultra.

Sydän lyö pum pum pum

Kyllä, Jari Sillanpää on saanut kunnian päästä otsikkooni tänään. Miksikö? No, koska sydän tosiaan puskuttaa vahvasti kuin juna.

Kävimme tänään koko perheen voimin lääkärissä, tosin vain minut tutkittiin. Vatsani läpi kuunneltiin sydänääniä, ja siellähän se pikkuruinen lihas jyskytti terveenä ja voimakkaana. Jostain syystä tätä oli niin liikuttavaa kuunnella, että purskahdin myöhemmin itkuun bussissa matkalla töihin. Riemunitkuun siis tietenkin!

Mellasta on siis tulossa isosisko, laskettu aika on 8.2.2008. Kehoni muistaa vielä hyvin edellisen raskauden ja lämpimät ilmat turvottavat reippaasti, joten perheenlisäys näkyy päällekin päin. Viime viikonloppuna piti jo käyttää äitiysvaatteita, tällä viikolla tavalliset ovat vielä juuri ja juuri mahtuneet. Aikamoista sahausta tämä kyllä on.

Lehmusmies sanoo hei hei

Tämä on taas näitä aamukahvi-väärään-kurkkuun-ellei-se-olisi-jo-juotu-uutisia: Till Lindemann jättää Rammsteinin. Tässä ei joku Tarjan ja Tuomaksen ero tunnu miltään, miten tästä voi enää jatkaa normaalia elämää?

Muuttopäivä lähestyy

Jotenkin se aika hurahti niin, että muuttohan on jo parin viikon päästä. Pakkaamista ei ole vielä edes aloitettu, mutta se on harkittua: tilaamme muuttolaatikoiden kotiinkuljetuksen muutamaa päivää ennen ja vietämme intensiivisen pakkaussession muuttoa edeltävänä viikonloppuna. Erilaisia paperiläjiä on toki jo lajiteltu, ja muuttoon on uhrattu paljon ajatustyötä. Toisaalta, mihinkähän minä en uhraisi paljon ajatustyötä?

Vähän huolestuttaa tiukka aikataulu: uuden kämpän remonttia tehdään ilmeisesti yötä päivää, ja silti avaimet on luvattu luovuttaa meille vasta "johonkin aikaan tiistaina" 31.7. Nykyiseen asuntoomme muuttavan kanssa on sentään saatu sovittua, että loppusiivouksen voi jättää seuraavalle päivälle. Eli kolmiomme sisältö pitäisi siirtää neliöömme yhden illan ja yön aikana.

Tätä voikin pitää avoimena muuttokutsuna: Tervetuloa auttamaan tavaroiden kantamisessa joko Sörnäisissä tai Pikku Huopalahdessa tiistaina 31.7.2007 iltapäivästä alkaen. Ilmainen jumppatuokio tiedossa kaikille halukkaille, painotus lihaskunnon ylläpidossa.

Mies- ja naislaulajista

Suzanne Vega olisi tulossa Suomeen, ja minä jo innoissani varaamassa lippuja verkkokaupasta. Jäljellä tosin oli vain seisomapaikkoja (mistä lähtien Kulttuuritaloon on myyty seisomapaikkoja?), mutta mitäs siitä. No, tajusin sitten kuitenkin pian, että naikkosen konsertti sattuu juuri keskelle kesälomamme toista puoliskoa, vieläpä Erikin synttärijuhlien aikaan. Ei sitten.

Tästäpä tuleekin mainio aasinsilta päivän teemaan, eli mies- ja naislaulajiin. Arvatkaapa nimittäin mitä? Suzanne Vega on levyhyllyni ainoa naislaulaja. Joo joo joo, nyt sitten valistuneemmat muistuttavat, että entäs se Alanis Morissette. No, minäkin olin joskus vihainen, villapaitoja käyttävä teinityttö. Ihminen muuttuu.

