Annoin pikkusormen

Sielu meni kaupaksi, ja halvalla. Minäkin olen nyt sitten siellä. Sen täytyy jotenkin olla Erikin syy, aivan varmasti. Sen verran ivallisesti mies totesi että mitäs minä sanoin. Prkl.

Oisittexte kaikki mun frendei? Joohan?

Peruna on pyöreä, osa 2

Peruna on pyöreä

Eilen todistettiin Neilan ensikosketus "kiinteään" ruokaan: tytölle tuputettiin perunamössöä. Tapahtuma kuvattiin videollekin, mutta minä onnistuin kämmäämään ja sammuttamaan kameran ennen videon tallentumista kortille. Siispä tässä postauksessa on todisteena ainoastaan valokuva perunansotkuisesta vauvasta.

Uusi ruoka-aine ei ollut jymymenestys, ennemminkin henkilökohtainen loukkaus. Opimme ainakin sen, ettei kannata aloittaa kiinteitä vauvapolon ollessa kovin nälkäinen. Tänään aionkin imettää typykän ensin, ehkä lusikkaruoka tuntuu kylläisestä lapsesta ennemmin hauskalta leikiltä kuin ihmisoikeusrikokselta.

Kenties tänään voisi saada videolle iloisesti perunaa popsivan lapsen? Tai ehkä ei.

Jymyuutinen: Muutokset kehossa puhuttavat naisia

Blogiini on koko tämän päivän ajan tullut omituisen paljon hittejä eri puolelta Suomea, ja jokainen on tullut hyvin samankaltaisen googlauksen kautta: kombinaatiossa esiintyy yleensä termit "suomalainen", "äiti" sekä "paljaat rinnat". Minun blogiini he päätyvät pääasiassa tämän kirjoituksen vuoksi.

Epäilykseni heräsivät, ja löysinkin tieni nopeasti tämän kaiken alkulähteille eli Ilta-Sanomien uutiseen.

Niin. Mitäpä tuohon sanoisi. Kesätoimittajatko siellä ovat päässeet vauhtiin, vai mistä lieneekään tullut inspiraatio tähän yhteiskunnallisesti painavaan uutiseen? Ai niin, sori, Ilta-Sanomathan julkaisee myös viihdeuutisia. No tämähän on ihan käsittämättömän jännä ja ennen kaikkea valtakunnallisen julkisuuden arvoinen skuuppi, eiksje.

Ei saamari. Oikeasti otti kyllä vihaksi, semminkin, kun erehdyin lukemaan vähän matkaa kyseisen uutisen verkkosivulla nostattamaa keskustelua. Niinhän se tietenkin on: kun naiset keskustelevat synnytyksen ja imetyksen tuomista muutoksista vartaloonsa, tässä tapauksessa rintoihin, on kyse pornosta ja ekshibitionismista. Vavahtakaa kansa! Näin kevytkenkäisiä ovat Suomen äidit!

Olisikohan minun mahdollista vielä liittyä ihmiskunnan sijaan esim. kasvi- tai sienikuntaan?

Mitäs ne kielinerot

Muksujemme kielellinen kehitys on kiihtynyt. Mellan sanavarasto on toki jo pidemmän aikaa kasvanut kiivaasti, ja neiti opettelee kumpaakin äidinkieltään pieteetillä. Kun Mella oppii minulta uuden sanan suomeksi tai isältään saksaksi, kipittää hän heti toisen vanhemman luokse tiedustelemaan sille käännöstä. Ja niin käsittämättömät ovat kasvavan lapsen aivot, että ne sanat sitten jäävätkin päähän jo ensimmäisestä kerrasta. Toki kukaan ulkopuolinen ei yleensä tunnistaisi Mella-generaattorin läpi puskettuja sanoja, sen verran haparoivaa tuo artikulaatio vielä on. Mutta mikä äly sieltä takaa siintääkään!

