tiistaina, helmikuuta 28, 2006

Sairasloma tentin alla on turhauttava

Torstaina olisi erään kansantaloustieteen kurssin ensimmäinen välikoe, jossa olen ajatellut menestyä nyt kun minusta on tullut kiltti ja tunnollinen opiskelijatyttö. Siinä mielessä juuri tenttiä edeltäviksi päiviksi osuva flunssa on turhauttava. Nyt näyttää kyllä vahvasti siltä että olen jo työkunnossa koepäivänä, mutta nämä muutamat sairaspäivät ovat olleet tuskallisia.

Pikkuflunssassahan periaatteessa voisi käyttää kotonaolon hyväkseen ja lukea tavallista aktiivisemmin tenttiin. Koska minun flunssani iski jo viikonloppuna, en tuolloin lukenut niin paljon kuin olin ajatellut: kuvittelin, että luen sitten lisää sairaslomalla. Mutta ei se olekaan niin helppoa. Unohdin täysin, että flunssayöt ovat niitä liskojen öitä, eli unta ei näy pimeän aikaan. Päivällä on sitten pää ihan turvoksissa ja koko ajan väsyttää, eikä lukemisesta tule yhtään mitään. Untakaan ei kuitenkaan tule, koska aina nukahtamisen hetkellä tulee paha yskäkohtaus. Lopputulos: mitään ei voi tehdä, koska koko ajan väsyttää mutta missään vaiheessa ei voi nukkua väsymystään pois.

Ei tämä mennyt nyt lainkaan niin kuin minä ajattelin! Nyt täytyy vain luottaa siihen, että jo tähän mennessä suunnitelmien mukaan sujunut opiskelu riittää menestykselliseen koesuoritukseen. Harvoinpa olen nimittäin näin tiiviiseen tahtiin (=päivittäin) lukenut yhden kurssin aiheita jo toista kuukautta. Yleensähän olen tehnyt kaikki kurssit kirjatentteinä korkeintaan muutaman viikon aktiivisina rykäisyinä, en suinkaan pitkäjänteisenä ja koko lukukautta kestävinä paketteina. Jännittäväähän tämä on.

Loppuhuomio: flunssassa on sekin ikävä puoli, ettei jaksa seurustella vauvankaan kanssa. Naperolla voi välillä olla kova meininki ja huomiontarve, mutta itse on liian väsynyt rupattelemaan ja silittelemään omaa vatsaansa. Sitä ihan unohtaa olevansa kohta äiti, kun keskittyy vain tuntemaan olonsa kurjaksi.

maanantaina, helmikuuta 27, 2006

Vuoteen omana

Koko raskausajan olen uhonnut, että vastustuskykyni on nyt niin huikea ettei flunssa pääse koskemaan. Tämän käsityksen perustin siihen huomioon, että olen pysynyt tähän asti täysin terveänä vaikka jengiä lakoaa ympäriltä milloin minkäkin kiertävän taudin myötä. No, uho loppui nyt, kun jouduin jäämään kotiin kuumeessa ja kurkku kipeänä. Eikä se ole kivaa, vaikka olen joskus ääneenkin toivonut että kunpa tulisi pikkuflunssa ja voisi vain jäädä kotiin makoilemaan. Mutta kun jokainen sisäänhengitys tuntuu siltä kuin kurkkuun kaadettaisiin happoa eikä yöllä pysty nukkumaan kun pitää vain pyöriä ja sotkeutua houreisena lakanoihin, on kiva pieni lepohetki kaukana. Onneksi näin aamulla elämä näyttää liskojen yön jälkeen hieman valoisammalta.

Flunssainen olo iski jo lauantaina aamuyöllä, mutten antanut sen estää pientä shoppailupäivää. Olin jo niin odottanut, että pääsen kiertämään huonekalukauppoja ja ostamaan nojatuolin sekä jonkin kaapin kylppäriin/vauvan hoitohuoneeseen. Kaappi vauvan tavaroille löytyikin, mutta nojatuoli vaihtui lennosta kulmasohvaan. Olen jo jonkin aikaa halunnut luopua vuosikausia noudattamastani periaatteesta olla hankkimatta sohvaa. Tähän mennessä olen halunnut pitää kaiken oleskelun lattian tasolla, eli meidän perheen olohuoneessa on vain läjä tyynyjä ja patjoja. Mutta kun tämä masu on alkanut kasvaa, ei lattiatasolta ponnistaminen ole enää niin helppoa. Eikä lattialta kiipeily ole varmaan erityisen helppoa vauva sylissä, joten jonkinlainen tuoli piti saada. Ja kun vastaan tuli tarjous korottomasta osamaksusta, kuinka sitä olisi voinut vastustaa... Kohta meillä on siis huonekalu, jossa voimme Erikin kanssa molemmat löhöillä yhdessä, ehkä vielä vauva välissämme. Mukavaa!