Siis varteenotettavista levyistäni Suzanne Vegan on ainoa, jonka päälaulaja on nainen. Taustalla ja erilaisissa duetoissa (etenkin Nick Caven kanssa) heitä toki löytyy enemmänkin, mutta heidän nimillään levyä ei ole myyty. Minulla on kyllä ollut mielessä joitakin potentiaalisia naisartisteja, mutta nämä ajatukset eivät koskaan ole realisoituneet kaupan tiskillä. Vaikkapa Kate Bush ja Tori Amos ovat jääneet aina ostamatta, kun jokin mieslevy on mennyt edelle.

Mietitäänpäs musiikillista historiaani. Lapsena fanitin ensimmäistä oikeaa poikabändiä, New Kids on the Blockia. Sille ei saa nauraa, olin kymmenvuotias. Sen jälkeen ryhdyin kuuntelemaan miesbändi Queeniä, kunnes tilalle tulivat Gordon "Mies" Sumnerin eli Stingin ohella mm. miesbändit Nirvana ja Pearl Jam. Lukion alkuaikoina kuuntelin hetken miehistä koostuvia brittibändejä, olipa minulla myös Bob "Mies" Dylan ja Eric "Mies" Clapton -kaudet. Lukion lopulla innostuin miesbändeistä Cure ja Depeche Mode, ja lukion lopulla kuvaan astui myös miesbändi Rammstein.

Suomalaisiakin artisteja olen toki kuunnellut, suosikkeihini kuuluvat mm. Ismo "Mies" Alanko, "Mies"-CMX, "Mies"-YUP, Sir "Mies" Elwoodin Hiljaiset Värit, Maj "Mies" Karma, "Mies"-Pohjannaula ja 22-"Mies"-Pistepirkko.

Erik on pilkannut minua tästä syrjinnästä jo vuosikausia, sitä ennen en oikeastaan itse edes tajunnut sitä. Syrjintäni ulottuu myös huonon musiikin puolelle: siinä missä huonoa musiikkia tekevä mies on vähän säälittävä, hieman koominenkin, huonoa musiikkia tekevät naiset ovat vastenmielisiä ja raivostuttavia ämmiä. Mikähän siinä oikein on?

Musiikkiin ja muuhun ilmaisuun voi kai katsojana suhtautua useammallakin tavalla. Samaistuminen olisi kai yksi vaihtoehto: kokisin jonkun laulajan puhuvan minun suullani, minua liikuttavista asioista. Voisin kotona kaikessa rauhassa laulaa mukana ja ajatella, että "niin totta!". No, se ei taida olla minun tapani suhtautua musiikkiin (paitsi silloin teininä sen Alanis Morissetten kanssa, älkää nyt enää muistuttako siitä. Teiniajan synnit pitäisi antaa anteeksi.)

Sen sijaan minä haluan ajatella, että laulaja esiintyy juuri minulle. Aivan niin. Minä olen yksin kotona kuunnellessani se ainoa, merkittävin yleisö. Ei laulujen tarvitse käsitellä minua (herranen aika sentään, jos vaikkapa Rammsteinin biisit käsittelisivät minua), mutta niiden täytyy kohdistua minulle.

Eikä tämä nyt tarkoita sitä, että esiintyjien pitäisi olla jotenkin puoleensavetäviä, ei kyse ole siitä. Eivät laulajat ole minulle todellisia hahmoja, vaan jotain päänsisäistä maailmaani. Siellä minä olen pääosassa ja kaikki muut statisteja, sori vaan. En minä kauheasti käy keikoillakaan, kun en niistä oikeista tyypeistä niin paljon välitä. Sitä paitsi keikoillahan on muita ihmisiä, jotka luulevat olevansa tasa-arvoisia kuuntelijoita kanssani.

Mikä siinä Suzanne Vegassa sitten toimii, en osaa sanoa. Mutta pitäisiköhän minun olla mustasukkainen, kun Erikkin pitää daamin musiikista?

Ei terveisiä Saksasta

Taisin jollain tapaa luvata antaa kuulua itsestämme Saksanmaalta, mutta toisin kävi. Ei sillä, etteikö siellä olisi ollut aikaa ja tilaisuutta blogata, mutta eipä vain missään vaiheessa hotsittanut. Se oli lomaa se! Erik piti jopa kännykkänsä suurimman osan ajasta kiinni, minä sentään muistin useimpina (ilta)päivinä avata omani muutamaksi tunniksi. Sähköpostit luin puolentoista viikon aikana kerran ohimennen, yhteenkään en vastannut. Muuten tämä intternetin avara maailma sai tulla toimeen ilman minua.

