Mustikkatahroja ja pinnasänkyjä

Tänään Mellan pieni elämä mullistuu. Neiti on alkanut olla hieman liian vilkas, ja kehto käy pitkälle paksukaiselle pieneksi. Tänään käytiin sitten ostamassa pirpanalle pinnasänky, eli ensi yönä Mellan unien taustalla on kovin erilaiset maisemat. Lisäksi tyttö alkaa kasvaa ulos vanhasta unipussistaan, joten uudessa sängyssä otettaneen käyttöön myös aiempaa isompi ja talven tuloa ennakoivasti paksumpi unipussi.

Niin kuin tämä ei olisi riittänyt, on typykkä päässyt tänään tutustumaan myös uuteen ruoka-aineeseen: mustikkaan. Mustikkasapuskasta tuli mössön sijaan lähinnä nestemäistä mehukeittoa, ja se maistuikin Mellalle mainiosti. Kuka olisi uskonut? Perunaa syötettiin aika pitkään, ennen kuin sitä alkoi mennä alas lusikkakaupalla ja ilman irvistyksiä. Eikä peruna edes maistu millekään. Mutta mustanpuhuva ja happaman makuinen mustikka lorahti alas täysin ilman vastusteluja heti ensimmäisestä lusikasta alkaen. No, kyllä minäkin tietenkin mieluummin söisin mustikkakeittoa kuin veteen sekoitettua suolatonta perunamuusia. Taitaa tytöllä olla makua jo pienestä pitäen.

Juuri ennen ruokailun aloittamista mielessä kyllä käväisi epäilys: eikö mustikkakeiton tarjoaminen 4,5 kuukauden ikäiselle vauvalle ole lähinnä veren kerjäämistä nenästään? Asuntomme lienee tästä lähtien täynnä tummanvioletteja roiskeita ja kädenjälkiä. Aika siististi se syöminen kuitenkin meni, mustikkaa löytyi naaman ja peukalon ohella ainoastaan muovisesta ruokalapusta. Edes varta vasten valittu mustikanpunainen body ei tuhriintunut lainkaan.

Se on nyt täällä!

Niin kovin pitkään olen kaivannut Enki Bilalin Tapaamme Pariisissa -teosta, että olen jo suorastaan kärsivällisyyden (vaiko sittenkin kärsimättömyyden?) perikuva. Viime viikolla se kai ilmaantui Akateemiseen, mutta Suomalaisessa sitä ei näkynyt. Ja minähän halusin ostaa sen Suomalaisesta Kirjakaupasta kahdesta syystä: opus oli Suomalaisessa halvempi jo lähtöhinnaltaan, ja saan sieltä lisäksi konsernialennusta.

Eilen olin kaupungilla muutenkin, ja käväisin kyselemässä raapustusta. Koneen mukaan kirjaa pitikin olla hyllyssä, mutta eipä sitä hyllystä löytynyt kissojen ja koirienkaan avulla. Tai ei ainakaan myyjän avulla. Myyjä kävi vielä tarkistamassa varastonkin, mutta ei ainuttakaan kappaletta.

Tänään piipahdin aamusella taas keskustassa, eikä kirjaa yön aikana ollut ilmaantunut. Eipä sitten auttanut muu kuin pakata lastenvaunut mukaan ja lähteä Itäkeskukseen. Sieltä sarjakuvaa löytyi viimein, useina kappaleina. Eikä maksanut kuin kympin. Kustannuksiin joudutaan kyllä ehkä lisäämään liituraitaliivi, jonka ostin samaisesta kauppakeskuksesta. Kun oli ale ja kohtahan sitä pitää mennä töihin... jne.

Nyt sitten kun olisi vielä aikaa lukeakin tuota sarjakuvaa, Mellahan ei tyypillisesti arvosta vanhempiensa sivistymispyrkimyksiä oman viihdyttämisensä kustannuksella. Nytkin mölisee jo aika vaativasti vieressä.

