Alakerran naapurille

Hei sinä punanaamainen keski-ikäinen mies, joka asut talomme kolmannessa tai neljännessä kerroksessa. Olet oikea ilopilleri!

Kun viime keväänä pyysit Erikiä siirtämään autoamme kesken renkaidenvaihdon rumalla äänensävyllä, ajattelimme sinulla vain olevan huono päivä. Olihan pyyntö ihan asiallinen, kun automme kerran oli henkilökohtaisen autotallisi oven edessä ja sinä sanoit haluavasi oven vapaaksi. Kun viiden minuutin päästä renkaat oli vaihdettu, ei sinua kuitenkaan näkynyt: ei sinua näkynyt autotallillasi koko sinä iltapäivänä, jonka jäimme ulos kauniista ilmasta nauttimaan. Silloin ajattelimme, että saatat olla myös hiukan ärsyttävä. No, ainakin autotallisi ovi oli vapaa, joten kaikki oli hyvin.

Olemme korjanneet ajatteluamme sittemmin: olet toki yhä ärsyttävä, mutta myös kusipää. Vai millä tavalla sinusta pitäisi ajatella, kun kärsivällisyytesi on jopa vähäisempää kuin uhmaikäisellämme? Kun Erik pakkaa kahta lasta hissiin viidennessä kerroksessa, paukutat sinä alimmassa kerroksessa hissin ovea ja huudat koko porraskäytävässä vaatien Erikiä heti vapauttamaan hissin sinun käyttöösi. Kun hissi ei lasten hitauden vuoksi vielä kymmenessäkään sekunnissa ole saapunut alakertaan, karjuntasi ja rynkytyksesi kiihtyvät.

Sitten kun hissi on viimein päässyt liikkeelle, olet äitynyt jo niin pahaan melskeeseen, että hissin turvallisuusjärjestelmät reagoivat ja koko laite pysähtyy kerrosten väliin. Hetken melskattuasi tajuat tämän, ja kävelet muina miehinä jalan sen koko pitkän matkan sinne kolmanteen tai neljänteen kerrokseen. Kiitos tästä!

Lasten siirtyminen hissiin tosiaan kestää hieman kauemmin kuin aikuisten, varsinkin, kun heitä on paimentamassa vain yksi aikuinen. Tässä kohtaa voisi vaikka vihjata, että jos et tuon vertaa siedä lapsia naapurustossasi, kannattaisiko harkita omakotitaloa tai ainakin sitä kerrostaloasuntoa jostain muualta kuin lapsiperheiden suosimalta alueelta? Mutta emme usko, että sinun kohdallasi on kyse lasten vihaamisesta: me emme nimittäin usko sinun pitävän minkään ikäisistä ihmisistä.

Heittäytyvää taidetta vai julkisuudenkipeyttä?

Lauantainen Rakkautta & Anarkiaa -elokuvakäyntini oli pitkästä aikaa omituisimpia kulttuurikokemuksiani. Kävimme katsomassa dokumentin (?) The Complete History of My Sexual Failures, jossa nuori mies yrittää haastatella ex-tyttöystäviään ja selvittää, miksi hänet aina jätetään. Leffa menee niin sanotusti iholle, eli tunneskaala on esillä eikä ruumillista puoltakaan jätetä arvailujen varaan. Tästä huolimatta tyylilaji oli selkeästi komedia, ei edes sellainen itkettävänliikuttava komedia (kuten saman festivaalin Lars and the Real Girl) vaan lattiallakippurassakäkätettävä komedia, jossa oli paikoittain jopa vähän Duudsonien ja Jackassin makua.

Kokemuksesta teki omituisen se, että kyseisessä näytöksessä oli läsnä myös itse elokuvan ohjaaja ja päähenkilö, Chris Waitt sekä hänen (nykyinen) tyttöystävänsä. Filkan jälkeen nämä molemmat pääsivät sitten vastailemaan kysymyksiin keskinäisestä tunne- ja seksielämästään, kun taas vähänkin asialliset elokuvatieteelliset kysymykset lähinnä torjuttiin hupaisin sanankääntein.

