Talvitukka

Toteutin viime viikonloppuna pitkäaikaisen haaveeni ja ajelin pääni kaljuksi. No, okei, sentin sängeksi, mutta kuitenkin. Miksi näin? En minä tiedä. Olen aina ihmetellyt naiseuteen liitettyä voimakasta tunnesidettä omaan päälakikarvoitukseen ja julistanut, että minun tukalleni saa tehdä ihan mitä vain identiteettini kärsimättä. Kuitenkaan en ollut koskaan ajellut päätäni, joten sanat kaikuivat onttouttaan.

Erikoisuudentavoittelu ja oman jääräpäisyytensä todistelu on kuitenkin pöhkö syy, ja psykoanalyyttisessä hengessä olenkin vakuuttunut talvitukalleni löytyvän susirumuuden lisäksi muitakin syitä. Rakas lukija, auta ja kerro, mikä on todellinen syy tummien kutrieni katoamiselle.

(Syötteenlukijaa käyttävät: Juu, tämä on taas näitä polleja, jotka eivät näy lukijoissa aina ollenkaan, tai ainakaan oikein. Koittakaa kestää, ja tulkaa vaikka taas pyörähtämään täällä varsinaisella sivulla. Täällä on oikeasti tosi kivaa, uskokaa pois.)

Illalla

Ilta-aurinko pilkottaa puiden välistä ja värjää kuivan, tomuisen ilman oranssiksi. Tuuli rapisee hiljaa heinänkorsissa yrittäen rikkoa rauhan ja hiljaisuuden, tuloksetta. Verannan lattia narahtaa hänen tuolinsa alla, kun hän nostaa verkkaisesti kättään kallistaakseen kymmenen gallonan stetsoniaan auringon eteen. Vanhoilla silmillä on turha tuijotella suoraan aurinkoon, laskevaankin.

Kaukaa kuuluu katkeilevaa hurinaa; naapurin chevrolet kyntää hiekkatietä kylän kuppilasta kotiin. Toivottavasti vanha romu ei tällä kertaa koukkaa minun ojani kautta, hän hymähtää mielessään. Hänen oma ford rangerinsa uinuu ladon takana auringonpaahteelta suojassa; eipä sen kopissa tule enää nykyään kovin usein istuttua. Vähäiset ruokaostokset kun saapuvat kotiin kauppapuksunkin kyydillä, joten miksi nähdä vaivaa tällä iällä.

On avolavalla toki kovaakin ajettu, hän muistelee ja hipaisee kyljellään lepäävään vanhan luotto-winchesterinsä piippua. Hän potkaisee tomuiset lännensaappaat jalastaan, kallistaa tuolin seinäänsä vasten ja alkaa kaivella tikulla hampaankolojaan.

Muistot tulvivat hänen mieleensä välittömästi silmäluomien sulkeutuessa. Fordin räminä, öljytyn winchesterin tuoksu ja adrenaliini ympäröivät häntä jälleen. Räminän vaiettua, kädet vakaana hän muistaa taas, miten aika tuntui pysähtyvän kauriin syöksyessä pusikon läpi - kunnes eläin oli maassa ja lumous vaihtui onnistumisen riemuksi. Hän siristää silmiään ja harkitsee hetken leikkimistä aidan nokassa odottavien peltipurkkien kustannuksella, mutta päättää hieman kaihoisasti valpastunutta olkapäätään pyöräyttäen jättää harjoitukset päivänvaloon.

Auringon laskettuakin ilma on yhä painostava, eikä hän harkitsekaan siirtymistä sisälle. Hieman kurottamalla hän ylettää tuolinjalan vieressä seisovaan bourboniinsa ja kaataa lasillisen - pullon suusta juovat vain ne raukat, jotka menettivät pelipöydässä kaiken talosta vyönsolkeen, hän toteaa itsekseen.

Ilman menetyksiä ei hänkään ole näihin vuosilukuihin päässyt, mutta sai silti elää hyvän elämän. Eikä se toki vieläkään ohi ole, vaikka muistot ovatkin kasautuneet ja ympäristö seestynyt. Veranta on oikein hyvä tavoite ihmiselle ja saavutuksista kuuluu nauttia, hän päättää hymyillen ja nukahtaa lasin tyhjennettyään.

Postikortti Euroopasta

Ihan vain pienenä väliaikatietona kerrottakoon, että nyt on stetsoni täältä Berliinistä löytynyt. Joskin se on sellainen turisteille ja häthätää täysikäisille wanna-be-rockabillyille suunnattu mustaksi lakatusta oljesta tehty, mutta yrittäkääpä itse kulkea villahattu päässä keskellä kivikaupunkia, kun varjossa on +38C. Eikä siellä varjossa voi koko ajan olla. Seuraavalla reissulla sitten lämpimämpi myssy, okei?

Kerrottakoon myös, että vehnäolutta vihannut kotifasisti on täällä ollessaan alkanut pitää mokomasta juomasta, kuten myös allekirjoittanut. Mutta on se kieltämättä vähän neitien juomaa, sellaista situkkaa. Tämä mielenheilahdus johtuu yksinomaan vuvuzeloista: sellainen piti saada, mutten urheilun vihaajana voinut vain mennä ja ostaa. Niinpä piti ostaa kuusiopakkaus olutta, jonka kylkiäisenä nyt vain sattui tulemaan vuvuzela. Ja se olut oli vehnäolutta - siitä se sitten lähti.

Life is peaceful there

Olen huomannut itsessäni hiljattain kolme toisistaan täysin irrallista mielihalua. Olen kuitenkin nyt havahtunut pohtimaan, etteivät ne ehkä olekaan niin irrallisia.

1. Haluan pumppuhaulikon. Tämä tuskin kaipaa selityksiä, tottahan jokainen pumppuhaulikolla edes kerran elämässään ampunut haluaa takaisin siihen olotilaan.

2. Haluan stetsonin, ison mustan stetsonin. Olen jo parin kesän ajan etsinyt täydellistä kesähattua, sillä olen hattuihminen. Hatuton hattuihminen. Viime viikolla tajusin, että iso musta stetsoni olisi juuri sitä, mitä nyt kaipaan. Ajattelin etsiä sellaisen ehkäpä Berliinistä reilun viikon päästä, ellei Helsingissä tule mitään kätevää vastaan.

3. Näin jossain amerikkalaisessa tv-sarjassa jonkun ajavan pickupilla, niin kuin amerikkalaisissa tv-sarjoissa taajaan tavataan tehdä. Tämän yhden kohtauksen aikana päässäni kuitenkin yhtäkkiä kilahti: aloin haluta avopakettiautoa, aivan silmittömästi. Sellaisen saadakseni voisin jopa opetella ajamaan autoa.