Luopumisen tuskasta

Kolikolla on aina tietenkin myös kääntöpuolensa. On niin paljon asioita, joista en haluaisi luopua.

Asunto. Tämä nykyinen on niin kiva, oikeastaan täydellinen. Sijainti on jees, suuruus ja pohja ovat kohdallaan, joka puolelta tulee runsaasti valoa ja täysremontista on vain pari vuotta.

Lähiympäristö. Niin kiva piha, merikin tuossa kivenheiton päässä. Tuossa on esikoinen oppinut ajamaan pyörällä, tuon aidan yli kuopus laski viime talvena lumikasan päältä aivan liian lujaa pulkalla ja lensi pensaaseen. Ja entäs se iso puu, jonka alla on niin ihana järjestää piknikkejä kesäisin?

Lastenvaatekauppa. Tuossa alakerrassa on se sympaattinen ja edullinen käytettyjen lastenvaatteiden myymälä, jossa olisi voinut asioida enemmänkin mutta jossa ei nyt enää ehdi niin kovin monta kertaa käydä.

Suutari. Vasta keväällä tuohon alakertaan muutti suutari, ensimmäinen laatuaan lähikortteleissa. Sellaista kovasti kaivattiin, mutten ole ehtinyt sitäkään palvelua käyttää kuin pari kertaa.

Lasten päiväkoti. Muksut ovat olleet äitiyslomien päättymisestä asti aina samassa päiväkodissa; asuntokin valittiin aikoinaan sillä perusteella, ettei tarvinnut vaihtaa päiväkotia. Vasta eilen esikoinen oli päiväkotikaverinsa syntymäpäivillä - varmaankin viimeistä kertaa.

Toimisto. Olen jo niin kotiutunut Punavuoreen, etten oikein tajua, miten tehdä töitä jostain Kiinasta käsin. Se saksalainen leipomo, se pesula, se ompelimo, se vuohenjuustokana, se kebabbuffet, se polkupyörähuolto, se Alepa, jossa minulta kysyttiin papereita lonkero-ostoksilla.

Hesari. Miten minä selviän ilman niitä vakituisia kolumneja, mistä saan tietää mitä Suomeen kuuluu? Ei nettilehti vain ole sama kuin paperilehti. Ja mitä väliä, vaikken nytkään ehdi koskaan arkena lukea läpyskää - taittelen siitä sentään bioroskiksia.

Suomalainen televisio. Meillä ei ole digivastaanotinta, mutta netistä näkee kaikkea jännää. Yle Areenan jumitusta ei ilmeisesti pääse juuri ulkomaisista IP-osoitteista seuraamaan, mitenköhän on Maikkarin Diilin laita? Miten kestän, jos en pääsekään katsomaan Linnan juhlia ja Hjallista?

Ruisleipä. Täysjyvä ja täysruis.

Pissa- ja kakkajuttuja

Pikkulasten vanhempia syytetään usein siitä, että he jakavat liian paljon iljettävää informaatiota kertoessaan anekdootteja jälkikasvunsa jätöksistä. Lapsettomat eivät ole tottuneet keskustelemaan kakan koostumuksesta tai pissan volyymistä, joten moiset luonnollisesti yököttävät varomatonta kuulijaa.

Äitinä minäkin kuulun yllätyksettömästi vanhempien kategorioaan. En muista, että olisin hätkähdyttänyt jotain sekaseuruetta jätösjutuilla, mutta outoa olisi, jos sellaista ei olisi koskaan huomaamattani tapahtunut.

Mutta jätöstoleranssini ei ole noussut huomaamattani, vaan olen sen korkeudesta hyvin tietoinen. Pidänpä tämän lisäksi jopa omituisena sitä, etteivät Muut Ihmiset siedä viittauksia ruuansulatuksen loppupäähän. Myöntäkää pois: kyllä sitä teistäkin tulee.

