Naimisissa

-Äiti, eikö poikamies tarkoitakin aikuista, joka ei ole nainen?
-Joo, ja sellaista, joka ei ole naimisissa.
-Missä on naimisissa?
-Se ei ole mikään paikka, vaan ennemminkin sellainen lupaus, jonka kaksi aikuista tekee toisilleen.
-Missä se naiminen on?
-No vaikka missä... mutta se ei siis ole oikeasti mikään paikka.
-Onko siellä talo?
-Se ei siis tosiaan ole mikään paikka, vaan lähinnä sopimus: sovitaan, että ollaan yhdessä.
-Pääsenkö mäkin naimisiin?
-Ei, lapset ei pääse naimisiin.
-Miksen mä IKINÄ pääse naimisiin?
-Kyllä sä aikuisena pääset, jos haluat. Mutta lapsena ei vielä voi mennä naimisiin, kun lapset ei ole tarpeeksi kypsiä sitoutumaan yhteen ihmiseen sillä tavalla eikä se ole niille hyväksi.
-Ai sillä tavalla niinku marjoja ei saa syödä, jos ne ei ole kypsiä?
-Joo, just sillä tavalla.

Syy ja seuraus

Kotifasistilla on kaulassaan iso Thorin vasara, ja esikoinen omistaa siitä pienemmän version. Tämä kummisedältä lahjaksi saatu koru on ollut olemassa jo nimiäisistä lähtien, mutta jostain syystä juuri tänään esikoinen keksi ruveta leikkimään sillä.

Ensin tyttö halusi tietää tarkkaan, mikä esine hänen korunsa oikeastaan onkaan. Vastuullisina vanhempina kerroimme vasaran varsinaisesta käyttötarkoituksesta Neiti tiedusteli yksityiskohtaisesti, miten sitä taivaankantta oikein voi lyödä ja pääseekö sinne lentokoneella.

Teoriaosuuden päätyttyä tyttö ryhtyi töihin, ja alkoi hakata pienellä vasarallaan kaikkea vastaan tulevaa. Nyt on lommoja pöydässä, lattiassa ja keittiön laatikostossa (?!).

Tähtäyksessä on selvästi vielä treenattavaa, sillä Turussa on kuulemma tänään ollut julmettu pauke ja jylinä.

Skeptikko

Muistatteko, kun esikoinen alkoi epäillä puhallusta kaikkeen kipuun auttavana helpotuskeinona? Tätä tietä ei ole onneksi jatkettu sen pidemmälle, vaan perinteinen hoito on yhä tytölle kelvannut. Mutta skeptisismin siemen näkyy juurtuneen, sillä tänään hammaspesun jälkeen neiti ilmoitti, ettei ole koskaan onnistunut näkemään hammaspeikkoja peilistä. Tämä on luonnollisesti iso pettymys, kuvaileehan äiti aina hyvinkin graafisesti karkuun juoksevia ja viemäriin päätyviä hammaspenteleitä.

Toistaiseksi tytölle riitti selitykseksi se, että vain aikuiset näkevät hammaspeikot. Luulen kuitenkin, että asiaan tullaan vielä palaamaan.

Streptococcus mutantis ei Googlen kuvahaun perusteella näytä valitettavasti kovin painajaismaiselta tapaukselta. Miksei se voisi näyttää vaikkapa pölypunkilta? Huolellisesti laaditulle strategialle on nyt kuitenkin selvästi tarvetta.

Värikkäitä miehiä

Meinasi mennä maidot väärään kurkkuun esikoisen touhuja kuunnellessa: päiväkodissa on opetettu uusi jännä juoksuleikki "Kuka pelkää värikästä miestä".

Mitä tuohon nyt voisi sanoa. Eihän se kuulosta edes poliittisesti korrektilta, vaikka sellaista ilmeisesti tavoitteleekin. Tai ehkä päiväkodissa on tosi pelottavia sinisiä miehiä.

