Maalaamisen aloittaminen takkuaa

Tänään tartuin seuraavaan projektiin, johon olen suunnitellut perehtyväni näin äitiyslomalla: maalaamiseen. Se ikivanha menninkäistaulu oli yhä kesken, ja hetken aikaa ajattelin ryhtyä jatkamaan sitä. Mutta sitten tuli ilmestys, ja menninkäistaulu olikin yhtäkkiä osa kahden taulun sarjaa. Eikä kyseessä ollut ehkä missään vaiheessa ollutkaan mikään menninkäistaulu, ennemminkin kuvassa on keijukainen. Mutta sellaista sanaa ei oikein voi yleisesti käyttää, kun ihmisille tulee vain mieleen Helinä-keijun kaltaisia kuulaita ja prinsessamekkoon puettuja kermakakkuja. Minä taas ajattelen ennemminkin Gaimanin Faerien kaltaisia hahmoja, ja nimenomaan ilman näiden glamour-naamaria. Niin kuin Nuala pyyhkiessään pölyjä Dreamingissä.

(Nualasta tuli mieleen: minusta olisi kovin hauskaa antaa mahdolliselle tyttövauvalle yhdeksi etunimeksi Nuala, mutta Erikille nimi ei ole kelvannut. Siispä se on hylätty.)

Kun keksin tehdä kahden taulun sarjan, ryhdyinkin kasaamaan pohjaa sitä toista taulua varten. Vaikka alkuperäinen taulu on pingotettu vuosikausia sitten, viimeisimpien puunpalojen joukosta sattui silti löytymään juuri oikean mittaisia pätkiä (100 ja 81 cm). Old habits die hard... Näyttää olevan suosikkikokoni. Ripeästi sitten kiinnitin puut yhteen ja pingotin kankaan, ja aina tuttuun tapaan viimeisimpiä kankaan kulmia nitoessa vasemman käden peukalo oli jo kaikesta kiristämisestä ihan hiertynyt. Auts.

Siinä vaiheessa (vasta) nostin maalaamattoman taulupohjan pystyyn seinää vasten ja tajusin: sehän on ihan vino! Sellaista sattuu joskus, jotkin puut vain on leikattu hieman huolimattomasti, jolloin koko kehikko vääntyy väärään asentoon eikä pysy kiltisti kaksiulotteisena pintana. Aiemman kokemukseni itsepintaisesti unohtaen yritin väännellä pohjaa oikeaan asentoon, mutta eihän se tietenkään toimi niin. Sitten yritin irrottaa niitit vain yhdestä kulmasta, teeskentelin kiristäneeni kankaan epätasaisesti vaikka tiesin paremmin.

Lopulta en voinut muuta kuin irrottaa koko kankaan, vaihtaa sen viallisen puunpalan ja nitoa koko höskän kasaan uudestaan. En tiedä millaisella työkalulla niittipyssyn niitit saisi nätisti ja nopeasti irti, mutta löytämistäni työkaluista parhaat eli vasaran perä ja pihdit eivät olleet miellyttävän tehokkaita. Puolessa tunnissa olin saanut pohjan pingotettua mutta tunti meni sen purkaamiseen. Jonka jälkeen pingotus alkoi taas alusta. Vasen peukalo on nyt entistä kipeämpi.

Tästä kokemuksesta turhautuneena maalaus jäi sikseen. En edes sutinut kankaaseen pohjamaalia, vaan menin kirjan kanssa murjottamaan sohvan nurkkaan. Huomenna on uusi päivä.

Ensimmäinen äitiysloman maanantai

Äitiysloma jatkuu edelleen, ja eilen käytiin tutustumisvierailulla Kätilöopiston sairaalassa. Meille ja muille pareille esiteltiin synnytystiloja ja vuodeosastoa sekä vastailtiin kiperiin kysymyksiin. Päällimmäinen huoli visiitin jälkeen on: mitä jos meille ei riitä perhehuonetta? Nykyaikainen synnytyshän näyttäisi olevan varsin perhelähtöistä, ainakin enemmän kuin muistan omien pienempien serkkujeni ja pikkusiskoni ajoilta. Isä ja sisaruksetkin saavat muuttaa äidin kanssa sairaalaan ja yöpyä siellä, ja vauvaa hoidetaan jatkuvasti yhdessä siinä samassa huoneessa. Siis jos ei ole ruuhkaa ja perhehuoneita riittää kaikille.