Erik oli toki tässäkin suhteessa minua radikaalimpi: mies ei lukenut postejaan kertaakaan kolmen viikon loman aikana. Eipä siellä juuri mitään luettavaa kai olisi ollutkaan: tämänpäiväisen raportin mukaan inboxistaan löytyi reilut 700 roskapostiviestiä ja 20 oikeaa viestiä. Kukapa sellaista nyt jaksaisi lomallaan katsella. Minun postirintamallani oli huomattavasti rauhallisempaa, olen aseistautunut kaikilla mahdollisilla filttereillä.

Päivät Saksassa menivät jokseenkin näin: Mella herättää meidät n. klo 10, aamiaista syödään heti ellei suihku siinä vaiheessa vielä kiinnosta. Kahvin, sämpylän, hillon ja nutellan parissa menee noin tunti. Sitten makoilemaan sohvalle tai sängylle kirja kädessä. Parin tunnin päästä Mella pitää taas ruokkia ja laittaa päiväunille. Neidin unien aikana voi makoilla sohvalla kirja kädessä.

Päiväunien jälkeen pitää taas syödä jotain. Sen jälkeen voi mennä sohvalle tai sängylle kirja kädessä. Jossain vaiheessa on taas nälkä, ja saatetaan juoda iltateetä. Mella laitetaan yöpuulle, jonka jälkeen aikuiset voivat vielä jäädä muutamaksi tunniksi sohvalle lukemaan kirjaa. Unille lähdetään n. klo 00-01. Joinain päivinä pitää toki käydä ostamassa kaupasta lisää ruokaa.

Tämä kaikki on keskimäärin mahdollista, kun on tarpeeksi silmäpareja Mellan perässä. Vaikka jonkun aikuisen täytyykin viihdyttää neitiä koko ajan, valtaosan ajasta voi silti käyttää lööbailuun. (Erik saattaa olla eri mieltä asiasta, mutta tämä onkin minun blogini.)

No, kyllä kaksi päivää sentään meni myös muulla tavalla, nimittäin shoppailemalla Berliinissä. Sellainen on mahdollista myös hieman varattomampana (niin kuin me), kun yöpyä saa kuitenkin ilmaiseksi Erikin veljen luona ja muutaman metropysäkin päästä löytyy viiden kerroksen korkuinen megakirppis. Se on takuuvarma kohde jokaisella Berliinin vierailulla, aina on tarttunut jotain mukaan.

Eli vinkiksi Berliinin-matkailijoille: matkustakaa U5-junalla (ruskea linja) pysäkille Frankfurter Tor ja nouskaa ylös pohjoiseen Petersburger Strassen puolelta. Siinä vaiheessa isoa Humanaa on mahdoton missata, jos vähänkään vilkaisee oikeaan suuntaan. Saman pysäkin eteläpuolella, Boxhagener Strassella, on myös pieni ja sympaattinen goottikauppa (siis selvästi pienempi ja selvästi sympaattisempi kuin mainstream-kohteeksi noussut ja jo uusiin tiloihin levittäytynyt X-Tra Prenzlauer Bergissä), mutta se on ehkä vähemmän mielenkiintoinen kohde muille kuin Jonnalle.

No niin, mutta näiden matkailuvinkkien myötä olen tainnut raportoida lomastani jo riittävästi. Katsotaan, mitä seuraavaksi tulee mieleen raapustaa. Keinuvan Saksan-paluulaivan öisessä hiljaisuudessa päässä muhi jos minkälaisia ideoita, mutta harvoinpa sellaisia ideoita tulee oikeasti toteutettua. Yksi toteuttamiskelpoisemmista ajatuksista liittyy mies- ja naislaulajiin, kenties sellainen merkintä on siis tulossa jossain vaiheessa.