Kuinka monta kieltä on liikaa?

Hesari kirjoitti jokunen päivä sitten harvinaisen sopivaan aikaan lasten monikielisyydestä - aihe kun on juuri viime päivinä pohdituttanut kovasti. Aivan meidän ongelmaamme lehdestä ei valitettavasti ratkaisua löytynyt. Haluaisin nimittäin tietää, missä vaiheessa lasten kielten omaksumisessa tulee raja vastaan eli milloin se alkaa olla jo haitallista. Vai onko koskaan?

Mukelommehan ovat jo lähtökohtaisesti kaksikielisiä, kun isänsä on saksalainen ja minä, no, näettehän te. Nyt kun mennään Kiinaan, niin tietenkin kiinan kieli tulee osaksi repertuaaria. Tyttäret ovat näillä näkymin menossa umpikiinalaiseen päiväkotiin, ja kyllähän paikallinen kodinhoitajakaartikin puhuu pelkkää mandariinia. Kolme kieltä tulee siis olemaan välttämättömyys.

Kiinan-reissu on nykytiedon mukaan kaksivuotinen, muttemme ole sulkeneet pois ajatusta maahan jäämisestä tai jopa kiertolaiselämästä: postdoc-pestejä kun kotifasistille tulisi jatkossakin, jos vain ottaisi vastaan - ja maa voisi olla sitten jotain ihan muuta. Australia ja Kanada ovat jo aiemmin vilahtaneet listalla, ja onhan noita muitakin.

Saksalaisia kouluja löytyy hyvin monesta paikasta, Nanjingistakin, mutta englanninkielisiä sitäkin paremmin. Joten kannattaisikohan meidän laittaa riiviömme heti alusta lähtien suosiolla englanninkieliseen kouluun?

Esikoisen kohdalla se tarkoittaisi jo ensi syksyä, Kiinassa ja hyvin monessa muussakin maassa kun jonkinlainen koulutie alkaa jo viisivuotiaana. Kai se olisi hyvä työntää tuokin tuosta sinne opintoputkeen, jotta siirtymä mahdolliseen uuteen maahan olisi hieman helpompi eikä koulukieli enää vaihtuisi.

Mutta kaksi uutta kieltä kerralla, 3- ja 5-vuotiaille? Eikö se ole aika paljon jo silkan kulttuurishokin päälle?

Onko kenelläkään omakohtaisia kokemuksia tai linkkejä hyviin tarinoihin? Minä kun en ihan oikeasti tiedä.

Stressi

Joskus tuntuu siltä, että kaikki asiat tapahtuvat samaan aikaan. Tämä syksy on ollut yksi näistä hetkistä, ja välillä itsensä on voinut diagnosoida suorastaan stressaantuneeksi. Tai sitten voi olla, että vanhemmiten sitä vain hidastuu niin, ettei enää osaa käsitellä muutoksia yhtä sutjakkaasti kuin nuorena plikkana.

Tätä syksyä on värittänyt esim. kotifasistin väitöskirjan valmistuminen ja väitöskaronkan järjestely. Väitöskirjasta ja -tapahtumasta stressasi lähinnä kotifasisti, mutta kyllähän se nyt muuhunkin perheeseen heijastuu. Karonkan huolehtiminen taas lankesi minulle, mutta kyllähän minä sen tuskan välitän loppuperheellekin.

Omakin työrintama on ollut kaikkea muuta kuin rutiinia: kesällähän tuli loikattua vakaasta suurkonsernista piskuiseen start-uppiin, joka nyt sitten syksyllä käynnisti toimintansa. Työmäärä ei ole ollut millään lailla epäinhimillinen, mutta kyllähän tässä ollaan henkisesti aika varpaillaan. Jännittäviä aikoja.

Koska kotifasisti meni kerran valmistumaan, piti keksiä uutta työtä. Ja se uusi työ on nyt sitten näköjään Kiinassa. Jonne muuttaminen ei ole aivan pikkujuttu. Niidenkin käytännön asioiden pohtiminen lohkaisee melko ison osan aivokapasiteetista. Ja entäs sitten se mandariinikiinan opiskelu? Sitäkin olen toistaiseksi jaksanut tehdä lähes päivittäin.

Jotta asiat eivät olisi liian helppoja, kuuluu syksyyn tietenkin sairastelu. Kuopuksella kolme korvatulehdusta, esikoisellakin yksi. Päälle vielä parit silmätulehdukset ja yksi keuhkoputken tulehdus. Nyt on sentään saatu pikkuisen korvat putkitettua, josko tulehduskierre siihen päättyisi.