Peikkoja Helsingin Sanomien mielipidepalstalla

Tämän päivän Hesarissa oli mielenkiintoinen mielipidekirjoitus helsinkiläisen Asta Kinnusen kynästä. Asta siinä ihmetteli, miksi yhteiskunta oikein maksaa tukia lapsiperheille. Astan mielestä lasten hankkiminen on täysin vapaaehtoista, ja vanhempien tulisikin itse kantaa vastuu tekemästään päätöksestä. Asta huomauttaa itsekin haaveilevansa kalliista asioista, kuten talosta ja matkustelusta, muttei oleta yhteiskunnan antavan niitä hänelle ilmaiseksi.

Sääli, ettei Erik ollut enää kotona lukiessani kirjoitusta. Olisi voinut mies saada raivokohtauksen, ja se olisi hauska särö muuten hillittyyn käytökseen. Erik kun on jo pitkään paasannut sitä, kuinka yhteiskunnan pitäisi itse asiassa maksaa lähestulkoon kaikki lapsista vanhemmille aiheutuvat kustannukset. Ainakin nämä nykyään vanhempien (etenkin äitien) työnantajille lankeavat kustannukset pitäisi Erikin mielestä kattaa kokonaan verovaroista, ei työnantajien pussista laisinkaan.

Ja miksiköhän se Erik tällaista vaatii? No, millainenkohan olisi yhteiskunta 30-40 vuoden kuluttua, jos lasten tukemisen sijaan ostetaan kaikille Suomen astoille taloja ja ulkomaanmatkoja. Astat voivat parhaimmassa tapauksessaan asua taloissaan, mutta eläkettä ei olisi. Niin, ei ole myöskään palveluita eikä tuotteita. Ei, koska ei olisi mitään muuta kuin eläkeläisiä. Muita ihmisiä ei olisikaan sitten syntynyt, ei ainakaan kuin murto-osa aiemmista sukupolvista. Täytyy vain toivoa, että astat ovat säästäneet nuorella iällään omaan eläkerahastoonsa (ja nostaneet rahat käteisenä ennen kuin pankit kaatuivat) ja ovat täysin omavaraisia noin niin kuin ruuan ja muidenkin välttämättömyyshyödykkeiden suhteen.

Niin, no tietenkin voisi ryhtyä tuomiopäivän ekosaarnaajaksi ja oikeasti toivoa ihmislajin, tuon luonnon pahimman vihollisen, täydellistä häviämistä maan kamaralta. Mutta jos haluaa ajatella itsekkäästi, kannattaa vielä parin sukupolven ajan tukea vanhempia, että saa edes itselleen kohtuullisen eläkkeen. Sen jälkeen voi antaa jälkipolvien kuolla sukupuuttoon, koska kyllähän ne lapset jo haiseekin pahalle, ja pitävät aikamoista meteliä.

Jos tuo mielipidekirjoitus olisi julkaistu jossain netissä, olisin vain naurahtanut kehnolle trolliyritykselle: aika läpinäkyvä provo. Mutta omalla nimellä julkaistu mielipidekirjoitus maan suurimmassa päivälehdessä? Mitä on tekeillä? Onko Suomeen levinnyt salakavalasti jokin aivomassaa vinhaa vauhtia syövä bakteeri?

Minä puolustan toki yhä yksilön valinnanvapautta yhteiskunnassa, enkä suinkaan vaadi astojen kaltaisia lapsettomia hankkimaan lapsia yhteiskunnan jatkuvuuden ja toimivuuden takaamiseksi. Joku muu voisi kutsua näitä astoja vapaamatkustajiksi (luultavasti ne samat jotkut muut, joiden mielestä työttömät ja syrjäytyneet ovat yhteiskunnan pohjasakkaa eivätkä ansaitse tukea), mutta pois se minusta. Minulle riittää se, että kaikki perheenlisäystä haluavat voivat vapaasti tehdä niin, taloudellisesta tilanteesta ja seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta.

Ja kuka sanoi, etten minä kirjoita politiikkaa?

Viikon raportti perunamaasta

Onpa ollut vähän hiljaista täällä päin, niin blogissa kuin muussakin elossa. No, olihan tuossa lauantaina Jonnan ja Junon valmistujaispippalot ja torstaina kiertelin kaupoissa haaveshoppailemassa (mitä kaikkea ostankaan sitten kun minulla on rahaa). Muuten meni koko viime viikko aika samanlaisissa harmaissa fiiliksissä.