Mitä tästä nyt sitten pitäisi ajatella? En edes aio lähteä sille tielle, jolla pohditaan kyseisen dokumentin todenmukaisuutta: minulle ei oikeastaan edes ole väliä sillä, ovatko kaikki (mitkään?) kohtaukset ja tulkinnat oikeita. Ja hauska se elokuva kieltämättä oli: kyllä siinä sai ihan vilpittömästi nauraa loppuun saakka.

Enemmän minua mietityttää se, millä tavalla minä tällaisenkin elokuvailmiön otan vastaan. Olisinko aivan otettu siitä, että nuori indie-elokuvaaja on valmis repimään itsensä koko maailman nähtäväksi vain sanoakseen jotain ihmisten välisestä kanssakäymisestä tai ehkä länsimaisen miehen rappiosta? Vai näkisinkö tämän vain yhtenä osana nykynuorison julkisuudenkipeyttä? Tiedättehän, nämä Big Brotherit sekä lehtitoimittajien valokuvat kolumnien yhteydessä: tarve olla esillä, vieläpä mahdollisimman shokeeraavasti. Koska enpä minä nyt tiedä, mikä merkittävä sanoma tuollakin elokuvalla oli.

Ei sillä, kyllä minä arvostan viihdettä siinä missä kuka tahansa muukin; ehkä jopa enemmän. Mutta elokuvafestareiden kontekstissa sitä ajattelisi näkevänsä jotain, no, yhteiskunnallisempaa. Joten en tiedä, kumpaa tämä nyt oli. Olen ehkä vähän kallistumassa sinne BB-viihteen puolelle.

Jonotusta ja kaupunkilaisjärkeä

On neljä vuotta siitä, kun viimeksi kävin katsomassa Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin elokuvia. Onkin siis jo aika katkaista tämä tauko ja käydä edes neljän leffan verran nautiskelemassa. Jostain syystä jokseenkin kaikki lapsia edeltävä aika on saanut nostalgisen hohteen, ja ne hienot R&A-syksyt ovat erityisen rakkaina mielessä.

Etenkin R&A 2000 oli poikkeuksellisen jännittävä, sillä se meni lähinnä riiustamisen merkeissä Erikin kanssa. Tapasimme ensimmäistä kertaa syyskuun alussa, ja minä heti ensimmäisenä ulkomaiselle tulokkaalle ryhdyin esittelemään kaupungin kulttuuritarjontaa. Oli Erik niistä elokuvistakin kiinnostunut, mutta kuulemma varaili lippuja lähinnä sellaisiin näytöksiin, joissa tiesi minunkin olevan. Tai jos ei saanut samaan näytökseen, niin ainakin samaan teatteriin. Ja tulihan sitä aikaa tosiaan sitten vietettyä yhdessä, muistanpa senkin pimenevän illan, kun selailimme R&A-katalogia Café Rexin hyytävän kylmällä terassilla kuumaa teetä hörppien... [huokaus]

Nyt olen valmis kohtaamaan tämän rakkaan festivaalin uutena ihmisenä! Mielenlaadun muutoksen huomaa lähinnä siitä, että aiemmat suosikit eli aasialaiset rämistelyt ja väkivaltapätkät ovat vaihtuneet kepeisiin komedioihin. Ei näin vanhana enää halua ottaa sitä riskiä, että elokuvasta jäisi paha mieli, heh.

Neljässä vuodessa on näemmä tapahtunut festivaalillakin kehitystä, kun lippuja sai tällä kertaa oikein varata netin kautta. Oikein hienoahan tämä on näin työssäkäyvän perheenäidin näkökulmasta, mutta kamoon, myöntäkää pois, että se jonottaminen Bio Rexiin lipunmyynnin käynnistyessä oli oma spektaakkelinsa. Hyvällä kaveriporukalla se oli yksi merkittävä osa festivaalikokonaisuutta.