Ilmeisesti silkkaa empaattisuuttani olen sitten itsekin syyskuun alusta sairastellut. Tiedättehän, sellaista nihkeää lämpöilyä, ettei oikeasti tarvitse sairaslomaa muttei oikein ole kunnossakaan. Ja pahinta lienee se, ettei syyskuun alusta lähtien ole tainnut tulla nukuttua yhtään kunnon yötä. Koska yskä. Karmeat kohtaukset joka yö. Vähän väliä. Eikä lääkäri keksi mitään vaan määrää antibioottia ja yskänlääkettä joista kumpikaan ei auta.

Nukkua ehtii kyllä sitten haudassakin!

Kaiken tämän narinan päätteeksi on kuitenkin todettava, että lopussa mainittuja sairasteluja lukuun ottamatta kaikki stressin aiheet ovat oikeasti kivoja. On mainiota, että kotifasisti valmistui, ja niissä juhlissa oli hurjan kivaa. On mielettömän hienoa olla töissä näin tuoreessa firmassa ja päästä luomaan asioita aivan alusta. On todella jännittävää muuttaa Kiinaan, ja on hauska päästä oppimaan ihan uudenlainen kieli. Muutto sopiikin juuri nyt erinomaisesti elämäntilanteeseemme.

Miten voikin olla yhtä aikaa niin raastavaa ja niin mahtavaa?

Ajoituksen mestarit

Tavataan puhua ruuhkavuosista, mutta joskus ne tuntuvat kiteytyvän suoranaisiksi ruuhkaviikoiksi. Sekä minulla että kotifasistilla on nyt jännät paikat.

Maanantaina nykyisen työnantajani useamman vuoden valmistelutyö on kulminoitumassa siihen, että varsinainen liiketoiminta käynnistyy ja rahankulutus alkaa muuttua rahanteoksi. Nyt alkaa se, mitä tässä itsekin on tullut treenattua ja odotettua keväästä asti.

Entäs sitten se kotifasisti? No miehellä alkoi jo tällä viikolla konferenssi, joka syö huomattavan ison osan ajasta ja etenkin illoista. Sitten olisi vielä sellainenkin pieni juttu kuin väitöskirja, joka menee ensi viikolla painoon. Pitäisi saada alkuviikosta koko roska luettua läpi ja viime hetken viilaukset viilattua. Sitten pitäisi ryhtyä organisoimaan sitä väitöskaronkkaakin.

Kokeneimmat ja kyynistyneimmät arvaavatkin, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jep, molemmat lapset paukauttivat tunti sitten kovan kuumeen päälle. Päiväkotiin ei ole mitään asiaa muutamaan päivään.

Veteen piirretty viiva

Kuopus söi hyvillä mielin juustokakkua; olipa saanut jo melkein lautasensa tyhjäksi. Pysähtyipä sitten tuijottamaan lusikkaansa ja tajusi, että sehän on likainen. Hirvittävän likainen!

Koska lusikka oli yltä päältä juustokakussa eli liassa, ei tyttö suostunut enää syömään annostaan loppuun.

Makeaa mahan täydeltä

Lapset pitävät kaikenlaisista kivoista ja poikkeuksellisista asioista. Erityistä iloa saavat aikaan erilaiset ruuat, erilaiset kulkuvälineet, erilaiset ihmiset ja erilaiset kyläilypaikat. Kaikkia näitä onkin viime aikoina riittänyt, sillä pariin viime viikkoon sisältyvät mm.

-oma mökki

-isomummola

-mumman ja papan mökki

-lukuisat uimamahdollisuudet järvissä, puroissa ja saaveissa

Tänään pesue tuli pitkästä aikaa kotiin, ja runsaasti riemua tuottavia asioita ovat päivän aikana olleet mm.

-jälleennäkeminen

-juustokakku

-keinut, kiipeilyteline ja hiekkalaatikko

-esikoisen kummitädin tapaaminen

-esikoisen kummitädin vauvan paijaaminen

-Myyrä

Lapset tietävät jo odottaa seuraavan viikon sisällä seuraavia asioita:

-merenranta

-taksi

-lentokone

-U-Bahn

-S-Bahn

-Strassenbahn

-Saksan-pappa eli Opa

-Saksan-setä

Millä tavalla tähän kaikkeen hemmotteluun on sitten reagoitu? No, esimerkiksi näin:

-Mumman ja papan kyydillä kotiin saavuttuaan kuopus saa itkuraivarin. Kuopus haluaa päästä näkemään vauvan. Soitan kummitädille ja tuppaudun kylään, koska vauva olisi nyt nähtävä. Sillä välin esikoinen saa itkuraivarin, koska haluaa nähdä kummitädin. Kuullessaan näkevänsä kummitädin ihan pian saa esikoinen uuden itkuraivarin, koska olisikin oikeastaan mieluummin mennyt tänään uimarannalle ja vasta huomenna kummitädin luo.