Sunnuntaina piti tosin vähän ryhdistäytyä ja väsätä kasaan makroteorian laskuharjoitukset. Maanantaina jatkoin ryhtiliikettä ja sain leivottua ison satsin sämpylöitä. Lisäksi jopa tyhjensin ja täytin astianpesukoneen, uskokaa tai älkää. Ja Mella söi perunaa nätisti, kerjäsi oikein lisää.

Tänään peruna ei sitten maistunut aivan yhtä kauniisti, vaikka ohensin seosta entisestään. Uuden maun opettelua päätettiin siirtää siihen hamaan tulevaisuuteen, kun neiti syö edes sitä perunaa mielellään ja kakistelematta. Näyttää tuo ei-nestemäisen aineksen nieleminen olla yllättävän vaikeaa, kaikki annetut lusikalliset tuntuvat jäävän suuhun tai päätyvän henkeen ennemmin kuin alas vatsalaukkuun. Pitänee kokeilla aina vain litkumaisempia mössöjä ja edetä siitä sitten kiinteämpään suuntaan.

Tänään pääsee taas vauvauintiin, mukavaa! Viime viikolla Mella jo piipahti muutaman kerran pinnan alla, ja suhtautui kokemaansa hieman epäilevästi. Alahuuli meinasi ruveta väpättämään, kunnes äidiltä ja isiltä tuli isot kehut hienosta suorituksesta. Vähän samanlaista menoa siis kuin perunan syönnissä: onnistuu kyllä jotenkin, muttei ole aina niin helppoa. Ei itketä, muttei juuri nauratakaan.

Vähän niin kuin minun koko viime viikkoni. Ehkä tällä viikolla on jo itse kullakin virkeämpää.

Äiti on vähän väsynyt

Ei ole tullut hankittua tuota Mentalwearin paitaa, vaikka jo raskausaikana sellaisen päätin haluavani. Olenko sitten niin väsynyt vai pelkästään saamaton... Tuo sumuisen harmaa ilma tuntuu vaikuttavan niin minuun kuin Mellaankin, kun jonkinlainen apatia on vallannut näköala-asuntomme päivisin. Mella taitaa olla tulossa kipeäksikin.

Ajankuluksi olen selaillut netistä typeriä keskusteluja, erityisesti äititeemalla ihan vain itseäni kiusatakseni. Kiistoja täydellisen äidin myytistä, imetyksen pituudesta ja tuttipullolla nukuttamisesta. Kaikkien eri ajatusten lukeminen on niin uuvuttavaa, vaikken enää koekaan olevani niin tavattoman herkkä tämän aiheen suhteen. En koe valtavaa viiltoa sydämessäni syöttäessäni jo nelikuiselle vauvalle lusikallisen perunamössöä päivässä (ehkä vain hienoisen vihlaisun), enkä toisaalta koe tarvetta nostaa itseäni muiden yläpuolelle käyttäessäni ainoastaan kestovaippoja (paitsi ihan vähän joskus harvoin).

Ehkä jotenkin vain kummastuttaa, että tuota keskustelua on kuitenkin niin paljon. Niin monella on oikeasti voimakas mielipide äitien työssäkäynnistä ja harrastuksista. Minä menen töihin Mellan täyttäessä puoli vuotta, jonka jälkeen Erik pääsee vihdoin kotiin viettämään vauva-arkea. Se tuntuu kaikin puolin oikealta ja oikeudenmukaiselta. Miksi tällaisesta voidaan olla eri mieltä?

Vaikken siis ota mielestäni itseeni muiden voimakkaitakaan mielipiteitä, saattaa tämänhetkinen apatia kuitenkin liittyä johonkin tuollaiseen. Kotonaolo on nimittäin maistunut hieman puulta siitä lähtien, kun sovin lopullisesti työhönpaluupäivämäärästä. Onpa tiedossa vielä aiempaa haastavampia työtehtäviäkin, mikä tekee paluusta entistä houkuttelevamman.

Ehkä juuri tuon paluun takia tuntuu siltä, että pitäisi nyt ottaa ilo irti viimeisistä hetkistä kotiäitinä. Ja kun se arki kuitenkin on sitä mitä se on, iskee apatia.

