Maalausprojekti etenee

Sainpa taas aikaa maalaamiseen, ja koko lauantai siihen onkin mennyt. Aamupalan jälkeen ryhdyin pingottamaan ja pohjamaalaamaan kankaita triptyykin kahta muuta taulua varten, ja innostuinkin sitten maalaamaan toista niistä. Nyt minulla on siis kaksi keskeneräistä taulua kolmen taulun setistä. No, eiköhän se tästä taas etene.

Valitettavasti en voi juuri nyt liittää tähän tekstiin kuvaa viimeisimmästä saavutuksestani, kun Erik on ottanut perheen ainoan digikameran mukaansa Saksaan. Räpsin kuvia sitten, kun Erik tulee ensi viikolla takaisin, ja laitan yhden tänne blogiinkin.

Maalaamista helpotti kovasti se, että kankaita pingottaessani löysin levyhyllystäni pölyttymästä Depeche Moden ”Black Celebrationin”. Eipä ole tullut tuota vähään aikaan kuunneltua, kumma juttu. Kun tämä levy oli kuultu riittävän monta kertaa läpi, johdatti toinen vanha klassikko, Sueden ”Dog Man Star”, vastaavanlaisiin maalausfiiliksiin.

Sen triptyykin kolmannen osan maalaaminen saattaa sitten viedä hieman enemmän aikaa, koska se vaatii vielä jonkin verran ideointiakin. Alkuperäinen ajatus oli käyttää yhtä ja samaa hahmoa kaikissa kolmessa taulussa, mutta sitten päätinkin laittaa toisenlaisen hahmon tänään maalaamaani vasemmanpuoleiseen tauluun. Tämä uusin, tummahiuksinen hahmo ei sovi lainkaan siihen oikeanpuoleiseen tauluun, eikä keskimmäisen taulun hahmoa voi käyttää vain toisella puolella kadottamatta tasapainoa. Yhdet kasvot ovat siis vielä hakusessa. Ideoita?

Ehkä inspiraatio jatkuu vielä huomenna sunnuntaina, saattaisin saada nämä kaksi jopa kerralla valmiiksi. Mutta sitähän ei koskaan tiedä etukäteen.

Kolmas espanjan tunti

No niin, eilen sitten edettiin jo kolmanteen tuntiin, ja vauhti tuntuu vain kiihtyvän! En olekaan ennen ollut kielikurssilla, jossa en lopulta pitkästyisi. Yleensä kaikilla kursseilla tulee suvantokohtia, ja varsinkin alussa junnataan toivottoman pitkään. Mutta nyt huomaan motivaationi jopa kasvavan, aikakin kuluu tunneilla nopeammin kun ei ehdi vilkuilla kelloa.

Kolmannella tunnilla käsiteltiin numeroita. Opettaja varoitti etukäteen, että numero viisitoista on jotenkin kinkkinen. En voinut ymmärtää: siisti ja kompakti pikkusana, eihän tuon kanssa voi tulla ongelmia. Mutta kun siirryttiin harjoituksiin, varoitus piti paikkansa: sitä kompaktia sanaa ei vain millään meinannut muistaa ulkoa! Käsittämätöntä!

Numeroita harjoiteltiin muuten mielenkiintoisen tehtävän avulla. Kirjassa oli muutamia tilastoja 1980- ja 1990-luvuilla tehdyistä kyselyistä. Espanjalaiset olivat saaneet kertoa esimerkiksi, onko avioliitto jo vanhanaikainen vai ei. Lisäksi näiltä oli tiedusteltu tärkeimpiä syitä mennä naimisiin. Jostain kumman syystä listasta ei löytynyt sellaista syytä kuin ”rakkaus”, vaan tärkeimpänä kekkuloi ”lasten etu”. Ilmeisesti haastateltaville oli annettu valmis lista, joista piti valita tärkeimmät tai laittaa syyt tärkeysjärjestykseen, tiedä häntä. Aika erikoista.

Espanjalainen arvoilmapiiri on muutenkin kiehtonut minua viime aikoina, ja olen huomannut olevani autuaan tietämätön. Olen aina pitänyt katolilaisuutta jotenkin merkittävänä espanjalaisten määreenä, ymmärtänyt uskonnon olevan heille tärkeämpi osa arkea kuin meille. Mutta sitten Espanja menee ja hyväksyy homoliitot, siis ihan vanhat kunnon avioliitot eikä suomalaista kompromissia rekisteröidyistä parisuhteista. Ihan adoptiot ja koko roska. Maassa, jossa naispappeutta tuskin harkitaankaan?

Yritin opettajalta tiedustella, mistä tämä kaksijakoisuus johtuu. En kuitenkaan saanut aikaiseksi kovin syvällistä keskustelua siinä luentotauolla, ehkä kielen peruskurssi ei ole se paikka, jossa näitä asioita pohditaan. Mutta jotenkin hämmentävältä tämä katolilaisuuden ja toisaalta edistyksellisen suvaitsevaisuuden yhdistelmä tuntuu.

Toinen espanjan tunti

Tämä alkaa pelottavasti vaikuttaa siltä, ettei minulta enää löydykään elämää. Nyt on mennyt ruhtinaalliset kaksi päivää espanjan luentoa, ja vapaa-aika onkin sitten jäänyt väliin. Mutta opinpahan sentään jotain! Toisella luennolla selvisi, että kurssilla sentään edetään nopeasti. Usein nuo kielikurssit ovat niin turhauttavia, kun samoja asioita jankataan ja jankataan ja merkityksettömiä paritöitä on loputtomiin. Mutta tällainen kolmen viikon intensiivinen pyrähdys saa aikaan sen vaikutelman, että jonkinlaista edistystä tapahtuu.

Toisella espanjan tunnilla käsiteltiin ammatteja hieman enemmän. Täytyy mm. muistaa, ettei vahingossa tilaa espanjankielisessä ravintolassa asianajajaa, kun mieli tekisi avocadoa. Opiskelimme myös hieman adjektiivien taivutusta substantiivien yhteydessä sekä näiden molempien taivutusta monikkoon. Kurssilla kävi ilmi, että Helsingin Kaivokadun mukamas-espanjalainen ravintola Casa Largo ei ole edes nimeltään alkeellisimpien kielioppisääntöjen mukainen! Sanakirjasta on vain repäisty feminiini casa ja heitetty perään niinikään sanakirjasta poimittu largo taivuttamattomana maskuliinimuodossaan. Luulisi, että HOK-Elanto olisi sen verran voinut nähdä vaivaa, että olisi edes nimen kirjoittanut oikein. Espanja kun ei ole niin eksoottinen kieli, etteikö joku sitä osaava löytyisi. Kuinkakohan hyvin tuollaisessa ravintolassa tunnetaan alueen ruokakulttuuria, jos ei edes tiedetä adjektiivin taivutuksesta mitään?