Mikäli sattuu tulemaan synnytyssuma, täytyy isien häipyä kotiin yöksi ja äidin jäädä tuntemattomien äitien seuraan vauvansa kanssa. Yh. Olen riippuvainen, en halua joutua yöpymään yksin synnytyksen jälkeen. Yksin vietetyt yöt ovat ihan riittävän tuskallisia normaalissakin tilanteessa, mitenkäs sitten tuollaisen äärimmäisen koitoksen ja tunnepurkauksen jälkeen?

Pitäisi yrittää suhtautua asiaan optimistisesti, tai ehkä olla suhtautumatta siihen lainkaan: siinä käy niin kuin siinä käy, ja aina kuitenkin parhain päin. Aika hassua oikeastaan, itse synnytys ei pelota lainkaan ainakaan vielä, mutta tuo synnytyksen jälkeinen aika sitten jo huolettaa. No, murheensa kullakin.

Eilen tuli muuten huomattua, että eivät nämä päivät kyllä mitään loputtomia ole lomallakaan. Heräsin melko aikaisin kuten yleensäkin, tuossa kahdeksan maissa siis. Söin hitaasti aamupalaa ja luin päivän lehden. Sitten tein sellaista, mitä jokaisen ihmisen pitäisi aina silloin tällöin päästä tekemään: en yhtään mitään. Sitä olikin jo ikävä. Toisin sanoen istuin vain sohvalla, radio pauhasi hiljaa taustalla, vaan en kuunnellut sitä. Olin vain paikallani parin tunnin ajan ja annoin kaikenlaisten ajatusten pyöriä mielessäni. Katselin ikkunasta komeita maisemia, katselin vielä suhteellisen tuoretta asuntoani ja olin tyytyväinen kaikkeen näkemääni.

Sitten luin tunnin Luciferia, ensimmäinen kirja on viimeinkin kahlattu läpi ja vuorossa olisi Akun synttärilahjaksi ostama toinen kirja. Ja sen tunnin jälkeen tulikin jo kiire lähteä Kätilöopistolle, kun halusin suorittaa samalla päivän ulkoiluni ja mennä sinne jalan. Reippailu tuntuikin hyvältä, kun aurinkokin lämmitti pienen harson tapaa.

Sitten olikin sairaalakierroksen aika, jonka jälkeen kävimme Erikin kanssa jälleen huonekaluliikkeessä ostamassa puuttuvia asioita ja voih, heräteostoksia. Tällä kertaa heräteostokset onneksi jäivät euron paistinlastaan ja kolmen euron jakkaroihin.

Toisin sanoen päivällä ei tullut juurikaan luettua kirjoja, opiskeltua tai maalattua. No, olihan eilen poikkeuksellisen paljon järjesteltyä/suunniteltua ohjelmaa, mutta kuitenkin. Eipä tässä kai ehdi aika tulla pitkäksi, pikemminkin päin vastoin. Loma on jo kohta ohi! Ainakin tämä itsekseen vietetty hiljainen aika, kehtaako sitä vauvan kanssa vietettävää aikaa oikein lomaksi kutsuakaan.

Nyt olenkin jo yhdeksännellä kuulla, voitteko kuvitella? Jo kahdeksannelle kuukaudelle siirtyminen oli hämmentävää: eihän sellaista tapahdu minulle. Minä olen aina vain raskauden alkuvaiheessa, kokematon nuori ensisynnyttäjä, joka ei tiedä lainkaan miten nämä jutut toimivat. Yhdeksännellä kuulla? Herranen aika! Uskaltaakohan kukaan ratikassa enää istua viereen lapsiveden tai supistusten pelossa? Yhdeksännellä kuulla? Sehän tarkoittaa, että on tosi kyseessä.

Vinkki ihmisten väliseen kanssakäymiseen

Tässäpä teille ilmainen vinkki: Jos huomaatte ovesta kulkiessanne samasta ovesta sisään pyrkivän, viimeisillään raskaana olevan ja kahta painavaa ostoskassia kantavan naisen, oven auki pitämistä ei voi luokitella erityiseksi kohteliaisuudeksi. Ei, vaan oven auki pitäminen on tässä tilanteessa vähimmäisvaatimus normaalille sivistyneelle käytökselle. Kaikille tämä ei kuitenkaan näytä olevan selvää.