En ole koskaan halunnut pitkäaikaiseksi kotiäidiksi, vaan töihinpaluu on aina ollut itsestäänselvyys. Olen pitänyt sitä myös oikeutenani, enkä ole uskonut sen millään lailla vahingoittavan lastani. Mikä siis mättää?

Ehkä nyt on vain tosiaan liian harmaa ilma ja Mella sairastumassa flunssaan.

Perunaa hillitysti

Viikonloppuna ryhdyttiin sitten esittelemään Mellalle ensimmäistä kiinteää ruokaa, perunaa. Lauantaina koko touhu meni ihan silkaksi irvistelyksi, sylkemiseksi, kirkumiseksi ja kiemurteluksi, vaikka kyse oli vain yhdestä teelusikallisesta. Sunnuntaina oli niinikään irvistelyä, kiemurtelua ja sylkemistä, mutta pieniä perunahiukkasia taisi mennä ihan alas asti. Tänään oli lähinnä irvistelyä ja kakistelua, mutta kaikki suuhun laitettu meni nieluun asti! Ja vaikka ilme oli kovin hapan, ei neiti itkenyt tai edes kitissyt yhtään lusikkahippusten välissä. Kovin kamala kokemus se ei siis Mellallekaan ollut. Tästä on hyvä jatkaa!

Tämän viikon menu on sitten yksi teelusikallinen perunamössöä päivässä. Ensi lauantaina menuun lisätään yksi teelusikallinen marjamössöä. Itse marjaa ei ole valittu, kun ei tullut tänä syksynä vielä poimittua kesämökin seudulta mustikoita tai puolukoita. Täytyy tyytyä siihen, mitä kaupan pakastealtaasta löytyy. Vai vieläköhän torilta saisi tuoreita kotimaisia marjoja? Olin lähinnä ajatellut mustikkaa, jonka aika taitaa kyllä olla auttamattomasti ohi tältä vuodelta.

Porkkanaa kyllä löytyisi, mutta jotenkin tekisi mieli antaa yhden juureksen kumppaniksi mieluummin marjoja. Kyllä vauvoillakin saa olla vaihtelua.

Opiskelijoiden keskellä jälleen

Kävin toissapäivänä ensimmäisellä (ja minulle viimeisellä) makrotalousteorian luennolla. Missään vaiheessa en ole ajatellutkaan käyväni siellä vakituisesti, mutta nyt lehtori itsekin myönsi luentojen olevan vähemmän tärkeitä kuin esimerkiksi laskuharjoitustehtävät. Opetuksessa kun seurataan varsin kiinteästi oppikirjaa, jota osaa kyllä lukea kotonakin. Hyvä niin.

Tällä ensimmäisellä luennolla nyt kävin kuitenkin kuulemassa käytännön asioita. Ja olihan se hauska istua taas vähän aikaa opiskelijoiden keskuudessa. En juuri tuntenut kuuluvani joukkoon, mutta ikävän syrjäytymisen sijaan tunsin oloni varsin mainioksi ihan silkkana sivustaseuraajana. Kurssilla ei käsittääkseni ole kamalan paljon fukseja (toisin kuin viimekeväisellä mikroteorian kurssilla), mutta aika nuorta jengiä kuitenkin. Varsin hyvin toisensa tunteneet opiskelijat huutelivat rivien yli toisilleen, lähinnä selvittääkseen kenellä oli pahin krapula edellisten opiskelijapippaloiden jäljiltä.

Ja se oli niin kovin sympaattista! Oi niitä aikoja, kun itsekin riekkui opiskelijarellestyksissä aivan milloin huvitti! Nyt olen kai jo niin vanha ja vakiintunut, että aika on kullannut kaikki muistot. Toisaalta minkäänlainen kaiho ei ole iskenyt: ei voisi vähempää kiinnostaa elää enää sellaista elämää. Olikin jotenkin hassua, että lähdin luennolta kesken pois päästäkseni imettämään kotiin jäänyttä vauvaani. Taisin olla hieman eri maailmasta kuin enemmistö... Sinänsä läsnäolopakollisista laskareistakin selvisin imetyksen varjolla, ja voin vain lähettää vastaukseni viikottain sähköpostitse.