Kuten sanottu, jokaisella tunnilla olen tähän mennessä oppinut jotain hauskaa. Toivottavasti tahti pysyy samana, kohtahan tuo seuraava tuntini alkaakin.

Bueno, hasta luego.

Ensimmäinen espanjan tunti

Hola. (Olisi tehnyt mieli laittaa tuohon huutomerkki, mutta kun en tiedä, miten saisin näppiksestäni irti sen ylösalaisen merkin. Ettekä te Exploreria käyttävät lukijat kuitenkaan näkisi sitä oikein. Tuo IE ei tunnu ymmärtävän minua, kun taas Firefox sopii kauniisti yhteen Bloggerin kanssa.)

Niin, siis hola. Aloitin eilen espanjan peruskurssin kesäyliopistossa. Ajattelin, että Kuubassa voisi olla hyvä osata edes vähän paikallista kieltä, vaikka espanjantaitoinen Kale onkin mukana. Kolme viikkoa on kuitenkin sen verran pitkä aika, ettei sitä jaksa koko ajan roikkua hihassa kiinni ja olla riippuvainen yhdestä ihmisestä. Saa Kalekin nyt sitten lepohetkiä… mikäli kurssistani on mitään hyötyä.

Aika pitkiä päiviähän siitä tulee. Aamulla pitää lähteä jo ennen kuutta kotoa töihin Vantaankoskelle, sitten kahdeksan tunnin jälkeen mahdollisesti ylitöitä tai reilun tunnin hengailua keskustassa tai kotona. Kurssille iltaviideltä, kotona hieman ennen kahdeksaa. Sitten onkin jo oikeastaan nukkumaanmenoaika. Tätä neljänä päivänä viikossa kolme viikkoa. Eipähän ole tekemisen puutetta.

Eilisen session aikana opimme muutamia lausumissääntöjä ja tervehdyksiä. Nyt osaan myös luetella nimeni espanjaksi kirjain kirjaimelta. Siitä tulikin hauska parityö: yhden piti luetella nimensä espanjaksi ja toisen ymmärtää ja kirjoittaa se ylös. Oma parini oli nimeltään Heli, joten minulla ei ollut suuria vaikeuksia ymmärtää. Mutta yritäpäs tavata suomalaiselle ”Angina”, siinä geen kohdalla kulmat kyllä kurtistuvat. Monelta taas loppuu kärsivällisyys kaikkien Herrmannin ärrien ja ännien kanssa.

Tämän illan tunnilla käsitellään muutamia perhesuhteita ja ammatteja. Nyt tiedän, mikä on valtiotieteen opiskelija espanjaksi. Ei paha! Mutta mikäköhän olisi uutisassistentti tai vielä virallisempi tittelini senior tracking analyst espanjaksi?

Adiós, hasta luego.

Eilen nähtyä: Sin City

Tuli eilen katsottua tuo Sin City, ja kai siitä kokemuksesta pitäisi jotain kertoakin. Pieneksi ärsytyksekseni huomasin Ilkan jo ehtineen arvostella kyseisen leffan, ja pelkäsin jonkun toisen kirjoittaman arvioin vaikuttavan omaan tekstiini. Ilkkahan ehti arvioida myös uusimman Batmanin ennen kuin kirjoitin oman näkemykseni, onneksi en ollut sentään ehtinyt lukea Ilkan tekstiä ennen omani tuottamista. Joitain samoja asioita me taisimme tuoda esiin, mutta ainakin tiedän itse muodostaneeni nuo mielipiteet ihan itse. Tai, no, ehkä Erikillä oli osuutta asiaan.

Mutta onneksi Ilkan Sin City –teksti oli aivan eri tyylinen kuin omani tulisi olemaan. Hassua, miten erilainen lähtökohta ihmisillä onkaan. Ilkkahan kartoittaa ammattimaisen tarkasti teemoja, taustoja ja teknisiä tietoja, kalasteleekohan elokuvakriitikon pestiä sivutyökseen...? Minä taas katselen elokuvia täysin subjektiivisesta näkökulmasta, pidän elokuva-arviotakin vain yhtenä tilaisuutena kertoa jotain itsestäni. Parantumaton egoisti.

Sitten itse elokuvaan, joka teki ainakin minuun vaikutuksen. En ole ennen nähnyt näin sarjakuvamaista elokuvatoteutusta, tosin en ole Sin Cityjä lukenut enkä tiedä vastasiko elokuva juuri näitä sarjakuvia. Nautin kuitenkin suunnattomasti katsellessani liikkuvaa mustavalkosarjakuvaa, jonka varjoista löytyy valoakin suurempia kontrasteja.

Tietenkin voi kysyä, mitä järkeä on tehdä liikkuvasta kuvasta aivan sarjakuvan näköinen: samahan tehdään jo paremmin sarjakuvissa. Tottahan se on, nautin tuosta elokuvasta eniten juuri silloin, kun saatoin melkein kuvitella lukevani sarjakuvaa. Hienoimmat kohtaukset olivat niitä, joiden kohdalla suljin silmäni ja kuvittelin ne koko aukeaman kokoisiksi liikkumattomiksi kuviksi!

Ehkä tämä olikin se jännittävä osuus. Sarjakuvissa luodaan illuusio liikkeestä, joka täydentyy lukijan mielikuvituksessa. Tämä elokuva taas luo illuusion pysähtyneestä liikkeestä, verkkokalvolle jämähtäneestä yksittäisestä mutta paljon lupaavasta tilanteesta. Koska harrastan maalaamista ja piirtämistä, siis liikkumattoman kuvan tuottamista, arvostan juuri tuollaisia seisahtuneita välähdyksiä.

No, siinä oli vasta elokuvan visuaalinen puoli, joka tosin oli ehkä filkan tärkein anti (minun näkökulmastani). Mutta syntyihän vangitseva tunnelma muistakin elementeistä: vanhanaikaisen dekkaritarinan tyyliin käytetty minä-muotoinen kertoja oli hieno, musiikkikin taisi silloin tällöin liidättää soveliaaseen olotilaan.