tiistaina, helmikuuta 21, 2006

Urotöitä joukkoliikennevälineissä

Muistelen jonkun raitiovaunukuskin päivitelleen joskus lehdessä, kuinka ihmiset näyttävät olevan valmiita uhraamaan henkensä päästäkseen muutamaa minuuttia aiemmin perille. Sen verran uhkarohkealta näyttävät sporaan kiirehtivien ihmisten kadunylitykset. Mikä siinä oikein on, että pysäkillä olevaan liikennevälineeseen täytyy aina yrittää ehtiä?

Enpä voi väittää olevani sen parempi, vaikka pyrinkin välttämään tuota katujen yli päättömästi juoksemista. Tänään töistä lähtiessä ihmettelin, miten olo olikaan niin hyvä. Tähän raskauteen kun tuntuu liittyvän satunnaisia vatsakipuja, erityisen kipeitä ovat juuri ne alavatsan lihakset, joilla nostetaan jalkoja. Pahimpina päivinä siis kävelykin tekee kipeää, sukkahousujen riisumisesta ja pukemisesta puhumattakaan.

Tänään askel kuitenkin nousi rivakasti, kun kävelin reippaana junaan. Junasta taas kävelin aivan yhtä reippaana alas metrotunneliin vain kuullakseni liukuportaissa metron saapuvan asemalle. Ja mitä siinä päätän tehdä? Vaikka seuraava metro tulisi viiden minuutin päästä, juoksen minä portaat alas ja rynnin ihmisiin törmäillen sisään junaan viime sekunnilla.

Se oli kyllä komea syöksy: olin vielä parin metrin päässä kilahduksen kuuluessa ja metrin päässä, kun ovet lähtivät sulkeutumaan. Loikkasin kuitenkin yllättävän sulavasti sisään metroon, ja suorastaan hölmistyin huomatessani todellakin olevani sisällä. Ovetkaan eivät edes avautuneet uudestaan, vaikka olin hetken ajan välissä niiden sulkeutuessa.

Tämä tietenkin kostautuu, minkä olen todennut jo monta kertaa juostessani milloin mihinkin kulkuneuvoon. Sörnäisissä nousin ulos metrosta, ja huomasin alavatsan huutavan tuskissaan. Portaiden nouseminen oli helvetillistä, kun pelkkä kävelykin oli hidasta laahustamista. Aikaa en siis tällä tempauksellani säästänyt: luultavasti kävelymatka metroasemalta kotiin kesti sen viisi minuuttia normaalia pidempään hitauteni vuoksi. Lisäksi sain palkakseni kipeän lantionseudun koko illaksi ja yöksi, eli kauhean hyvin ei tänä yönä nukutakaan.

Mutta arvatkaas mitä: olen varmaan silti tyytyväisempi kuin jos olisin jäänyt kiltisti odottamaan seuraavaa metroa. Nyt tuntuu siltä, kuin olisi oikeasti tehnyt jotain, saavuttanut jotain. Jos olisin vain katsellut metron perävaloja ja laahustanut penkille odottamaan seuraavaa, olisin ärtynyt ja tylsistynyt koko matkan ja pahalla tuulella kotona. Nyt taas tiedän ainakin ehtineeni metroon ja loikanneeni näyttävästi isosta mahasta huolimatta, ja kipu on vain todiste siitä.

lauantaina, helmikuuta 18, 2006

Valokuvauksellisia ihmisiä

Päätökseni julkaista muutamia valokuvia tylsien linkkilistojen sijaan näyttää herättävän kauhua kuvatuksi joutuneiden keskuudessa... Heh. No, kuvat taitavat olla sen verran pieniä ja suttuisia, ettei kenenkään tarvitse kamalasti hävetä. Halusin vain vähän väriä tähän elämään, kun ei tuo lumi näytä mihinkään häipyvän. Samasta syystä olisin halunnut laittaa tämän viestin yhteyteen idyllisen valokuvan sukuni kesämökin rannasta aurinkoisena kesäkuun aamupäivänä, mutten millään onnistunut löytämään kyseisiä kuvia sekalaisista tiedostoistamme. Ovatkohan kenenkään muun koneen tiedostot yhtä kaoottisessa epäjärjestyksessä kuin meidän?