Se riivattu muistiinpanojen tekeminen jatkui tuollakin luennolla. Kun luennoitsija räväytti projektorista valkokankaalle kurssin kotisivun, jengi ryhtyi ihan tosissaan kirjoittamaan vihkoonsa ylös kaikkea kotisivulla näkyvää. Siis internetissä julkisesti näkyvää tietoa, kynät sauhuten.

Luennoitsija heijasti kankaalle myös yhden graafin, joka oli otettu oheislukemistona toimivasta oppikirjasta. Hän neuvoi olemaan piirtämättä kuvaa, kun se kerran jokaisen kirjasta löytyy. Tässä vaiheessa hymyilin vitsille, kunnes tajusin, ettei se tainnutkaan olla vitsi: ne pahimmat muistiinpanijat olisivat varmaan oikeasti piirtäneet graafin vihkoihinsa ilman tuota huomiota.

Ai niin, eilisestä Mella-viestistä jäi puuttumaan yksi asia. Eilen oli neuvola, ja terkkari kirjoitti Mellan korttiin "hymytyttö". Nyt jäädään sitten odottelemaan kouluaikoja ja hymytyttöpatsaita, vieläköhän niitä jaellaan? Ja saako niitä Helsingin saksalaisesta koulusta?

Vauvahyrrä pyörii

Kävin Annan kanssa lounaalla tänään, ja Anna kertoi blogiani lukiessaan ihmetelleensä Mella-kuvien vähyyttä. Kieltämättä olen ollut varsin laiska kuvia lisäilemään, mutta eipä ole tuon digikameramme rikkoutumisen jälkeen ollut mitään lisättävääkään. Anna sitten päätti korjata asian ja räpsäisi Mellasta kuvan kännykällään, siinä se on muillekin nähtävänä. Mella tänään.

Ja sitten otsikon aiheeseen. Vasta äsken pääsin kertomasta tytön kääntyneen ensimmäistä kertaa vatsalta selälleen. Tänään neuvolassa kerroin Mellan kyllä kovasti yrittävän päästä selältä vatsalleen, mutta toistaiseksi ei ole onnistunut. Neuvolatädin mielestä mitään kiirettä ei toki olekaan, yleensä se taito opitaan vasta viiden kuukauden korvilla.

Mutta mitäs se typykkä tänään tekikään? Kääntyi hirveän ähinän jälkeen selältä vatsalleen, ihan ilman äidin apua! Toista kertaa pimu ei ole moiseen suoritukseen enää venynyt, vaikka yritystä on ollut senkin jälkeen. Mutta tästä se alkaa! Nyt tyttö osaa siis kääntyä sekä vatsalta selälleen että selältä vatsalleen, ja ainakin tuo ensiksi mainittu toimii ihan kumpaan suuntaan tahansa. Tässähän pitää kohta ryhtyä varomaan lattialla kovaa vauhtia kiereskelemällä etenevää vauvaa.

Tervetuloa Nick Cave, olen valmis

Tänä aamuna istuin kärsimättömänä netin ääressä ja sain varattua kolme lippua riviltä 11 (itselleni, Erikille ja Kalelle). Nyt muutama minuutti lipunmyynnin aloituksesta on koko Finlandia-talo jo varattu täyteen... Ei paha.

Lällällää, minullapas on lippu, eikä edes niin huonolta paikalta (vaikkei aivan niin satumaiselta kuin viimeksi)!

Vauva kehittyy kehittymistään

Mella on saavuttanut yhden elämän merkkipaaluistaan tänään: tyttö kääntyi äsken ensimmäisen kerran aivan omin avuin vatsaltaan selälleen. Toisin päin kääntyminen ei toki vielä onnistu, vaan pimu sätkii selällään liikuntakyvyttömänä kuin koppakuoriainen.

Huomenna Mella täyttää neljä kuukautta. Minun töihinpaluupäiväkseni on nyt päätetty maanantai 20.11., ja sitä ennen ajateltiin opettaa neiti jo syömään kiinteää ruokaa. Voi olla, että ensimmäinen maistiaislusikallinen muussattua perunaa annetaan tällä viikolla.

Hippiliinoja ei bussiin

Tuo hippiliinaksikin kutsuttu kantoliina on osoittautunut mainioksi ostokseksi, sillä minä ainakin kanniskelen siinä mielelläni Mellaa ympäriinsä. Tuntuupa se varsin hyvältä selällekin, kun alkukankeuden jälkeen on oppinut sitomaan liinan riittävän tiukalle. Ja onhan se niin tavattoman paljon helpompaa kuin vaunujen kanssa liikkuminen!