Uusin askel on lauseiden muodostaminen: neitimme osaa jo ilmaista itseään subjekti-predikaatti -rakentein, joten olemmekin päässeet kuulemaan esimerkiksi aforismeja "Mella leikkii", "Lapsi huutaa" ja "Vauva nukkuu". Ulkopuolisen korvaan samat lauseet menevät jokseenkin näin: "Memma. Eikki.", "Appa. Uutaa!" sekä "Aua. Ukku."

Entäs sitten Neila, tuo nelikuinen ihmelapsi? Omalle iälleen tyypillisesti Neila lähinnä jokeltelee ja itkee, mutta muutoksia näissäkin äänissä voi kuulla. Neila ei yleensä pahemmin pidättele itseään kokiessaan olevansa tärkeällä asialla, vaan neidin olotila on joko hiljainen tuijottaja, tyytyväinen lörpöttelijä tai palosireeni. Koska palosireeniä on kuultu vähän liian monta kertaa, on typykän valitus kärsinyt jo pahan inflaation.

Ilmeisesti Neila on itsekin jo huomannut inflaation varjopuolet, sillä juhannuksen tienoilla pimu keksi ottaa käyttöön nyanssit. Huutaa voi edelleen lujaa, mutta nyt siihen kannattaa sekoittaa mukaan hämäriä kiekaisuja. Äiti ja isi ovat ymmällään, kun eivät ole moista ennen kuulleet. Juoksevat sitten aina paikalle katsomaan. Samat kiekaisut ovat sitten tulleet osaksi myös hyväntuulista jokeltelua, ja Mellakin on jo intoutunut imitoimaan näitä kiljahduksia.

Oikeastaan kuulostaa siltä, kuin Neila huutaisi "iä iä". Niinpä.

Elämäkerta on elämäkerta on elämäkerta

Katsottiin eilen sitten viimein se Walk the Line, eli Johnny Cashin elämäkertaraina. Tämä siitäkin huolimatta, että mielestäni elämäkertaelokuvat ovat paskoja. Johnny Cash on kuitenkin kyyl ja Joaquin Phoenix ihq, joten kai se oli nähtävä.

Lopputulos: Johnny Cash on kyyl, Joaquin Phoenix ihq ja elämäkertaleffat paskoja. Ei herranen aika, mikä kliseekimppu.

Olen luultavasti aika naiivi kysyessäni, mutta kysyn kuitenkin: eikö sitä perinteistä draamarakennetta ole mitenkään mahdollista rikkoa? Ymmärrän kyllä, että draamaelokuvan kaari opetetaan jokaisen kansalaisopiston käsikirjoituskurssilla 1.1, ja sitä kai pidetään jonkinlaisena elämää suurempana kultaisena sääntöjä, suorastaan ihmisyyden ja ihmiskunnan määrittävänä apriorisena muotona. Mutta silti? Ihan vain huomaamatta, pikaisesti?

Elämäkertaelokuvahan menee näin: alussa esitellään hahmo nuorena, ehkä jopa lapsena. Heitetään mukaan jokin hänen persoonaansa määrittelevä yksittäinen traumaattinen tapahtuma. Sitten kuvataan montaasimaisesti nousu, jonka aikana sankarilla ja hänen läheisillään menee lujaa. Sitten tulee romahdus, hetki rypemistä aallonpohjassa. Seuraavaksi sankarimme tosielämän lopputuleman mukaan joko esim. itsemurhaan tai tapaturmaiseen kuolemaan päättyvä katharsis, tai sitten uusi nousu ja menestys. Kummassakin tapauksessa olemme oppineet jotain aallonpohjasta, ja ainakin katsojina olemme parempia ihmisiä.

Walk the Linessa ei edes yritetty keksiä mitään erityistä näkökulmaa tähän kaikkeen. No, onhan se söpöä, että uskoo itseensä ja rakkauteen, eiksje? Kukaan muu ei olekaan sitä vielä aiemmin keksinyt.