Lapsuuden loppu

Esikoinen kehittyy sellaista vauhtia, että äitiään huimaa. Vähän surullisempi esimerkki lisääntyvästä kypsyydestä koettiin tänään, kun tyttö päätyi perimmäisten kysymysten äärelle. Neiti tarjosi paperihaavan saanutta sormeaan äidille puhallettavaksi, mutta joutui operaation jälkeen toteamaan vakava ilme kasvoillaan: "Ei se auta."

Myöhemmin tyttö sai mahansa kipeäksi syötyään liikaa marsipaanikakkua, ja isänsä toteuttama puhallushoito oli yhtä tulokseton. Pienoisen taivuttelun jälkeen lapsi suostui kuitenkin hyväksymään, että ehkä todella kova puhaltaminen saattaisi auttaa oikein pieneen pipiin.

Joulupukkikeskustelua en kuitenkaan suostu aloittamaan vielä vuosikausiin.

Nuuttipukki lepytetty

Julma Nuuttipukki on jälleen saanut perinteisen loppiaisuhrinsa, kun kuusi lensi parvekkeelta kaaressa alas. Suoritus oli lähestulkoon tyylipuhdas: neulasia läpäisemätön takki, neulasia läpäisemättömät korkeavartiset kumisaappaat ja neulasia läpäisemättömät nahkakäsineet. Ainoa tyylirikko tuli, kun takin tasku unohtui auki ja täyttyi prosessin aikana neulasista. Erityisen kivaa oli nyppiä neulasia yksitellen taskusta löytyneistä villahanskoista.

Lasten kasvoilta paistaa selkeä helpotus: Nuuttipukki ei tänäkään jouluna vienyt joululahjoja, vaikka osa niistä oli ilmiselvän ansiottomasti saatuja. Joulukoristeet on hilattu pois näkyvistä ja kunhan joulutortutkin saadaan uuniin, on takana taas yksi perinteinen joulukausi.

Mitähän sitä tekisi juhannuksena?

Paras joululahjamme

Kaikki kolme lukijaani ovat luultavasti nähneet tämän jo naamakirjassakin, mutta mielestäni ilmestys ansaitsee laajempaakin julkisuutta.

Näyttää siltä, että tänä jouluna lahjoja kantoi talouteemme Joulupukin lisäksi myös paha Nuuttipukki. Toisaalta esikoinen rakastaa leluaan, joten lahjan kärki lienee tarkoitettu meille vanhemmille.

Elämän realiteeteista

Olen seurannut huvittuneena tätä Citymarkettien seksilelukohua ja naureskellut avuttomille vanhemmille: Suomessakin näkyy olevan hämmästyttävän paljon aikuisia, jotka oikeasti hätääntyvät, jos pelkäävät joutuvansa selittämään lapselle jotain seksiin liittyvää. Kylläpäs siinä tehdään elämän realiteeteista kumman vaikeaa.

Mutta täytyy sanoa, että tänään meni meidänkin perheemme kasvattajilla sormi suuhun elämän realiteetteja käsiteltäessä. Esikoinen tietää, että isin äiti ja äidin äiti ovat molemmat kuolleet. Esikoinen tietää myös, että papan koira on kuollut, ja ettei koiravanhusta sen vuoksi enää koskaan voi nähdä.

Iloisen itsevarmasti esikoinen kuitenkin totesi, että "minä en koskaan kuole!".

Mitä siihen voi sanoa? Ei kai lapsen illuusiota ikuisesta elämästä voi vielä kolmivuotiaana rikkoa, se olisi jo turhan julmaa ja tarpeetonta. Mutta missä vaiheessa sitten? Milloin vanhemman pitää pakottaa itsestään ne sanat ja ennen kaikkea se ajatus, että kyllä oma lapsikin joskus kuolee?

Tämä on niitä hetkiä, jolloin olisi helpompaa uskoa johonkin satuun.