Vaan mitä vanhat silmäni näkivätkään, kun menin lunastamaan etukäteen varattuja lippuja tänään? Jono! Rexin kassalla oli vain yksi piste R&A-asiointia varten, ja iltapäivällä neljältä saapuessani koko aula oli jo täynnä jonottavia ihmisiä. Kuvittelin tuolloin, että eipä se kello neljä tosiaan tainnut olla kovin fiksu aika saapua hakemaan lippuja viimeisenä lunastuspäivänä. Lähtiessäni Rexistä kello viisi tajusin, että oli se neljä ainakin helkkarin paljon parempi aika kuin kello viisi.

Kyseessä ei suinkaan ollut mikään tavallisentylsä suora jono, ehei. Bio Rexin tämäniltainen jono voidaan karkeasti ottaen jakaa Danten helvetin tavoin eri piireihin: yksi ulkopiiri (siis kirjaimellisesti ulkona sijaitseva osa jonosta) sekä kolme sisäpiiriä. Minun saapuessani paikalle jonosta oli ehditty muodostaa vasta nämä kolme sisäpiiriä, jotka jo sinällään vaativat hahmotuskykyä. Ensin ovesta astuessasi joudut aulan poikki kulkevaan jonoon (uloin sisäpiiri), joka lippuluukulle ehdittyään ei kuitenkaan vie sinua luukulle vaan kaartaa oikealle nurkkaan. Oikeaa seinää pitkin pääset sitten jonottamaan takaisin kohti ulko-ovea (toinen sisäpiiri), kunnes ulko-oven kohdalla marssit jonon hännän poikki vasemmalle seinälle. Vasenta puolta pitkin (sisimmäinen sisäpiiri) pääset sitten lopulta luukulle asioimaan.

Ulko-ovella oli tietenkin säännöllisesti pieniä selkkauksia, kun ulkopiiriltä uloimmalle sisäpiirille siirtyvät eivät ymmärtäneet sisäpiirien hienostunutta rakennetta. Kaikki suoraan sisimmälle sisäpiirille pyrkivät ohjattiin kuitenkin jämptisti oikealle paikalleen, ja poikkeuksetta todellisuuden valjetessa havaittiin sisälle pyrkijöiden kasvoilla synkkenevä ilme.

Kun minä lähdin tunnin jonotuksen jälkeen (muistakaa, olin päässyt aloittamaan suoraan uloimmalta sisäpiiriltä), oli ulkopiiri venynyt jo Lasipalatsin nurkan ympäri Mbarin ovelle asti. En kadehtinut jonottajia. Ulkona satoi.

Jonottamisen lisäksi huomasin toistavani erästä muutakin R&A-kaavaa: maksuvälinepaniikkia. Kun edelläni oli enää pari ihmistä, säikähdin tajutessani, ettei minulla ole tietenkään mukana käteistä. Mitä jos lippuja ei voisikaan maksaa kortilla? Eihän se ole itsestään selvää. Kassalle asti päästyäni muistin, että olen joka kerta pelännyt juuri samaa asiaa juuri siinä samassa kohtaa Bio Rexin jonoa, ja aina olen saanut lippuni kortilla maksettua. Niin nytkin.

Elokuva-asiat oli hoidettu kunnialla, oli aika lähteä kotiin. Jälkinäytös: siirtyminen raitiovaunuun. Tietenkin Lasipalatsin pysäkillä oli viiden jälkeen paljon porukkaa, ja tietenkin juuri minun raitiovaununi oli digitaalisen näytön perusteella pahasti myöhässä. Tämän päättelin siitä, että seuraava raitiovaunu näytti tulevan minuutin, pari ensimmäisen perässä.

Kyllä te tiedätte, millaista on, kun ruuhka-aikana raitiovaunu tulee vaikka viisikin minuuttia myöhässä. Juuri niin: täyttä. Tältäkin pysäkiltä vaunuun tunki niin paljon porukkaa, ettei ovi enää mennyt kiinni: viimeinen setä piti työntää väkivalloin sisälle, jotta sillipurkki pääsi matkaan.