-Vartin pyörämatkalla kuopus huutaa kurkku suorana koko ajan ja vaatii päästä näkemään esikoisen kummitädin. Tilannetta ei helpota tieto siitä, että matkalla ollaan ja jäljellä on enää muutama minuutti.

-Kummitädin luona molemmat kyllästyvät ja vaativat päästä kotiin. Pihalla saavat itkuraivarin, koska olisivat tietenkin halunneet jäädä kiipeilytelineeseen eivätkä lähteä kotiin. Saavat kiipeilytelineessä itkuraivarin, koska haluaisivat kiivetä samasta kohdasta yhtä aikaa. Saavat itkuraivarin joutuessaan pyörän kyytiin. Huutavat kotimatkan ajan.

-Esikoinen saa kotona itkuraivarin, sillä olisi halunnut pastan sijaan risottoa. Ei suostu syömään lautastaan tyhjäksi, mutta pitää itsepintaisesti kiinni jälkiruokaoikeudestaan. Ei saa tahtoaan läpi, joten jatkaa itkuraivariaan. Syö lopulta lautasensa tyhjäksi, koska jälkiruoka hupenee uhkaavasti.

-Esikoinen saa itkuraivarin, sillä maitolasi on tyhjä, eikä isi suostu täyttämään lasia. Isi täyttäisi, jos esikoinen pyytäisi, mutta esikoinen ei moiseen aio alentua. Puolen tunnin vääntämisen jälkeen esikoinen nöyrtyy pyytämään lasin vettä.

-Esikoinen saa ruuan jälkeen itkuraivarin, koska isi makaa sohvalla, vaikka hän olisi halunnut maata sohvalla.

-Esikoinen saa itkuraivarin kuullessaan, että lentokoneeseen pääsee vasta ylihuomenna, ei jo huomenna. Tyhmä lentokone!

-Esikoinen saa saumattomasti toisen itkuraivarin kuullessaan, että U-Bahniin, S-Bahniin ja Strassenbahniin pääsee vasta viikon kuluttua. Typerä pohjoissaksalainen maaseutu, jossa ei ole edes raideliikennettä.

Kahdeksan yötä ja kahdeksan päivää

Kahdeksan vuorokautta. Niin kauan pitäisi osata olla ilman lapsiaan; pidempään kuin koskaan aiemmin. Itse palasin juhannuksenvietosta junalla Helsinkiin töihin, kun taas mukulat jäivät kotifasistin kanssa mökille.

Ja voitte uskoa, että pani itkuksi. Siis minä, eiväthän lapset nyt niin. Koko junamatka oli yhtä nyyhkimistä ja nikottelua, eikä se kuulkaa kotonakaan mitään herkkua ole näiden ensimmäisten tuntien aikana ollut.

Erityisen vaikeita tilanteita ovat olleet nämä:

Viikko ennen tiedossa olevaa eronhetkeä. Mitenköhän sen kestää? Itkettää eikä uni tulee illalla moneen tuntiin.

Edellisenä iltana ennen tiedossa olevaa eronhetkeä. Siitä tulee varmaan ihan kammottavaa. Itkettää eikä uni tule moneen tuntiin.

Eron hetki. Juoksen juna-aseman portaat alas ja vilkutan hätäisesti, jotta hetki menisi ohi nopeammin. Itkettää.

Junaan istuminen. En uskalla katsoa ikkunasta ulos, jos vaikka näkisin jälkikasvuni. Toisaalta itkettää ajatuskin siitä, että siellä lapseni saattaa yrittää vimmatusti vilkuttaa, eikä äiti edes katso. En katso. Itkettää.

Käytävällä kävelee lapsi. Itkettää. Suljen silmät ja täytän korvani nappikuulokkeilla.

Emämunaus: piti sitten valita taustamusiikiksi Tori Amos. Maailman kurjuutta valittava, hiljaista tuskaansa huokaileva naisääni. Itkettää.

Lähellä istuu lapsiperhe, jonka leppoisa jutustelu kuuluu läpi piristäväksi kuvittelemani Volbeatinkin. Itkettää.