Sin Citystä ei voi tietenkään puhua mainitsematta väkivaltaa. Saattoihan tuo olla yksi brutaaleimmista näkemistäni elokuvista, mutta kyse oli nimenomaan sarjakuvaväkivallasta. Olen nykyään paljon herkempi kuin nuorempana, en voisi enää katsella samoja elokuvia kuin teini-ikäisenä näkemättä painajaisia. Tämä väkivalta kuitenkin sai minut tuntemaan itseni teinipojaksi, kun nauraa röhötin mitä mielikuvituksellisimmille runtelukeinoille. Kaikki saavat turpaan, mutta se on ihan okei, koska ei se ketään kauheasti haittaa. Ja ne pahikset saivat kuitenkin lopulta eniten turpaan. Kaikki oli loppujen lopuksi hyvää ja kaunista, eihän kuolemakaan ole raa’an elämän jälkeen niin paha lopputulos.

Kaikki eilisen näytöksen mielenkiintoiset hetket eivät edes liittyneet itse elokuvaan. Alussa näytettiin nimittäin varsin kiehtova traileri leffasta Night Watch. Vaikka sinänsä suhtaudun skeptisesti itseään kauhuelokuviksi nimittämiin leffoihin, tämä herätti kiinnostukseni. Traileri näytti nimittäin omaperäisen visuaaliselta, ja sinänsä hömpähtävästä perusjuonesta saattaa saada irti vinkeää jännitettä. Ehdoton piste iin päälle oli, kun tajusin elokuvan olevan venäläinen. Osataan sitä tehdä synkeää ja mahtipontista kuvaa muuallakin kuin jenkeissä!

Kyseinen traileri näytettiin siis Finnkinon teatterissa, mutta Finnkino itse ei ole vielä antanut mitään ensi-iltapäivämäärää tälle venäläisleffalle. Sandrew-Metronome sentään lupaa tuoda filkan teattereihin jo syyskuussa! Jäämme odottamaan, toivottavasti kyseessä todellakin on elämys.

Tulilinjalla Lontoossa

No niin. Viimeisimpien uutisten mukaan se Lontoossa ammuttu mies ei sitten ollutkaan millään lailla osallinen epäonnistuneisiin pommi-iskuihin. Hieman alkaa hirvittää. Juttu kuulosti hurjalta jo siinä vaiheessa, kun vilpittömästi uskoin kuolleen olleen syyllinen: poliisi ei vain toiminut ohjesääntöjen mukaan, ampui kuolettavasti kun olisi vain pitänyt haavoittaa aukottomasti tunnistettua rikollista. Mutta että poliisi ampuu täysin viatonta sivullista viisi kertaa päähän? Vain siksi, että ihonväri oli hieman väärä? Takki oli liian kuuma Lontoon säähän? Mies ei ulkomaalaisena sattunut ymmärtämään poliisin käskyjä? Tai muuten vain säikähti, pyöritti ehkä pientä huumebisnestä tai muuta päivänvaloon sopimatonta?

No, asiat pitää tietenkin osata suhteuttaa. Onhan se aika tekopyhää ruveta täältä Helsingistä käsin päivittelemään lontoolaisten puuhia. Ensimmäiset iskut varmasti säikäyttivät kaupungin pahasti, ja toinen iskuyritys kaiketi käynnisti todellisen paranoia-aallon. Eihän salamakaan iske kahdesti paikkaan, joten maailmankirjat ovat täysin sekaisin kahdesta samaan kaupunkiin kohdistetusta terrori-iskusta. Mikä on tärkeämpää, ottaa riski ja mahdollisesti säästää yhden viattoman henki, vai ottaa riski ja mahdollisesti pelastaa junanvaunullinen ihmisiä?

Minulla on kyllä asiasta jonkinlainen mielipide, sama kuin amerikkalaisista poliisisarjoista opittu by the book -ratkaisu. Mutta minä en olekaan koskaan joutunut tekemään tuollaista valintaa kesken takaa-ajon.

Mitään hyvää tästä ei kuitenkaan voi seurata. Täytyykö kaikkien toppatakkisten brasilialaisten pelätä henkensä edestä Lontoossa? Vai täytyykö kaikkien poliisien kädet sitoa niin, ettei mitään todellista edistystä enää saada aikaan? Monet vihaiset ihmiset saavat tästä varmasti lisää bensaa liekkeihinsä.

Hetki hautausmaalla

Vierailu Rothemühlin uskonnottomalla hautausmaalla oli suorastaan hämmentävä. Saksalaiset näyttävät todella arvostavan kukkaloistoa ja värikylläisyyttä haudoillaan.

Erityisen kiehtovalta tuo tuntuu, kun ottaa huomioon paikkakunnan sijainnin ja nykytilan. Rothemühl on n. 300 asukkaan kylä eräässä itäisen Saksan köyhimmistä osavaltioista, Meckenburg-Vorpommernissa. Kuten koko entisessä DDR:ssä, tälläkin seudulla kärsitään työttömyyden lisäksi myös väestökadosta. Silti kylästä löytyy riittävästi ihmisiä, jotka pitävät sukulaistensa ja tuttaviensa haudat paraatikunnossa. Istutukset ovat suorassa ja kukat on kasteltu, niin kuin vain kunnon saksalaiskliseisiin kuuluu.





Eräs hieman karmaiseva ilmiö oli kuitenkin pariskuntien ja jopa kokonaisten perheiden tapa lyödä hautakiveen koko konkkaronkan nimi syntymävuosineen heti ensimmäisen kuoltua. Siinä voi sitten kukkien kastelija katsella omaa nimeään hautakivessä parhaimmillaan vuosikymmenten ajan, vain kuolinpäivä puuttuu...









Kävimme me myös paikallisen kirkon hautausmaalla. Täällä haudat eivät olleet aivan yhtä kirjavia tai geometrisia, mutta ne olivatkin uskonnottomia vanhempia. Tässä sukukivessä kerrotaan maan alta löytyvän jo 1600-luvulla eläneitä saksalaisia.

Taas villi uutispäivä?

Taas tuntuu siltä, että maailma on pullollaan uutisia. Lontoossa panikoidaan jälleen metro- ja bussipommien parissa, Nokia ja Ericsson julkaisivat osavuosikatsauksensa ja Suomen ja Ruotsin nettilehdistö on ryhtynyt nokittelemaan toisiaan, kun taas valuuttaväki kohisee Kiinan yuanin revalvaatiosta.