En mennyt kyytiin. Miksi? Koska se seuraava ratikka tosiaan tuli minuutin, pari ensimmäisen perässä. Se oli lähes tyhjä, vapaita istuimia oli ruhtinaallisesti.

Kysynpä vain: miksi kaikkien on tungettava henkensäkin uhalla siihen ensimmäiseen sporaan, kun perässä tulisi tyhjä? Tai ehkä en kysy, jokuhan saattaa ruveta ajattelemaan enkä jatkossa saakaan enää matkustaa leveästi ruuhka-aikana. Onko tämä nyt sitä kaupunkilaisjärkeä?

Lapsenhuone on lastenhuone

Nyt Mellan huone on viimein lastenhuone oikein monikossa, sillä Neilan sänky siirrettiin sinne eilen ensimmäistä kertaa. Aivan näin aikaisin emme olleet suunnitelleet (tai en ainakaan minä) vauvan muuttoa, mutta viikonloppuna mökillä sysäsimmekin typykät yhteen ja samaan huoneeseen aivan ex tempore. Yöhän meni siellä aivan mainiosti, joten ajattelimme kokeilla samaa kotonakin.

Ainakin viime yön perusteella viimeisin uudistus oli menestys: Mella näytti ottaneen vakavasti ne puheet pikkusiskon rauhaan jättämisestä. Yleensä Mellan iltarutiineihin kuuluu huoneestaan karkaaminen aina muutamaan kertaan nukkumaanmenon jälkeen, ja joka kerta tyttö räpsäyttää myös kattovalon päälle. Eilen Mella jäi kuitenkin hipihiljaa nukkumaan, eikä tullut kertaakaan ulos.

Tiedä häntä, oliko rauhallisuudessa kyse tosiaan vain tottelevaisuudesta ("isi varmaan huutaa, jos herätän pikkusiskon") vaiko kenties vain tyytyväisyydestä ("ihanaa, ettei tarvitse enää nukkua yksin"), mutta lopputulos näyttää hyvältä.

Mella oli kuulemma kerran yöllä herännyt ja vähän itkaissut. Neilakin oli tähän havahtunut, ja itkaissut takaisin. Tämän jälkeen huoneesta ei Erikin mukaan kuulunut enää mitään: vauvan ääntely oli hiljentänyt Mellan, eikä vauvakaan pitkään jaksanut valittaa ennen uneen palaamista.

Tosin lähdin kotoa aamulla seitsemän maissa, enkä tiedä, sujuiko yö aamuun asti hyvin. Olen optimisti.

Kuusi käsinojallista terassituolia

Niille, jotka luulivat Fiat Stilon olevan pieni: eilen illalla kärrymme kyyditsi sisätiloissaan kaksi aikuista, kaksi lasta sekä otsikon verran tavaraa Espoosta Helsinkiin. Lisäksi kattotelineessä kulki parimetrinen terassipöytä. Voisin sanoa, ettei edes tehnyt tiukkaa, mutta silloin joutuisin valehtelemaan. Tuolit oli kuitenkin pakattu 103x58x14cm:n suuruisiin pahvilaatikoihin, joista yksi päätettiin avata, jotta viimeinenkin istuin saatiin survottua sisään.

Poikkeuksellinen kesäkalusteostos liittyy kahteen asiaan. Ensinnäkin näin syksyisin on tietenkin edullisempaa ostaa kesäkalusteita, toisekseen olemme tänään lähdössä mökille. Aivan koko kalustesarjaa emme kylläkään tänään kyyditse koko kolmea ja puoltasataa kilometriä Keski-Suomeen, vaan tyydymme ottamaan mukaamme kaksi tuolia ja sen pöydän. Loput päässevät mukaan kevään ensimmäisellä visiitillä.