Juna-asemalta kotiin kävellessäni joudun kulkemaan läpi lasteni päiväkodin pihan. Itkettää.

Käyn ostamassa ruokaa lähikaupasta. Ruokaa yhdelle hengelle, kun tavallisesti ostan koko pesueelle. Itkettää.

Keittiöstä huomaan, että lastenhuoneen lattia on palikoiden ja leikkijunien peitossa. Itkettää.

Olohuoneen hyllyssä lapset hymyilevät leveästi valokuvassa. Itkettää.

Soitan hyvänyönpuhelun mökkiväelle. Esikoinen sanoo ikävöivänsä äitiä, ja kuopuskin hänen mukaansa kuulemma ikävöi, vaikka onkin vähän tuhma. Purskahdan itkuun, jolloin kotifasisti päättää olevan parasta lopettaa puhelu pian ja lähettää minut tekemään jotain leppoisampaa.

Yksikään lapsi ei keskeytä suihkuani. Itkettää.

Voisiko joku vaihtaa nämä mitkäliehormonit johonkin ihanmihintahansa, sanotaan seuraavan kahdeksan vuorokauden ajaksi? Otan ne kyllä mielelläni takaisin sitten myöhemmin.

Marssiraportti

Perjantaina taivaalta pulppusi inhaa vettä, elohopea valahti alas ja tuulikin kävi aukomassa päätään, vaikkei toki aivan samassa mittakaavassa kuin eilen lauantaina. Ihanuudesta huolimatta pakkasimme muksut autoon ja lähdimme sille paljon puhutulle marssille. Tiedättehän, yötön yö, kesä ja kärpäset.

Ensimmäinen takaisku tuli jo kotitalomme alaovella: kuopus oli psyykannut itsensä jo hirmuiseen marssiflow'hun ja oli raivoissaan, kun joutuikin nousemaan auton kyytiin. Eihän nyt autolla voi mennä marssimaan! Autolla kuitenkin menimme. Haloo, joku Vantaa.

Esikoisen käämit taas paloivat ensimmäisen kerran vasta siinä vaiheessa, kun seisoskelimme parikymmentä minuuttia kylmästä hytisevän marssilauman hännillä odottamassa omaa lähtövuoroamme. Hyvin tyttö kuitenkin käyttäytyi, sillä hienoinen marina kyllä kalpeni sille, kun kuopus kiipeili aitojen yli, potki kanssaseisojiaan ja jankutti jatkuvasti, että milloin me äiti oikein mennään sinne marssimaan.

Tilanne olisi voinut olla sietämätön, ellei tytärten pieni ikä ja koko olisi ollut jokseenkin kaikkien muiden osanottajien mielestä tavattoman hellyttävää. Muita lapsia ei marssilla juuri näkynytkään, joten meidän perheemme sai kyllä enemmän kuin oman osansa huomiosta. Ylpeät pikkulapset pääsivätkin maaliviivan ylitettyään poseeraamaan useammallekin kameralle.

Kymmenen kilometrin marssilla oli puolivälissä taukopaikka, jossa lapsoset ensin täytettiin mehulla ja sitten tyhjennettiin bajamajassa. Taukopaikka oli kaikenlaisen karmeuden kliimaksi, kun kumpikin rääpäle kitisi, inisi ja ulisi niin märkää kuin väsymystä. Mutta kun päästiin taas matkaan, kitinä vaihtui riemunkiljahduksiin ja säihkyviin silmiin. Ja ikävä maanpinta rattaisiin sekä isin hartioihin.

Noista ei kyllä ota hullukaan selvää. Miten kymmenen kilometrin kävelymatkalle voikin mahtua koko pienen ihmisen tunneskaala? Miten nelivuotiaan mielestä voikin olla metsässä niin hirveää, mutta kuitenkin ihan parasta ikinä? Ja seuraavana päivänä tytöt olivat pettyneitä, kun tiedossa ei ollutkaan enää uutta marssia. Onneksi neideillä on sentään hienot diplomit ja mitalit esiteltävänään.

En minä kyllä enää sateessa tällä kokoonpanolla lähde marssimaan, mutta kauniilla ilmalla voisi harkita.

Irrationaalisista peloista

Esikoinen ei ole jostain syystä osannut pelätä mitään täysin absurdia, ellei humisevan imurin pelkoa sellaiseksi lasketa. Eikä sitä tietenkään lasketa, koska on vain järkevää pelätä jotain äänekästä, joka nappaa tiukasti kiinni verhoista ja mahdollisesti syö myös pienten lasten sormia lähelle tullessaan.

