Mies- ja naislaulajista

Suzanne Vega olisi tulossa Suomeen, ja minä jo innoissani varaamassa lippuja verkkokaupasta. Jäljellä tosin oli vain seisomapaikkoja (mistä lähtien Kulttuuritaloon on myyty seisomapaikkoja?), mutta mitäs siitä. No, tajusin sitten kuitenkin pian, että naikkosen konsertti sattuu juuri keskelle kesälomamme toista puoliskoa, vieläpä Erikin synttärijuhlien aikaan. Ei sitten.

Tästäpä tuleekin mainio aasinsilta päivän teemaan, eli mies- ja naislaulajiin. Arvatkaapa nimittäin mitä? Suzanne Vega on levyhyllyni ainoa naislaulaja. Joo joo joo, nyt sitten valistuneemmat muistuttavat, että entäs se Alanis Morissette. No, minäkin olin joskus vihainen, villapaitoja käyttävä teinityttö. Ihminen muuttuu.

Siis varteenotettavista levyistäni Suzanne Vegan on ainoa, jonka päälaulaja on nainen. Taustalla ja erilaisissa duetoissa (etenkin Nick Caven kanssa) heitä toki löytyy enemmänkin, mutta heidän nimillään levyä ei ole myyty. Minulla on kyllä ollut mielessä joitakin potentiaalisia naisartisteja, mutta nämä ajatukset eivät koskaan ole realisoituneet kaupan tiskillä. Vaikkapa Kate Bush ja Tori Amos ovat jääneet aina ostamatta, kun jokin mieslevy on mennyt edelle.

Mietitäänpäs musiikillista historiaani. Lapsena fanitin ensimmäistä oikeaa poikabändiä, New Kids on the Blockia. Sille ei saa nauraa, olin kymmenvuotias. Sen jälkeen ryhdyin kuuntelemaan miesbändi Queeniä, kunnes tilalle tulivat Gordon "Mies" Sumnerin eli Stingin ohella mm. miesbändit Nirvana ja Pearl Jam. Lukion alkuaikoina kuuntelin hetken miehistä koostuvia brittibändejä, olipa minulla myös Bob "Mies" Dylan ja Eric "Mies" Clapton -kaudet. Lukion lopulla innostuin miesbändeistä Cure ja Depeche Mode, ja lukion lopulla kuvaan astui myös miesbändi Rammstein.

Suomalaisiakin artisteja olen toki kuunnellut, suosikkeihini kuuluvat mm. Ismo "Mies" Alanko, "Mies"-CMX, "Mies"-YUP, Sir "Mies" Elwoodin Hiljaiset Värit, Maj "Mies" Karma, "Mies"-Pohjannaula ja 22-"Mies"-Pistepirkko.

Erik on pilkannut minua tästä syrjinnästä jo vuosikausia, sitä ennen en oikeastaan itse edes tajunnut sitä. Syrjintäni ulottuu myös huonon musiikin puolelle: siinä missä huonoa musiikkia tekevä mies on vähän säälittävä, hieman koominenkin, huonoa musiikkia tekevät naiset ovat vastenmielisiä ja raivostuttavia ämmiä. Mikähän siinä oikein on?

Musiikkiin ja muuhun ilmaisuun voi kai katsojana suhtautua useammallakin tavalla. Samaistuminen olisi kai yksi vaihtoehto: kokisin jonkun laulajan puhuvan minun suullani, minua liikuttavista asioista. Voisin kotona kaikessa rauhassa laulaa mukana ja ajatella, että "niin totta!". No, se ei taida olla minun tapani suhtautua musiikkiin (paitsi silloin teininä sen Alanis Morissetten kanssa, älkää nyt enää muistuttako siitä. Teiniajan synnit pitäisi antaa anteeksi.)

Sen sijaan minä haluan ajatella, että laulaja esiintyy juuri minulle. Aivan niin. Minä olen yksin kotona kuunnellessani se ainoa, merkittävin yleisö. Ei laulujen tarvitse käsitellä minua (herranen aika sentään, jos vaikkapa Rammsteinin biisit käsittelisivät minua), mutta niiden täytyy kohdistua minulle.

Eikä tämä nyt tarkoita sitä, että esiintyjien pitäisi olla jotenkin puoleensavetäviä, ei kyse ole siitä. Eivät laulajat ole minulle todellisia hahmoja, vaan jotain päänsisäistä maailmaani. Siellä minä olen pääosassa ja kaikki muut statisteja, sori vaan. En minä kauheasti käy keikoillakaan, kun en niistä oikeista tyypeistä niin paljon välitä. Sitä paitsi keikoillahan on muita ihmisiä, jotka luulevat olevansa tasa-arvoisia kuuntelijoita kanssani.

Mikä siinä Suzanne Vegassa sitten toimii, en osaa sanoa. Mutta pitäisiköhän minun olla mustasukkainen, kun Erikkin pitää daamin musiikista?