Paitsi jos pitää päästä jonnekin vähän kauemmas. Aika monella tuntuu olevan sellainen virheellinen käsitys, että YTV ja HKL haluavat tukea lapsiperheitä päästäessään yhden aikuisen ilmaiseksi lastenvaunujen tai -rattaiden kanssa. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan kyse on ainoastaan sujuvuudesta (tai turvallisuudesta, niin kuin HKL nettisivuillaan sanoo): vaunujen kanssa on vähän vaikea mennä bussiin etuovesta näyttämään lippua, eikä vauvanvaunuja voi lipunnäytön ajaksi oikein jättää yksinkään. Ei siis tarvita lippua.

Ilmaismatkat kuitenkin koskevat vain vaunujen tai rattaiden kanssa liikkuvia, kantoliinan kanssa kulkeva joutuu maksamaan lippunsa aivan normaalisti, oli liinassa sitten viikon tai kuuden vuoden vanha lapsi.

En nyt sinänsä ota kantaa tähän poliittiseenkin kysymykseen ja vaadi lisää tukia lapsiperheille, mutta kunhan vain valittelen säännön käytännön seurauksia. Jos lähden vaikka päiväksi kaupungille asioimaan, en ole varma jaksanko kävellä enää illalla takaisin kotiin väsyneenä ja raskaiden kauppakassien kanssa. Tällaisina päivinä minun on pakko ottaa vaunut mukaan, vaikka kantoliinan kanssa selviäisi kaupoista ja virastoista huomattavasti jouhevammin. Kaupungilla näkyy myös yllättävän paljon äitejä, jotka kantavat lastaan liinassa ja työntävät tyhjiä vaunuja edessään. Silläkin tavalla kun pääsee bussissa ilmaiseksi.

Minä en maksa bussimatkastani enkä jätä matkoja tekemättä, vaan otan turhat vaunut mukaan tilaa viemään. Sen sijaan, että veisin bussista tai raitiovaunusta vain yhden istuinpaikan, tungen sinne vaunujeni kanssa tukkimaan kaikkien muiden kävelyreitit.

Suu säkkiä myöten

Siitä onkin jo aikaa, kun on viimeksi yrittänyt pelkällä opintotuella selviytyä. Ja nyt kun tarkemmin muistelen, niin enpä minä tainnut koskaan pelkän opintotuen varassa ollakaan. Aina oli jotain työstä tai muualta kertynyttä rahaa elintasoa nostamassa.

Joitain päiviä sitten törmäsin mielenkiintoiselta vaikuttavaan blogiin, jossa korkeakouluopiskelija yrittää kuukauden ajan elää pelkällä opintotuella. Sinänsähän se ei kuulosta niin kamalan ekstremeltä, kaveripiiriini kun kuuluu ihmisiä jotka ovat omien sanojensa mukaan kyenneet alkuvuosinaan elämisen ohella jopa keräämään pienoiset säästöt pelkästään opintotuesta. Mutta herkkua se ei kuitenkaan taida olla, ja on hauska nähdä moisesta elämästä hieman yksityiskohtaisempaa kuvailua blogimuodossa.

Meidän pienellä lapsiperheellämmekin on hieman samantapainen kokeilu käynnissä tässä kuussa. Nyt syyskuussa nimittäin erääntyivät kaikki vuoden vakuutusmaksut kerralla, eikä se ole mikään pieni potti. Se Mellan hoitokuluvakuutus nimittäin kirpaisee aika pahasti noin kerran vuodessa maksettuna, ja nyt tuli kesämökinkin vakuutus mukaan satsiin. Eikä pidä unohtaa tapaturma-, matka- ja kotivakuutuksia. Entä sitten nettilasku ja vauvauinti? Niin, aika luksustahan ne ovat, mutta kuitenkin.