Kuopus onkin sitten kunnostautunut jo paremmin irrationaalisten pelkojen saralla, sillä tytöllä on kaksi ylivoimaista kauhun kohdetta: ankat ja sammakot (tai kuopuksen kielellä kammakot). Ankat ovat pelottavia, koska ne ilmeisesti syövät pieniä tyttöjä. Kammakot taas ovat pelottavia, koska.

Mutta ei minun pitäisi nauraa, sillä olen tajunnut pelkääväni itsekin asioita. Enkä nyt tarkoita niitä mörköjä siellä mökillä (kukapa nyt ei pelkäisi mörköjä pimeiden ikkunoiden takana), vaan robotteja.

Monenlaisia asioita tuli lapsena elokuvissa pelättyä, mutta kyllä Robocop oli ihan ykkönen ahdistavuudessaan. Hiljattain tuli katsottua Sarah Connor Chroniclesia, ja muistin taas, miten uhkaavan kammottavia robotit voivatkaan olla. Enhän minä näin aikuisiällä enää kiljaise jos joku roboteista puhuu, mutta en minä niistä voi väittää pitävänikään.

Luulen, etten suostuisi hankkimaan edes siivousrobottia. En minä sitäkään karkuun juoksisi, mutta kyllä mieltä kalvaisi ajatus itsekseen rullaavasta esineestä, joka saattaa yllättäen tulla vastaan nurkan takaa. Kotona joutuisi olemaan jatkuvasti varuillaan, kun eihän sitä koskaan tiedä.

Omasta kuvasta

Peili ei ole mikään ihmeellinen taikakalu vaan melko käytännöllinen arkiesine. Kuopus toki ilahtuu edelleen joka kerta peilin nähdessään ja kokee pakottavaa tarvetta vilkuttaa itselleen sekä luetella kaikki peilistä näkyvät ihmiset. Esikoisen suhde taas on jo funktionaalinen, eli peilin ääreen täytyy kirmata aina kun johonkin päin kehoa on saattanut syntyä ylpeyttä herättävä mustelma tai jos hiuksissa on uusi pinni.

Omatkin peilikokemukseni ovat äärimmäisen rutinoituneita: peilin edessä tapahtuu aamumeikki sekä satunnainen does my bum look big in this. Jos peilin ääreen ei ole erityistä asiaa, kuljen ohi vilkaisematta sitä.

Mutta webbikamera! Lapset voisivat viettää koko illan heiluen ja irvistellen kameran ääressä, ja itsekin pitää aina ohi kävellessä vähintään kurkistaa kameraan. Höhöö, toi liikkuu päinvastaiseen suuntaan kuin minä. Hihi, kato nyt se nostaa väärää kättä.

Kai joku tuotakin tekee niin usein, ettei se ole enää jännää. Surullinen ajatus.

Mikset sä koskaan

Lapsukaisemme ovat keskimääräistä ikäistään pidempiä ja painavampia mötkäleitä, joilla on varsin hyvä ruokahalu. Karkkeja, limuja ja mehuja meillä ei juuri harrasteta, mutta äidin leivontaharrastuksen myötä rääpäleet saavat kuitenkin silloin tällöin jälkiruuaksi jotain makeaakin.

Näin pääsiäisen kunniaksi onkin tänään tullut syötyä runsas aamupala, mässytettyä lounasta ja leivottua vielä useampaakin kakkua. Muksut ovat ahtaneet sisäänsä ainakin puuroa, paahtoleipää, juustoa, makkaraa, hilloa, perunamuusia ja kananmunaa sekä nuolleet kaikki mahdolliset leivonnassa syntyneet kulhot. Parhaillaan liedellä porisee possupata, jota kohta päästään syömään.

Leivoinpa äsken sitten aamulla tekemäni kookospiirakan lisäksi myös juustokakun, johon lorotettiin ihan hyvä määrä konjamiinia mausteeksi. Niinpä kakku onkin lapsilta kielletty, eivätkä pirpanat poikkeuksellisesti päässeet lusikoimaan kulhoa tyhjäksi. Arvaatte ehkä, millä tavalla hyvinsyöneet lapseni moiseen kieltoon reagoivat:

"Äiti, mikset sä koskaan anna meille mitään ruokaa?!"

Pullaa

Jälkikasvu alkaa olla jo sen ikäistä, että ne kykenevät seisomaan pöydän ääressä ja työskentelemään useita minuutteja sotkematta tavattoman paljon muuta kuin itsensä, pöydän sekä lattian välittömässä läheisyydessään.