Vai olenko se vain minä? Onko minusta tullut uutisaddikti? Kun töissä istuu kahdeksan tuntia tietokoneen ääressä ja seuraa uutissivustoja ihan luvallisesti ja maksua vastaan, niin muuttuu jotenkin lyhytjänteiseksi. Kun Lontoon iskuista tuli uutisia vain muutaman minuutin välein, aloin jo turhautua. Ei voi kestää noin kauan sanoa jotain uutta! Nyt kun BBC:n sivu on kaatunut, olen ihan hermoraunion partaalla.

Nokian tulosta sentään seurataan aktiivisesti, tuo Kiinan yuan suorastaan hukkuu erilaisten Nokia-analyytikkokommenttien alle ainakin suomalaisten uutistoimistojen sivuilla. Vaikka luulisi, että Kiinan valuuttamuutokset vaikuttaisivat maailmantalouteen hieman pidemmällä tähtäyksellä kuin kännykkäjätin toisen vuosineljänneksen osakekohtainen tulos (joka muuten jäi hieman analyytikkojen odotuksista, naiivin optimistisia kun olivat).

On muuten mielenkiintoista verrata Suomen ja Ruotsin telekom-uutisointia keskenään. Suomalaiset kun puhuvat ”odotetun kaltaisesta” tai jopa ”vahvasta” tuloksesta, ruotsalaiset kertovat miten ”Ericsson rökitti Nokian verkoissa” tai että Nokian tulos oli peräti ”totaalinen fiasko”. Maaotteluhenki on saatu kehiin, heja!

Pitäisi ehkä sulkea kone, lähteä kotiin ja nukkua vähän. Huomenna aamulla saa kuitenkin taas lukea lehdistä ihan riittävästi uutisia.

Jumissa Potsdamer Platzilla

Tänään lensimme jo Suomeen ja töihin, mutta eilen ehdimme nauttia Berliinin riemuista maanantaina pitkäksi venähtäneiden hautajaisten vuoksi lyhyeksi jääneen yön jälkeen. Aika loppuu varsin nopeasti, kun yhden iltapäivän ja illan aikana pitää tarkastaa, ettei mikään ole muuttunut sitten viime kerran. Kämppä oli Karlshorstissa, josta piti sitten ehtiä näkemään Alexanderplatz, Prenzlauer Berg, Frankfurter Torin jättikirppis ja Potsdamer Platzin rakennustöiden viimeisin vaihe. Kreuzberg jätettiin pitkin hampain väliin, kun Lychener Strassen alkuillan cocktail-häppärit osuivat juuri jälkiruoka-aikaan.

Prenzlauer Bergistä Alexanderplatzille matkattiin U2-metrolla, jossa kuultiin kummallisia kuulutuksia. Väittivät, ettei tämä juna kulje. Kuulutusta oli vaikea uskoa, kun kuitenkin sattui itse istumaan varsin hyvin kulkevassa junassa. Alexanderplatzin tutkailun jälkeen lähdettiin sitten samaisella U2-junalla Potsdamer Platzille, jossa oli tapahtunut yllättävän vähän sitten viime visiitin. Itse asiassa Alex oli kokenut huomattavasti enemmän, koko Itä-Berliinin keskusaukio kun näytti olevan sekalaisten remonttien peitossa.

Potsdamer Platzilta olikin sitten vaikeampaa päästä pois. U- ja S-Bahn –asemilla kuulutettiin, etteivät junat liiku. Nyt siihen aikaisempaan U2-kuulutukseen saatiin lisävalaistusta: kyseinen metrolinja pysäytettiin, koska siellä oli uhattu räjäyttää pommi. Niinpä niin, jos haluaa räjäyttää pommin jossain Berliinin metrossa, niin kai se sitten on juuri U2. Linjahan kulkee Potsdamer Platzin ja Alexin ohella myös Mitten ja Zoon ali, eli kaikki vilkkaimmat turistikeskukset olisivat tulilinjalla.

Samaan aikaan kuitenkaan eivät kulkeneet myöskään S1- ja S2-junat, sillä joku tyyppi oli ilmeisesti heittäytynyt jossain vaiheessa kiskoille. Tämä tarkoitti sitten sitä, että Potsdamer Platz oli lähes eristyksissä. Joitain korvaavia bussikyytejä toki järjestettiin, mutta me emme halunneet edes nähdä kuinka täyttä autoissa oli. Kun jokainen näistä kolmesta linjasta kulkee muutaman minuutin välein ja jokainen juna kykenee kuljettamaan satoja ihmisiä, taitaa niiden korvaaminen bussilla olla aika vaikeaa.

Siinä me sitten istuimme S-asemalla, kuuntelimme kuulutuksia ja katselimme hämmentyneitä ihmisiä ja tiukkailmeisiä vartijoita, jotka estivät matkalaisia nousemasta tyhjiin junavaunuihin. Koska meillä ei ollut kiire minnekään, oli tilanne itse asiassa aika hauska. Jossain vaiheessa tosin rupesi vähän pelottamaan: mitä jos se pommi on totta, ja mitä jos se räjähtää Potsdamer Platzilla? Juuri nythän siellä oli jumissa valtavasti ihmisiä.

Ei se kuitenkaan räjähtänyt, ja mekin pääsimme lopulta lähtemään, kun S-Bahn-liikenne alkoi kulkea jälleen.

Maassa maan tavalla

Eilen saavuttiin sitten Berliiniin, käsittämättömän lyhyen lennon jälkeen. On aika luksusta lentää suoraan Helsingistä perille, SAS kun kierrättää lentonsa yleensä Kööpenhaminan kautta. Jotain hyvää Finnairissakin. Niin, tarjoaahan suomalaisyhtiö vielä lämmintä ruokaa kaikilla Euroopan lennoillaan, toisin kuin skandinaavikilpailijansa.

Erik väitti, että Saksassa on aina kesällä kuumaa. Eipäs olekaan, täällähän on viileämpää kuin Helsingissä. Aurinkokaan ei paista koko ajan. Ulkona on vain vähän yli 20 astetta! Sandaaleita siis tarvitaan yhä, *helpotus*.

Tegelin kentällä pääsin todistamaan aggressiivista autoilua. Hirveän kaaoksen keskellä pieni vihreä farmari yritti parkkeerata vapaaseen vinoruutuun, kun taakse rynnisti iso, vihainen, valkoinen jeeppi. Jeeppi päätti sitten pysähtyä puoli metriä pikkufarmarin taakse ja ryhtyä tööttäämään kiukkuisesti. Ohikin olisi mahtunut, parkkipaikalla kun oli kaksi samansuuntaista ajokaistaa.