Ymmärrän, ettei vaipanvaihtoon ja avuttomien rääpäleiden vatsan toimintoihin perehtymättömillä ole ollut juuri tilaisuutta keskustella aiheista aikuisten kesken, jolloin tunnereaktio on luonnollinen. Mutta se on myös niin kovin viktoriaaninen: kakasta puhuminen on vähän kuin -tihih- puhuisi... no siis tiedättehän, siitä. Niinku sillai, sitten papin aamenen jälkeen tietenkin. Kyllähän nyt aikuisen pitäisi pystyä parempaan.

Sitä paitsi pieruhuumori yhdistää kansoja.

Merkkipaaluja

Esikoinen pyysi lupaa päästä päiväkotikaverinsa luo yökylään. Ei herunut. Samainen esikoinen ilmoitti myös muuttavansa kotoa pois saavutettuaan kouluiän. Emme suostuneet, mutta tyttö jätti asian kuitenkin vielä auki odottamaan jatkoneuvotteluja.

Tämä on niitä hetkiä, kun naurun sekaan livahtaa pieni liikutuksen kyynel.

Libertarismista ja varovaisuusperiaatteesta

Tuoreen aselain tiimoilta löysin itseni pitkästä aikaa maailmankatsomuksellisten ajatusten ääreltä. Minun tulkintani mukaan kun koko asekiista tiivistyy kahteen erilaiseen lähtökohtaan: toisten mielestä aseet ovat erityisen luonteensa vuoksi poikkeus, jonka olemassaolo (hallussapito, käyttö jne.) pitää erikseen perustella. Toisten mielestä taas aseet ovat lähtökohtaisesti neutraaleja objekteja, joiden kieltäminen pitää erikseen perustella.

Itse olen parin viime vuoden aikana huomannut ajatusmaailmassani liukuman ensiksi mainitusta leiristä jälkimmäiseen. Samalla maailmankatsomukseni on muuttunut kautta linjan kohti sitä suuntaa, että kaikki on sallittua, ellei sen kiellolle löydy erityisen hyviä perusteita. Tästä syystä olenkin ollut jo sovittamassa libertaristin viittaa harteilleni.

Minun tulkintani libertarismista ei tietenkään tarkoita, että kaikki olisi sallittua - monellekin kiellolle löytyy kyllä hyviä perusteita. En silti tiedä, huolisivatko Oikeat Libertaristit minua leiriinsä, sillä jonkinlainen varovaisuusperiaate nimittäin tuntuu kategorisen suvaitsevaisuuden rinnalla aivan yhtä intuitiivisen oikealta. Kautta evoluution on lajimme tainnut säilyä hengissä osittain sen ansiosta, että olemme älynneet suhtautua penseästi kaikenlaiseen uuteen ja tuntemattomaan. Jos se haisee pahalta, jätetään se suosiolla syömättä.

Onko kenelläkään ideoita, miten yhdistää nämä kaksi periaatetta toimivaksi maailmankuvaksi?

Niin helppoa, mutta niin vaikeaa

Olen uppoutunut viime aikoina melko intensiivisesti mandariinikiinan opiskeluun iki-ihanan ChinesePodin avulla. Tähänastisella kokemuksellani voin vain suositella sitä kiinnostuneille: viikon ilmainen testijakso koukuttaa kyllä maksulliseksi tilaajaksi, jos on yhtään tarvetta oppia kieltä itsekseen.

Aluksi ajattelin, etten missään nimessä kykene opiskelemaan niitä karmeita kirjoitusmerkkejä - en ainakaan ennen kuin olen oppinut auttavasti puhumaan kieltä. Päätavoitteenani onkin ollut lähinnä selviäminen suullisista ravintola- ja kaupassakäyntitilanteista. Mutta jossain vaiheessa pelkkä pinyinin opettelu alkoi tuntua pöhköltä, ja päätin sitten kuitenkin yrittää oppia edes muutamia perusmerkkejä. Ja katso, ei niiden opettelu olekaan mahdotonta; se on vain hirvittävän tuskallista ja hidasta. Nyttemmin olen luopumassa kokonaan pinyinistä, ainakin toistaiseksi.

