Mitäs ne kielinerot

Muksujemme kielellinen kehitys on kiihtynyt. Mellan sanavarasto on toki jo pidemmän aikaa kasvanut kiivaasti, ja neiti opettelee kumpaakin äidinkieltään pieteetillä. Kun Mella oppii minulta uuden sanan suomeksi tai isältään saksaksi, kipittää hän heti toisen vanhemman luokse tiedustelemaan sille käännöstä. Ja niin käsittämättömät ovat kasvavan lapsen aivot, että ne sanat sitten jäävätkin päähän jo ensimmäisestä kerrasta. Toki kukaan ulkopuolinen ei yleensä tunnistaisi Mella-generaattorin läpi puskettuja sanoja, sen verran haparoivaa tuo artikulaatio vielä on. Mutta mikä äly sieltä takaa siintääkään!

Uusin askel on lauseiden muodostaminen: neitimme osaa jo ilmaista itseään subjekti-predikaatti -rakentein, joten olemmekin päässeet kuulemaan esimerkiksi aforismeja "Mella leikkii", "Lapsi huutaa" ja "Vauva nukkuu". Ulkopuolisen korvaan samat lauseet menevät jokseenkin näin: "Memma. Eikki.", "Appa. Uutaa!" sekä "Aua. Ukku."

Entäs sitten Neila, tuo nelikuinen ihmelapsi? Omalle iälleen tyypillisesti Neila lähinnä jokeltelee ja itkee, mutta muutoksia näissäkin äänissä voi kuulla. Neila ei yleensä pahemmin pidättele itseään kokiessaan olevansa tärkeällä asialla, vaan neidin olotila on joko hiljainen tuijottaja, tyytyväinen lörpöttelijä tai palosireeni. Koska palosireeniä on kuultu vähän liian monta kertaa, on typykän valitus kärsinyt jo pahan inflaation.

Ilmeisesti Neila on itsekin jo huomannut inflaation varjopuolet, sillä juhannuksen tienoilla pimu keksi ottaa käyttöön nyanssit. Huutaa voi edelleen lujaa, mutta nyt siihen kannattaa sekoittaa mukaan hämäriä kiekaisuja. Äiti ja isi ovat ymmällään, kun eivät ole moista ennen kuulleet. Juoksevat sitten aina paikalle katsomaan. Samat kiekaisut ovat sitten tulleet osaksi myös hyväntuulista jokeltelua, ja Mellakin on jo intoutunut imitoimaan näitä kiljahduksia.

Oikeastaan kuulostaa siltä, kuin Neila huutaisi "iä iä". Niinpä.