Tänään tytöt pääsivät hyödyntämään kärsivällisyyttään leipomalla pullaa. Kuopus keskittyi lähinnä kiskomaan taikinaa kaksin käsin suuhunsa, mutta pitkän suostuttelun jälkeen tyttö sai tehtyä yhden pullan.

Kyllä, juuri tuon kuvan pullan.

Ostetaan: äänieristetty koppi

Ostetaan hyväkuntoinen äänieristetty ja ulkoa päin lukittava koppi, jossa on kohtuullisesti tilaa kahden leikki-ikäisen juosta ympyrää. Kopin tulisi hiljentää täydellisesti "äiti toi löi" sekä "eikun toi löi ensin" -huudot. Kopin olisi myös hyvä olla pehmustettu; toisaalta ihan sama, lasten hampaat, kynnet ja rystyset kun eivät kuitenkaan ole pehmustettuja. Teräviä kulmia ei silti saisi löytyä.

Kopissa tulisi olla pieni kolo, josta voi turvallisesti annostella ruokakimpaleita muutaman kerran päivässä joutumatta fyysiseen kontaktiin kopin hengenvaarallisen sisällön kanssa. Plussaa olisi, jos kopissa olisi sisäänrakennettu järjestelmä, joka palkitsee asukkaat ennalta määrätyn hiljaisena vietetyn ajan jälkeen esim. annostelemalla kivan värisiä laastareita.

Perjantai-illasta

Väitän, että on ikävämpiäkin tapoja viettää perjantai-ilta kuin sohvalla viltin alla; sylissä Late Lammasta katsova kuopus ja kädessä hyvä kirja.

Lisää kasvatusongelmia

Selkärangan säilyttäminen on välillä niin kovin vaikeaa. Mutta mitä ihmettä normaalilla tunne-elämällä varustetun aikuisen tulisi tehdä, kun alle kaksivuotias nappaa luvatta kattilat molempiin käsiinsä, juoksee riemusta kirkuen vanhempiaan karkuun ja kikattaa heleästi isänsä takavarikoidessa laittomat esineet? Kun mantelisilmäinen ja silkkihapsinen pikkuenkeli painaa hymyillen päänsä äidin polvea vasten, räpyttää pitkiä silmäripsiään ja pyytää päästä syliin palkintona tuhmuuksistaan?

Olen kietoutunut tiukasti alaikäisen pikkusormen ympärille enkä edes älyä olla asiasta pahoillani.

Kasvatusongelmia

Pesueeni on päässyt nauttimaan poikkeuksellisen runsaslumisesta talvesta, ja eteen onkin tullut uudenlaisia kasvatusongelmia. Kotifasistin opettaessa tyttörukkia lumisodan saloihin löysi osa lumesta luonnollisesti tiensä lasten suihinkin. Tässä vaiheessa tein klassisen kasvatusvirheen: kielsin rääpäleitä syömästä lunta. Luonnollinen ja täysin ennalta-arvattava seuraus oli, että molemmat alkoivat kahmia valkoista unelmaa kaksin käsin kitaansa.

Viisastuin ja pidin jatkossa pääni kiinni, vaikka olisin vielä halunnut kehottaa tyttöjä sentään pysymään kaukana keltaisesta lumesta. Voin vain toivoa, että jokin evoluution myötä kehittynyt itsesuojelumekanismi hoitaa asian puolestani.

Sitä paitsi on aika kaksinaismoralistista kieltää jälkikasvulta lumensyönti – lumihan ON hyvää. Tai ainakin puhtoinen maalaislumi minun lapsuudessani oli.

Joululahjaideoita

Alkaako joululahjapaniikki iskeä? Jotain henkilökohtaista olisi kiva hankkia tärkeälle ystävälle, mutta mieleen tulee vain latteuksia?

Onko ystävä kenties lapsirakas? Jos näin on, mitä jos hankkisit lahjaksi leasing-lapsen! Tarjolla olisi kahta kokoa: suurempi on noin metrin mittainen, ikää sillä on kolme vuotta ja seitsemän kuukautta; pienempi on suunnilleen 80-senttinen sekä vuoden ja kymmenen kuukauden ikäinen.

Leasing-lapsi tuo kotiin todellista joulutunnelmaa, käärepaperin rapinaa, pikkujalkojen töminää ja suloista napinaa! Leasing-lapsi pitää varmasti huolen siitä, ettei hänen olemassaolonsa unohdu keskellä joulukiireitäkään. Leasing-lapsi on todellinen lapsuuden ja perhearvojen ylistys!