Joulun odotuksesta

Tänä vuonna esikoinen näyttää olevan ensimmäistä kertaa täysillä mukana tässä joulutohinassa. Neiti on saatu jo peloteltua hyvin tunnelmaan, sillä näin marraskuun puolivälin lähestyessä hän viettää jo ison osan päivästä ikkunan ääressä etsien tonttuja. Etsintä on luonnollisesti turhaa, sillä ensinnäkin tontut ovat lapsille näkymättömiä, toiseksi ne ovat niin pieniä ja nopeita, etteivät aikuisetkaan niitä usein ehdi nähdä ennen kuin keksipussilla on jo käyty varkaissa. Sinnikkäästi Mella on kuitenkin rekrytoinut pikkusiskonsakin vahtimaan ikkunoita, jos punanuttu nyt kuitenkin vähän vilahtaisi.

Vietettyään eilen kokonaisen päivän tonttuja tarkkaillen ja joulukalenterista haaveillen sai esikoinen lopulta raivokohtauksen. Hän ei jaksa, ei suostu odottamaan joulua! Ei pieneltä voi vaatia niin paljon! Isänsä muistutti kuitenkin, että jos ei joulua odota, ei joulu tule lainkaan. Mella yritti ehdottaa, että eikö riitä, että äiti, isi ja pikkusisko odottavat joulua, ja hän lopettaa odottamisen? Vaan ei, silloinhan joulu tulisi vain loppuperheelle, eikä lainkaan Mellalle.

Pienen murjotuksen jälkeen esikoinen ryhtyi taas vastentahtoisesti odottamaan joulua.

Hyvin ovat siis pullamme uunissa.

Taivaista ja helveteistä

Vaikka olenkin nyttemmin tainnut julistautua ateistiksi, löytyy menneisyydestäni uskonnollinen kasvatus ja vieläpä tausta seurakuntanuorena. Pienestä pitäen opin taivaat ja helvetit, synnit ja anteeksiannot, rukoukset ja johdatukset.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin: vaikka herätysliikkeestä onkin kyse, ei kasvatukseni ollut koskaan vanhoillista helvetin liekkiä ja raamatulla päähän lyömistä. Meillä oltiin aina vähän rennompia ja uusitestamentillisempia. Minulla ei siis ole minkäänlaisia menneisyyden traumoja käsiteltävänä, vaan ihan mukavia muistoja.

Kuitenkin jo lapsena ajatus helvetistä ja taivaasta pelotti. Tietenkin helvetti oli pelottava ajatus, mutta ihan samalla tavalla myös taivas: ikuisesti muuttumaton iankaikkisuus ei pienen lapsen mielessä kuulostanut kovinkaan tavoiteltavalta asialta, vaikka sitä sellaisena kaupattiin. En kuitenkaan tunnustanut kenellekään näitä ajatuksiani.

Aikuisuuden kynnyksellä tämä epämääräinen vastenmielisyys alkoi jäsentyä paremmin. Tajusin, etten mitenkään voi käsittää, miten iankaikkinen absoluuttinen onnellisuus tai onnettomuus voisi olla edes mahdollista. Kutsukaa romantikoksi tai kliseiden kierrättäjäksi, mutta uskoakseni ihmisen tunteet muodostuvat nimenomaan kontrasteista. Pelkkä onni ei tunnu onnelta, ja jokaiseen tuskaan turtuu. Ei ehkä heti, mutta joskus.

Niinpä päättelinkin itsekseni, että lopulta helvetti ja taivas ovat yksi ja sama asia. Homeroksen manala vaikutti huomattavasti uskottavammalta kuin kristinuskon tuonpuoleiset: harmaita haamuja vaeltelemassa päämäärättömästi. Minulla ei ole psykologista tarvetta toivoa itselleni sellaista kohtaloa.

