Sijaistoimintoja

Perjantaina oli viimeinen työpäivä vanhassa työpaikassa, huomenna on ensimmäinen työpäivä uudessa työpaikassa. Nyt kyllä jo jännittää. Sen verran feminiiniä itsestäni löysin, että suuntasin ajatukset pois liian pelottavasta uudesta alusta ostamalla korkokengät. Puhtaan tarpeeton heräteostos.

Kyllä se vähän helpottikin.

Miehistä, naisista ja aikuisista

Tiesittekö, että

• Miehet osaa laittaa ruokaa, naiset ei. Jos miehet ei käske, naiset ei saa laittaa ruokaa;
• Naiset osaa leipoa miehiä paremmin;
• Miehet osaa ajaa autoa naisia paremmin, paitsi mumma ajaa yhtä hyvin;
• Naiset ui miehiä paremmin, paitsi miehet ui uimapatjalla naisia paremmin;
• Miehet osaa korjata lamppuja, naiset ei;
• Isi on aikuinen ja tietää kaikkea.

Mitään en tunnusta

Lomailo

Toukokuun hellejakso pehmensi pään niin, että koko ajan tuntuu ihan lomalta ja/tai juhlalta. Kevyenhilpeää sekavuutta lisää se, että jäljellä on enää yksi viikko vanhassa työpaikassa ja sen jälkeen siirtymä Uuteen ja Tuntemattomaan. Sellaiset asiat ovat kovin vaativia meidän keski-ikäistyvien jähmeille aivoillemme.

Työpaikan vaihdoksesta huolimatta minäkin pääsen nauttimaan kesälomasta, kaikkiaan neljä ihanaista viikkoa heinäkuussa. Lentoliput Saksaan onkin jo varattu ja vaikka moinen lähimatkailu ei trendikkäiden maailmankansalaisten aikoina olekaan mitenkään kova juttu, minä nautin matkan odotuksesta vanheneva sydän hypähdellen.

Lapset ovat nimittäin varmasti aivan pähkinöinä päästessään lentokoneeseen. Edellisestä kerrasta on kaksi vuotta, eivätkä ne esikoisen väitteistä huolimatta todellakaan muista siitä mitään. Sen sijaan lentokentällä mukulat ovat rampanneet useamminkin vieraita tuodakseen ja viedäkseen sekä lentäviä busseja bongaillakseen.

Keskenkasvuinen puujalka

Mitä meteorologinimiin tulee, Asko Hutila on oikeasti vieläkin parempi kuin Pekka Pouta. Haluan nyt kovasti kuitenkin luottaa Askoon.

Värikkäitä miehiä

Meinasi mennä maidot väärään kurkkuun esikoisen touhuja kuunnellessa: päiväkodissa on opetettu uusi jännä juoksuleikki "Kuka pelkää värikästä miestä".

Mitä tuohon nyt voisi sanoa. Eihän se kuulosta edes poliittisesti korrektilta, vaikka sellaista ilmeisesti tavoitteleekin. Tai ehkä päiväkodissa on tosi pelottavia sinisiä miehiä.

Teemapäivä

Olen ilokseni huomannut, että kyllä minussa edelleen asuu pieni idealisti, joka ei pyri laskelmoimaan eikä rationalisoimaan valintojaan. En tiedä lainkaan, minkä laidan puoluetta seuraavissa vaaleissa äänestäisin, mutta yhden asian tiedän: en voisi äänestää ehdokasta, joka jollain tavalla vastustaa homoliittoja ja homoutta ylipäänsä. Näin kansainvälisenä homofobian vastaisena päivänä aiheesta onkin soveliasta kirjoittaa blogimerkintä.

Jos ihan vaikuttamisen logiikasta lähtee liikkeelle, ei homoystävällisyyden nostaminen ylimmäiseksi kriteeriksi tunnu ehkä ihan rationaaliselta. Todennäköisyys, että vaikkapa kaupunginvaltuutetun homomielipiteillä olisi valtuuston tyypillisimmissä päätöstilanteissa minkään maailman merkitystä, on hyvin pieni. Eduskunnassa sentään säädetään vähän enemmän ihmisten yksityiselämään laajasti liittyviä lakeja, mutta sielläkin enin aika menee aivan muiden aiheiden parissa.

Tässä yhdessä ainoassa selkeässä mielipiteessäni lieneekin kyse juuri sen yksinkertaisuudesta. Melkein mistä tahansa muusta voidaan kyllä väitellä, ja liberaali feministikin voi heikkoina hetkinään miettiä, että olisiko niiden lasten sittenkin parempi olla kotona äidin kanssa ja ehkä ne tiukkapipoiset alkoholipoliittiset linjaukset ovat sittenkin meidän omaksi parhaaksemme. Mutta samaa sukupuolta olevien keskinäisten parisuhteiden sorsiminen on niin yksiselitteisen käsittämätöntä, että minun ja homofoobikon ihmiskuvista täytyy löytyä jokin perustavaa laatua oleva ero, joka ei liene kurottavissa umpeen.