Noita sivulla esiintyviä kuvia valkatessani tuli vastaan runsaasti hauskoja valokuvia lähivuosien varrelta. Digikamera on satunnaisesti muistunut mukaan erilaisiin tapahtumiin, joista on sitten kertynyt epämääräisen rönsyilevää mutta aivan käyttämätöntä materiaalia. Koneen tiedostot pursuilevat valokuvia, joilla ei ole koskaan tehty yhtään mitään.

Lukuisista ihmisistä löytyykin kuvia, joiden makuuttaminen kovalevyn syövereissä tuntuu suorastaan hukkaan heitetyltä. Naapi on yksi esimerkki: luoja että siitä naisesta on kuvamateriaalia toinen toistaan näyttävämmissä poseerauksissa, mutta ainakaan Google ei kerro mokoman kulttuurihupakon ylläpitävän minkäänlaista sivustoa johon voisin laittaa linkin. Muutamat muutkin ihmiset kerjäävät nettiin pääsyä valokuvauksellisuudellaan, vaikkeivät sitten kuitenkaan vaivaudu pistämään pystyyn kotisivuja. Mur! Pitänee ryhtyä julkaisemaan jotain "Arkistojen syövereistä" -valokuvablogisarjaa... Jokaiseen viestiin voisi ottaa yhden päähenkilön, josta sitten julkaisisi mahdollisimman monta tyylikästä kuvaa ja kertoisi hauskoja anekdootteja. Kuinkakohan moni silloin säikähtäisi?

tiistaina, helmikuuta 14, 2006

Vauvan tavaroita nurkissa

Äitiyspakkaus saapui eilen, hip hip huraa! Vauvan tavaroita alkaakin nyt olla jo vähän joka nurkassa. Ne vaunut tosiaan ostettiin jo joululomalla, ja mukaan lähti myös vauvan kantoreppu, pieni vauvabody sekä joululahjaksi saatu turvaistuin. Sittemmin on käyty ostamassa hoitopöytä (vielä pahvilaatikossa vessannurkassa) ja nyt eilen sitten tuli laatikollinen muuta sälää.

Vaikka vaunut ja turvaistuin onkin toistaiseksi saatu hyvin sijoitettua parvekkeelle, alkaa olla tarvetta uudelle säilytystilalle. Hienoisesta rahapulasta huolimatta täytyy jo kohta lähteä etsimään lastenhuoneeseen uutta vaatekomeroa, eiköhän sen naperon tavarat lähinnä räjähdä käsiin tässä lähitulevaisuudessa. Hoitopöytä sijoitetaan kakkosvessaan, ja sinnekin pitäisi varmaan jostain rautakaupasta tai muualta käydä hankkimassa kaikenlaisia lisähyllyjä ja kaappeja. Jotenkin voisin ounastella, ettei hyllytilaa voi koskaan olla liikaa.

Sänky on vielä pienoinen kysymysmerkki, koska en ole oikein tiennyt missä vaiheessa sellainen iso pinnasänky olisi hyvä hankkia. Tykkääkö ihan vastasyntynyt nukkua sellaisessa isossa hökötyksessä, vai olisiko jokin pienempi soppi mukavampi ihan alussa?