Traagista tässä on se, että jos kieltä kirjoitettaisiin niiden merkkien sijaan vain pinyinillä, olisi kyseessä ehkä helpoin ikinä oppimani kieli. Sanoja ei taivuteta persoona-, sija- tai aikamuodoissa, lisäksi pronomineja ja partikkeleja käytetään hyvin säästeliäästi (persoonapronomineja lukuun ottamatta, tietty). Tähän voisi tietenkin todeta, että juuri koska ne merkit ovat niin monimutkaisia, on kieliopin pakko olla hyvin yksinkertaista.

Teille kaikille, jotka odotatte tai pelkäätte Kiinan valloittavan koko maailman: jos Keskimaa jossain vaiheessa luopuu elämää vaikeuttavista kirjoitusmerkeistään ja siirtyy pinyiniin, ei keltaisen väen maailmanvalloituksen tiellä ole enää yhtään mitään. Ei niin yhtikäs mitään.

Vihreää valoa?

Kun Kiinasta vastataan, että tervetuloa tänne post-doc-pestiin, niin kai se sitten tarkoittaa, että sinne ollaan menossa. Sieltä myös kovin ystävällisesti vakuutellaan, että ymmärretään miten iso päätös tämä on perheelliselle ja luvataan, että arvon tohtori voi venyttää lopullista päätöstä ihan hyvin yli ensi kuussa koittavan tutustumisreissun. Vaikka arvon tohtori on jo kertonut, että tulossa ollaan, jos vain huolivat.

Mutta pidetään nyt tästä näkemyksestä kiinni ja neuvotellaan hyvä palkkapaketti. Eivät kai ne osaa suomea ja lue blogiani? Älkää vain kertoko niille, että kyllä me tullaan joka tapauksessa.

Kirkosta ja homonstelusta

Kun kaikki muutkin sanovat jotain Ylen homoillasta, pitää minunkin varmaan seurata virran mukana ja tuottaa aiheesta oma lastuni. Yritän tehdä sen lyhyesti. Mielipiteeni homonstelusta lienee kuitenkin jo tiedossa.

Minua häiritsee keskustelussa sen omituinen lähtökohta: kovasti väitetään puhuttavan homoliittojen, -adoptioiden ja minkä tahansa homonstelun sallimisesta yhteiskunnassa ja lain tasolla, ja sitten keskitytään haukkumaan kirkon suvaitsemattomuutta.

1. Kirkko on oma pieni salakerhonsa, jolla on omat kirjallisiin lähteisiin ja vanhurskaisiin auktoriteetteihin perustuvat sääntönsä. Kirkolla on mielestäni täysi vapaus suhtautua niin nolla- tai kaksituhattalukulaisesti kuin kirkko vain haluaa. Jos kirkko ei tykkää homoista, olkoon niin. Minun ei tarvitse tykätä kirkosta, mutta en koe asiakseni mennä määräilemään kirkkoa tämän omien sisäisten asioiden hoidossa. Jos olet kirkon jäsen, tervemenoa muuttamaan puljun menoa sen omien vaikutuskanavien kautta. Älä huutele meidän pakanoiden keskellä.

2. Jotta edellinen voisi olla täysin totta, kirkon ja valtion suhteet pitäisi katkaista kokonaan. Jos kirkko ei saa vihkiä avioliittoon vaan ainoastaan siunata, en pidä ongelmana siunauksen kieltämistä vaikkapa kaikilta vasenkätisiltä. Kaivakoon kirkko oman hautansa.

Lähtökohtana ennakkoluulot

Ajatus Kiinaan muuttamisesta riemastuttaa, kauhistuttaa ja huolestuttaa. Koko muutto kun tuli vähän puskasta, enkä tunne kiinalaista kulttuuria lainkaan. Kaikista tuntemistani ihmisistä sinne olen nyt sitten kai muuttamassa minä, joka en ole koskaan osoittanut minkäänlaista kiinnostusta Aasian asioihin. Jokunen aasialainen leffa on toki tullut katsottua R&A-festareilla, mutta nekin ovat enemmän tuolta Japanin ja Korean suunnasta. Kiina - mitä ihmettä minä siitä muka tiedän?