Ja mikä parasta, leasing-lapsen voi palauttaa joulunpyhien jälkeen tavalliseen rauhalliseen arkeensa!

M-A-I-T-O

Kuopus ei vielä puhu kokonaisia lauseita, mutta osaa paljon yksittäisiä sanoja niin suomeksi kuin saksaksikin. Itse asiassa tyttö taitaa puhua hieman enemmän saksaa kuin suomea, mutta osaa sanoa suomeksi esimerkiksi niinkin vaikean sanan kuin kalenteri. Jostain syystä sana maito on kuitenkin ylivoimainen, tai sellaiseksi neiti on sen tehnyt.

-Neila, sano maito.
-Milch!
-Sano MAI - TO.
-Milch!
-Sano mai-mai-mai.
-Mai-mai-mai!
-Sano to-to-to.
-To-to-to!
-Sano mai.
-Mai!
-Sano to.
-To!
-Sano maito.
-Milch!

Kaikkien blogikirjoitusten äiti

Koska minulla on pakonomainen tarve miellyttää mutta liian hajanainen mieli keksiäkseni sopivasti rajattua kohderyhmää miellyttämiselleni, yritän kovasti räpiköidä eri suuntiin. Seuraavassa pyrin huomioimaan kaikki mieleen tulevat kohderyhmät ja kirjoittamaan jotain heitä lämmittävää. Jos juuri Sinun viiteryhmäsi jäi puuttumaan, kerro ihmeessä, niin lisään senkin joukkoon.

Perheelliset, sukulaiset ja kummit

Muksujen tarhakuvat tulivat eilen! Jostain käsittämättömästä syystä kultainen aviomieheni ei kuitenkaan tajunnut kuvien merkittävyyttä hakiessaan lapsukaisia eilen päiväkodista, vaan unohti mainita niistä minun saapuessani kotiin virkistävän Oman Ajan jälkeen. Vasta tänä aamuna näppärä esikoiseni herättyään näytti avaamattomat kuoret, joita ehdin hätäisesti vilkaista ennen bussiin juoksemista.

Suloisiahan ne ovat, ja aivan itsensä näköisiä. No okei, Neila oli toisessa yksityiskuvassa kyllä omituisen vakava, mutta toisessa hymyä sitten löytyikin. Kaveri- ja sisaruskuvat tulevat valitettavasti vasta myöhemmin, joten vielä en päässyt havainnoimaan esikoisen ja hänen miespuolisen tarhakaverinsa välien sähköisyyttä saati siskosten tukkanuottaa.

Fasistit ja turkulaiset

Pääsin eilen ampumaan poikkeuksellisen fasistisessa seurassa, kun Turun pimeiden kujien paikallisjulkkis Jänö oli tutustumassa pääkaupunkiin. Oma zenini tietenkin hajoaa aina täysin yleisön läsnäollessa, joten ei enempää siitä omasta maalitaulustani.

Kanin piti tietenkin osoittelevasti ampua jatkuvasti oikealta ohi, ihan kuin asia ei olisi tullut jo aiemmin selväksi. Jossain vaiheessa surkea osumatarkkuus kuitenkin kävi korpeamaan miestä niin, että tämä ryhtyi säälittävästi urputtamaan jotain vinosta tähtäimestä. Ratamestareilla oli onneksi sen verran tilannetajua, että nyökyttelivät myötäilevästi ja ennaltaehkäisivät näin pahemmankin raivokohtauksen ja murjotuksen.

Eivät kuitenkaan ajatelleet mokomat minun loppuiltaani: sitä riemua ja uhoahan saatiin sitten kuunnella pikkutunneille asti liian monen Lagavulin-ryypyn ryydittämänä. Matkalainen saatiin kuitenkin illan päätteeksi nostettua bussin kyytiin ja bussikuskikin kuulemma heivasi sammahtaneen miehen päätepysäkillä ulos pakkaseen tokenemaan. Lienee turha sanoakaan, että jäivät sitten ne lasten tuliaiset turkulaiselta ostamatta.

Punavihreät ja maailmanparantajat

Postilaatikossani lilluu Veripalvelun sähköposti, jossa muistutetaan verenluovutuksen tärkeydestä juhlapyhinäkin. Veripalvelun kotisivuilta käy ilmi, että juuri minun verityyppiäni tarvittaisiin nyt kipeästi. Edellisestä luovutuksesta onkin jo riittävästi aikaa.