Valehtelisin jos väittäisin, ettei olisi lohdullista uskoa tapaavansa kaikki edesmenneet ja tulevat edesmenneet rakkaat jossain onnellisessa paikassa tuonpuoleisessa. Mutta minkäs teet.

Energiaminimi eli kuinka fysiikka ja arkitodellisuus törmäävät

Leivoin lasten tarkkaillessa kaakaopalloja (äitini reseptissä pallukoita tosin nimitetään vielä neekeripalloiksi, mutta eihän sellaista termiä voi nykylapselle opettaa), ja sehän oli suunnattoman jännittävää seurattavaa: vähän kuin äiti tekisi hiekkakakkuja.

Mellaa pohditutti ennen kaikkea, miksi niistä tulee palloja. Vaikka filosofi olenkin, en ole opiskellut lainkaan estetiikkaa, joten en lähtenyt hakemaan selitystä minkään visuaalisen harmonian suunnalta. Onneksi paikalla oli myös kotifyysikko, joka kertoi mönjän hakeutuvan energiaminimiin.

Minusta on kuitenkin kyseenalaista puhua energiaminimistä, kun kyseessä on 200 g margariinia, 3 dl sokeria, 2 rkl vanilliinisokeria, 6 dl kaurahiutaleita, 6 rkl kaakaota ja loraus kylmää espressoa. No, ehkä minimiä oli se, ettei kaapista tällä kertaa löytynyt yhtään kookoshiutaleita.

Vaaleanpunaisia unelmia

Aivan järkyttävää, että pientä, suloista, pörröistä kaupunkieläintä voidaan noin häpäistä. Täyttykööt unenne hirveillä painajaisilla viattomuuden kuolemasta, jos julkeatte lämmetä pupuenergialla!

Oikeastihan ne pitäisi täyttää ja antaa lapsille pehmoleluiksi syödä adoptoida.

"Onko se todella totta? Se järkyttää varmasti monia."

Sympathy for the Devil

Oli käynnissä tavanomainen perhehetki, jolloin kotifasisti opettaa esikoiselle mytologiaa arkiaskareiden lomassa. Mella halusi kolajuomaa, mutta se evättiin häneltä.

-Mikki?
-Koska se ei sovi pienille lapsille.
-Mikki?
-Koska siinä on ainesosia, jotka eivät sovi pienille lapsille.
-Mikki?
-Koska paholainen on laittanut sinne niitä aineita. Muistathan, se sarvipäinen setä, joka nähtiin eilen siellä taidemuseossa.
-Mikki se on laittanut ne sinne?
-Koska paholainen on ilkeä ja haluaa kiusata ihmisiä.

Mella ei olisi minun tyttäreni, ellei hänellä olisi sydän puhdasta kultaa ja sielu täynnä empatiaa. Neiti pääsikin nopeasti jyvälle ja keksi syyn paholaisen ilkeyteen: kaikki ihmiset kiusaavat poloista niiden sarvien vuoksi. Voisitteko siis lopettaa sen kiusaamisen? Ei se niille sarville mitään mahda.

Pörssilogiikkaa

Olipa kerran nappikauppaa tekevä Konserni, johon kuului lukuisia Pikkufirmoja. Sen lisäksi, että nappikauppaa kutistaa vetoketjujen suosion kasvu, joutui Konserni eräänä päivänä maailmanlaajuisen Laman kouriin.

Konserni on listattu Pörssiin, joten Sijoittajat olivat kauhuissaan: miten käy Konsernin osinkojen, entä osakkeen arvonkehityksen? Konserni päätti käynnistää säästöohjelman, jolla estettäisiin Suuri Romahdus. Säästöohjelman sisällöstä alettiin vääntää kättä YT-neuvotteluissa.

Pikkufirmojen toimitusjohtajat olivat hädissään ja YT-neuvotteluissa poristiin. Pitäisikö työntekijöitä lomauttaa tai jopa irtisanoa? Päällimmäisenä Ideana oli työntekijöille vuosittain maksettavien Kahvirahojen poistaminen, sillä tavallahan ihmiset saisivat pitää työpaikkansa. Kaikki eivät kuitenkaan pitäneet ideasta, ja hetken aikaa Konsernin työntekijät pidättivät hengitystään.