Ongelmana tässä yksinkertaisuudessa on se, että kuvittelemiani olkiukkoja on todellisuudessa hyvin harvassa. Suurin osa ihmisistä ja poliitikoistakin taitaa mennä siihen perussuvaitsevaiseen ja perusvarautuneeseen kategoriaan, jossa kaikkea uutta ja omituista vähän ihmetellään ja pikkaisen pilkataan muttei lopulta viitsitä sillä niin kamalasti vaivata päätään.

Luulen kuitenkin, että kristillisdemokraatit ovat automaattisesti poissa laskuista, ja perussuomalaisetkin ovat vähän turhan riskialtis seurue.

Säpinää kesäiltoihin

Olen aina otettu, kun löydän itseni kohdistetun ja poikkeuksellisen osuvan markkinoinnin kohteena. Nytkin on oikein mukavaa, että maailman parhaan ruotsalaisbändin levy-yhtiö kertoo minulle sähköpostitse suosikkibändini uudesta singlestä ja videosta. Henkilökohtaisesti olisin kyllä toivonut uuden albumin ensimmäiseltä sinkkulohkaisulta hieman energisempää polkkapoljentoa voimaballadifiilistelyjen sijaan, mutta toisaalta video kuitenkin ilahduttaa.

Kerran sadassa vuodessa

Mökkiviikonloppu oli kaikin puolin niin täydellinen, että kehuvat adjektiivit ja myönteiset superlatiivit uhkaavat loppua kesken. Muistan kyllä kevätsiivoushetkiä, jolloin järvi on vielä ollut jäässä ja mökki niin kohmeessa, ettei se ole vuorokauden lämmitykselläkään muuttunut kuin juuri ja juuri elinkelpoiseksi. Muistan myös hiirenpapanaläjiä, joita on saanut lapioida pois kuivakaapista ja aterinlaatikosta.

Vaikka hyvin vähähiirisiä vuosia on ollutkin, en muista, että koskaan aiemmin olisi selviydytty täysin papanoitta. Enkä takuulla muista elohopean kivunneen 29 celsiusastetta plussan puolelle varjossa. Ja vaikka hyvän kirjan ja viileän oluen kanssa laiturilla yliluonnollisen kuumassa auringonpaahteessa lojuminen olikin varsin herkullinen tovi (siivoamisen sijasta kun saikin viettää viikonlopun lähinnä lomaillen), sitäkin enemmän mieltä taisi lämmittää kahden alaikäisen nakupellen rantaleikkien seuraaminen. Kaupunkilaislapset olivat suorastaan humaltuneet siitä tiedosta, että kerrankin sai juosta ilman housuja, kirkua ja läträtä niin paljon kuin sielu sietää.

En olisi villeimmissä haaveissanikaan osannut toivoa, että keskellä toukokuuta mökkireissun suurin ongelma olisi suojautuminen auringolta. (Ja juu, kyllä niillä oli sentään t-paidat, hatut ja hillittömät määrät aurinkorasvaa.)

Mökki

Ei ihan kehno keli sattunut kevään (kesän?) ensimmäiselle mökkiviikonlopulle. Kyllä sitä kelpaa hiirenpapanoita lakaista kun on ulkona yli 20 astetta lämpöä ja lapset kirmaavat iloisina pitkin metsiä. Tai tällainen on ainakin suunnitelma.

Heipähei kaupunki, olehan siivosti.

Strömsö

-täytekakun marsipaani ei kestä kakun täytettä vaan sulaa silmissä
-juustokakun kiille ei ehdi jähmettyä ajoissa
-suklaamuffinssit lässähtivät
-suklaamuffinssien kuorrutteen ensimmäinen versio oli niin kovaa, että rikkoi vatkaimen; toinen versio jäi liian löysäksi ja valuu sotkien joka paikan
-porkkanamuffinsseista tuli pakastimessa tahmeita
-porkkanamuffinssien kuorrute maistuu kyseenalaiselta
-liljannuput eivät ehtineet yön aikana avautua, vaikka kukkakaupan täti lupasi; sen sijaan kukat kukoistanevat mökkiviikonloppumme aikana keskenään

Yritä tässä nyt sitten järjestää jotain synttärijuhlia, saamari.

Missä on keltainen lehdistö kun sitä tarvitaan?