Mökkivierailumme on syntisen lyhyt: saavumme sinne tänään illalla ja lähdemme pois heti huomenna aamulla. Kyseessä ei olekaan huvittelu, vaan raaka työnteko: mökki on saatava talvikuntoon, joten ainakin laituri on vedettävä rantaan, piippu peitettävä, syömäkelpoiset kuivaruuat laitettava kaappeihin hiiriltä piiloon ja patjat nostettava pystyyn niinikään hiirien vuoksi.

Yhtä yötä pidempään emme näiden natiaisten kanssa viitsi viipyä, sillä Neila ei ole missään ihanteellisessa iässä kylmämökkeilyyn. Ensi vuonna sitten pidempi reissu, uskomme.

Oodi kirjastoille

Minun on jo pidemmän aikaa tehnyt mieli kirjoittaa kirjastoista, jo itse asiassa vuosien ajan. Kirjastot ovat nimittäin useammankin kirjoituksen arvoisia paikkoja, tosin aiheesta varmasti on toki aiemminkin kirjoitettu, vieläpä minua ansioikkaammin. Jatkan kuitenkin.

En muista, mistä asti olen kirjastoissa viihtynyt: luultavasti pikkuriikkisestä. Ensimmäiset muistoni ovat kuitenkin Saarijärven kaupunginkirjastosta, ja kyseiseen kaupunkiin muutin 7-vuotiaana. Sieltä minä kannoin kotiin lähes itseni korkuisia kirjapinoja harva se viikko, ja läpi tuli kahlattua ainakin kaikki Viisikot ja Neiti Etsivät.

Saarijärven kaupunginkirjastoon liittyy yllättäen myös yksi surullinen kirjastomuisto. Silloin viattomalla 80-luvulla kirjastosta sai lainata kirjoja ihan vain henkilökohtaisella asiakasnumerolla, joka oli nelinumeroinen kirjainyhdistelmä. Ei tarvittu kirjastokortteja tai henkilötodistuksia, ei muuta kuin tämän asiakasnumeron raapustamista kirjastotädin antamaan pahvinpalaseen.

Joskus neitseellisellä 80-luvulla järjestelmä kuitenkin muuttui niin, että enää kirjoja lainattiinkin vain kirjastokortilla. Jotenkin tämä asia tuli minulle täysin puskasta, kun tavanomaisen Neiti Etsivä -pinoni kanssa yritin päästä koulupäivän jälkeen kotiin. Eivät lähteneet kirjat mukaan, sillä lapsukaisille kirjastokortti myönnettiin vain vanhempien allekirjoittamalla hakemuksella. Koko illan jouduin siis olemaan ilman lukemista, ja vasta seuraavana päivänä palasin kotikirjastooni äidin allekirjoituksen kera.

Se taisikin olla sitten viimeinen ikävä kirjastokokemus. Ei kun oli toinenkin: asuimme pari vuotta eri kaupungissa, ja muuton yhteydessä iso pino saarijärveläiskirjaston kirjoja oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Muutettuamme takaisin Saarijärvelle oli laskunmaksun aika: 321 markkaa kadonneiden kirjojen korvaamiseksi. No, onneksi äiti maksoi, mutta olihan se tavattoman nolo kokemus. Maksun jälkeen saatoin kuitenkin vierailla tutussa kotikirjastossa taas kevein mielin.

Lukiovuosina aloin tarkastella kirjastosuhdettani analyyttisemmin, ja mahdollisesti ensimmäistä kertaa tiedostin todellakin nauttivani kirjastojen tunnelmasta. Niin paljon tietoa ja ajankulua pakattuna yhteen rakennukseen, niin paljon tuntemattomia ja jännittäviä asioita! Kirjastosuhteeni ymmärtämisessa taisi auttaa se, että tajusin ihmisten olevan sen suhteen erilaisia. Eräs lukiotuttavani nimittäin kerran möläytti, ettei ole koskaan pitänyt kirjastoista. Niissä on jotenkin painostavan hiljaista, ja häntä alkaa aina ahdistaa kaikkien niiden paperisten esineiden puristuksessa.