Farmaripolo oli kuitenkin ajanut hieman liian pitkälle ohi pysäköintiruudusta, eikä päässyt kääntymään suoraan paikalleen. Jeeppi kuitenkin tukki tien takana, joten farmari ei päässyt peruuttamaankaan. Farmari nytkähti varovasti taaksepäin noin kymmenen senttiä, mutta jeeppi ei hievahtanutkaan; tööttäsi vain. Hetken aikaa aprikoituaan farmari sitten liikahti muutaman kymmenen senttiä eteenpäin, jolloin jeeppi ryntäsi vikkelästi siihen tyhjään parkkiruutuun.

Eipä voinut pieni farmariraukka muuta kuin ajaa jokusen metrin seuraavaan vapaaseen ruutuun. Tämä verisen taiston kohteena ollut paikka kun ei ollut edes ainoa, lentokentällä tunteet vain näköjään kuumenevat herkästi. Niin ja siitä aggressiivisesta jeepistä purkautui sitten nuori perhe parin pikkulapsen kanssa, eikä suinkaan mikään parikymppinen öykkäripoju.

Tiedättehän ne kivat kylkiäislelut, joita tuotteiden mukana tulee aina silloin tällöin? Osta pari ripsiväriä ja saat pesunesteen kaupan päälle? Tai osta koppa kaljaa, saat kätevän kantokassin mukana? No, täällä Saksassa näköjään kaiken tavaran mukana tulee lelurekka. Semmoinen kolme senttiä korkea ja 10-15 senttiä pitkä leluauto.

Tähän mennessä muovinen leluauto on tullut ainakin kaljakorin, mineraaliveden sekä maustepurkin mukana. Ilmeisesti sama villitys jatkuu muissakin vähittäiskauppatuotteissa. Saksalaisilta pikkulapsilta ei tule puuttumaan rekkoja seuraavien vuosien ajan.

Televisiossa pyörii Ranskan ympäriajo, eikä Saksan oma poika Jan Ullrich pärjää tälläkään kertaa. Jotkin asiat eivät koskaan muutu.

Mecklenburg-Vorpommern vaikenee tällä erää.

Uusi maalausprojekti alkanut

No niin, nyt on sitten uusi maalausprojekti alkanut, pitkästä aikaa. Itse asiassa en ole maalannut mitään koko vuonna, viimeisimmät taulut taisivat valmistua juuri omiin maisteripippaloihini viime syksynä.

Ajattelin sitten lähteä rohkeasti liikkeelle ja tehdä triptyykin. Aivan, triptyykin. Minä, jonka kärsimättömyyden vuoksi nurkissa lojuu keskeneräisiä tauluja. Yksikin taulu voi olla vaikea pala, jos idea sattuu vanhentumaan välillä. Ja nyt minä sitten kuvittelen yhden idean kantavan kolmen taulun verran. No, pitää ainakin kokeilla.

Tuo viereinen kuva on valokuva keskeneräisestä triptyykin palasesta, tuo on se keskimmäinen kolmesta. Kuten näkyy, tuokaan ei ole aivan valmis. Mutta yllättävän pitkälle pääsin yhden illan aikana. Ne on nuo kädet, niitä ei ikinä jaksaisi viimeistellä. Ottivathan ne suuret mestaritkin ylimääräistä, jos maalattava halusi muotokuvaansa kädet mukaan. Kukas minulle maksaisi käsien maalaamisesta? Ja nuo varpaatkin rupesivat tuntien maalaamisen jälkeen tympimään. Ja puuttuuhan tuosta vielä varjostuksia ja kaikenlaista muuta sälää.

Toivottavasti inspiraatio on vielä tallella, kun keskiviikkona palataan Saksasta. Kone lähteekin jo muutaman tunnin kuluttua, pitäisi varmaan pakata ja käydä suihkussa ja nukkuakin... Onneksi nykyään sentään voi tehdä lähtöselvityksen jo etukäteen netissä, ei tarvitse hohkata kentälle ajoissa saadakseen ikkunapaikan.

Makuasioita

Minun ongelmani on yleensä se, etten uskalla sanoa mielipiteitäni suoraan. Ihan totta. Haluaisin, että kaikki pitävät minusta, joten en voi olla eri mieltä kenenkään kanssa. Hiljaa mielessäni vain kiroan toisten huonoa makua ja typeryyttä.

Niinpä ajattelin tehdä pienen mielikuvaharjoituksen ja listata muutamia makuasioita. En lähde vielä kommentoimaan mitään tulenarkaa eli uskontoa tai politiikkaa, vaan harjoittelen hieman helpommilla asioilla. Seuraavaksi siis lista muutamista asioista joista pidän, joista en pidä ja joiden pitämisestä hieman nolostun.

Pidän:

-Nick Cave
-Rammstein
-Vincent Cassel
-homejuustot
-Berliini
-Penélope Cruz
-caipirinha
-Neil Gaiman

En pidä:

-hiphop
-R&B
-Adam Sandler
-Ben Stiller
-Salma Hayek
-iltavuorot töissä
-makeat siiderit
-Yö-yhtye
-romanttiset komediat

Pidän, vaikka se nolottaakin:

-Vin Diesel
-Eminem
-Maggin spaghettikastike valmisjauhepussista
-varhaiset aamuherätykset
-auringonpaiste
-jotkin nu-metalbändit

Viimeksi nähty: Batman Begins

Pääsinpä pitkästä aikaa elokuviin, kun teatterissa lähti pyörimään Batman Begins. Niinpä niin. No, ainakin lätty lätisi ja pelti rytisi. Paljon nähtiin räjähdyksiä ja motivoimatonta toimintaa.

Loppuivatko rahat kesken, vai miksi kaikki taistelukohtaukset koostuivat lähikuvista ja hirveästä sekamelskasta? Ilmeisesti ei ollut varaa palkata koreografia, ja tyydyttiin näyttämään huitovia käsiä ja jalkoja lähietäisyydeltä. Muutaman minuutin tappelun aikana katsojalla ei ollut mitään käsitystä siitä, kuka oli milloinkin voitolla. Piti malttaa odottaa siihen asti, että joku makasi maassa rauhassa ja lepakkomies loikkasi karkuun.

Ja hei, ihan totta, ”voita pelkosi”, ”ole tiikeri”… Onhan se kiva, että mukaan saatiin vähän itämaista meininkiä ja miekkataisteluita. Tulipa Batman-elokuvatkin päivitettyä... öö... 1990-luvun lopulle?