Tiedon sijaan minulla onkin ennakkoluuloja. Nobel-palkinnon myötä nyt onkin kovasti tapetilla se ensisijainen: en erityisemmin pidä Kiinan ihmisoikeustilanteesta. Toinen on sitten työn kautta relevantimpi: en erityisemmin pidä Kiinan kopiointikulttuurista.

Koska olen kuitenkin naiivi, hyväntahtoinen ja mukavuudenhaluinen, uskon varsin palkitsevan ja miellyttävän elämän olevan kuitenkin mahdollista näistä olosuhteista huolimatta. Aion olla vakaasti sitä mieltä, että paikalliset ihmiset ovat miellyttäviä. Pakkohan niiden on olla, kun siellä nyt ollaan todennäköisesti pari vuotta viettämässä. Muutenhan siitä tulisi kurjaa, eikä minulla ole aikomusta tehdä kurjia asioita.

Saksalaisuudesta, suomalaisuudesta ja ruotsin kielestä

-Isi, miks sä muutit Suomeen?
-Koska äiti asuu täällä.
-Mutta et sä kuulu Suomeen kun sä olet saksalainen.
-Aijaa, miten niin en kuulu?
-No kun sä et osaa yhtään ruotsia.
-Ethän säkään osaa ruotsia.
-Mä olenkin suomalainen.

Mä en nyt tiedä kasvatetaanko meillä persujen vai rkp:n äänestäjää.

Pelottavasta puheesta

Kuten kaikki nettiaktiivit jo tietävät, oikeusministeri haluaisi kiristää netin keskustelupalstojen valvontaa. Tuija Braxilla on selvä motivaatio suunnitelmilleen: "Tämä perustuu esiin tulleeseen eriarvoisuuteen ja siihen, että todella pelottavaa puhetta sisältävien viestien kirjoittajia ei saada aina kiinni." (Sitaatti Hesarin maksulliselta puolelta)

Minäkin olen huomannut, että netistä totisesti löytyy pelottavaa puhetta. Sydäntä kylmäsi mm. perjantaina, kun Suomen islamilaisen neuvoston edustajat vastasivat mielipidepalstalla (linkki maksulliselle puolelle) Heidi Hautalan ja Husein Muhammedin taannoiseen tekstiin siitä, kuinka islamiakin tulee saada kritisoida julkisesti. No eipäs saa, totesivat neuvoston edustajat. Heidän mielestään kristinusko esiintyy vain myönteisten tai neutraalien uutisten yhteydessä, kun taas islamia aina vain mollataan mainitsemalla uskontopoloinen ikävien uutisten yhteydessä. Pedofiilikohu, paaviuutiset, naispappeus, homoliitot, anyone?

Suurimman vilunväristyksen aiheutti tämä lausahdus: "Ei voi vain kirjoittaa tai uutisoida, vaan jutun mahdolliset seuraukset kuuluvat myös toimittajille." Se kalskahti erityisesti korvaan, kun sitä ennen oltiin viitattu Muhammed-pilapiirroskohuun ja todettu, että "episodi esiintyi mediassa usein kysymyksenä sananvapaudesta, jota pitää kunnioittaa, mutta joka ei ole eikä voikaan olla mikään absoluuttinen vapaus."

Pelkotiloja aiheuttavat myös tällaiset puheet: "Lausuntopalaute oli runsasta. Klassiset sananvapaustahot olivat suorastaan järkyttyneitä, että me edes kysyimme tällaista. Vastaavasti oli paljon tahoja, joiden mielestä tämä on aito ja suuri ongelma." (Tuija Brax, ks. aiempi linkkini maksulliseen Hesariin) Ikäviä nuo tuollaiset klassiset sananvapaustahot, jotka tulevat ja marisevat toisten lakiesityksistä. Maailma olisi niin paljon yksinkertaisempi ilman klassisia sananvapaustahoja.

Ilmeisesti minun pitäisi olla huojentunut, sillä näiden pelottavien puheiden lausujat ovat hyvinkin tiedossa. Mutta jäävätköhän he kiinni?