Vinkkiäni saa soveltaa vapaasti esim. lastenrattaita työntäviin sekä kyynär- tai kainalosauvoilla kulkeviin kanssaihmisiin.

Mutta mitä tehtäisiin bussikuskeille, jotka roiskauttavat ämpärillisen kuraa pahaa-aavistamattoman jalankulkijan päälle?

Palkkapäivän koettelemuksia

Eilen oli palkkapäivä, ja eilen satuimme myös käymään huonekalukaupassa hakemassa kylpyhuoneen uuteen kaappiin jalat, jotka ensimmäisellä kerralla unohtuivat. Tarkoitus oli ostaa myös jalat parvekkeen pöytää varten, eikä juuri muuta.

Toisin kuitenkin kävi: mukaan tarttuivat myös nojatuoli (se Erikin vanha rotisko on jo roskiskamaa) ja lastenhuoneen vaatekaappi (ei sittenkään ostettu kirpparilta). Lisäksi maanantaina käydään hakemassa yksi lipasto, suoralta kädeltä sitä ei uskallettu ottaa mukaan ilman vaadittavien ulottuvuuksien mittaamista kotona. Nyt mittaukset on tehty, ja kyllähän se mahtuu.

Tämä huonekalujen ostovimma näyttää olevan hirmuinen. En ole ikinä eläissäni ostanut näin paljon huonekaluja näin lyhyen ajan sisällä, mutta enpä tietenkään ole ennen asunut tämän kokoisessa asunnossakaan ilman vanhempia. Säilytysongelmat alkavat ratketa, ja kaikki vauvan tarvitsema alkaa olla jo kasassa. Vielä kun keksisin mihin koloon siirrän maalausharrastukseni. Vai onkohan sillä merkitystä? Ehkä tuore äiti ei harrasta mitään, ei ainakaan mitään sellaista, mikä vaatisi useiden tuntien yhtäjaksoista keskittymistä.

Erik lähti päiväksi metsään nauhoittamaan ääniä Robertin metalliprojektia varten. No, olenhan minä jo alkanut tottua viettämään päiväni yksin kotona... Tuo komea auringonpaiste tosin kutsuu pienelle päiväkävelylle. Eilen ulkoilu jäikin kokonaan väliin, kun kurja lumimyräkkä masensi. Tänään täytyy ottaa sitten takaisin auringonvaloa eilisenkin edestä.

Paljon onnea minä

No niin, tässä se nyt sitten on: ensimmäinen äitiyslomapäivä. No virallisestihan äitiyslomani alkaa vasta ensi maanantaina eli nyt vietän ylityövapaata, mutta käytännössä sillä ei ole merkitystä. Nyt pitäisi sitten totutella olemaan kotona päivät. Mitä ihmettä sitä tekisi?

Suunnitelmia kyllä löytyy. Pitäisi saada viimeinkin se yksi menninkäistaulu maalattua, että se olisi valmiina ja seinällä siinä vaiheessa kuin tuo possu alkaa tunkea ulos (vauva on viimein saanut työnimen possu, sen potkut kun ovat jo välillä sen verran kivuliaita että täytyy otusta vähän torua). Sitten olisi tietenkin paljon luettavaa: yksi Asimov olisi kesken, ja siinä missä Ilkka nolona tunnusti vasta hiljattain nähneensä 80-lukulaisen Dyyni-leffan, minä vielä nolompana tunnustan että se alkuperäinen Herbertin kirja odottaa vasta hyllyssä lukemistaan. Kaikenlaisia leffoja ja minisarjoja olen kyllä aiheesta nähnyt. Lisäksi olen Bilal-trilogian päätösosaa odotellessani päättänyt lukea läpi Sandman-sidekickin, Luciferin, oman sarjakuvasarjan. Ensimmäinen kirja on jo ostettu.

Sitten voisi tietenkin vähän kierrellä kaupoissa. Lastenhuoneeseen pitää vielä ostaa vaatekomero, ja tulojen pienuuden / menojen suuruuden vuoksi metsästämme sopivaa lähinnä kirpputoreilta. Imetysvaatteitakin pitäisi jo ostaa, kun synnytyssairaalaan olisi hyvä pakata sellaisia mukaan.