No okei, synkät ja korruptoituneet kaupungit on aina kivoja, ja ne muutamat hulluuden ripaukset aika viehättäviä. Mutta jos haluaa nähdä sairaita kaupunkeja, voi katsoa vaikka Crow’n, Blade Runnerin, Kadonneiden lasten kaupungin tai Dark Cityn.

Joo, Christian Bale on ihan kiva, mutta kuka jaksaa katsella Katie Holmesia Tom Cruisea lukuun ottamatta?

Onnitteluja otetaan vastaan

No niin, nyt ne tulokset sitten ovat tulleet: kai tässä pitää ryhtyä vääntämään toista tutkintoa.

http://www.valt.helsinki.fi/tiedekunta/opiskelu/valinnat/tulokset.htm

Olen enemmän innoissani kuin osasin arvatakaan. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä jännempää tämä kaikki on. Lapsena en ikinä jännittänyt kokeita, ja ylioppilaskirjoituksissakin kiinnostavinta taisi olla eväiden koostumus. Fysiikan pääsykokeet olivat lähinnä maalaistytön turistimatka Helsinkiin, ja teoreettisen filosofian pääsykokeet menivät vasemmalla kädellä. Kummastakaan tuloksesta en ollut niin ihmeissäni, olin automaattisesti olettanut pääseväni sisälle.

Mutta monen vuoden tauon jälkeen nuo kansantaloustieteen pääsykokeen matikan laskut tuntuivatkin yhtäkkiä kinkkiseltä: enhän minä muistanut edes miten derivoidaan! Vaikka matikan appron olenkin lukenut sivuaineena. Näköjään yritys oli kuitenkin riittävän hyvä, vaikken itse olisi uskonut. Minähän jännitin kovasti, ja kysymykset tuntuivat aivan vääriltä ja epäolennaisilta. Yhtään tärppiä ei edes osunut oikeaan!

Nyt ei saa ruveta spekuloimaan sillä, jaksanko tosissani opiskella vakituisen kokopäivätyön ohella. Minähän olen vielä nuori ja energinen.

Joutuu syömään sanojaan

Täytyy ottaa vähän takaisin aiemmin sanottua: kyllä siitä lämmöstä sittenkin voi nauttia, minäkin. Viikonloppu jatkui nimittäin perjantain kanavarantapiknikin jälkeen vähintään yhtä hienoissa merkeissä. Lauantaina istuttiin taas samaisessa paikassa, tosin blogini valtava julkisuus oli mitä ilmeisemmin houkutellut paikalle ne muutamat tuntemattomat rohkelikot. Ei siellä kukaan kuitenkaan viihtynyt yhtä kauan kuin me: olimme paikalla vielä päivän valjetessa. Uiminen satamaa vastapäätä aamun ensimmäisessä valossa ei ollut lainkaan niin epämiellyttävää kuin olin kuvitellut.

Eihän tämä Helsinki mikään maailman metropoli ole, eikä Lauttasaari ole välttämättä kaupungin sykkivin sydän. Mutta auringon laskiessa vähitellen syttyvät valot vastapäisen rannan kerrostaloissa ja sillalla tihkuivat kyllä hiljaista urbaania estetiikkaa. Suurin älämölö oli jo jäänyt taakse, ellei rauhallista akustista kitaraamme kutsuta sellaiseksi.

Ja sitten se helle: Kävin sunnuntaina ensimmäistä kertaa Harakan saaressa, kun tuo aamuyön pärskyttely muistutti uimisen ihanuudesta. Tein kaikki ne typeryydet: lähdin matkaan ilman aurinkorasvaa, läträsin vedessä tuntikaupalla (mutta kun niitä laivoja isoine aaltoineen vain tuli koko ajan...) ja kuivattelin itseäni auringossa niin ikään tuntikaupalla. Eipä siitä seurannut muuta kuin kärventynyt naama ja hehkuvat olkapäät. Onneksi maanantaisin ei muutenkaan tee pahemmin mieli hymyillä, mutta nyt ei voinut oikein kurtistella kulmiaankaan.

Luotan Bepanthenin voimaan: huomenna mikään ei enää satu, ja voin taas hengailla auringossa. Olen nimittäin alkanut ymmärtää helteen ytimen: silloin täytyy vain liikkua hyvin, hyvin hitaasti. Eikä pidä tehdä mitään, mikä ei tunnu ehdottoman mukavalta ja/tai tärkeältä.

Saa nähdä, mikä ilma Saksassa on. Liput tuli viimein hankittua: meno lauantaina, paluu keskiviikkona. Kuinka monet sandaalit pakkaan mukaan?

Auringonlasku kanavarannassa

Silläkin riskillä että hieno paikka hukkuu turisteihin, on pakko kertoa: Ruoholahden kanavarannassa on eräs käsittämättömän upea paikka auringonlaskun katselemiseen. Eilen istuin siellä kaveriporukalla pussisherryllä, moottoriveneet säkättivät ohi, vesilinnut liitelivät ja aurinko lipui hiljalleen oikealle alaviistoon. Betoni lämmitti, mutta tuuli kuitenkin vilvoitti. Paria veneilijää lukuun ottamatta lähistöllä ei ollut ketään, ja näkösuojakin erotti muista rannalla liikkujista. Sataman lastaustyöt tarjosivat viihdykettä niille, jotka kyllästyvät auringonlaskuihin muutamassa tunnissa.

Vain vessa puuttui. Milloin joku ryhtyy kauppaamaan kannettavia bajamajoja? Kangasseinät ja kokoontaitettava pytty. Säiliö tietenkin tuottaa vaikeuksia, tutkijat saisivat viimeinkin kehittää huokean menetelmän ihmisen jätteiden pikaiseen, hygieeniseen ja luonnonmukaiseen hävitykseen. Instant-kierrätystä: käden käänteessä uloste muuttuisi tuoksuttomaksi höyryksi, harmittomiksi ilmakehän hiukkasiksi, atoimeiksi muiden joukkoon kilkkaamaan.

Aikamoinen uutispäivä

Nyt sitten rytisee. Lontoon metrossa räjähtelee, pääluku kasvaa julkisuudessa ja ihmiset hätääntyvät kännykkäverkkojen jumiutuessa. Aina Suomessa asti panikoidaan. Jännä huomata, miten kaikkiin tapahtumiin löytyy niin äkkiä omakohtainen näkökulma. Yksi ensimmäisistä uutisista Suomessa oli, ettei uhrien joukossa kaiketi ole suomalaisia.