Tässä kuussa siis meidän perhe voi tehdä teemamatkan köyhyysrajan tuntumaan näiden suureellisten laskujen jälkeen. Aivan todellista siitä matkasta ei tule, kun molemmilla on luottokortit ja tulevina kuukausina elämän pitäisi taas normalisoitua. Mutta on kuitenkin mukava nähdä, kuinka tiukasti sitä pystyy elämään. Vähän tätä projektia kyllä rasittaa tuo Nick Caven tulo Suomeen... Terveisiä vain Luottokunnalle.

Toistaiseksi olemmekin syöneet itse leivottuja sämpylöitä, jauhelihakeittoa, makaronilaatikkoa ja kasvissosekeittoa. Kaikkein edullisinta on laittaa vähintään kolmen päivän annokset kerralla. Mihinkään muuhun rahaa ei sitten ole mennytkään, Erik ei ole edes ostanut itselleen HKL:n bussikorttia vaan kävelee töihin. Minähän en vaunujen kanssa liikkuessani lippua edes tarvitse.

Onneksi se Enki Bilalin kirjakaan ei ole vielä ilmestynyt, niin ei harmita sen puuttuminen...

Ensimmäinen vauvauinti takana

Eilen käytiin sitten ensimmäisen kerran polskuttelemassa Mellan kanssa, ja ihan hyvinhän se taisi mennä. Sessio oli varsin myöhään illalla, varttia vaille kahdeksalta, ja pelkäsin Mellan rääkyvän nälkäänsä. Tuohon aikaan kun napero yleensä viettää tuntikausia syöden ennen painumistaan pehkuihin.

Kyllä Mella sitten mussuttikin sormiaan koko ajan, muttei muuten näyttänyt olevan moksiskaan. Pienen kuningattaren lailla tyttönen katseli laiskasti silmäluomiensa alta, kuinka häntä heiluteltiin vedessä edestakaisin. Viilipyttymäinen "no onhan tämä jo koettu" -ilme värähti hienoisesti vain niinä hetkinä, kun kasvoille vahingossa roiskui vettä. Näin alussahan vauvoja ei vielä päästetä sukelluksiin asti.

Eli ei Mella ainakaan näyttänyt vettä pelkäävän, uinti saa siis jatkua. Odotankin jo kovin innoissani seuraavaa kertaa, on se räpiköiminen vaan niin hauskaa. Ja yrittäkääpäs nyt vain kuvitella altaallinen pieniä, alle puolivuotiaita vauvoja. Voiko söpömpää olla? (Mikäli vauvat aiheuttavat yliherkkyyttä, yritä sen sijaan kuvitella vaikka altaallinen kissanpentuja).

Nick Cave jälleen Suomessa!

Welldone on löytänyt mainion markkinointikeinon, sillä yhtiö lähestyi minua ja satoja muita sähköpostitse kertoakseen Nick Caven saapuvan jälleen Suomeen konsertoimaan. Meili on lähetetty kaikille, jotka ostivat lipun herran edelliselle keikalle.

Osui, ja upposi. Jo viimeisintä keikkaa odotin vesi kielellä, enhän ollut nähnyt miekkosta livenä vielä koskaan ennen. Musiikki kuitenkin tuntuu siltä, että konserttitilanteessa siinä olisi paljon potkua. Ja oliko? Oli! Yhä tänä päivänä, ensi-ihastuksen laannuttua, pidän Nick Caven syksyn 2004 Kulttuuritalon-keikkaa elämäni parhaana konserttina. Miten mies ja piano -yhdistelmästä (no, oli siellä tietenkin bändikin, suurimman osan aikaa) voikin saada niin paljon irti mielipuolista ja raivopäistä energiaa?

Omaa oksaani sahaten suosittelen hankkimaan lipun ensi marraskuiselle Finlandia-talon keikalle. Minä ainakin hankin, toivottavasti piletit eivät hupene yhtä nopeasti kuin viimeksi (vaikka silloin osuinkin onnellisten joukkoon ja pääsin peräti neljännen rivin keskelle).

Ehkä Mellan kummit pääsevät tuolloin ensimmäistä (?) kertaa kokeilemaan lapsenvahtina oloa, elleivät sitten tule mukaan keikalle!