Toisaalta sänkykysymyskin lienee ratkeamassa, siitä suvussa kiertäneestä ja Kokkolassa sijaitsevasta kehdosta nimittäin tuli viikonlopun Keski-Suomi-turneella lisätietoa: kyseinen väkkyrä on rakennettu mummoni äitiä varten vuonna 1906, eli tänä vuonna perintökalu täyttää sata vuotta. Sittemmin siinä on nukkunut jokainen sukupolvi, ja kehto on aina luovutettu edelleen vanhimmalle tyttärelle, viimeksi siis äidilleni. Ja kun itse olen äitini vanhin tytär, niinikään kyseisessä kehdossa uinunut, kuuluu kehto itseoikeutetusti minulle. Olisihan se suoranainen rikos jättää kehto käyttämättä sen täyttäessä juuri nyt sata vuotta, vaikka se onkin vähän ikävän välimatkan päässä ja ilmeisesti pienen korjauksenkin tarpeessa. Täytyy varmaan vedota puusepäntaitoisiin ystäviin (kyllä, juuri sinuun Ilkka)...

perjantaina, helmikuuta 10, 2006

Maha lähtee kiertueelle

Tänään töiden jälkeen alkaa kiertoajelu Keski-Suomeen, kun mahaa pitää päästä esittelemään vielä kun siinä on jotain nähtävää. Ensimmäisenä kohteena on Jyväskylä, jossa pitäisi päästä näkemään kouluaikaisia kavereita. Huomenna lauantaina sitten visiitti Tikkakoskella pikkusiskon luona, jonka jälkeen auton nokka päätyy Saarijärvelle mummolan pihaan. Samaisena lauantaina käydään myös kummitädin luona, kunnes palataan mummolaan yöksi. Sunnuntaina taas suuntana on Äänekoski ja isä, tai kohta jo isoisä.
Aikataulu siis on tiukka, kun kaikki alueella hengailevat tutut ja sukulaiset pitäisi käydä läpi. Toinen samanlainen viikonloppu saattaisi olla tiedossa Pohjanmaalla, mikä on sinänsä hämmentävää, sillä ei suvustani kukaan ole sieltä päin. Viime vuosien aikana sinne on kuitenkin alkanut kasautua väkeä, ja ehdottomana porkkanana olisi tädin Kokkolassa panttaama suvun kehto.
Välttämättä ei jaksaisi kovin monena viikonloppuna reissata, sillä vaikka varsinaista fyysistä väsymystä ei olekaan, pesänrakennusvietti kuitenkin vetää viettämään rauhallisia kotiviikonloppuja. Mutta se Kokkolassa majaileva kehto on ollut suvun vauvojen käytössä jo useiden sukupolvien ajan, itsekin olen siinä naperona nukkunut. Olisihan se kiva saada omakin käärönsä sinne... Onkohan se huonekalu Helsinki-Kokkola-ajomatkan arvoinen?
Sitten voisi samalla käydä katsomassa serkkua Vaasassa, ja Naapi, varo vain, Naapukkaa Seinäjoella.
No, katsotaan nyt miten tämä yksi vierailuviikonloppu menee. Ehkä sen reissun jälkeen on kaikki mehut menneet, mä kun en ole uudenvuoden/joulun matkan jälkeen halunnut enää lähteä oikein minnekään.

tiistaina, helmikuuta 07, 2006

Vaikea ystävyys

Nyt pitäisi varmaan lainata Ilkalta sellainen "EI NÄIN" leima, kun vähän sellainen tunne on itsellänikin. Joskus asioiden hoitaminen vain tuntuu käsittämättömän vaikealta, vaikka niin ei tarvitsisi olla.

Jo taannoin pohdin liittyväni jälleen Kiasman ystäviin, jotta äitiyslomalla voisin saada virikkeitä muualtakin kuin television päiväsaippuoista ja Oprah Winfrey -spesiaaleista. Ilahduinkin huomatessani, että Kiasman ystävät ovat siirtyneet nettiaikaan ja tarjoavat sivuillaan sähköisen liittymislomakkeen. Niinpä sitten täytin moisen lomakkeen, tartuinpa vielä edulliseen vaihtoehtoon ja liitin kaksi jäsentä samasta taloudesta kerralla. Vähän kyllä ihmetytti, että kahden jäsenen liittäminen oli mahdollista vaikkei kahden ihmisen tietoja voinut lomakkeeseen syöttää.

Oletin, että "lähetä"-napin painaminen johtaisi minut verkkopankkiin maksamaan jäsenmaksuni suoraan. Tällaista ei kuitenkaan tapahtunut, joten oletin saavani maksuohjeet lomakkeessa antamaani sähköpostiin. Kiasmalaiset vastasivatkin lähes viipymättä sähköpostitse, mutta sisältö oli spartalaisen lyhyt yksirivinen kiitos liittymisestä. Jahas, he siis aikovat lähettää maksuohjeet vanhan kunnon Postin kautta, no, mikäs kiire tässä onkaan.