Olen ihan vilpittömästi hieman yllättynyt ja vähän pettynytkin, etten ole törmännyt vieläkään missään otsikkoon "Homo ja muslimi eivät kelvanneet, työnantaja valitsi epäpätevän - katso kuvat!". Olen kai lukenut vääriä lehtiä.

Neljä

Pieni esikoiseni on jo aika iso, nimittäin tasan neljä vuotta. Äidin sydän pakahtuu ylpeyteen edelleen, onhan nelivuotias jo niin kovin taitava, itsenäinen ja silti vielä äidin oma pikkutyttö. Liikutuksen kyynel silmäkulmassani katselin esimerkiksi neidin ihastuttavaa valintaa juhlapäivänsä vaatetukseksi: vaaleanpunainen prinsessamekko, lyhyt musta nahkatakki ja selkään keijukaisen siivet. Sellaisessa univormussa ei voi mikään mennä pieleen pienen ison tytön elämässä.

Pää on mennä pyörälle siitäkin ajatuksesta, että jälkikasvuni vanhin on jo selvästi lähempänä koulun aloitusta kuin syntymäänsä. Ei sen kai pitäisi enää yllättää, osaahan pimu jo kirjoittaa nimensä niin oikein- kuin väärinpäinkin; lisäksi reipas lapsukaiseni polkee nykyään jo ihan itse omalla pyörällään kodin ja päiväkodin välisen 2,5 kilometrin matkan mennen tullen. Kerrossänkyynkään ei nykyään kiivetä pikkulasten tapaan tikapuita pitkin, vaan tyylikkäästi sängyn päädystä. Neiti osaa myös kaulita marsipaania pitkiä aikoja laittamatta yhtään palaa suuhun.

Ja mikä ihaninta, lapsi haaveilee pääsevänsä joku päivä ihan itse pesemään pikkusiskonsa vaipat pyykkikoneessa.

Painajainen

Näin viime yönä ahdistavaa unta, että minulla oli ikioma nettistalkkeri. Tämän seurauksena ryhdyin unessani välittömästi operoimaan verkossa pelkällä nimimerkillä, mutta korjausliike tuli auttamatta myöhässä – hullu oli jo ikkunan alla.

Joku teistä lähettää nyt selvästikin pahoja viboja.

En koe silti oppineeni mitään.

Äitienpäivästä

Olen nyt neljän vuoden kokemuksella huomannut, etten oikein osaa viettää äitienpäivää. Tai siis tottahan toki meilläkin vietetään äitienpäivää, mehän vietämme kaikkia mahdollisia kissanristiäisiä, sillä elämässä ei ole koskaan liikaa juhlia. Mutta en ole löytänyt itsestäni sitä varsinaista motiivia, sen juhlan sielua. Ehkä asiaan vaikuttaa sekin, että oma äiti on ollut haudassa jo toistakymmentä vuotta. Ei ole aikuisiältä kokemusta kenenkään muun kuin itsensä juhlistamisesta.

Perinteisen näkemyksen mukaan äitienpäivä lienee se yksi päivä vuodessa, kun äitien ei tarvitse puurtaa keittiössä miestä ja lapsia hyysätäkseen. Mikäli juhlapäivä on juuri näiden työjuhtien lepopäivä, ei minunlaisellani laiskurilla ja erinomaisella kotityödelegaattorilla ole tänään mitään asiaa heittäytyä pitkäkseen ja nostella maljoja.

Tietenkin voisi ylipäänsä juhlia äitiyttään ja riemuita lapsistaan, mutta miten ihmeessä se muka eroaisi tavallisesta päivästä? Ymmärrän juhlistamisen siinä tapauksessa, että lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa ja tulevat juhlistamaan vanhaa äitimuoriaan; silloin kaikki tilaisuudet kokoontua yhteen ovat tervetulleita. Kortit ja muut etämuistamiset ovat myös ihan ymmärrettäviä kauniita symboleja.

Mutta tässä elämäntilanteessa noita mukeloita tulee nähtyä joka päivä ja niiden ihanuus on mielessä koko ajan. On oikeasti aika mahdoton ajatus, että yhtenä päivänä vuodessa sitä miettisi ja rakastaisi lapsiaan vielä tavallista enemmän. Sellaisen esittäminen tuntuisi vain tekopyhältä teeskentelyltä.

Syntymäpäivät ovat helpompia; ne voi pyhittää yksinkertaisesti itsekkyydelle ja hemmottelulle. Jokainen on syntynyt joskus, jokainen viettäköön halutessaan oman egonsa pönkityspäivää. Se on kuitenkin tasapuolista, jokaisen vuorohan tulee tasan kerran vuodessa. Mutta mitä ihmettä äitiydestä voi irrottaa tavallisen arjen yläpuolelle sanomatta samalla, että tavallisessa arjessa on jotain vikaa? Mikä on se äitiyden suuri saavutus, joka pitää erikseen nostaa esiin?