Eilen oli viimeinen työpäivä (ihanko totta, jos tänään on ensimmäinen lomapäivä), ja aika oudolta tuntui lähteminen. Yleensä pyyhällän melko rivakasti ovesta ulos ehtiäkseni junaan, mutta nyt ei olisi millään halunnut kääntää selkäänsä kaikelle. Ympärillä oli niin paljon ihmisiä, joille olisi vielä tehnyt mieli sanoa jotain vähän lisää. Eihän sitä tiedä koska niitäkään ihmisiä näkee seuraavan kerran, aika harvoin sitä tulee työpaikan ja -ajan ulkopuolella törmättyä työkavereihin.

Töistä menin sitten ensimmäiseen neuvolan perhevalmennukseen. Paikka oli helppo löytää, ei tarvinnut tehdä muuta kuin seurata niitä muita pariskuntia joiden naisten maha oli pystyssä. Aika koomiseltahan me kaikki yhdessä näytimme, harvoin sitä on osa noinkin fyysisesti homogeenista joukkoa. Jotenkin äidin ja isänkin henkilökohtainen tyyli ja persoonallisuus peittyvät kokonaan sen mahan alle, koko olemus vain huutaa: meille tulee vauva. Näin ainakin tuollaisissa suurissa joukoissa, joissa kaikkia yhdistää juuri se yksi asia. En tiedä, miltä minä näytän ulkomaailmalle itsekseni liikkuessa. Olenkohan minä vielä persoona, vaiko vain geneerinen odottava äiti?

Ensimmäisen lomapäivän ohella juhlistin/juhlistan tänään lisäksi syntymäpäivääni. Blogin esittelyteksti ja profiili täytyykin muuttaa, Angina ei enää ole 26- vaan 27-vuotias. Tämän kunniaksi Erik tarjoili shampanja-aamiaisen (kyllä, minäkin rohkenin juoda yhden pienen lasin brutia tilastani huolimatta), ja illalla menen ravintolaan syömään paksusti. Paljon onnea siis minulle, ilmassa on suuren perhejuhlan tuntua.

Talven ja kesän raskaudesta

Kun tässä lopputalvesta/alkukeväästä kulkee ympäriinsä ison mahansa kanssa, saa kuulla kaikenlaista kommenttia. Yksi tiuhaan toistuva toteamus hämmästyttää. Moni tuttu on nimittäin päivitellyt satumaista onneani, kun olen saanut viettää raskauteni viime hetket näin kylmällä ilmalla. On kuulemma todella tuskallista olla lopuillaan raskaana keskellä kukkeinta kesää.

Siis häh? Miten niin talvella olisi muka helpompaa olla raskaana kuin kesällä? Näiden kommentoijien mukaan kun raskaana on muutenkin niin tukala olo, niin se kuuma ilma vain ahdistaa entisestään ja hikeä pukkaa. Hikeä? Suomen kesässä? Älkää viitsikö!

Kyllä talvellakin niitä epämukavuuksia löytyy. Ei ole erityisen miellyttävää pukeutua miljoonaan kiristävään vaatekappaleeseen, kun muutenkin nuo keuhkot alkavat painua kasaan. Näin kerrospukeutumista harrastavalla täytyy siis olla lukematon määrä venyviä tai muuten vain isoja vaatteita talven varalle, ja venyvyydestään huolimatta ne puristavat ja ahdistavat. Kun eräänä erityisen lämpimänä päivänä pääsin hetkeksi irti villapaidasta, ero oli sanoinkuvaamaton: askel nousi keveämmin kuin kuukausiin.

Kaikkein pahinta on kuitenkin liukkaus: Tasapaino on muutenkin vähän hakusessa, eikä äkkiliikkeitä voi tehdä reväyttämättä kaikkia vatsalihaksiaan tuskallisesti. Minkäänlaista kaatumisen riskiä ei siis tulisi sallia, joten liikkuminen on tolkuttoman hidasta ja vaivalloista. On myös ärsyttävää, kun rollaattorimummot vetävät kadulla ohi ja portaissa ohittelijat tuuppivat. Minä kun olen tottunut aina itse kävelemään nopeammin kuin ympärillä maleksivat ihmiset.