Ja nythän ei siis kritisoida elämää vaan elokuvaa. Elämä on tietenkin pelkkää klisettä, mistäs muusta ne kliseet syntyisivätkään. Mutta ei siitä pidä hitto vie tehdä elokuvaa.

Ympäristöterrorismia ja valveutuneita naapureita

Nyt on sateinen mökkijuhannus takana, ja olihan se tosiaan aikamoista. Vettä tuli, mustat pilvet jyrisivät ja salamat paukkuivat. Mellaa vähän pelottikin, tosin päiväunet maittoivat erinomaisesti jylinässä.

Pilvien lisäksi minun juhannuksestani löytyi muitakin varjoja, naapurin muodossa. Kävipä nimittäin näin: Mella oli tapansa mukaan oksentanut automatkalla päälleen, joten heti ensi töiksi mökille saavuttuamme heitimme polon paidan ja housut likoamaan pesuaineen kanssa vatiin. Seuraavana päivänä päätin huljutella yön yli lionneet ja jokseenkin puhdistuneet vaatteet järvessä. Niin, se oli virhe.

Vastarannalta kuului toruva huuto: "Pyykin peseminen järvessä ei ole suotavaa!"

Säikähdin, ja peruskaupunkilaiseen tapaani (älkää nyt jäkättäkö siitä, että olen kotoisin maalta, sieluni on aina kuitenkin ollut kaupunkilaisen kuppikuntainen) yritin vain ignoroida koko tapahtuman ja teeskennellä, etten kuullut mitään.

Naapurin ukko oli sinnikäs ja jatkoi: "Pyykit pestään maalla, ei järvessä!"

Olin jo aivan paniikissa, ja sopersin takaisin: "No kyllä nämä nyt voi pikaisesti tässä huuhtaista, ilman pesuainetta". Toisin sanoen menin hätäpäissäni vieläpä valehtelemaan, koska kyllähän niissä oli sitä pesuainetta.

Kipitin sisälle enkä uskaltanut enää mennä rantaan koko aattona, tosin rankkasadekaan ei erityisemmin kannustanut siihen.

Mitä ihmettä minä niin pahasti säikähdin? No ensi alkuun kurjimmalta tuntui tietenkin se, että olihan ukkopaha oikeassa: ei pyykkejä pitäisi pestä järvessä. Emme me niin yleensä teekään, käymme pesemässä ne joko mummolassa tai tuomme kotiin Helsinkiin pestäväksi. Nyt mummolan pesukone oli kuitenkin rikki, ja kyse oli kuitenkin vain yhdestä pikkuruisesta t-paidasta ja pienistä housuista, eikä niitä edes pesty järvessä vaan vain huuhdeltiin pesun jälkeen.

Jonkin aikaa murehdittuani tajusin kuitenkin, mikä varsinainen ongelma oli: naapuri oli ottanut kontaktia, eikä mitenkään leppoisasti jussia toivotellen vaan rehellisessä kyttäysmielessä. Nyt on jo 30. kesäni samaisella mökillä, ja kaikki nämä vuosikymmenet se paikka on edustanut täydellistä yksityisyyttä ja rauhaa. Mökillä ei ole tarvinnut välittää ympäröivistä ihmisistä, siellä on saanut juoksennella vaikka alasti ja tehdä aivan mitä haluaa, kun ei ole ketään näkemässä. Onhan se vastarannan mökki siellä aina ollut, mutta minua ei ole koskaan pätkääkään kiinnostanut heidän tekemisensä, enkä ajatellut heidänkään käyttävän lomaansa muiden mökkiläisten tiirailuun.