Sitten tuli Uusi Idea: vaihdetaan Kahvirahojen nimi Teerahoiksi ja merkitään rahat vasta seuraavan vuoden budjettiin! Näin kuluvan vuoden budjetti kutistuisi roimasti.

Pikkufirmat ihastuivat ideaan, Konserni ihastui ideaan ja Sijoittajat taputtivat yhteen käsiään tanssien samalla nuotion ympärillä. Työntekijät olivat ymmällään mutta onnellisia, ja kaikilla oli taas hyvä olla.

Poliisisetä tulee ulos kaapista

Esikoinen alkaa näin kolmivuotiaana olla oikeassa iässä oppimaan maailmasta erilaisia totuuksia, ja etenkin kotifasisti on kunnostautunut lasten korville muokattuine maailmanselityksineen. Toki minäkin olen ollut ahkerana, mutta minun juttuni tapaavat olla lapsiystävällisempiä. Kuten nyt vaikka sekin suvussa kulkenut tieto, että eräs mökkijärvemme rannalla sijaitseva, autiolta vaikuttava tönö on itse asiassa Joulupukin kesäasunto. Siellä vanhus suunnittelee joululahjat, jotka syksyn mittaan Korvatunturin verstaalla sitten valmistetaan. Lapsilla onkin erityisen hyvä syy käyttäytyä mökillä, kun pukki on kuuloetäisyydellä.

Kotona kiltteydestä huolehtii Mellan vaatekaapissa piileskelevä poliisi; tai siis Polizei, koska germaanisen estetiikan päälle ymmärtävä esikoisemme ei suostu käyttämään järjestyksenpitäjästään suomenkielistä nimitystä. Kotifasistin mukaan Polizei tulee ulos kaapista yön aikana ja puree, jos Mella ei tottele. Mella on tutkinut paikat ja suhtautuu todisteiden puutteessa poliisin läsnäoloon skeptisesti, mutta kotifasisti muistuttaa hahmon olevan näkymätön.

Tytössä on havaittavissa niskuroinnin orastus jo nuorella iällä, sillä pureva väkivaltakoneiston jäsen ei edes pelota neitiä. Voi olla, että täytyy kohta keksiä jo jotain uutta. Miten teillä muilla?

Perinteinen loppiainen

Joulu on selvästi ohi, kun kerran loppiainenkin lähestyy jo loppuaan. Meidän perheessä päivää on vietetty perinteisin menoin: syömällä joulutorttuja sekä uhraamalla joulukuus Nuuttipukille.

Vuosisatojen, ellei -tuhansien, ajan suvussamme on tiedetty Nuuttipukin traaginen tarina. Nuuttipukkihan oli Joulupukin rakkain tonttu, oikea käsi, joka kuitenkin jo muinaisina aikoina lankesi mystisissä olosuhteissa mystisellä tavalla ja joutui maanpakoon Korvatunturilta. Siitä lähtien Nuuttipukki on vainonnut ihmiskuntaa aina joulun jälkeen mm. varastamalla lasten joululahjoja, tuhoamalla takuukuitteja ja piirtelemällä ylimääräisiä nollia tammikuun luottokorttilaskuihin.

Nuuttipukin kammottavalta vainolta voi suojautua vain uhraamalla helyistä ja namuista riisutun joulukuusen loppiaisena. Oikeaoppisesti uhraus suoritetaan heittämällä kuusi parvekkeelta alas, ja toimitusta tulee seurata hartaasti koko perheen voimin. Näin varmistetaan häiriötön loppuvuosi sekä pidetään metsän ja kivitalojen varjoissa hiippaileva Nuuttipukki tyytyväisenä.