Liian aikaista uhoa

Vasta eilen pääsin kirjoittamaan, etten aio Mellan vuoksi opiskella tänä syksynä. No, mihinkäs minä olen käyttänyt tämän aamun? Olen selaillut opinto-opasta, varannut tenttikirjan kaupunginkirjastosta ja ilmoittautunut makroteorian kurssille. Lisäksi olen vähän vilkuillut mielenkiintoisia kursseja niin kansantaloustieteestä kuin viestinnästäkin siltä varalta, että tuossa joulun tienoilla vaikka lukaisisi jokusen kirjan talvitenttiä varten. Todellakin, suunnittelin opintojani jo jouluksi. Vaikken edes tänä vuonna ole pitkällä joululomalla.

Niinhän siinä aina käy, että noista opinnoista innostuu uuden lukukauden alkaessa. Jotenkin sitä on tähän mennessä kyennyt pitämään innostusta yllä myös loppuun asti, kunhan on kasannut kursseja säästellen. Kun käy töissä ja/tai hoitaa lasta, ei ehkä oikein kannata polttaa itseään loppuun opintojen vuoksi. Aina pieni stressi ja pahantuulisuus iskee päivää tai paria ennen tenttiä, mutta se kompensoituu valtavalla helpotuksella ja tyytyväisyyden tunteella heti tenttitapahtuman jälkeen.

Mutta nyt opiskelen ensimmäistä kertaa äitinä, joten ehkä kaikki on toisin. Saapa nähdä. Mutta ainakin yritän, eipä siinä kai mitään häviä.

Elämän ensimmäisiä realiteetteja

Paljosta en ole tietoisesti joutunut luopumaan, vaikka tuo tällä hetkellä makuuhuoneessa kuorsaava vauva onkin tullut elämäämme. Nyt hiljattain tein kuitenkin ensimmäisen päätökseni olla tekemättä jotain vauvan takia: en aio opiskella tänä syksynä. En toki aiemminkaan ollut aivan varma opiskeluhaluistani, mutta pidin auki mahdollisuutta tenttiä yksi tai kaksi kurssia tämän syksyn aikana fiiliksestä riippuen.

Minähän luen tuota kansantaloustiedettä (ja viestintää sivuaineena) ihan harrastuspohjalta, vaikken toki taistele vastaan, jos jokin kandidaatintutkinto tulisi siinä sivussa suoritettua. Työmatkat Vantaankoskelle ovat nimittäin minun silmissäni joutoaikaa, ja olenkin monen monituista tenttikirjaa saanut luettua noiden junaminuuttien aikana.

Nytkin olisi ehkä teoriassa mahdollista lukea tenttikirjoja Mellan päiväunien aikana, mutta en nyt halua ryhtyä sellaiseen. Vaikka oleskelu yhden kiltin lapsen kanssa on kohtalaisen rentoa, en kuitenkaan halua lisätä velvollisuuksiani juuri nyt. Välillä kuitenkin huomaa olevansa pahantuulinen, kun Erik vain viipyy töissä omien deadlinejensa parissa ja minä yritän pestä pyykkiä, viihdyttää Mellaa ja pitää kiinni omasta inhimillisyydestäni. Kaikki kotityöt pyykinpesua lukuunottamatta jäävät yleensä viime tinkaan... Eli Erikille.

Toisin sanoen en halua muuttua yhtään kiireisemmäksi, vaikka varaa saattaisi olla. Mitä jos minusta tulisi kärttyisä äiti, enkä osaisi nauttia Mellan kikatuskohtauksista samaan tapaan kuin nykyään? Ei kiitos, opiskella ehtii myöhemminkin. Ja koko hommahan lähti liikkeelle sillä ehdolla, ettei se tule mitenkään varjostamaan ja haittaamaan muuta elämääni. Se on vain harrastus, muista Angina, se on vain harrastus.

Ilmoittauduin kuitenkin läsnäolevaksi myös syyslukukaudelle. Ihan vain siitä syystä, että saan mahdollisesti marraskuussa töihin mennessäni opiskelija-alennuksen seutulipusta. Ja Unicafe-lounaista jo tätä ennen. Pidättäkää minut, hyväksikäytän yhteiskunnan tukia. No, loppuupa sekin kuppaaminen kun tulee 30 vuotta täyteen. Sitten joskus. Ja ehkä minä voisin loppusyksystä hommata kirjoja ja tenttiä jonkin kurssin tammikuussa?