Kun nyt tuli mainittua tuosta raskauden tunneskaalasta, lienee paikallaan sanoa sananen lyhyen vanhemmuuteni tunteesta numero 1, syyllisyydestä. Vaikka sitä tietenkin kokee kaikenlaisia iloja ja riemuja lapsen kanssa, tuntuu se syyllisyys löytyvän aina kaikesta taustalta. Pääseeköhän siitä missään vaiheessa eroon? Ei varmaankaan.
Mellan kohdalla se on ollut jo aivan selvää: koskaan ei voi tehdä mitään niin hyvin, etteikö mielessä kaihertaisi aina epäilys. Kaikki päätökseni äitinä saattavat vaikuttaa vahingollisesti pienen ihmistaimen kehitykseen! Miten sellaisen vastuun voi edes kantaa?
Jos väsyneenä ja pahantuulisena tiuskaisen jotain kiukuttelevalle Mellalle, hyökyvät itsesyytökset heti päälle. Missä on se kärsivällinen ja rakastava äiti, joka ymmärtää lastaan ja osaa tukea tiukan paikan tullen? Jos taas en kiellä tuhmailevaa ja rajojaan koettelevaa pikkuneitiä tarpeeksi jämerästi, koen itseni selkärangattomaksi ja välinpitämättömäksi kasvattajaksi.
Jos luen sanomalehteä ja annan Mellan leikkiä tyytyväisenä itsekseen lattialla, kulutan potentiaalista laatuaikaa kelvottomalla tavalla. Minunhan pitäisi riemuita jokaisesta vapaahetkestä lapseni kanssa ja liittyä mukaan leikkiin!
Ei edes aloiteta keskustelua sopivasta vaipanvaihtovälistä, yksivuotiaalle soveltuvasta ruokavaliosta, ulkoilun riittävästä määrästä, täysimetyksen kestosta eikä todellakaan päivähoidosta.
Mutta kyllä se syyllisyys näköjään raskauteenkin liittyy. Huomasin yllätyksekseni, että toista lasta odottaessani poden hirvittävää syyllisyyttä Mellan erityisaseman pilaamisesta. Erik saa turhaan vakuutella sisarusten tärkeyttä ja myönteistä vaikutusta, minä voin vain ajatella Mella-neidin mustasukkaisuutta ja karmeaa järkytystä, kun yhtäkkiä joku pieni paskahousu vie kaiken hänelle kuuluvan huomion. Eihän noin pieni lapsi voi olla valmis jakamaan äitiä ja isää toisen kanssa! Mitä me olemme menneet tekemään?
Asiaa ei ole helpottanut se, että Mellasta on raskausaikanani tullut aivan äidin tyttö. Aiemmin isin syli oli jopa mukavampi kuin äidin, mutta nyt aina väsyneenä ja herkistyneenä neiti haluaa lohtua nimenomaan äidiltä. Toisen vanhemman äkillinen suosiminen saattaa kyllä olla osa neidin nykyistä kehitysvaihetta, mutten yllättyisi, jos raskaudellakin olisi merkitystä. Noin pieni ihminen on varmaan kuitenkin vielä aikuisia enemmän vaistojensa orja, ja saattaa hyvinkin jollain tasolla vaikkapa haistaa varsin merkittävät hormonaaliset muutokset äidissään. Evoluution myötä tullut käyttäytymiskoodi sitten napsahtaa päälle ja neiti ryhtyy taistelemaan äidistään kilpailua odotellessa. Näin minä olen sen järkeillyt, nimim. keittiöevoluutiopsykologi.
No, ne useaan otteeseen mainitut sydänäänet lievittivät kielteisiä tunteita hieman. Nyt meille onkin tulossa ihminen, ei vain rakkaan esikoisemme julma kilpailija. Mutta toki vähän sitäkin. Mitäköhän tästä oikein tulee?
Kyllä tässä raskauden aikana tosiaan kaikenlaista mielessä myllertää. Itse en tietystikään vielä voi tietää, millaista arki lapsen kanssa on, puhumattakaan siitä, miltä tuntuu odottaa toista lasta.
VastaaPoistaJotenkin kuitenkin olen järkeillyt, että kaikki vanhemmat varmasti tekevät liudan virheitä ja toisaalta taas ei edes ole mitään yhtä oikeaa tapaa olla vanhempi.
Lisäksi vanhempien vaikutus keskeisyydestään huolimatta on rajallinen. Kyllähän päällisisn puolin vaikka miten epävakaissa oloissa kasvaneista lapsista on nähnyt kehkeytyvän aivan elinkelpoisia. Ja päinvastoin.