Tietenkään minulla ei ole minkäänlaista kokemusta raskaudesta kesäkuumalla, siellä Kuubassa kun olin niin alkuvaiheessa että vain pahoinvointi oli esteenä. Mutta näitä talven autuus -kommenttejakin olen saanut vain joko miehiltä tai lapsettomilta naisilta, eli eipä sielläkään päässä millään asiantuntemuksella pelata. Pitäisi varmaan päästä haastattelemaan jotain äitiä, jolla on kokemusta niin talven kuin kesänkin raskaudesta. Kissa pöydälle: kumpi on pahempaa? Sääli, etten pääse kysymään omalta äidiltäni. Minähän synnyin maaliskuun lopulla ja pikkusiskoni syyskuun alussa, joten äiti-vainaalla olisi juuri vaadittavaa kokemusta asian ratkaisemiseksi.

Vuosien odotus palkitaan jälleen

Päivän Hesari kertoi parhaan uutisensa pitkään aikaan: Enki Bilal julkaisee viimein kolmannen osan Sarajevo-trilogiaansa! Jumalaisen kauniin sarjakuvan vuosia odotettu päätösosa ilmestyy ranskaksi toukokuussa, mutta minun kieltä taitamattoman täytyy malttaa odottaa suomennosta kesäkuuhun asti.

On raastavaa odottaa jatkotarinaa näin monta vuotta, ensimmäisen ja toisenkin osan välillä taisi mennä jotain 5-6 vuotta (kertoo Hesari, itse en muista kun en bongannut ensimmäistä osaa vielä heti sen ilmestyessä). Nyt odotusta tuli "vain" kolme vuotta, mutta kohta se on ohi!

Harvenevat aamut, pitenevät päivät

Äitiysloma alkaa ensi viikolla, tarkalleen ottaen ensimmäinen lomapäiväni ja samalla syntymäpäiväni on torstaina 23.3. Viimeiset päivät kulkevat harvinaisen hitaasti, ja aamuisin on jo vaikea kiskoa itsensä sängystä ylös. Kun tässä nyt tiedostaa irtautuvansa työelämästä näillä näkymin loppuvuoden ajaksi, alkaa henkinen etäisyys työasioihin jo kasvaa.

Olenkin kulkenut tämän ja viime viikon ajan töissä aika zombiena. Öisin ei saa kunnolla nukuttua, joten päivällä väsyttää. Aivot eivät oikein enää toimi, ja normaalit työrutiinit hidastuvat tehostamisyrityksistä huolimatta. Keskittymiskyky on heikko.

Samalla se kevät on tullut kuin varkain! Eilen raahustin töistä kotiin lähes puolikuolleena, mutta väsymyksestä huolimatta huomasin ensimmäisen kevätpäivän koittaneen: mittari nousi ensimmäisen kerran yli nollan. Tarkoitukseni oli kotona soittaa viimein se Kauko Röyhkän Kevät, mutta sohvan nurkan vetovoima päihitti minut. En sentään nukahtanut, mutta vähän kurjana siellä lokoilin.

Tänään aurinko ei ole yhtä armollinen, mutta Kevät On Nyt Kuitenkin Täällä. Eilen se jo kävi näkyvissäkin.

Seinäjoki, here I come

Tänään auton nokka lähtee kohti Seinäjokea, jipii, maakuntamatkailua! Kamalan kehnosti onkin tullut matkustettua kotimaassa, aika harvan kaupungin minä olen nähnyt. Nyt pitäisi katsastaa yhden viikonlopun aikana Seinäjoki ja Kokkola, mikä tarkoittaa kyllä aivan liian pikaista visiittiä. Kun reissun pääasiana on kuitenkin tavata ihmisiä eikä tutustua kaupunkeihin, niin voipi olla ettei tämä kotimaan tuntemus hirveästi tälläkään reissulla kasva. Täytyy yrittää joskus uudelleen.

Tässä taannoin silmään pisti sanomalehti Pohjalaisen tekstiviestipalstalta ratkiriemukas seinäjokelaiskuvaus: "Seinäjoella ei ole kuin juntteja ja hölmöjä juntteja, ei satamaa eikä paljon muutakaan, paitsi niitä juntteja". Noin ratkiriemukkaassa tekstissä olisi ainesta vaikka minkälaiseksi signatureksi, mutta ulkopaikkakuntalaisena tuollaista ei tietenkään voisi käyttää. Mitä siitäkin ajateltaisiin, jos Helsingissä asuva allekirjoittaisi moisen väitteen? Turha siinä olisi selittää, että väitteessä sen sisältöä enemmän houkutti sen lakoninen tyyli.