Olin väärässä. Vastarannalla on selvästikin katsottu meidän mökille sillä silmällä. Ei saamari! Minä en edes tiedä kuinka monta ihmistä vastarannan perheeseen kuuluu (satunnaisesta, ei kuitenkaan millään tavalla häiritsevästä metelistä päätellen kyse on kuitenkin perheestä, ei vaikkapa pariskunnasta) tai minkä värinen heidän soutuveneensä on, mutta he kyllä bongaavat meidän kerran vuosikymmenessä tapahtuvan pyykinpesumme. Ja ottavat asiakseen huomauttaa siitä suomalaishenkisen hiljaisen paheksunnan sijaan.

Ajatus on epämiellyttävä. Vai pitäisikö sittenkin vain olla tyytyväinen järvinaapurin ympäristövalveutuneisuudesta? Pitäisikö meidän kaikkien sisältä loppujen lopuksi löytyä samanlainen aina valpas ympäristöpoliisi?

Seuraavaan mökkilomaamme on kolmisen viikkoa. Onkohan vastarannallakin silloin lomaa?

Ruuhka kutsuu

Tavarat on jotakuinkin pakattuna, viimeiset pyykit pyörimässä kuivurissa ja astianpesukoneen ohjelmassakin on jo kuivaus käynnissä. Ruoka odottaa hellalla, sen jälkeen auto odottaa kyytiläisiään. Matkalaukku pursuilee tavaraa, kuten aina noiden rääpäleiden kanssa matkustettaessa, vaikka perillä ollaan vain kolme yötä.

Kun on juhannuksesta kyse, niin tietenkin ollaan matkalla mökille. Tiedossa saunomista sekä possun, maissin ja makkaran grillaamista. Ei oikeastaan mitään muuta. Pari vierasta on vähän luvannut piipahtaa uudehkon ihmisen kanssa kylässä, se lienee sitten ohjelmaa ihan tarpeeksi.

Sadetta on luvannut, mikä tarkoittaa sitä, että voisi uskaltaa sytyttää kokon. Mutta onkohan se vähän turvatonta uhmaikäisen kanssa? Saa nähdä.

Ei meidän lapset kyllä ikinä, vaan ne naapurin

Kahden kuukauden päästä olisi paluu töihin, eikä se taida olla yhtään liian varhain. Olen nimittäin huomannut olevani allerginen äideille, tai ainakin laumoissa liikkuville äideille. Ruuhkautuva leikkipuisto on pelottava paikka: näin kesäisin siellä jaetaan joka päivä ilmainen lounas pikkupilteille, ja vaahtosammutinta pyöriikin joka puolella aina keskipäivällä. Ei siinä mitään, ne muksut ovat oikeasti aika kivoja. Mutta voi niitä äitejä!

Jo joulun alla olin muutaman käyntikerran jälkeen tunnistanut paikan ydinjoukon: ne tietyt äidit, joilla on ne samanikäiset esikoiset (Mellaa puolisen vuotta vanhempia) ja saman ikäiset kuopukset (Neilaa jokunen kuukausi vanhempia), ja joilla on kaikilla samanhenkiset vaunut ja niissä esikoisille seisomalaudat. Ne äidit olivat niitä, jotka kaikkein kovaäänisimmin juttelevat ja huutelevat puistossa toisilleen ja lapsilleen ja jotka eivät koskaan puhu oman joukkonsa ulkopuolisille (ainakaan oma-aloitteisesti). Toisin sanoen siinä missä muut vanhemmat heittävät smalltalkkia lähistöllä hengailevien tuntemattomienkin kanssa, nämä eliittimammat muodostavat oman tiiviin sisäpiirinsä. No, onneksi nämä mutsit ovat sentään häviävä vähemmistö puiston muuten kirjavassa asiakaskunnassa.

Nyt puistoruokailun aikaan tämä ydinjoukko erottuu sillä tavalla, että mammat menevät jo hyvissä ajoin istumaan puiston ainoan pöytäryhmän ympärille ja varaavat koko köörille paikat. Lisäksi ruuanhaku on organisoitu niin, että yksi tai kaksi mammoista juoksee jakelun alkaessa heti jonon kärkeen ja hakee koko poppoolle murkinat.