Mutta tuo Lontoo on kovin kaukana, Berliini jo lähempänäkin. Sadat (?) Lontoon metron uhrit jäävät mielessä taustalle, kun samana päivänä tulee ikäviä uutisia omasta perhepiiristä. Tällä hetkellä minun elämääni ravisuttaa huomattavasti enemmän se, että pitää löytää mahdollisimman edulliset ex tempore –lennot Berliiniin anopin hautajaisiin. Mutta sellaiset asiat eivät pääse uutisiin.

Eilisillan elokuva: Keskusteluja elämästä

Onnistuupa kerrankin televisio yllättämään. Sohvaperunana vietän tietenkin paljon aikaa television elokuvatarjonnan parissa, mutta eipä sieltä kauhean paljon positiivisia uutuuksia tule vastaan. Kaikki hyvät leffat olen kuitenkin jo nähnyt teatterissa tai viimeistään vuokraamosta. Näin sivistynyt uskon olevani.

Mutta Nelonen esitti eilen elokuvan, josta en ollut syystä tai toisesta koskaan kuullutkaan: Keskusteluja elämästä (Thirteen Conversations About One Thing). Koska nykyään on niin valoisaa, en mene nukkumaan niin aikaisin kuin pitäisi. Ehkä se oli sitten unettomuutta, mutta jokin tuossa elokuvassa miellytti minua kovasti. Kumma juttu: Elokuva keskittyi pääasiassa kuvaamaan onnen loppumista; esittelemään, kuinka jokaisen onnellisuus ja hyvä tuuri päättyy aikanaan. Ja viimeisen kohtauksen pienellä käden heilautuksella kaikki onkin hyvin, onni saattaa ehkä sittenkin joskus palata. Jollain pienellä eleellä kaikesta tulee sympaattista, ei edes kovin karheaa.

Ehkä se oli jopa vähän naiivia. Mutta minä olenkin aina ollut heikkona elokuviin, jotka koostuvat pikkuisista lopulta yhteen nivoutuvista tarinoista. Edes yleensä-niin-ärsyttävä Matthew McConaughey ei ärsyttänyt oikeastaan lainkaan. Toisaalta mikään John Turturron sisältävä elokuva ei voi olla läpeensä paha. Okei, myönnettäköön, ne fysiikan oppitunnit olivat vähän hölmöjä.

Helle ja syyllisyys - osa 2

Minä teen sen. Kirjoitan jutun alusta lähtien, uudestaan. Ehkä ongelmani johtuivat kuvasta. Katsotaan.

Tänään on taas hellettä, lämmintä. Hieman liiankin kuumaa, töihin tullessa hiostutti kovasti ja junassa oli tunkkainen ilma. Viileä toimistotalo tuntui kerrankin nautinnolliselta, ihan tuli mielellään töihin. Viikonloppuna oli hieno ilma, eilen oli hieno ilma, tänään on hieno ilma ja helle näyttää jatkuvan vielä loppuviikon ajan.

Suomalaiseen helteeseen liittyy kuitenkin tietynlainen syyllisyys. Tyypillisen käsityksen mukaan katolilaiset kokevat syyllisyyttä tehdessään asioita, joista he pitävät. Niistä kun ei tulisi pitää, eikä niitä tulisi tehdä. Luterilaiset taas kokevat syyllisyyttä jättäessään tekemättä asioita, joista he eivät pidä. Niistä kun tulisi oikeasti kaikkien pitää.

Ehkä tämä ei koske kaikkia luterilaisia, ainoastaan suomalaisia. Tai ehkä pelkästään minua. Mutta tällaisella ilmalla pitäisi toki olla ulkona, ehkä puistossa tai rannalla, kenties Suomenlinnassa. Uskottelen itselleni olevani väsynyt työpäivän jälkeen, mutta aurinko se minua väsyttää. En minä halua viettää aikaani tuollaisessa kuumuudessa, ei suomalainen ole tottunut sellaiseen. Päätäkin alkaa särkeä.

Saa nähdä, miten ensi syyskuun kolmiviikkoinen Kuuban matka menee. Keskilämpötila 32 astetta, kosteusprosentti 98. En ole ollut koskaan etelänlomalla, Espanjassa ja Italiassa olen käynyt vain talvella. Vuosia sitten kuumottavassa kesä-Kroatiassa käydessäni en tiennyt sen olevan niin kutsuttu etelä, sodasta oli kai kulunut niin vähän aikaa että vasta itävaltalaiset eläkeläiset olivat löytäneet paikan rantariemut.

Olen ajatellut panostaa ilmastoituihin hotelleihin ja mojitoihin, tai ehkä runsaisiin siestoihin. Pitäisiköhän kantaa mukana omaa tuuletinta?

Päivän suutahdus

Taas oppii jotain uutta. Bloggaaminen on tähän mennessä tarjonnut säännösteltyjä ja säännöllisiä annoksia suutahdusta. Toistaiseksi bloggaamisen tekniset ongelmat ovat saaneet verenpaineen hetkellisesti nousuun päivittäin, viimeisin kiukun aihe oli viestin katoaminen bittiavaruuteen. Miksi sivuston täytyy kaatua juuri silloin, kun minä olen postittamassa huolella hiottua viestiä? Sinne se sitten meni, pois, parempiin suihin.

Aiemmat tekniset pulmat ovat olleet sinänsä haastavia ja hyväksyttäviäkin, ne kun ovat johtuneet ihan omasta tyhmyydestä ja kokemattomuudesta. Mutta ei kai voi olla minun vikani, että sivu kaatuu kun painan post-nappulaa? Tai jos on, niin tässä internetin maailmassa on vielä paljon pelottavia asioita, joita en ole osannut kuvitellakaan.

Nyt olen sitten kahden vaiheilla: yritänkö rekonstruoida menetetyn viestin samaan hyväntuuliseen sävyyn, vai luovutanko heti. Mitäköhän ihmiset noin niin kuin keskimäärin tekevät tässä tilanteessa? Yleensä minä olen luovuttanut, antanut bittijumalien pitää lahjuksensa ja aloittanut kiltisti alusta. Nähtäväksi jää, mitä tällä kertaa tapahtuu.