Täytyy nyt kuitenkin katsastaa, kuinka oikeassa tuo epätoivoinen tekstiviesti onkaan. Ehkä meissä jokaisessa asuu pieni seinäjokelainen, tai ainakin juntti. Ellei jopa hölmö juntti. Odotukseni ovat korkealla.

Sohva!

Meillä on nyt sohva! Se tuli jo perjantaina, mutta muiden menojen vuoksi Erik kasasi sen vasta eilen sunnuntai-iltana. Olisin ollut koko kasaamisprosessissa lähes toimeton, ellei Erik olisi nakittanut minua liimailemaan huopatassuja jalkojen alle. Taisin lisäksi ainakin kerran nojailla pystyyn nostettuun sohvan selkämykseen, jotta ruuvit saatiin kohdalleen.

Viikon flunssan ansiosta sunnuntaina väsytti aivan tolkuttomasti, vaikka muuten olikin jo kohtalaisen terve olo. Sohvaa pitikin sovittaa makoilemalla, ja nukahdinkin sitten nopeasti Erikin kainaloon. Polo ei raaskinut herättää minua edes siinä vaiheessa, kun käsi alkoi puutua. Mutta heti kun nostin unenpöpperöisenä päätäni, miesparka pääsi livahtamaan suosikkipaikalleen eli tietokoneen ääreen. Minä jatkoin uniani uudella sohvalla vielä kuulemma tunnin verran. Olo oli sekava loppuillasta.

Sohvan tummanharmaa väri näyttää vallan mainiolta. Tuota tummempi olisi ollut hieman liian päällekäyvä, mutta kuitenkin se näyttää aivan yhtä mustalta kuin hieman haalistunut musta viltti ja saman sarjan tyynykin. Jotenkin yksivärisen kankaan kuviointikin sopii olohuoneen mattoon.

Ennen kaikkea nyt on kuitenkin huomattavasti helpompi kangeta itsensä ylös. Valitettavasti tämä saattaa tarkoittaa sitä, että joudun tästä lähtien itse hakemaan vesilasini keittiöstä kun en enää keksi tekosyitä vaatia Erikiltä palvelua.

Kevätkuu on taas täällä

Erik ei kyennyt lopettamaan nauramista eilen illalla, kun kerroin kevään alkavan tänään. Mutta kyllähän maaliskuu on kevättä! Jos kuudes kuukausi on kesäkuu, yhdeksäs kuukausi syyskuu ja kahdestoistakin olisi varmasti talvikuu ellei olisi joulukuu, niin tottahan kolmas kuukausi sitten on kevätkuu. Minun syntymäpäiväni on tämän kuun 23. päivä, enkä minä ole missään nimessä syntynyt talvella! Minä olen kevätlapsi.

Erik myöntyi tähän näkemykseen ja totesi kevään alkavan kevätpäiväntasauksesta juuri ennen syntymäpäivääni. Tätä tulkintaa en kuitenkaan suostu hyväksymään: koko minun syntymäpäiväkuukauteni on kevätkuu, vaikka vain minun syntymäni kunniaksi. Lapsena muistan aivan selvästi leikkineeni kuralammikoissa maaliskuussa, piste. No, Erik on elokuun lapsi, ei se ymmärrä näitä kevätjuttuja. Onpa vielä ulkomaalainenkin, joten auringonvalon kaipaus suomalaisittain pitkän kurjan talven jälkeen ei ole sillä niin veressä.

Myönnettäköön, aamuisen neuvolavisiitin miinus kymmenen asteen lämpötila ei aivan tukenut käsitystäni vuoden ensimmäisestä kevätpäivästä. Mutta nyt kun olen lämpimissä sisätiloissa jatkamassa sairaslomaani ja tiedostan ulkoilmasta vain tuon häikäisevän auringonpaisteen (yritän olla kiinnittämättä huomiota noihin lumikinoksiin), voin teeskennellä kevättä hieman helpommin. Jokohan olisi aika suorittaa jokavuotinen kevätrituaali eli kuunnella Kauko Röyhkän biisi Kevät? Tai jos lähtisi tällä kertaa liikkeelle Sir Elwoodin Hiljaisten Värien Neiti Keväästä?