Miten joku voikaan ajatella noin! Ja kun Saarijärven kirjasto vielä oli niin tavattoman viihtyisä remontin jälkeen: korkea katto, vaaleita moderneja puupintoja, isoja ikkunoita ja rauhallisia paikkoja vaikkapa läksyjentekoa varten. Eikä kirjaston äänimaailma ollut pelkkää hiljaisuutta: kuinka monta hyppytuntia tulikaan vietettyä musiikkiosaston mukavissa nojatuoleissa kuulokkeet päässä?

Vaikka mukavimmat ja kotoisimmat muistoni ovatkin Saarijärven kirjastosta, ovat kaikki muutkin kirjastot toki olleet miellyttäviä. Tikkakosken piskuisesta kirjastosta luin yläasteella kaikki Stephen Kingit, ja taisinpa lainata jokusen levynkin, peräti C-kasettejakin. Helsingissä olen istuskellut Pasilan pääkirjaston lukusalissa lehtiä lukiessa (myös töitä tehden) ja piipahdellut sarjakuvahuoneessa. Pikku Huopalahdessa, siinä ihan naapurissamme, on peräti lastenkirjasto. Kallion kirjastossakin on aina ollut sykähdyttävää, ja viimeisin tuttavuus, Etelä-Haagan kirjasto, vaikuttaa sympaattisen pikkukaupunkimaiselta (kuten toki koko Etelä-Haagan kaupunginosa).

Entä sitten yliopiston kirjastot? Aleksandriaksi taannoin nimetty Opiskelijakirjasto on ollut miljöönä lukemattomiin tenttiin lukemisiini, etenkin se hieman karu mutta ehdottoman rauhallinen kellarikerros. Tenttikirjavalikoima on tietenkin aivan omaa luokkaansa, ja löytyy sieltä niitä kaunokirjojakin. Yliopiston pääkirjaston juhlallinen tunnelma taas sai pienen opiskelijan tuntemaan itsensä osaksi pitkää sivistysjatkumoa: varsinkin silloin, kun kääntelin juhlavasti 1800-luvun Hegelin alkuperäispainoksen sivuja graduani varten.

Sen lisäksi, että kirjastot ovat hienoja paikkoja, ovat kirjaston työntekijät hienoja ihmisiä. Kahdesti olen tulistuksissani lähettänyt kirjastoon kiukkuista palautetta, kuvitellen tulleeni väärinkohdelluksi erinäisissä lainaus-, varaus- ja uusimisasioissa; kahdesti olen saanut ystävällisen ja asiallisen vastauksen aina yhtä kärsivällisiltä kirjastohenkilöiltä. Kahdesti olen lähettänyt nolostuneena kiitokset vastauksesta ja pahoittelut ensimmäisestä, turhankin kärkevästä viestistäni. Kahdesti on jäänyt hyvä mieli hedelmällisestä yhteydenpidosta.

Tässä vaiheessa ei voi enää muuta kuin harmitella sitä, ettei oikeastaan enää koskaan ehdi lukea yhtään mitään. Mutta voihan kirjastoissa vierailla muutenkin! Sitä paitsi Mella alkaa olla lukuiässä.

Kertarysäyksellä omistavaan luokkaan

Täten ilmoitan proletariaatille, että meidän perheemme kuuluu nyt omistavaan luokkaan. Tämänpäiväisen maksuerän jälkeen kaunis Fiatimme nimittäin kuuluu kokonaan meille, eikä suinkaan pankille.

Eikä nyt sitten puhuta siitä, miten Fiatin jälleenmyyntiarvo on laskenut vuosien varrella, tai kuka sitten oikeastaan omistaa meidän kesämökkimme. Sillä raskaiden esineiden omistamisen iloa ei tänään voi kukaan minulta ryöstää.

Tai, no, Neilalla on korvatulehdus. Se ei ole kivaa. Sen vuoksi minä jään tänään illalla kotiin pienokaistani hoitamaan, kun Erik lähtee Mellan kanssa tuhoamaan ilmakehäämme ja juhlistamaan uutta omistustamme täysin turhalla kruisailulla. Ja käymään ohimennen myös kaupassa.