Sunnuntai jälleen metabloggauksen merkeissä

Tämä bloggaus on vielä sen verran uutta, että oma lähestymistapa on hakusessa. Koko eilispäivä meni koneen ääressä kaikenlaisen kesäsiivouksen parissa, joten tänään piti päästä ulos aurinkoon ihan vain periaatteesta. Tietenkin harvinaisista kesäpäivistä pitää myös nauttia, mutta lisäksi pitää yrittää välillä vähän elää: miten voi blogata, jos ei ole mitään, mistä kirjoittaa? Tämä oli tietenkin aivan yhtä teennäinen lähtökohta kuin kaikki aikaisemmatkin, mutta yrittänyttä ei laiteta.

Mikä olisikaan oivempi tapa aloittaa myöhäinen sunnuntai, kuin käydä aamiaisella Café Tin Tin Tangossa. Siellä sitä on tullut porukalla istuttua monena sunnuntaina, ja aina on ollut tupaten täyttä. Mutta miksi nyt oli niin tyhjää? Onko siellä aina ollut tyhjää sunnuntai-iltapäivisin? Olemmeko me aiemmin vain osuneet juuri siihen ruuhkahuippuun yhdeltätoista sunnuntaiaamuna? Vai liittyykö tähän se, ettei paikka suostu enää kustomoimaan aamiaisiaan asiakkaan mielenheilahdusten mukaan? Hmm.

Päivä jatkui heräteostoksen parissa: Akateemisessa kirjakaupassa kun vain sattui olemaan jostakin arvostelusta silmääni pistänyt Glen Duncanin "I, Lucifer". Pokkarin sai halvalla, ja lukaisin jo pari sivua metrossa matkalla kotiin (perjantaipäivän korkkarit olivat hiertäneet jalat niin rakoille, ettei edes näin kivana päivänä voi kävellä liikoja). Minä-muoto tuntui heti teennäiseltä. Hitto vie.

Päivän merkittävin hetki oli kuitenkin kotona tietokoneen äärellä: Minä, humanisti, sain vaihdettua blogini vakio-otsakkeen omavalintaiseen ja -tekoiseen kuvaan. Tiedän, ei se päällisin puolin vaikuta niin kovin kummoiselta tapahtumalta, mutta minulle se oli iso juttu. Yrityksen ja erehdyksen menetelmä toimii taas taatulla tavalla, eikä tällä kertaa tarvinnut yrittää kovinkaan kauaa ennen kuin erehdyksistä päästiin eroon. Ja nyt palstaani koristaa, ah, viivakoodi. Joistain teemoista vain ei koskaan pääse eroon, ja ehkä tuo nyt on sitten sellainen. Ainakin käsivarrestani löytyy viivakooditatuointi, joten se seurannee menoani pidemmänkin aikaa.

Kotisivukin sai jotain uutta

Kun löysin itseni miellyttävän toimettomana kotoa, ryhdyin vähän siivoamaan kotisivunikin sisältöä. Eipä tässä mitään teknologian ihmelapsia olla, mutta sinnikkyydellä sekä yrityksen ja erehdyksen menetelmällä saa kuitenkin aina jotain pientä aikaan. Sain viimein lisättyä sinne muutaman valokuvan viimeisimmistä tauluistani ja poistettua vanhentunutta tietoa.

Siinä tiedostojen kanssa sekoillessa tuli mieleen eilinen keskustelunpätkä. Mainitsin parille kaverille aloittaneeni bloggaamisen, ja yksi totesi moisen olevan nykyään jo turhankin trendikästä. Toinen kaveri kuitenkin huomautti, että eikös se ole hyvä, kun muutkin kuin nörtit pääsevät ääneen verkossa. Keskustelusta olisi saattanut tulla kovinkin syvällinen, mutta päätin olla sen kummemmin osallistumatta. Nuo trendiasiat kun ovat niin vaikeita. Mistä minä tiedän, haluanko tehdä tätä vain blogien kasvaneen suosion vuoksi, vai löytyykö taustalta jotain suurempaa tarvetta? Onkohan tämä nyt jotenkin noloa?

Olenkin yrittänyt miettiä kaikenlaisia huonoja puolia bloggaamisen aloittamisessa. Yksi on juuri tuo trendiongelma: oma blogi olisi pitänyt perustaa jo vuosia sitten, ennen kuin siitä tuli massojen huvia. Entä haluaakohan/voikohan joku joskus käyttää tätä minua vastaan? Entä jos en vaikka kymmenen vuoden kuluttua saa jotain hakemaani unelmatyöpaikkaa, koska sanoin vuosia ennen työhaastattelua blogissani jotain tyhmää? Entä jos jokin elokuvayhtiö haastaa minut oikeuteen, kun haukun viimeksi näkemääni leffaa? Ravintoloista puhumattakaan.

Kaikesta tästä huolimatta yritän nyt päästä alkuun tässä uudessa harrastuksessani. Ehkä mitään pahaa ei tapahdukaan.

Ensimmäinen kerta jännittää aina

Jonkin aikaa kavereiden blogeja kurkkiessani päätin sitten itsekin ryhtyä bloggaamaan. Tai itse asiassa en päättänyt: aviomies avasi nimissäni tämän blogin ja käski ryhtyä täyttämään. Keksipä vielä mitä idiooteimman otsikon: Elämä on laiffii. Kun omalla nimellä alkaa näkyä moista mömmöä netissä, pakkohan sille on jotain tehdä. Kuten esimerkiksi mennä muuttamaan se kaikki hieman siedettävämmäksi. Tämä onkin työn alla.

Minun kaltaiselleni kokemattomalle humanistille blogin aloittaminen on tietenkin kinkkistä. Ensimmäinen ja tärkein kysymys Ilkan mukaan oli: kirjoitanko omalla nimellä vai nimimerkillä. Nimimerkillä uskaltaisi varmasti kirjoittaa henkilökohtaisempia ja syvällisempiä asioita, ehkä siitä saisi jopa enemmän irti? Löytäisi itsestään uusia puolia, kun ei tarvitse pelätä niiden näkyvän muille?

Mutta omalla nimellä kirjoittaminen kuitenkin voitti. En ole ikinä kirjoittanut mielipidekirjoituksia lehtiin, enkä ollut mitenkään näkyvä yhteiskunnallinen vaikuttaja. Jos harjoittelen omien sanojeni takana seisomista, ehkä minustakin kuitenkin saadaan kelpo kansalainen. Jos nimimerkillä kirjoittaminen käy psykoanalyysistä, nimellä kirjoittaminen ajaa ilmaisemaan asiat painokelvollisesti. Näin työkseen kirjoittavalle ihmiselle se olisi varmaan hyödyllistä. Ei sillä, että minä töissäni raapustaisin painokelvottomasti. Muuten vain.