Jos ovat monet aatteet sekoittaneet pääni ja menettäneet uskottavuutensa, verenluovutuksen merkitykseen pystyn yhä uskomaan. Hyvä on, siihenkin liittyy epäilyttäviä piirteitä, kun vaikkapa homomiesten veri ei kelpaa. Verta kuitenkin tarvitaan yksiselitteisesti, joten sen luovuttaminen on niitä viimeisiä asioita, joissa tunnen tekeväni jotain oikein.

Joten nyt olkapäälläni istuu koko ajan pieni nalkuttava omatunto, kun en saa aikaiseksi lähteä luovuttamaan. Eilen olisi ollut tilaisuus vuodattaa jopa turkulaista verta pääkaupungin tantereella, mutta ajatus pulpahti mieleeni vasta kun veri oli jo saastunut mallastuotteella.

Työkaverit

On taas se aika vuodesta, kun tuntee olonsa vähän typeräksi työpöydän äärellä hepeneissä ja korsetissa istuessaan. Mutta kun pikkujoulut kerran alkavat heti työpäivän päätyttyä, ei ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin pynttäytyä jo aamusta. Tietenkin olisi voinut tulla töihin tavallista aikaisemmin, roudata kassissa vaihtovaatteet ja meikit ja valmistautua työpäivän lopuksi täällä Vantaankoskella. Mutta kuka sellaista nyt jaksaisi? Etenkin, kun huomioidaan kappaleessa Fasistit ja turkulaiset kuvaillut tapahtumat edellisenä iltana.

Kilpailuhenkiset kanssabloggaajat

Olen menettämässä otettani: kriisini junnaa paikallaan eikä mitään tuoretta kerrottavaa enää oikein ole. Kuinka kauan blogosfääri voi sietää naista, joka vain jauhaa sitä samaa eikä edisty lainkaan? Eihän sellaista jaksa kukaan lukea, saati kommentoida. Yli neljän vuoden bloggaamisen jälkeen olisi tietenkin ihan kunniallista vetäytyä eläkkeelle tai ainakin pitää taukoa, mutta rehellisyyden nimissä en pysty sellaiseen ainakaan nyt, vaikka yön pimeinä tunteina moista harkitsenkin. Väännän täällä varmaan vielä silloinkin, kun ainoa lukijani olen minä itse ja koko kommenttifunktio on poistettu tarpeettomana.

Merkkihelvetti

Pitkään on tätä yritetty vältellä, mutta vääjäämätön on viimein saanut meidät kiinni: esikoinenkin alkaa olla merkkitietoinen. Meille ei ole ostettu mitään typeriä bamsseja ja disniprinsessoja, eivätkä muksut ole toistaiseksi osanneet vaatia vaatteisiinsa mitään tiettyä kuosia.

Mutta nyt Mella on oppinut päiväkodissa, että Hello Kitty on pienen tytön paras ystävä. Neiti on jo kerjännyt kaikenlaisia teemakuvioituja leluja ja vaatteita isältään, mistä minä en saanut kuulla ajoissa.

Menin sitten ostamaan Neilalle Hello Kitty -hameen huomista valokuvausta varten. Se on kittyksi poikkeuksellisen hieno, sellainen musta sifonki-satiini-hörhelys, ja se kittylogokin on ihan vain ääriviivoilla brodeerattu hillitty kuvio helmassa. Mutta kyllähän esikoinen sen tunnisti.

Olisittepa kuulleet sen värisevän syyttävän äänensävyn, kun Mella kuvaili tarhatädille Neilan kisuhametta ja huomautti, ettei hänen uudessa hameessaan ei ole mitään sellaista kuviota.

Mistä tietää, että on päiväuniaika

Tämä on nyt jotain iljettävän imelää ja ainakin lapsettomien näkökulmasta kulunutta ja kliseistä, mutta kerronpa kuitenkin: On pakahduttavaa, kun vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäinen, liian lyhyet yöunet nukkunut kärttyisä lapsi komentaa äitinsä tiukkaan äänensävyyn sohvalle ("Ittu!"). Sitten neiti käy hirveällä tohinalla hakemassa sängystään unirievut (kyllä, ne molemmat) sekä uninallensa ja kiipeää sohvalle istumaan äitinsä syliin hajareisin ja toteaa "Kukku!".

Seuraavaksi neiti etsii unirievuista ne kaikkein märimmät ja saastaisimmat nurkat, tunkee ne takahampaidensa väliin narskutettavaksi ja pudottaa ylävartalonsa raskaasti äidin vatsan päälle. Kiehnää siinä muutaman sekunnin löytääkseen mukavimman asennon, korjaa otettaan nallesta ja sulkee lopulta silmänsä.