Eipä siinä mikään, järkeväähän se on yhden hakea monelle sapuskaa, ja toisaalta kivahan se on kaveriporukassa istua pöydän äärellä. On niitä 2-3-vuotiaita muksuja siinä porukassa kuitenkin niin paljon, että pöytäryhmä natisee liitoksistaan: mistään vajaakäytöstä ei voi puhua. Meitä muita ei haittaa nurtsilla viltin päällä istuskelu, se on oikeasti aika idyllistä.

Mutta tänään kävi kyllä jo hiukan närästämään yksi tapaus: kaksi alakouluikäistä tyttöä rohkeni istua kahden mamman viereen pöydän äärelle. Eivät istuneet kauaa: äipät pyysivät tyttöjä siirtymään vaikkapa portaille syömään, he kun ovat varaamassa niitäkin paikkoja omille lapsilleen ja näiden mahdollisesti paikalle tuleville kavereille. Tytöt hieman hämmästyivät, mutta siirtyivät kyllä kiltisti pois.

Itsekin jouduin kyllä subjektiksi eräässä "ei meidän lapset" -tapahtumassa. Yhden eliittimamman vajaa kolmevuotias muksu purskahti keinussa itkuun, ja Mella seisoi tämän vieressä. Kukaan ei nähnyt, mitä oli tapahtunut, joten vallan hyvin itku saattoi johtua keinun itselleen haluavasta Mellasta. Eipä olisi ensimmäinen kerta, kun meidän napero vaatii voimakeinoin (heh, kaksivuotiaan "voima"keinoin) jotain itselleen.

Muksun eliittimude juoksee paikalle hätääntyneenä ja huudahtaa: "löikö se poika sinua?!" Ei siis sillä, että sekään äiti tietäisi mitä on tapahtunut, mutta kai se "poika" oli lyönyt kun kerran sattuu seisomaan siinä lähellä kun oma auringonpaiste itkee. Oma päivänvalonsa osasi kyllä puhua, eikä missään vaiheessa sanonut että Mella olisi mitään kurjaa tehnyt tai että mihinkään sattui, valitti vain haluavansa pois keinusta kun ei itse päässyt. Tässä vaiheessa Mellakin jo tihrustaa itkua, enkä minä tiedä mitä tehdä. En haluaisi olla mikään "ei meidän lapset sellaista ikinä" -äiti vaan torua tiukasti aiheesta, mutta en haluaisi myöskään huutaa pelästyneelle kaksivuotiaalle ilman syytä. Tyydyin sitten vain puolivillaisesti kieltämään Mellalta riitelyn ja käskin antamaan muidenkin keinua.

Episodini eliittiäidin kanssa oli ohi, edes katsekontaktia ei tarvittu kun luksusmutsi pelasti itkevän tytön tätä pienemmän "pojan" väkivallalta. Mella taas hiljeni koko loppuajaksi ja muisteli itkuisena tapahtunutta vielä päiväunille mentäessä.

Summa summarum: lapset kivoja, äitien kanssa vaikeampi löytää yhteistä säveltä. Ja ennen kaikkea: mitä minun kehityksestäni kertoo se, että ajattelen päivät pitkät tällaisia asioita ja kirjoitan niistä vielä blogiinkin?

Erik, tervetuloa estradille. Treenaa jo valmiiksi lauseita "ei voinut olla meidän lapsi", "löikö se ilkeä lapsi sinua?", "isi on tässä, älä enää itke" sekä "voisitteko siirtyä, olemme varanneet tämän penkin tällä kivenmurikalla". Ai niin, ja laita Mellalle mekko päälle, vain pojilla on maastohousut maastossa.

Myytävänä

Myytävänä yksi kaksivuotias ja yksi nelikuinen lapsi. Alennusta, jos ostat molemmat. Tarjoukset sähköpostiin.