Odotin viikon, toisenkin, kunnes Kiasman ystäviltä viimein tuli postia. Tuli se tavanomainen jäsenkirje, ja kirje kertoi maksulomakkeiden saapuvan vanhoille jäsenille helmi-maaliskuussa. Ohimennen kirjeessä sentään mainittiin, että uudet jäsenet voivat käydä hakemassa jäsenkorttinsa Kiasman infopisteestä.

Sunnuntaina kipaisin sitten kauniilla pakkasilmalla Kiasman infopisteeseen, jossa minulle ei kuitenkaan ollut mitään korttia. Korttia ei löytynyt, koska minähän en ole vielä maksanut jäsenmaksuani. No enpä ole, en, kun ei kukaan ole edes kertonut miten ja minne se maksetaan. Seuloin nettisivut läpi, eikä niiltä löytynyt ainuttakaan tilinumeroa.

Infopiste sitten oli jonkin aikaa hämmästynyt, mutta sanoutui irti kaikista Kiasman ystävät ry:n tekemisistä. Antoivat mulle kuitenkin vuoden 2004 jäsenesitteen johon on niitattu kiinni kopio vuoden 2005 jäsenmaksuista, no kiva. Tästä painetusta esitteestä sitten löytyi tilinumero, johon minun pitäisi jäsenmaksuni osoittaa.

Maksua ei voi siis hoitaa kortilla tai käteisellä Kiasman kassalla, vaan minun piti taas erikseen marssia maksuautomaatille tai verkkopankkiin, maksaa siellä, tulostaa kuitti ja marssia kuitin kanssa takaisin Kiasmaan. Tästä suivaantuneena lähdin pois ja päätin sittenkin jättää liittymisen väliin.

Temperamenttini tuntien otin kuitenkin tuon Kiasman ystävien vuoden 2004 jäsenesitteen mukaan, ja tänään pari päivää tunteitani viilennettyä kävin sitten kiltisti verkkopankissa maksamassa jäsenyyteni. Muistin jopa tulostaa kuitin, kiukkuni keskellä olin nimittäin älynnyt varmistaa sentään epävirallisenkin nettitulosteen riittävän kassalla todisteeksi maksusta.

Summa summarum: Kiasman ystäväksi liittyminen on aika hemmetinmoinen projekti. Jos harkitset sitä, noudata seuraavia ohjeita.

  1. Käy verkossa täyttämässä jäsentietolomake.
  2. Marssi fyysisesti Kiasmaan hakemaan esitteeseen painettu tilinumero.
  3. Marssi ulos Kiasmasta lähimmälle maksuautomaatille tai tulostimella ja internetyhteydellä varustetun tietokoneen luo. Maksa jäsenyytesi tililtä.
  4. Tulosta kuitti.
  5. Ota kuitti mukaan ja marssi toistamiseen Kiasmaan hakemaan jäsenkorttisi, jolla pääset jatkossa museoon maksutta.

Tuo viides kohta on tietenkin jonkinlaista toiveajattelua, koska en ole vielä ehtinyt tehdä sitä. Mutta näin aurinkoisena päivänä haluan olettaa sen sujuvan ongelmitta.

maanantaina, helmikuuta 06, 2006

Opintomenestystä ei voi estää

Melkoisen viiveen jälkeen olen saanut lisää tenttituloksia tammikuun aherruksesta, ja opintomenestys se vain jatkuu. Tällä kertaa aiheena oli viestintä, ja koe tuntui menevän erinomaisesti. Näin myös kävi, koska koko kurssista tuli arvosanaksi, tattadadaa, 4/5! Tämä on erityisen merkillepantavaa siksi, että kurssista oli taustalla jo yksi ykkösen (...) arvoinen osasuoritus. Tämäkin tammikuinen tentti siis tuotti tulokseksi 5/5.
Taidan olla voittamaton, I'm on fire. Pitäisiköhän ryhtyä kokopäiväiseksi opiskelijaksi, vai onkohan satumaisen taituruuteni taustalla juuri tasapainoilu työn, opiskelun ja kutistuvan vapaa-ajan välillä?