Tämä kaikki saa minut kiusaantumaan.

Mitä te muut oikein äitienpäivänä juhlitte?

Sadeviitta

Kun ottaa huomioon, että poljin koko viime kesän ja tänäkin vuonna jo kuukauden töihin niin paahteessa kuin myrskyssäkin, on aika yllättävää, että ostin vasta tänään sadeviitan.

Kyseisessä vermeessä on se erityisen kätevä puoli, että työmatkan uuvuttaessa siitä voi käden käänteessä väsätä makuupussin ja vetäytyä pusikkoon lepäämään. Ja jos matkan varrella sattuu tapaamaan muita saman sadeviitan omistajia, voi heidän kanssaan pystyttää vaikkapa yhteisen teltan.

Huutava vääryys

Moni teistä saattaa tietää, että rakastan tositelevisiota; osan korviin on voinut kiiriä sekin trivia, että työelämäsuuntautuneena eräs suosikkirealityistäni on The Apprentice, suomeksi Diili.

Katsoin eilen kahdeksannen Trump-Diilin päätösjakson, joka oli samalla toisen julkkis-Diili-kauden päätösjakso. Ei nyt mennä yksityiskohtiin, mutta sanonpahan vain, että maailmassa ei ole enää oikeudenmukaisuutta.

Minulla ei ole ollut illuusioita siitä, että tämänkaltaisissa ohjelmissa millään tavalla esitettäisiin todellisuutta, edes todellisuutta kyseisen sarjan kuvauksissa sattuneista tapahtumista. Mutta minulla on ollut kohtalainen usko sarjan käsikirjoittajien haluun tuoda eteemme yksinkertainen ja helposti seurattavissa ja perusteltavissa oleva draaman kaari. Tosi-tv-sarjat seuraavat omia sääntöjään ja lainmukaisuuksiaan, jotka toki vaihtelevat eri sarjojen välillä.

Kun haluan palkita kisaajat katteettomista syytöksistä, lapsellisista raivokohtauksista, ilmiselvien totuuksien kieltämisestä ja kaksinaismoralismista, katson vaikkapa parinhakusarjoja, isoveljiä, stailausohjelmia, selviytymmisseikkailuja ja laulukilpailuja. Tuollaiset asiat ovat hyvinkin tervetulleita niihin tosi-tv-sarjoihin, joihin ne lähtökohtaisesti kuuluvat.

Diilissäkin näitä puuhia ja piirteitä on viihdyttävä katsella, mutta ensimmäistä kertaa voitto jaettiin näiden pohjalta. Hyvästi ammattitaito, organisointitaidot, tuloksentekokyky, aikuismainen käytös, rationaalisuus ja todelliset teot. Kisan säännöt muuttuivatkin kesken kauden.

Jumalauta.

Ja voitteko kuvitella, kotifasisti yritti vielä illalla puolustella tehtyjä ratkaisuja vetoamalla ihmisten "erilaisiin mielipiteisiin". Tottahan toki erilaisia mielipiteitä on, joidenkin mielestä esimerkiksi neljä plus seitsemän on kolmetoista (kymmenen ylitykset OVAT vaikeita). Minä kuitenkin varaan itselleni oikeuden kutsua sellaista ihmistä ihastuttavan Jesse Jamesin sanoin tyhmäksi.

Tarvinnut kotifasistillekaan sitten loppuillasta enää puhua.

Ei ole ei

Ei ole kuulkaas ollenkaan kiire, ei ole pää ajatuksia täynnä eikä ole langanpätkiä solmittavana ennen uuteen työpaikkaan vaihtamista. Paniikki ei laisinkaan iske, kun yrittää ajatella, mitä kaikkea pitäisi ehtiä vielä tehdä, tai kun ajattelee, mitä sitä tulevaisuudessa päätyykään tekemään.

Ei laisinkaan väsytä, vaikka valoisina öinä lapset kukkuvat (uusi jännittävä kerrossänky lisäsi kierroksia entisestään) ja itsekin jotenkin vain kieriskelee sängyssä kyettömänä löytämään unen päätä. Ihan normielämäähän tämä. Ei ole, ei.

Jostain kai sekin kertoo, jos ei ole pahemmin aikaa tai henkistä kapasiteettia roikkua verkossa.

Mutta en minä valita, en suinkaan. Johonkin uuteen aamuun tästäkin herätään, ja minä olen uutuuksien perässä laukkaava aamuihminen.